XI.

Seuraavana päivänä meni hevospaimen majalle ja sanoi isännälle:

-- Minulla olisi vähän asioita, setä: pyytäisin täksi iltapuoleksi

vapautta. Illalla palajan takaisin.

-- Saat mennä, mutta sillä ehdolla, ettet mene Hortobágyin krouviin. --

Kai ymmärrät mitä tarkoitan?

-- Kautta kunniani vakuutan, etten jalallani astu Hortobágyin krouviin.

-- Tiedän, että sanassasi pysyt.

Paimen jätti sanomatta sen mahdollisuuden, että voisi joutua sinne

"lakanassa".

Oli paahtavan kuuma iltapäivä, kun hän läksi matkaan; taivas oli

juustonheran karvainen, ilma täynnä auerta. Kangastus oli erittäin

leikkisällä tuulella. Pikkulinnut olivat laskeutuneet maahan, ei

yksikään viserrellyt ilmassa. Sitä vilkkaampia olivat paarmat, kärpäset

ja muut herhiläiset. Hevonen asteli sangen haluttomasti, tavantakaa kun

piti joko takajaloilla taikka päällä heristellä luotansa noita

kiukkuisia hiiden lintuja. Kuitenkaan se ei eksynyt suunnalta, vaikka

ohjat olivatkin aivan höllällä miehen kädessä. Ihminenkin tunsi myrskyn

olevan tulossa.

Jo saavuttiin Hortobágyin sillalle, tuolle maanmainiolle rakennukselle.

-- Ohoo! -- havahti hevospaimen. -- Siitä ei mennä, heponi. Tiedäthän,

että olen tähtitaivaan kautta luvannut olla menemättä Hortobágyin

sillan yli.

Mutta hän ei ollut luvannut olla menemättä yli Hortobágyin joen.

Hän ohjasi sentähden hevosensa myllyn alapuolelle, missä vesi oli

matalampi, ja rupesi kahlaamaan ylitse. Vähän piti ratsun uidakin,

mutta mitäs siitä; pian liinaiset roimahousut kuivuvat paahtavassa

auringonpaisteessa.

Hän antoi hevosensa juosta Hortobágyin majataloa kohden.

Jopa ratsukin läksi nopeampaan juoksuun iloisesti hirnahtaen.

Majatalon pihalta kuului vastaukseksi samanlainen hirnahdus. Siellä jo

seisoi akaasiapuuhun sidottuna toveri -- laukki näet.

Oikeastaan ei pihaa voi ottaa lukuun Hortobágyin krouvista puhuessa,

sillä kedolla, joka on majatalon, tallin ja vaunuvajan edustalla, ei

ole minkäänlaista aitausta, vaikka sitä muuten pidetään pihamaana ja

siellä on puiden alla pöytä, sivulla pitkä penkki; sielläkin on

vieraiden tapana istuskella kurkkua kastelemassa.

Hevospaimen hyppäsi alas ratsunsa selästä ja sitoi sen akaasiapuuhun --

ei sentään samaan kuin mihin laukki oli sidottuna.

Pari muutakin luppakorvaa ratsua seisoi syvissä mietteissä tuolla

puutarhan aitauksen varjossa, yritellen haukata aidan takana kasvavasta

pensaasta, johon eivät kuitenkaan ulottuneet. Miehet istuivat tuolla

akaasiapuun alla juomapöydässä, nytkin tässä paahtavassa helteessä yllä

nurin käännetyt turkit. Näin ne vain auringon säteiltä varjostavat. He

maistelivat halpaa hapanviiniä vihreistä laseista ja loilottelivat

jotain pitkäveteistä paimenlaulua, jossa ei ollut äärtä eikä päätä.

Lampureita olivat kumpainenkin. Aasi heillä oli ratsuna.

Santeri istui penkin alapäähän laskien visaisen keppinsä pöydälle ja

katseli, miten nuo kirkkaat pilvet taivaalla paisuivat ja maa taasen

muuttui niiden kohdalta melkein tummansiniseksi. Eräässä kohden kohosi

keltainen patsas, se oli itse tuulispää. Lampurit laulelivat

yhtämittaa:

"Kun ryypiskelee lampuri,

aasinsa harmaa sureepi;

jo heitä, aasi, surus tuo,

pian mennään jälleen lauman luo."

Hevospaimen kyllästyi jo tuohon jokellukseen ja ärähti:

-- Kyllä nyt, Tahvo, olisi paras jo heittää tuo

jerusalem-betlehem-nuotti ja nousta aasin selkään sekä lähteä

lönkkäämään lauman luo, muuten voivat turkkisi kastua pahoin.

-- Kas, kuinka Santeri Decsi on tänään kierolla tuulella.

-- Voinpa kiertää vielä nahkaasikin, jos siinä kauemmin mukiset! --

tiuskaisi hevospaimen kiertäen paidanhihansa ylös. -- Nyt saa pian kuka

hyvänsä, joka vain tielle sattuu.

Lampurit kuiskailivat jotain keskenään. He tiesivät pustan säännön,

että hevospaimenen istuessa pöytään sai lampuri vain lupaa pyydettyään

jäädä istua kyyräilemään, mutta kun sanottiin: "saat mennä", niin oli

paras poistua matkoihinsa.

Toinen heistä koputti pullon pohjalla pöytään.

-- Maksetaan pois! Tulee paha sää.

Majatalosta riensi koputuksen kuultuaan ulos krouvarin tyttö.

Ei ollut hevospaimenta ensin näkevinänsäkään, hääräili vain lampurien

kanssa, teki laskun viineistä, antoi "koirankielistä" takaisin muutamia

kuparirahoja sekä pyyhki vielä pöydältä paimenten kaatamat viinin

tähteet.

Miehet astuivat aasiensa selkään ja alkoivat taasen, kun pääsivät niin

kauas, ettei enää ollut mitään vaaraa, laulaa äskeistä nuottia

uhkamielin loilotellen:

"Kuus koiraa suden jäljissä,

kaks paimentani vieressä,

mä itse astun keskellä

ja aasi harmaa perässä."

Vasta noiden lampurien mentyä puhutteli tyttö hevospaimenta.

-- Ethän edes sano, että on pilvessä, kultaseni!

-- Santeri Decsi minun on nimeni, -- murahti äreästi paimen.

-- Hyvä on, armollinen herra. Pyydän anteeksi, jos loukkasin! Ettekö

suvaitse astua sisään vierashuoneeseen?

-- Kiitoksia. Kelpaa täällä ulkonakin istua.

-- Sisällähän olisi arvollenne sopivaa seuraakin.

-- Tiedän. Näen sen hevosesta. Kyllä hän tulee pian tänne minun

puheilleni.

-- Entä mitä suvaitsette käskeä? Tuonko viiniä? Punaista vai valkoista?

-- En juo viiniä. Tuokaa tänne pullo-olutta.

Pulloihin pantua olutta ei käy niinkään helposti myrkyttäminen, sillä

se kuohahtaa ulos, jos äkisti vetää suulta korkin.

Tyttö ymmärsikin sen moitteeksi, mutta nieli katkeran mielensä. Ei

aikaakaan, niin hän palasi tuoden pullon olutta; sen hän asetti vieraan

eteen.

Paimen tähän ärjäisi kopeasti:

-- Olenko minä mikään räätälinsälli, että minulle tuot olutpulloja

yksitellen?

-- No, älkäähän nyt! Älkää vain suuttuko, kunnianarvoisa herra. Kyllä

minä lisää tuon.

Ja hän toikin koko taakan pulloja, asetti miehen eteen kuusi yhteen

riviin.

-- Hyvä on nyt!

-- Vedänkö korkit?

-- Kiitos, osaan tehdä sen itsekin.

Näin sanoen hän otti käteensä ensimmäisen pullon, löi sen kaulan pöydän

syrjää vastaan poikki sekä kaatoi kuohuvaa olutta suureen juomalasiin.

Olut tulee tosin täten kalliimmaksi, kun pitää maksaa myöskin pullon

hinta, mutta "herra se on herra helvetissäkin".

Kaula kenossa poistui tyttö, kengät keikailevasti ja korskasti

narisivat. Kultarenkaat korvissa heilahtelivat. Hiukset olivat taasen

irrallaan, kampaa ei näkynyt, palmikko niskassa heilui pitkine

nauhoineen. "Niin minä, koska sinäkin."

Hevospaimen särpi olutta hiljalleen, yksikseen. Tyttö lauleli

portailta: "Jos mun tietoin tietäisit: kultani jos tuntisit, sinäkin jo

itkisit..." Neljäs säe joutui jo oven taa.

Kun tyttö tuli ulos toisen kerran, oli pöydällä jo kolme tyhjää pulloa,

kaula katkaistuna. Hän kokosi ne ynnä lasinsirpaleet esiliinaansa.

Ja juotuansa nuo kolme pulloa oli mies jo toisella tuulella. Kun tyttö

siinä hääräili hänen ympärillään, niin hän kietaisi käsivartensa hänen

vyötäisilleen.

Tyttö ei tuosta turhia kainostellut.

-- No? Jokohan uskaltaa sinutella? -- kysäisi hän mieheltä.

-- Niin nyt kuin ennenkin. Mitäs siis aiot sanoa?

-- Kysyitkö jotain?

-- Miksi olet itkenein silmin?

-- Se on pelkästä ilosta. Olen saanut kosijan.

-- Kenen?

-- Se on Vervölgyin vanha krouvari. Leskimies. Paljon sillä on rahaa.

-- Ja hänelle menet?

-- Miksen menisi, kun kerran kelpaan? Päästä minut!

-- _Valehtelet, kotia karkaat; äidin syliin pyydät ja hänellekin

valehtelet._

Sitten hän päästi tytön menemään.

-- Juotko vielä olutta?

-- Juon kai.

-- Tulet humalaan paljosta oluesta.

-- Sitä minun juuri nyt onkin tarvis. Se sisäistä tultani heikentää.

Anna tuolle toiselle väkevää viiniä, jotta lämpiäisi. Siten tullaan

yhdenmukaisiksi.

Tuolle toiselle ei tyttö varmaankaan ollut sanonut, että toinen on

täällä ulkona.

Hevospaimen tuli hänelle avuksi. Alkoi laulella sitä pilkkalaulua,

jolla karjapaimenia suututetaan.

Hänellä oli kaunis ja vahva ääni; sen tunsi koko Hortobágyin seutu.

"Karjaa hoidan, haukkuu siksi

toiset sorkkakapteeniksi;

rengit siellä

rapatiellä,

minä sängyn herra vielä."

Hyvin osattu! Ei vielä nuotin päähän ehtinyt, niin tuo toinen astui

ulos juomatuvasta ihan kuin käskettynä. Karjapaimenella oli toisessa

kädessä pullo punaista viiniä, lasi ylösalaisin sen kaulalla, ja

toisessa kädessä visainen palikkakeppinsä. Pullon hän asetti pöydän

toiseen päähän hevospaimenta vastapäätä, kepin toisen kepin viereen, ja

itse hän istui pöytään vastapäätä kumppaniansa.

Kumpikaan ei puhunut luotua sanaa, ei siinä liioin tervehditty,

nyökättiin vain päätä; kumpikin ymmärsi asian.

-- Vai olet jo palannut matkaltasi, toveri? -- kysäisi hevospaimen.

-- Pian sitä taas jatkankin, jos haluttaa.

-- Lähdet siis Mähriin?

-- Lähden, jos en tule toiselle päälle.

Nyt otettiin siemaus.

Hetken perästä kysyi taasen hevospaimen:

-- Tällä kertaa kai viet vaimonkin sinne mukanasi?

-- Mistä minä sen nyt ottaisin?

-- Ota oma äitisi.

-- Ei se heittäisi kaupusteluansa, vaikka saisi koko Mährin.

Taas otettiin kulaus.

-- Joko siis olet äidillesi sanonut jäähyväiset?

-- Jo olen.

-- Joko olet isäntäsi kanssa kaikki välit suorittanut?

-- Olen niinkin.

-- Etkö ole kellekään enää velkaa?

-- Kaikkia kummia sinä kyseletkin. En ole velkaa papillekaan! Mitä

sinun siihen tulee!

Hevospaimen ravisti päätä ja katkaisi sitten taas yhdeltä olutpullolta

kaulan. Aikoi kaataa siitä kumppanillekin. Tämä laski kieltävästi

kätensä lasin suulle.

-- Olueni ei siis kelpaa sinulle?

-- Pidän kiinni vanhasta säännöstä: "Oluesta viinihin -- kelpaa

ainakin; viinist' oluehen vaan -- sit' ei milloinkaan."

Hevospaimen tyhjensi itse pullonsa, jonka jälkeen hän rupesi

viisastelemaan; siihen oluenjuonti näet aina johtaa.

-- Kuules, kumppani, ei mikään maailmassa ole niin rumaa kuin

valehteleminen. Kerran olen eläissäni valehdellut, enkä sitäkään tehnyt

omaksi edukseni. Ja vielä nytkin se painaa tunnollani. -- Lampurit

valehdelkoot, mutta ei se sovi hevosmiehille. Lampurien esi-isäkin

kulki valheen kengillä. Patriarkka Jaakob petti omaa appeansa

kirjavilla vasikoilla, valehteli siis hänelle, petti oman isänsä Esaun

kintailla, valehteli siis hänellekin. Ei ihmekään, jos kaikki hänen

jälkeläisensä, jotka vain lampaita paimentavat, harjoittavat valhetta.

Lampurille se sopii, mutta ei karjapaimenelle.

Kumppani remahti kaikuvaan nauruun.

-- Kas vaan, sinustapa olisi tullut hyvä saarnamies! Osaat saarnata

kuin paavin legaatti Balmaz-Ujvárosissa helluntaina.

-- Hm, veikko! Ei olisi sinulle hätää tehnyt, vaikka minusta olisikin

tullut saarnamies, mutta paljoa pahempi seikka olisi sinulle, jos

minusta olisi tullut kelpo viskaalikin. Sanoit äsken, ettet ole

kellekään enää velkaa edes kreutserin arvoa.

-- En niin kellekään.

-- _Onko se täyttä totta?_

-- _On, täyttä totta._

-- Entä mitä tämä olisi? Katso tätä pitkää paperia! Tunnetko sitä?

Näin sanoen hän veti esiin taskustansa tuonnoin saamansa vekselin ja

ojensi sen kumppaninsa eteen.

Karjapaimenen kasvot lensivät äkkiä punaisiksi kiukusta ja häpeästä.

-- Kuinka se on sinun käsiisi tullut? -- ärähti hän vihaisesti, hypäten

ylös sijaltansa.

-- Aivan rehellisiä teitä. Istu vain rauhassa, veikko. Älä siinä

hyppele. -- En minä rupea tutkimaan, saarnaan vain. -- Se kunnon mies,

jolle olet antanut maksuksi tämän vekselin, kävi tuonnoin ostamassa

hevosia meidän laumasta ja maksoi niiden hinnan vekselillä. Minä

silloin kysäisin: mikä se vekseli on? Hän sen selitti, sanoi minulle,

kuten tiedät mitä vekselillä tehdään, ja näytti silloin minulle tätä

sinun kirjoittamaasi, valittaen siitä jotain puuttuvan: siinä näet ei

ollut mainittuna missä se oli maksettava tarkemmin kuin vain

Hortobágyissa, ja se on laaja pusta. Sentähden minä nyt asetan tämän

vekselin sinun eteesi, jotta korjaisit tuon puutteellisuuden.

Hevossaksa ei saa sanoa, että Hortobágyissa ovat hevosmiehet häntä

pettäneet! Kirjoita tuohon entisten sanojen: "maksettava Hortobágyissa"

lisäksi: "_Majatalon pihalla_"!

Toveri puhui toiselle niin lempeästi, että tämä joutui ihan ymmälle.

Luuli jo, ettei olekkaan tässä muusta puhe kuin hevos- ja

karjapaimenten hyvästä luotosta.

-- Hyvä! Sen kyllä voin tehdä, koska niin tahdot.

Koputettiin pöytään, Klaara tuli ulos. Kurkisti ensin oven suusta.

Suuri oli hänen hämmästyksensä, kun näki miesten verisen tappelun

sijasta rauhallisesti keskustelevan. "Tuokaa, hyvä Klaara, meille

mustetta ja kynä."

Kaupunginkomisarjuksen huoneesta hän toi heille kirjoitusneuvot.

Tyttö jäi katsomaan. -- Mitä ne miehet niillä tekevät?

Hevospaimen osoitti sormellansa, mihin kohtaan kumppanin piti

kirjoittaa.

-- "Maksettava Hortobágyissa." -- Tähän asti on oikein. "Majatalon

pihalla." Se pitää olla perään.

-- Minkä tähden juuri pihalla?

-- Sentähden, ettei se voi olla toisin.

Sillä aikaa lähestyi rajuilma lähestymistään. Kiivaat tuulispäät

kävivät edellä peittäen maan ja taivaan paksuihin tomupilviin.

Kalatiirat lentelivät levottomina Hortobágyin joen kohdalla, pääskyset

ja varpusparvet riensivät katosten suojaan. Pustalta kuului kovaa

kohinaa.

-- Ettekö astu sisään? -- kehotteli tyttö paimenia.

-- Ei pääse. Meillä on täällä asioita, -- vastasi hevospaimen.

Kun kumppani oli saanut kirjoituksensa valmiiksi, otti Santeri kynän

hänen kädestään, käänsi vekselin toisin puolin ja kirjoitti sen selkään

oman nimensä somilla säännöllisillä kirjaimilla.

-- Mitä varten sinä sinne oman nimesi piirsit?-- kysäisi karjapaimen

uteliaana.

-- Se on sitä varten, että kun tämän vekselin maksuaika tulee, niin

minä suoritan nuo kymmenen floriinia, etkä sinä.

-- Ja minkätähden sinä menisit ne maksamaan minun puolestani.

-- Sen tähden, että se on _minun velkani_!-- vastasi hevospaimen

nousten seisoalle ja sysäten hatun takaraivolle. Silloin hänen silmänsä

iskivät tulta.

Nyt karjapaimen kävi kalpeaksi. Nyt vasta hän tiesi mitä oli tulossa.

Tyttö ei ymmärtänyt mitään koko kirjoittamisista eikä myöskään tästä

sananvaihdosta.

Hän pudisti päätänsä. Kummia nuo miehet! -- Hänen korvissaan kilisivät

kullatut korvarenkaat perineen. -- "Niistä on puhe, Keltaruusu! Sinusta

juuri on puhe!"

Hevospaimen taittoi kauniisti laskokselle vekselin ja antoi sen tytölle

sanoen vakavasti ja ystävällisesti:

-- Pyydän, olkaa Klaara hyvä ja pankaa tämä vekseli talteenne. Kun

hevoskauppias Pelikán palajaa Onodin markkinoilta ja luultavasti

poikkeaa tänne syömään, niin antakaa se hänelle. Sanokaa, että me

molemmat sen lähetämme. Vanhat leipätoverit Frans Lacza ja Santeri

Decsi. Sanokaa hänelle puolestamme suuret kiitokset. Toinen meistä on

aikanansa maksava. Kumpi maksaa, se saadaan pian nähdä.

Tyttö kohautti olkapäätä. Kummia otuksia nuo! Eivät edes käy toistensa

tukkaan kiinni. Yhdessä vain kirjoittelevat nimiänsä.

Hän otti kirjoituskapineet ja vei ne takaisin sinne, mistä oli ne

ottanutkin.

Miehet jäivät pihalle kahdenkesken.