-- Katsos, rakas Ilo heponi. Sellainen on tyttö. Päältä kultaa, sisältä
hopeaa. Totta puhuessaan on puoli valhetta, valheessaan taasen puoli
totta... Ei sitä opi kukaan oikein käsittämään... Sinä tiedät, kuinka
paljon rakastin häntä... Monta kertaa kannustin kylkiäsi verille asti,
jotta pikemmin hänen luoksensa pääsisin... Monta kertaa jätin sinut
seisomaan hänen porttinsa edustalle, lumituiskuun, lokaan, tuimaan
säähän tai paahtavaan auringonpaisteeseen, niin, sinut juuri, rakas,
hyvä heponi. En sinua silloin muistanut, vaan yksin häntä.
Hevonen näytti sangen älykkäältä ja miettiväiseltä. -- Miksei hän tuota
muistaisi? Niinhän se oli.
-- Tiedät senkin, kuinka suuresti hän rakasti minua... Asetteli ruusuja
korviesi taa, palmikoi nauhoilla harjasi, syötteli kädestänsä sinua
sokerileivoksilla... Monta kertaa hän vedätti meidät takaisin
syleilyllään, kun minä jo istuin satulassa. Usein hän halaili sinunkin
kaulaasi, jotta vain saisi meidät jäämään.
Hevonen äännähteli vastaukseksi hiljaa: hhmm... Kyllä hän niin teki.
-- Mutta sitten se kirottu veitikka tuli sinne ja varasti puolen hänen
sydämestänsä. Olisi edes vienyt sen kokonaan! Olisi pitänyt sen sitten
myöskin! Jospa olisi vienyt hänet mukanaan kauas maailmaan, niin ei hän
olisi jäänyt tänne puolittain onneksi, puolittain kiroukseksi.
Hevonen varmaan koetti häntä lohduttaa, koska laski päänsä isännän
polvelle. Suruissaan paimen murahti:
-- Taivaan kirouksen saakoon ilkityöstä, joka toisen ruusun itsellensä
ryöstää! Sillä jos mä itse häntä lyömään lähden, varmaan äitinsäkin
itkee työnsä tähden.
Hevonen alkoi piestä vihaisesti hännällänsä maata; isännän kiukku
tarttui häneen.
-- Mutta mitenkä minä häntä voisin lyömään lähteä? Onhan mies paennut
muille maille. Et ole sinäkään noidanratsu, jotta kautta maiden voisit
minua ruveta lennättelemään, pysyt vain koreasti täällä lohduttamassa
minua sydänsurussani.
Ei hevonen voinut tätä asiaa muuksi muuttaa. Tyytymystänsä kovaan
kohtaloon se osoitti siten, että laskeutui ihan pitkälleen nurmikolle
kaula ojossa.
Paimen ei antanut hevosen vielä ruveta nukkumaan, hänellä oli vielä
puhumista.
Maiskaus huulilla, ihan suukon kaltainen, sai pian hevosen pystyyn.
-- Älä nuku... En nuku minäkään... Tulee vielä sekin aika, jolloin
maata saadaan... Ollaan yhdessä niin kauan... Sinä et saa koskaan enää
jättää isäntääsi... Enkä minä luopuisi sinusta, vaikka saisin sinun
suuruisesi ko'on kultaa hinnaksesi... Sinä yksin olet omani, olet
uskollinen... Kyllä minä tiedän, miten sinä autoit tohtoria nostamaan
minua maasta tarttuen hampaillasi liivini rinnuksiin, kun makasin
pustalla kuoleman kielissä ja korpit jo ympärilläni liitelivät. --
Muistatko sitä? Näin tartuit liiviini!... Aimo elukkani... Älä pelkää,
että enää mennään yli Hortobágyin sillan, ei enää poiketa Hortobágyin
krouviin!... Vannon tässä kautta tähtitaivaan, etten ikinä, sinä
ilmoisna ikänä astu yli sen talon kynnyksen, missä tuo tyttö asuu!...
Älkööt nuo tähdet enää minulle tuikkiko, jos sanani syön...
Tämän valan kuullessaan hevonenkin nousi etujaloilleen, istui maassa
kuten koirain on tapana.
-- Älä sentään pelkää, että me tänne jäädään vanhenemaan, -- jatkoi
paimen. -- Emme jää ainaiseksi tätä tasankoa astelemaan... Pienenä
poikasena näin kauniitten kolmiväristen lippujen liehuvan -- niiden
perässä pulskeita husaareja... Kadehdin keitä... Näin sitten noiden
husaarien kaatuvan maahan haavoitettuina ja kauniitten lippujen
joutuvan lokaan kaikkien tallattaviksi... Ei noin saa asiat jäädä!...
Vielä tulee päivä, jolloin vanhat liput otetaan kätköstään ja me
nuoret, reippaat pojat marssimme perässä antamaan selkään noille
häijyille kasakoille... Silloin sinä tulet mukaan, hyvä heponi, kun
kuullaan sotatorven ääni.
Hevonen karkasi pystyyn, ikäänkuin olisi jo kuullut sotatorven äänen,
ja rupesi etujaloillaan kuopimaan maata, harja vinhasti nousten ja pää
pystyssä sekä kovasti hirnuen hiljaiseen yöhön. Toiset hevoset heti
vastasivat sen hirnuntaan.
-- Siellä sitten saadaan tämä asia päätteeseen!... Siellä paranee
surumme, ei se itkulla ainakaan tule paremmaksi. Ei minun henkeni saa
mennä uskottoman tytön myrkkyjuoman eikä vielä myrkyllisempäin
suukkojen kautta, vaan kunnon vihollisen miekan terään. Ja kun minä
makaan verissäni sotatantereella, niin sinä jäät luokseni vartioimaan
minua, kunnes tullaan hautaan viemään.
Ja ikäänkuin aikoen koetella hevosensa uskollisuutta oli paimen nyt
kuolevinaan, heittäytyi pitkälleen maahan oikaisten jäykästi
käsivartensa pitkin nurmea. Hevonen katsoi häntä hetkisen, mutta
nähdessään, ettei isäntä liikahtanutkaan, astui se korvat luisussa
hänen luokseen alkaen turvallaan koskettaa häntä olkapäähän. Mutta kun
ei paimen sittenkään antanut elonmerkkiä, alkoi hevonen juosta tömistää
yltympäri. Mutta kun ei hän kavioiden töminäänkään herännyt, rupesi
hevonen nostamaan häntä viitan kauluksesta hampaillaan ylös istumaan,
kunnes paimen lopettaen leikin aukaisi silmänsä ja syleili molemmin
käsin hevosensa kaulaa.
-- Sinä olet ainoa uskollinen ystäväni.
Ja hevonen ihan nauramaan rupesi; ylähuuli nousi, jotta kiiltävä
hammasrivi näkyi, ja sitten se alkoi iloansa osoittaen hypellä ja
koikkelehtaa pikkuvarsan lailla, kun koko kuolemantapaus olikin vain
leikkiä. Viimein se itsekin laskeutui pitkälleen maahan. Nyt oli sen
vuoro jatkaa leikkiä, nyt se oli kuolevinaan.
Paimen alkoi puhutella sitä, maiskahuttaa huulillaan, mutta hevonen ei
liikahtanut.
Paimen laski päänsä hevosen kaulalle, se oli hänelle hyvänä tyynynä.
Ratsu kohotti päätään, havaitsi isäntänsä nukkuvan ja oli hiljaa.
Siihen jäivätkin molemmat lepäämään...
Hevonen alkoi kuulla pustalta kaukaisia ääniä, mutta ei vieläkään
liikahtanut.
Kaikuvalla hirnunnalla herätti se ensin isäntänsä.
Paimen kavahti pystyyn leposijaltaan. Sitten nousi hevonenkin.
Aamu alkoi jo sarastaa, taivaanranta kellerti idän kulmalta.
Kaukaa usvasta häämötti kohti juoksevan hevosen haamu. Sen selässä ei
ollut ratsastajaa. Paimenen hevonenkin sen huomasi.
Se on jokin karkulainen. Päässyt irti joltakin paimenmajalta. Keväisin
niiden tulee ikävä aina yksin elää siellä lehmien ja härkien
valtakunnassa, jonkatähden ne vapaaksi lieasta päästyään vaistonsa
johdolla karkaavat lähimpään tammastoon. Siellä ne joutuvat kahakkaan
tammojansa pelkääväin oriitten kanssa, jotka kahakat useimmiten
päättyvät jälkimmäisten tappioksi, nämä kun eivät ole kengässä.
Hevospaimenen pitää sentähden saada kiinni tuo karkulainen ori.
Äkkiä satula hevosen selkään, suopunki valmiiksi käsivarrelle ja nyt
vastaanottamaan vierasta tulokasta.
Mutta ei sen kiinniottamiseen tällä kertaa suopunkia tarvittu.
Saavuttuaan lähemmäksi se suuntasi kulkunsa suoraan hevospaimenta
kohden ja päästi iloisen hirnahduksen, johon paimenen ori samaten
vastasi. Ne olivat vanhoja tuttuja.
-- Mitä kummia tämä on? -- murahti paimen. -- Ihan tuo on samannäköinen
kuin Franssin laukki. Kuinka on hänen Mährinmatkansa laita?
Vielä enemmän hän kummasteli, kun hevoset yhteen tultuansa kohtelivat
toisiansa niin ystävällisesti kuin suinkin ja rupesivat toistensa
kaulaa hyväilemään.
Tuo on tosiaankin Franssin laukki. Onhan sen lanteella nimimerkki F.L.
Ja vielä paremmaksi vakuudeksi vieressä vanha, toisen hevosen potkusta
syntynyt arpi.
Hevosen mukana laahasi liekaköysi ja sen päässä maasta irtaantunut
palikka.
-- Kuinka sinä laukki olet Hortobágyiin tullut?
Hevonen antoi helposti ottaa itsensä lieasta kiinni.
-- Kuinka olet päässyt takaisin? Missä on isäntäsi? -- puheli
hevospaimen.
Mutta ori ei puuttunut puheisiin hänen kanssaan, ei ymmärtänyt häntä.
Mitäpä tuollainen hevonen ihmisen puheesta ymmärsikään, kun nautojen
seurassa oli kaiken ikänsä ollut?
Hevospaimen talutti kiinni ottamansa ratsun lähellä olevaan aitaukseen
ja sulki veräjän.
Sitten hän meni ilmoittamaan asiasta isäntäpaimenelle.
Päivän noustessa taivaalle saatiin selvä tästä salaisuudesta.
Zámin pustalta tuli juosten, läähättäen kärripoika. Ei ollut edes
lakkia päässä, ilman oli lähtenyt juoksemaan.
Jo kaukaa hän tunsi Santeri Decsin ja kiiruhti suoraan hänen luoksensa.
-- ... huomenta, Santeri setä! Eikö laukkia ole täällä nähty?
-- On kyllä. Kuinka sen olette irti päästäneet?
-- Ihan se oli kierona. Hirnuili kaiken päivää. Kun minun piti sitä
sukia, niin se pieksi minua silmiin hännällänsä; yöllä se sai liekansa
irti, ja siitä asti olen minä saanut juosta sen perässä.
-- Entä minne sen isäntä on joutunut?
-- Se nukkuu vielä; kovin oli väsynyt kiivaasta ajosta.
-- Minkälaisesta ajosta?
-- Niin, se tapahtui kolme päivää sitten. Eikö Santeri setä ole sitä
vielä kuullut? Polgárin lautalla hullaantuivat lehmät, jotka se Mährin
herra oli ostanut; kaiketi näkivät jonkun aaveen, pelästyivät ja
hyppäsivät jok'ikinen veteen lautalta ja karkasivat suoraa päätä kotia
Zámin majalle; paimen ei kyennyt niitä enää palauttamaan, vaan tuli
itsekin niiden kanssa takaisin.
-- Frans Lacza on siis nyt kotona?
-- Mutta vähällä oli, ettei isäntäpaimen lyönyt häntä kuoliaaksi. En
ole vielä ikinä kuullut isännän niin koreasti kiroilevan kuin silloin
karjalauman illan suussa majalle saapuessa, perässä Franssi setä.
Vaahto vain valui hänen hevosestansa. Ja sonnin sieraimista tuli veri.
Siinäkös saatiin kuulla hirtehisistä ja lurjuksista! Kolmasti isäntä jo
kohotti keppiäkin, mutta ilmassa se vain suhahti, ei sentään ruvennut
sillä lyömään.
-- Entä mitä Franssi siihen sanoi?
-- Ei muuta kuin että hän ei voinut sille mitään, että elukat
hullaantuivat. -- "Olit varmaan tehnyt jotain velhonvehkeitä, senkin
hirtehinen!" -- sanoi isäntä. "Mitä varten minä sellaisia olisin
tehnyt?" -- "Sitä varten, kun ensin itse hullaannuit; kaiketi on tuo
keltaruusu antanut sinullekin jotain taikajuomaa kuten Santeri
Decsillekin!" -- Sitten he rupesivat puhumaan teistä, Santeri setä,
mutta sitä en minä saanut kuulla, sillä minä sain korvapuustin ja minut
ajettiin pois kuuntelemasta. Sanottiin, ettei ne puheet olleet minua
varten.
-- Vai puhuttiin minustakin? Ja keltaruususta?
-- En minä tiedä, mikä kapine tuo keltaruusu on. Sen vain tiedän, että
kun viime perjantaina piti lähteä viemään noita lehmiä, niin Franssi
setä eväspussia majalta noutaessaan otti viittansa hihasta esille
kirjavan huivin, jossa oli säilyssä keltainen ruusu; sitä hän kauan
haisteli ja painoipa sitä suullensakin, luulin hänen jo aikovan sen
syödä. Sitten hän veti ulos hattunsa vuorin ja kätki sen keltaruusun
sinne sekä pani hatun taas päähänsä. Taisi olla jokin taikakapine.
Hevospaimen sivalsi kepillään edessään olevaa tulikukkaa, niin että se
katkenneena lennähti kauas arolle.
-- Mitä pahaa tuo kukka on teille tehnyt?
-- Ei se isku sitä tarkoittanut...
-- Mitenkäs sen asian nyt käy? -- kysäisi hevospaimen sitten
poikaselta.
-- Mähriläiset miehet saapuivat eilen jalkapatikassa. Isännän kanssa
sitten asia selvitettiin. Nyt on aikomus viedä lehmät Tisza-Fürediin
päin, tällä kertaa mukana vasikatkin. Sillalta ne eivät ainakaan rupea
alas hyppimään. Sanotaan niiden karanneen kotia vasikoittensa tähden.
Mutta Laczan Franssi vain naurelee partaansa.
-- Ja lähteekö Laczan Franssi vieläkin niiden mukaan?
-- Kaiketi, koska isäntä siihen häntä yhtäpäätä kehottaa. Mutta
paimenelle ei tahdo lähdöstä mitään syntyä. Väittelee, että karjan
pitää saada joku päivä levätä ankaran juoksun perästä; itsekin hän
makaa kaiket päivät kuin puupölkky. Ei olekkaan leikintekoa ratsastaa
yhtämittaa sellaista kyytiä Polgárin lauttauspaikalta Zámin
paimenmajalle. Kaksi päivää antoi isäntä hänelle lepoaikaa.
-- Kaksi? Vai kaksi? Se on liian paljon!
-- En minä tiedä.
-- Mutta minä tiedän. Siitä voi hänelle tulla pitempikin lepoaika.
-- Voi, minun täytyy rientää, jotta laukki on kotona siksi, kun hän
nousee. Kun näet isäntä haukkuu paimenta, niin tämä vuorostaan sättii
minua. Mutta annappas, kun kerran itse pääsen paimeneksi, niin osaan
minäkin kärripojalle antaa selkään. Hyvästi, Santeri setä.
-- Hyvästi on jo.
Poikanen hyppäsi laukin selkään, tarttui liekanuoraan ja alkoi
paljailla kantapäillään potkia hevosen kylkiin. -- Mutta laukki ei
olisi millään ehdolla vielä tahtonut täältä lähteä, useat kerrat se
pyörähti takaisin, pyrkien aina vain toisten hevosten luo. Vihdoin tuli
paimen pojalle avuksi, otti pitkän piiskansa, sivalsi sillä kerran
hyvästi reisille ja läimäytti vielä perään pari kolme kertaa. Silloin
hevonen, pää rintaan painuneena, lähti laukkaaman pustalle suoraa päätä
eteenpäin; pojalla oli täysi työ pysyä selässä pitämällä lujasti
harjasta kiinni.
Hevospaimen oli nyt selvillä tehtävästänsä.
-- Ja vie myöskin Frans Laczalle terveisiä Santeri Decsiltä, -- huusi
hän pois kiitävälle pojalle, mutta tuskinpa tämä enää kuuli koko asiaa.