Levollisena hevospaimen kaatoi viimeisen oluen lasiinsa. Samaten
karjapaimen tyhjensi viinipullonsa lasiin.
Miehet kilistelivät.
"Maljasi!" -- Juotiin pois yhdellä siemauksella.
Nyt alkoi hevospaimen puhua kyynäspäät pöydän varassa.
-- Eiköhän tämä Hortobágyin pusta sentään ole sangen suuri, vai mitä
mietit, veikko?
-- On se todellakin suuri pusta.
-- Luulen, ettei se pusta, jolla Mooses antoi juutalaisten kierrellä
neljäkymmentä vuotta, taitanut olla tätä suurempi.
-- Sinä sen parhaiten tiedät. Sinähän niitä raamatun kertomuksia
tutkit.
-- Mutta vaikka tämä Hortobágyin pusta onkin näin suuri, niin ei se
sentään ole niin avara, että _me molemmat siihen hyvin mahtuisimme!_
-- Sitä sanon minäkin.
-- _No, laajennetaan sitä hieman!_
Nyt ottivat miehet pöydältä keppinsä. -- Molemmat hyvää nuorta tammea,
tyvipäässä aimo lyijyinen nuppi.
Kumpikin poistui hevosensa luo.
Ratsumiehet eivät tappele jalkaisin.
Kun tyttö palasi takaisin talosta, niin molemmat miehet jo istuivat
satulassa.
Ei kumpikaan nyt puhunut hänelle luotua sanaa, ääneti vain käänsivät
selkänsä toinen toiselleen ja poistuivat eri suuntaan aivan kuin
tulossa olevaa rajuilmaa pakoon.
Mutta heidän poistuttuaan noin kaksisataa askelta toisistaan katsahti
kumpikin taaksensa ja pyöräytti yhtähaavaa hevosensa takaisin.
Nyt palikka _toisesta päästä_ käteen ja molemmat miehet kannustamaan
ratsujansa, niin että nämä laukaten syöksyivät toisiaan vastaan. --
Tämä oli kaksintaistelua pustalla.
Se ei ole niinkään helppoa kuin päältä katsoen luulisi! Taitoa pitää
olla tappeluun hevosen selästä miekallakin, joka myöskin hyvin
osuessaan jakelee aimo haavoja; mutta kun on aseena lyijypäinen
palikka, niin pitää iskeä sangen taitavasti istuessaan vihamiestä
vastaan kiitävän hevosen selässä. Ei siinä väistellä eikä syrjään päätä
käännetä iskun edestä. Isku sinne, toinen tänne. Mies se, ken paremmin
osaa.
Paimenet joutuessaan kepin kantamiin iskivät yhtäkkiä palikallaan
toinen toistansa päähän, ja samalla syöksyivät hevoset toistensa
ohitse.
Santeri horjahti satulassa saamastansa iskusta, päätä huimasi; mutta
pian hän taas oli pystyssä päin ja asetti hattua entiselleen.
Varmaankaan ei palikan nuppi ollut oikein osunut takaraivoon, vaan oli
sivahtanut ohitse.
Mutta hänen iskunsa oli osunut sitä paremmin. Palikan lyijypää oli
sattunut vastustajan pääkallon kylkeen; sivu edellä kaatui hän
satulasta pitkälleen maahan.
Nyt käänsi voittaja hevosensa takaisin ja alkoi piestä kaatunutta
vastustajaansa minkä jaksoi. Näin oli maan tapa.
Koska se on hyvitystä, niin annetaanpa sitten hyvin.
Entä jos hienot herrasmiehet ottaisivat tuon kaksintaistelumuodon
tavakseen, niin kylläpä ne heidän ottelunsa hieman harvenisivat!
Tämän tehtyään Santeri keppinsä nenällä nosti kaatuneen kilpailijansa
hatun maasta, tempasi irti vuorin ja löysi sieltä lakastuneen keltaisen
ruusun, jonka viskasi ilmaan ja löi sitten sitä kepillään, niin että
lehdet hajalle lentelivät kuten perhoset tuulen mukana.
Krouvin ovelta katseli tyttö kaiken aikaa kaksintaistelua.
Salama jo löi maahan tuolla myllyn luona. Rajuilma teki tuloa! Taivas
jyrähteli ja myrsky vonkui.
-- Enkö minä sitä sanonut? -- huudahti hevospaimen ratsunsa selästä
tytölle, voittamaansa vastustajaan viitaten. -- Nyt saat viedä hänet
sisään ja hoitaa häntä! Nyt hän jäi sinulle!
-- Huomaa, -- vastasi tyttö, -- jos hän olisi voittanut sinut, niin
minä olisin asettunut päällesi ja estänyt häntä lyömästä sinua. Olisit
tullut havaitsemaan, että minä rakastan todellisesti vain sinua.
Hevospaimen kannusti vain ratsuansa ja lähti ajamaan vasten lähenevää
myrskyä. Tuli raju sadekuuro, rakeita seassa, salamat leimahtivat
tavantakaa. Tyttö katseli ratsastajaa, kunnes tämä katosi myrskyn
pimeyteen. Jokunen kerta, kun salaman leimaus rankkasadetta valaisi,
häämötti vielä hänen haamunsa, mutta vihdoin sekin ihan katosi
näkyvistä.
Ehkä olikin tämä viimeinen kerta, kun hän sai sitä miestä nähdä.