IX.

Ohatin pusta on "koreiden tammojen" laidunmaa. Paimenmajalta pustan

keskeltä katsoen taivaanrantaan asti näkee vain hevosia syömässä

laitumella. Siellä niitä on kaiken värisiä, joita mainita saattaa,

ruskeita, harmaita, mustia, laukkia, voikkoja, kimoja, päistärikköjä,

raudikkoja, suotia, jopa valkoisiakin, jonka värisiä nuoret hevoset

harvoin ovat. Kai tuon monivärisyyden tähden juuri näitä hevosia

sanottiin "koreaksi tammastoksi".

Kaikki Debreczenin kaupungin tammat täällä ovat yhdessä varsoinensa.

Niitä ei pidetä koskaan tallissa, ei talvellakaan; lauman

lisääntymisestä vain isäntäpaimen tekee vuosittain tiliä.

Täältä ovat kotoisin ne hyvät arohevoset, joita tullaan kaukaakin

ostamaan. Kaikki hevoset näet eivät kelpaa hiekkaisille aroteille;

vuorihevonen seisahtuu, kun pitää alamaan maanteitä kulkea.

Hevoset ovat laitumella eri ryhmissä, kukin johtajaoriinsa ympärillä,

ahkerasti syöden. Hevonen syö aina. Oppineet miehet sanovat Jupiterin

kironneen hevosen, kun Minerva oli sen luonut, että sen pitää aina

syömän eikä ikinä ravituksi tuleman.

Neljä viisi paimenta hoitaa ratsunsa selästä tuota satakuntaa hevosta,

pitkäsiimaisella piiskalla palauttaen niitä, jotka tahtovat pyrkiä

erilleen.

Täällä on muuten kaikki samalla tavalla laitettu kuin sarvikarjan

paimentenkin luona, samanlainen paimenmaja, keittiö, tuulensuoja ja

vipukaivo. Mutta täällä ei tarvita kärripoikaa, ei orvonturvetta eikä

paimenkoiria, sillä hevonen ei kärsi koiransukua lähellään, ei sutta

eikä hallia, vaan potkii sen kuoliaaksi, kun likelle tulee.

Puolenpäivän aikana alkavat eri tahoilla syövät hevoset vetääntyä

suuren kaivon läheisyyteen.

Kahdet rattaat näkyvät lähenevän paimenmajaa tuolta Hortobágyin

sillalta päin.

Isäntäpaimen, tanakka, hartiakas ja luiseva ukko, katseli tulijoita,

kädet silmillä päivänvarjostimina, tunsi tulokkaat jo kaukaa heidän --

hevosistaan.

-- Se on herra Mikael Kádár, ja toinen on hevoskauppias Pelikán. --

Heti kun kalenteriini katsahdin, niin arvasin, että he tänään tulevat.

-- Vai seisoo se teidän kalenterissanne? -- kysäisi Santeri paimen

kiusoitellen.

-- Seisoo se. Siinä Csáthyn kalenterissa seisoo kaikki. Ensi pyhästä

alkavat Onodin eläinmarkkinat; sinne pitää Pelikánin saada hevosia.

Tämähän oli selvä asia. Tultiin siis hevosia ostamaan. Herra Mikael

Kádár on myyjä, Samuel Pelikán on ostaja.

Herra Mikael Kádárin me varmaankin jokainen tunnemme. Pyöreäkasvoinen

pulska mies, sievät viikset, suu aina hymyssä ja keskiruumis erittäin

pullea; tavallisesti on hänellä aina yllä nyöritakki, kannukset

saappaissa, pyöreä, pystyreunainen hattu päässä, hoikka keppi kädessä,

nuppina puusta leikattu linnunpää. Hänen hevosiansa on tuo ryhmä tuolla

lätäkön reunalla, ruskea ori etummaisena.

Samuel Pelikán taasen on laihakasvuinen mies, kauhean käyrä nenä,

pitkät viikset ja parta, selkä ja sääret hiukan koukussa alinomaisesta

hevosten tarkastelemisesta. Suuri leveälierinen huopahattu, kurjensulka

kyljessä, on hänellä päässään, kirjava liivi ja lyhyt takki yllä ja

housut saapasvarsiin pistettyinä, iso sikarikotelo takin sivutaskussa,

ja kädessä pitkä ratsupiiska.

Astuttuaan alas rattailta tulivat herrat kävellen paimenmajalle, missä

isäntäpaimen oli heitä vastaanottamassa. Kun oli hänen kanssaan muutama

sana vaihdettu, antoi hän miehillensä tarpeelliset käskyt, ja sitten

lähdettiin hevosia katsomaan.

Kaksi paimenta ajoi ratsain edellään mahtavilla piiskan läimäyksillä

sitä hevoslaumaa, jonka seassa herra Kádárinkin omat olivat. Siinä oli

noin pari sataa hurjaa hevosta, joihin ei vielä ikinä ollut ihmiskäsi

koskenut.

Kun paimenet pitkässä kaareutuvassa rivissä ajoivat edellänsä

hevosparvea herrojen nähtäväksi, niin kauppias huomautti maassa

seisovalle kolmannelle paimenelle yhtä nelistävää ruskeata, joka häntä

miellytti.

-- Tuosta minä pidän.

Nyt Santeri Decsi heitti yltään viitan ja takin, otti käteensä valmiin

suopungin, vasemman käden ympäri sen pään kiertäen, ja meni täyttä

laukkaa kohti tulevaa hevoslaumaa vastaan. Salaman nopeudella hän

heitti suoraksi suopungin valittua hevosta kohden, rengas osui

täsmälleen eläimen kaulaan, jotta se alkoi sitä kuristaa. Hirnuen

kiitivät toiset hevoset edelleen, mutta kiinni saadun täytyi jäädä. Se

pärskyi, nousi pystyyn, pyrki pakoon, mutta turhaan. Mies seisoi kuin

olisi ollut vaskesta valettuna, pitäen kiinni suopungin päästä. Avarat

paidanhihat luisuivat ylös olkapäihin, käsivarret olivat tukevat kuin

muinaiskreikkalaisten ja -roomalaisten sirkustaiteilijain. Molemmin

käsin hän veti yhä lähemmäksi vastaan pinnistävää hurjaa hevosta, ei

auttanut mikään, ihan viereen piti sen tulla. Silmät jo olivat

pulleina, sieraimet selällään, hengitys raskaasti ähkyvä. Nyt kiersi

paimen kätensä hellästi hevosen kaulaan, kuiski jotain sen korvaan,

otti suopungin silmukan pois kaulasta, ja nyt tuo hurja eläin muuttui

lauhkeaksi kuin lammas, helposti sai jo panna päitset päähän. Heti

sidottiin se marhaminnalla hevoskauppiaan rattaisiin: suolaisella

leivällä tämä kiiruhti kestitsemään uhriansa.

Tämä voimannäyte uudistettiin kolmasti; Santeri ei heittänyt harhaan

kertaakaan. Vasta neljännellä kerralla kävi niin, että silmus oli liian

avara ja siitä syystä meni aivan kiinni otetun tamman rinnuksiin asti,

jotta se, kuin ei tuntenut kuristusta, ei antautunutkaan aivan vähällä,

vaan rupesi hyppelemään ja vastaan vintturoimaan, vetäen suopungissa

paimenta perässään hyvän matkan. Mutta sai hän kuitenkin siitä viimein

voiton ja talutti kiinni otetun hevosen herrojen luo.

-- Tämäpäs on hauskempaa kuin karambol-peli kapakassa! -- virkkoi

Samuel Pelikán kääntyen herra Kádáriin.

-- Ei hänellä muuta työtä olekkaan, -- vastasi kunnon porvari.

Hevoskauppias otti taskusta sikarikotelonsa ja tarjosi paimenellekin.

Santeri otti sikarin, iski tuluksilla tulta ja tuprutteli pian mahtavia

savuja.

Nuo neljä hevosta sidottiin ostajan rattaisiin. Kaksi perään, kolmas

istuimen kohdalle ja neljäs valjaissa olevan oheen.

-- Te olette vasta väkevä mies, -- jatkoi vielä herra Pelikán,

sytyttäen sikariansa Santerin sikarista.

-- Mitä, kun juuri on sairastamasta päässyt ... murahti vanha

isäntäpaimen.

-- En minä ole sairastanut! -- väitti Santeri, pää ynseästi pystyssä.

-- Lempoko sinua sitten vaivasi? -- Kolme vuorokautta mies makasi

tuolla Mátan lasareetissa.

-- Ei olekkaan mies lasareetissa maannut! Sehän on vain hevosia varten.

-- Mitä siellä sitten teit?

-- Pätkässä olin, jotta piisasi, jos tietää tahdotte.

Isäntäukko siveli viiksiänsä ja murahti tyytyväisenä pahoitellen:

-- Tuollaisia veitikoita ne ovat! Milloinkaan eivät ilmaise, miten

hullusti heidän on käynyt.

Nyt tuli maksun suoritus.

Kahdeksansataa floriinia sovittiin hinnaksi noista neljästä hevosesta.

Herra Pelikán otti esiin povitaskusta ison nahkalompakon, josta hän

paperitukun seasta otti esille yhden. Ei siellä ollut ainoatakaan

seteliä, vaan paljaita sileitä vekseleitä, sekä tyhjiä että täytettyjä.

-- Minä en koskaan kuljeta mukanani rahaa, vaan vekseleitä, puhui

kauppias. Näitä ei kukaan viitsi minulta rosvota, varas vain joutuisi

pahaan pulaan. Näillä minä maksan.

-- Ja minä hyväksyn, -- vastasi herra Kádár. -- Herra Pelikánin vekseli

on puhdasta rahaa.

Hänellä oli kirjoitusneuvotkin mukana. Housuntaskussa ruuvikantinen

tolppo ja saapasvarressa kynänvarsi.

-- Pian saadaan tästä kirjoituspöytäkin, -- virkkoi Pelikán. -- Tuokaa,

paimen, tänne hevosenne, olkaa niin hyvä.

Santerin hevosen satulan päällä saattoi helposti täyttää vekselin

tyhjät kohdat. Paimen katseli tarkasti herrain työtä.

Eikä vain paimen tullut katsomaan, vaan hevosetkin. Nuo samat hurjat

hevoset, joita oli neljästi takaa ajettu ja joiden joukosta oli

suopungilla neljä otettu kiinni, kerääntyivät kuin uteliaat lapset

ilman vähintäkään pelkoa miesten ympärille. Muuan raudikko laski päänsä

ihan hevoskauppiaan hartialle, hänen hommiansa kummastellen. Ei kukaan

noista tietysti ollut ennen nähnyt vekseliä tehtävän.

Toiset katsojat olivat vaiti, mutta Santeri Decsi rohkeni tehdä yhden

kysymyksen.

-- Minkätähden kirjoitettiin tuohon paperiin kahdeksansataa kaksitoista

floriinia ja 18 kreutseriä, kun hevosten hinta oli tasan

kahdeksansataa?

-- Se on nähkääs sillä tapaa, että minä olen velkapää suorittamaan

summan käteisellä rahalla. Nyt kirjoittaa herra Kádár nimensä vekselin

takapuolelle ja vie sen huomenna heti pankkiin. Siellä maksetaan

hänelle siitä kahdeksansataa floriinia, kun ensin vedetään pois korko

12 fl. 18 kr.; vasta kolmen kuukauden perästä minä suoritan summan

pankkiin ja viljelen rahoja sen ajan.

-- Mutta jollette maksakkaan silloin pankkiin!

-- Silloin ottaa herra Kádár minulta rahat lain voimalla. Ja minulla on

luottoa.

-- Nyt ymmärrän. Sellainen siis on se vekseli.

-- Ettekö koskaan ole ennen vekseliä nähnyt?

Santeri päästi aika naurun. Puhdas hammasrivi kiilsi veitikkamaisesti

hänen nauraessaan.

-- Mitä hevospaimen vekselillä!

-- Mutta totta puhuen: teidän toverinne Frans Lacza on enemmän

herrastapoja oppinut; hän tietää, mihin vekseli kelpaa, vaikka onkin

vain karjapaimen. Minun hallussani on täällä paraikaa yksi sellainen

pitkä paperi häneltä; otan sen esille nähdä, jos tahdotte.

Hevoskauppias etsi sen paperiensa joukosta ja ojensi sen Santerin

silmien eteen, antoipa käteenkin. Kymmenen floriinin vekseli se oli.

Paimen kysäisi ällistyen:

-- Miten te, herra Pelikán, olette karjapaimenen tullut tuntemaan?

Eihän hän lehmänkauppoja tee.

-- En minä olekkaan tätä saanut, vaan vaimoni. Minun vaimollani on

näetsen pieni kultasepänliike, jota hän hoitaa omin päinsä ja johon

minä en juuri ollenkaan puutu. Pari kuukautta sitten tuli hänen

luokseen arvoisa Frans Lacza tuoden kullattavaksi pari hopeaista

korvarengasta perineen; hyvin olikin määrä kullata.

Nämä sanat olivat Santerille kuin ampiaisen pistos.

-- Hopeaiset korvarenkaat?

-- Aivan niin. Kaunista filigraanityötä. Kymmenen floriinia oli määrä

maksaa kultauksesta. Hän saikin ne kullattuina takaisin. Ei varmaankaan

itse niitä käytä. Rahaa miehellä ei ollut, mutta tämän vekselin antoi;

Demetriuksen päiväksi on määrä maksaa.

-- Tuo vekselikö?

Oudosti tuijottivat Santerin silmät, sieraimet värähtelivät; kasvot

vääntyivät niin kummallisen näköisiksi, että olisi luullut hänen

nauravan, mutta vekseli hänen kädessään vapisi. Eikä hän antanut sitä

takaisin; lujasti piti hän sitä kädessänsä.

-- Koska tuo vekseli teitä niin miellyttää, niin minä annan sen teille

juomarahan sijaan, -- puhui herra Pelikán saaden jalomielisen

päähänpiston.

-- Mutta hyvä herra! Tämä on liian paljon juomarahaksi. Kymmenen

floriinia.

-- Tietysti on kymmenen floriinia teille iso summa. Enkä minä liioin

ole sellainen pölkkypää, että heittelisin kymmeniä floriineja

juomarahaksi joka hevoskaupassa, mutta totta puhuen haluan jollain

lailla päästä tuosta vekselistä, kuten muinainen suutari

viinitarhastansa.

-- Olisiko siinä jotain petoskauppaa?

-- Ei siinä mitään petosta ole. Asia on aivan täyttä totta. Antakaas,

minä selitän; olkaa hyvä, katsokaa tänne. Tuossa seisoo: Herra Frans

Lacza. Alla seisoo hänen asuinpaikkansa ja sitten "maksettava". --

Kumpaankin kohtaan olisi pitänyt kirjoittaa: Debreczenissä. --

Mutta minun vaimoni, se tuhma akka, onkin kirjoittanut siihen:

"Hortobágyissa". -- Tämä kyllä on totta. -- Herra Frans Lacza asuu

Hortobágyissa. Mutta olisi akka edes kirjoittanut Hortobágyin

majatalon, tiedän missä se on, mutta nyt pitäisi minun, tämä vekseli

kädessä, kulkea häntä Hortobágyista etsimässä kukatiesi kuinka monella

paimenmajalla ja voisivat koirat vielä repiä housunikin. -- Voi kuinka

paljon riitaa on tästä asiasta syntynyt minun ja vaimoni välillä! Nyt

voin ainakin sanoa myyneeni vekselin sadan prosentin voitolla eikä

meidän enää tarvitse sen tähden kiistellä. Ottakaa pois vaan. Te kyllä

osaatte karjapaimenelta ottaa nuo kymmenen floriinia, sillä tehän ette

pelkää häntä itseään ettekä hänen koiraansa.

-- Kiitoksia, herra. Paljon kiitoksia.

Paimen taittoi vekselin kaksinkerroin ja pisti sen povitaskuunsa.

-- Hän on oleva suuresti kiitollinen tuon kymmenen floriinin juomarahan

tähden, -- kuiskasi Mikael Kádár isäntäpaimenelle. -- Jalomielinen teko

kantaa hyviä hedelmiä.

Herra Mikael Kádár viljeli paljon sanomalehtiä, hänelle tuli _Vasárnapi

Ujság_ ja _Politikai Ujdonságok_, ja siksi hän puhui niin valituin

sanoin.

-- Ei se ilo lähde varsin siitäkään, -- murahti isäntäpaimen. --

Santeri kyllä tietää, että Frans Lacza on edullisen paikan saatuaan

muuttanut Mähriin viime perjantaina; ei hän ikinä enää näe miestä eikä

noita kymmentä floriinia. Siitä hän vain on hyvillään, että on selvillä

noiden korvarenkaiden asiassa. Tässä jutussa on näet tytönpuolikin.

Herra Kádár nosti keppinsä linnunpään suulleen.

-- Hoo! Tämä on aivan toinen asia.

-- Tuo poika on, tiedättekös, minun kummipoikani. Minä pidän hänestä

paljon. Ei kukaan niin hyvin hoida hevosia kuin tuo poika. Kaikin

mokomin minä tahdoinkin saada hänet vapaaksi sotaväestä. Tuo toinen,

Franssi näetten, on taasen lankoni, karjapaimenen kummipoika. Sekin

olisi kelpo mies. Molemmat voisivat olla hyviä tovereita, jollei

lempo tai joku muu pahahenki olisi pannut heidän väliinsä tuota

keltanaamaista tyttöä. Nyt ne tuon hetaleen tähden toisensa vaikka

elävältä söisivät. Hyväksi onneksi keksi lankomies sen keinon, että

lähetti Franssin Mährinmaalle isäntäpaimeneksi eräälle herttualle.

Siten voipi rauha taas palata Hortobágyiin.

-- No sepä oli sukkelampi keino kuin Kolumbuksen munan kirvoittaminen

Ariadnen langasta.

Santeri huomasi tästä hiljaisesta keskustelusta, että hänestä oli puhe.

Toisten puheiden kuunteleminen ei ole magyarilaisen luonteen mukaista.

Hän astui sentähden syrjään. Rupesi ajamaan hevosia juottopaikalle,

minne jo oli muutamia joukkioita kokoontunut. Siellä oli kyllä

tekemistä. Viisi oli paimenta, kolme kaivonvipua, tuhatviisikymmentä

hevosta. Kunkin paimenen piti painaa kaksisataakymmenen kertaa vipu

alas, täyttää sanko, nostaa se ylös ja kaataa ruuheen. Tämä on heille

jokapäiväistä leikkiä -- ja tapahtuu se kolmasti päivässä. Ei heidän

tarvitse liikkumisen puutetta valittaa.

Ei Santerin muodosta voinut ensinkään havaita mitä hänellä oli

mielessä. Oli vain hyvällä tuulella, jopa tavallista paremmalla.

Vihelteli ja lauleli kaiken päivää. Avara pusta kaikui hänen

lempilaulustansa:

"Rahaa ei oo miekkosella,

kulkee kuudella orhisella;

joka hepo hempeäinen,

vaikk' on poika äpäräinen."

Jo lauleli toinen ja kolmaskin paimen hänen perässänsä samaa nuottia;

se kaikui yli koko Ohatin pustan. Seuraavana päivänä oli hän yhtä

hyvällä tuulella aamusta iltaan, niin että häneen soveltui sananlasku:

On niin hyvällä päällä, kuin tuntisi tuhon tulevan.

Auringon laskiessa johdettiin hevoset yösijoillensa kaikki majan

läheisyyteen, missä ne pysyvät yhdessä aamuun asti.

Renkipoika sillä aikaa toi selässään ison kantamuksen kuivia ruo'on

pillejä lähellä olevasta ruoikosta. Niistä hevospaimenet tekevät

iltaisin nuotion, jonka ääressä lämmittävät iltaruokaansa.

Hevospaimenten illallinen on aivan toista lajia kuin karjapaimenten. Ei

puhettakaan eksyneestä porsaasta tai lampaasta, joista teattereissa

puhutaan; sikalaumat ja lammasjoukot paimennetaan kaukana täältä

tuolla puolen Hortobágyin jokea, niin että hevospaimenella olisi

päivän matka käydessään sieltä puhaltamassa porsaan tai lampaan. Eikä

täällä viljellä raadonlihaa, josta karjapaimen tuonnoin mainitsi.

Isäntäpaimenen emäntä kaupungista laittaa tänne ruuan koko viikoksi. Se

on aimo ruokaa, sen ääreen kelpaa kenen hyvänsä istua: Silavaa etikan

kanssa, -- Velliä, -- Verimakkaraa, -- Kaalia, -- Likkiötä. Kaikki

viisi paimenta syövät yhdessä isännän kanssa, eikä renkipoikakaan jää

osattomaksi.

Hevonen ei menettele auringon laskettua sarvikarjan tavalla, joka

illalla juotettua laskeutuu taajoissa ryhmissä maata ja rupee

märehtimään. Hevonen ei ole niin tyyniluontoinen, vaan se syö yölläkin,

kun vain on kuutamo; ruoho kelpaa silloinkin sille.

Santeri on vieläkin mainion hyvällä tuulella. Illallisella nuotion

ääressä oltaessa hän kysyy isännältä:

-- Sanokaapas, hyvä kummisetä, mikä on syynä siihen, että hevonen

saattaa syödä kaiken päivää eikä herkeä yölläkään. Vaikka koko kenttä

olisi hedelmäleivoksia täynnä, niin ei minua haluttaisi olla aina

syömisen touhussa.

Isäntäukko nakkasi vielä ruokoja sammuvaan tuleen.

-- Kerron teille siitä tarinan, mutta älkää vain naurako. Se on

vanha asia. Kerrottiin niihin aikoihin, jolloin teinit kävivät

kolmikulmaisissa hatuissa. Eräältä sellaiselta mustekouralta minä sen

kuulin; hänen sielunsa saa siitä kärsiä, jos hän ei puhunut totta. --

Eli näet kerran kuuluisa pyhimys, jonka nimi oli Martti, -- elää hän

vieläkin, vaikkei käy Hortobágyissa.-- Sitten oli juuri täällä

Hortobágyissa kuningas, jota sanottiin Hevos-Marotiksi. Tämän nimen hän

peri siitä, että sai viekkaudella anastetuksi Pyhältä Martilta sen

ihmehevosen, jolla tämä kulki ympäri maailmaa. Kerran näet tuli pyhä

Martti hänelle vieraaksi, ja tuo hevonen vietiin kuninkaan talliin. --

Kun Pyhä Martti sitten tahtoi lähteä aikaisin aamulla matkaan, niin hän

sanoi kuninkaalle: "Anna tänne hevoseni, minun pitää lähteä." Kuningas

vastasi: "Ei nyt sovi, hevonen paraikaa syö." -- Pyhä Martti odotti

puoleenpäivään, sitten vaati hän taas hevostansa. -- "Nyt ette ainakaan

voi lähteä", puhui kuningas, "sillä hevonen syö juuri nyt". -- Pyhä

Martti odotti päivän laskuun ja rupesi taas kuninkaalta vaatimaan

hevostansa. "En tosiaankaan voi nyt sitä laskea, hevosenne syö nytkin",

vastasi kuningas. -- Silloin suuttui Pyhä Martti, heitti kirjansa

maahan ja kirosi sekä kuninkaan että hevosensa. "Sinun nimeesi hevonen

tarttukoon älköönkä siitä ikinä irti pääskö, ja hevonen olkoon kirottu,

syököön kaiken päivää, mutta älköön koskaan kylläänsä saako." Siitä

asti hevonen ei koskaan saa kylläänsä syödäkseen, vaikka on laitumella

päiväkaudet. -- Minulle on sanottu, että joka ei usko, olkoon

uskomatta.

Paimenet kiittivät isäntää sadun kerronnasta. Sitten meni kukin

etsimään hevostansa ja poistui hiljaiseen tähtiyöhön, jokainen oman

laumansa luokse.