Yht'äkkiä oli nainen siellä, keskellä huonetta. Fant ei ollut
kuullut hänen tulevan. Nainen ojensi häntä kohden molemmat kätensä,
Fant tarttui niihin ja veti hänet luokseen suudellen, mutta nainen
irrottautui melkein heti:
"Joku tulee", sanoi hän.
He kuuntelivat. Ääniä läheni ja etääntyi jälleen.
Kun oli tullut hiljaista heidän ympärilleen painalti nainen lähemmäksi
häntä suudellen pitkään. Ja Fant ajatteli naisen häntä suudellessa:
Tämä on elämä. Tämä on ijankaikkisuus.
Tuolla etäällä, vihreässä hämärässä, nuokkui mandarinin kalpea pää.
"Ei kukaan suutele niin kuin sinä", mutisi Fant.
"Moni suutelee niin kuin sinä", vastasi nainen hymyillen.
Ja Fant ajatteli itsekseen: hän hymyilee, jotta minä ymmärtäisin hänen
laskevan leikkiä ja ettei hän milloinkaan ole suudellut ketään muuta.
Hyväillessään naisen pieniä käsiä omiensa välissä hän huomasi naisen
katselevan hänen vasenta kättään.
"Sinä katselet ankkuria", sanoi hän. "On totta, se ei ole kaunis. Eikä
se milloinkaan kulu pois."
Nainen tarttui hänen käteensä ja katseli uteliaasti pieniä sinisiä
pilkkuja, jotka muodostivat ankkurin. Mutta hän ei virkkanut mitään.
"Hampurissa se tehtiin", sanoi Fant. "Olin laivapoikana eräässä
aluksessa. Olimme menneet maihin ja joutuneet sataman lähellä olevaan
kapakkaan. Muistan niin hyvin kaikkityyni, sumun ja sataman, mastot ja
flethien hajun. Toverini olivat tatuoituja, sekä kädet, käsivarret että
ruumis, ja heidän mielestään oli minunkin annettava tatuoida itseni. En
voinut kieltäytyä. Muutoin he olisivat luulleet minun pelkäävän kipua,
sillä se teki hirveän kipeätä. Ja olipa se mielestäni miehekästäkin:
olinhan vain neljätoista-vuotias.
"Onko ruumiisikin tatuoitu?" kysyi nainen.
Fant vastasi hymyillen ja hiukan vastahakoisesti:
"On, rinnassa on minulla laiva ja lintu, jonka pitäisi olla muka kotka.
Mutta se on enemmän kukon näköinen."
Nainen katsoi häntä silmiin kauan, nosti hitaasti hänen kätensä
huulilleen ja suuteli sinistä ankkuria.