Oli ihana ja lämmin kevätpäivän ilta; taivaalta ei tahtonut iltarusko
malttaa lähteä, ennenkuin yö sen verhosi hienoiseen usvapeitteeseen,
joka nousi ja levisi taivaanrannalle.
Uusikuu näkyi jo tuolta Zámin kummun kohdalta, ja sen yläpuolella
säteili lempiväisten tähti, tuo varhain nouseva, myöhään laskeva
kointähti.
Hevospaimen katsoi itselleen laumansa lähellä yösijan, riisui ratsunsa
selästä satulan loiminensa, otti suitset päästä ja asetti ne maahan
pystyyn asetetun kepin nenään. Loimi pantiin satulan päälle, siitä tuli
päänalus, ja viitta peitoksi, niin oli makuusija valmis.
Mutta ennenkuin hän meni maata, lohkoili hän illallisesta jääneen
leivän palasiksi ja antoi ne kädestänsä hevoselleen.
-- Nyt saat sinäkin mennä haukkaamaan ruohoa, Ilo heponi. Sinäpä et
pidäkkään päiväkausia syömisen virkaa kuten toiset hevoset. Sinä saat
aina olla satula selässä. Ja herrat vielä tahtoisivat, että sinun
kaiken päivää liikkeellä oltuasi pitäisi joutua koneen eteen nostamaan
kaivosta vettä! Sitä saavat odottaa. Luulevatko he hevostakin ihmisen
kaltaiseksi koiraksi?
Hän pyyhki liehuvalla paidanhihalla hellästi hevosensa silmät.
-- No, mene nyt etsimään hyvää ruohoa syödäksesi, mutta älä joudu liian
kauas; kun kuu laskee ja tuo kirkas tähti katoaa, niin saat tulla
takaisin. Katsos, minä en sido sinua liekaan, kuten karjapaimen, en
kytke sinua kuten moukat. Siinä on kyllä, kun huudan aamulla: "hoi, Ilo
heponi!" niin sinä heti olet paikalla.
Ymmärsikö eläin? Miksei olisi ymmärtänyt. Päästyänsä vapaaksi satulasta
ja suitsista teki hevonen aimo hyppäyksen, ojenteli sitten
takaraajojansa, rupesi piehtaroimaan, kääntyen selällään ainakin
kolmasti koivet päin taivasta; sitten se nousi nopeaan taasen
jaloillensa, pudisteli, hirnahteli ja rupesi halukkaasti haukkaamaan
rehevää ruohoa, pitkällä hännällään yöhyönteisiä luotansa karkoitellen.
Hevospaimen loikoili pitkällään siinä makuusijallansa viheriällä
nurmella.
Mikä mainio vuode! Patjana koko laaja pusta ja telttana tähtitaivaan
kansi.
On jo yö. Mutta maa ei pahan lapsen lailla tahdo vielä nukkua. Eikä se
unta saisikaan. Kuuluu kaikenlaisia ääniä vielä. Kaikki on niin
salaperäistä. Ei tänne kuulu kirkonkellojen ääni kaupungista eikä
koirain haukunta karjapaimenten majan luota, sieltä on tänne siksi
pitkä matka. Läheisessä ruoikossa rääkyy ruo'onpäristäjä ihan kuin joku
aavehenki; soiden satakieli, suovarpunen tirskuttaa, ja tuhannet
sammakot säestävät; Hortobágyin myllyn yksitoikkoinen kalkutus
kuuluu sekaan. Ylhäältä ilmasta huokuu hiljaista hyminää,
jäähyväisvaikerrusta, hanhet ja kurjet siellä lentävät säännöllisissä
parvissa; niitä töintuskin näkee, vaikka onkin kirkas tähtitaivas.
Taaja hyttysparvi vielä survoo edestakaisin ilmassa, senkin ääni tuntuu
kaukaiselta aavesoitolta. Välistä kuuluu myöskin hevosen hirnuntaa.
Ennen sinun on tullut hyvin uni, paimen parka; kun pääsi satulaan
varaan laskit, niin heti nukuit; mutta miksi nyt valvot tummansinistä
taivasta katsellen ja puhutellen tähtösiä, kuten kummisetäsi on sinua
opettanut? Tuolla keskellä taivaan kantta on "Pohjantähti", joka ei
milloinkaan liiku paikaltaan; tuolla on "Paimenpari", tuo väriään
vaihteleva on "Orvonsilmä". Tämä kirkas tähti taivaanrannalla on
"Viikatetähti", ja tuo kirkkaampi taasen "Pakolaisen lamppu". Nuo kolme
tuolla ovat "Kolmen kuninkaan tähdet", -- yhdessä sarjassa on
"Seitsentähtinen", ja tuo, joka pian katoaa usvan taa, on "Taivaan
ikkuna".
Mitä tähtien katseleminen häntä auttaa, kun ei kumminkaan taida niiden
kanssa puhella? Outo, raskas taakka painaa hänen sydäntänsä; hänen
sielussaan tuntuu olevan kamala, verta vuotava haava! Ehkä helpottaisi,
jos voisi jollekin ilmaista sydänsurunsa ja valitella vaivaansa. Mutta
tämä pusta on yhtä tyhjä kuin se on suurikin.
Tuo kirkas tähti laski, kuu oli myöskin jo katoamassa, hevonen heitti
syöntinsä ja palasi isäntänsä luo. Tuli hiljaa astellen, ikäänkuin
peläten hänet herättävänsä, ja kaulaa ojentaen tutki, pää alhaalla,
nukkuiko isäntä vai eikö.
-- Tule vain, heponi. En nuku vielä.
Nyt hevonen hirnahti iloisesti ja laskeutui itsekin nurmelle ihan
isäntänsä viereen.
Paimen nousi vuoteeltaan istualle, laskien kasvonsa kätten varaan.