Hyvä on, ettei kukaan tiedä -- paitsi hortobágyilaiset -- mitä se
"orvonturve" oikeastaan on, jota kedolta kootaan. -- Se vain on varmaa,
ettei se mikään kukkanen ole. -- Se on pustan paimenten ainoa
polttoaine.
Mieleen tässä johtuu kertomus, miten muuan unkarilainen tilanhaltija,
kun oli pakko vapaussodan jälkeen paeta ulkomaille, valitsi
piilopaikakseen vapaan Sveitsin, mutta kun hän ei voinut tottua noihin
suunnattoman korkeihin vuoriin, niin hän usein kesällä sulkeutui
huoneeseensa, otti esille palan tuota orvonturvetta, jota hän oli
koonnut karjalaitumelta, sekä sytytti sen tulisijassa palamaan. Silloin
hän silmät ummessa sen hajua tunnustellen oli mielikuvituksissaan
olevinansa Unkarin Alamaan tasangolla karjalaumojen ja kellokkaiden
keskellä uneksien sitä, mitä hänen sielunsa himosi...
Kun "orvonturpeen" savulla oli niin hurmaava vaikutus sellaiseen
hienonenäiseen ihmiseen, niin sitä uskottavampi on se tapaus, jonka
pian tulen kertomaan.
Kaksi päivää olivat matkustajat jo saaneet viipyä Polgárin
ylimenopaikalla; mutta kolmannen vastaisena yönä noin puoliyön
tienoissa lauttaaja toi sen ilosanoman odottaville, joilta oli jo
lopussa sekä kärsivällisyys että elintarpeet, että virta oli hyvästi
laskenut. Huomisaamuna varmaan pääsee ylitse, lauttaa pannaan jo
kuntoon.
Kiireimmiten riensivät ne, jotka kulkivat rattailla, työntämään
ajoneuvojansa lautalle, ihan toistensa viereen; sitten vasta
talutettiin hevoset.
Sen jälkeen tuli sarvikarjan vuoro. Nekin mahtuivat, kun hyvin
ahtaaseen pantiin.
Viimeiseksi talutettiin lautalle sonni, yleisö kun sitä pelkäsi.
Jäljellä oli vain karjapaimen hevosensa kanssa.
Molemmat mähriläiset saivat sijan rattaiden ja lehmien välissä.
Mutta ei vielä varsin päästy matkaan, sillä virran yli pingotettu
vetotouvi oli liian kireällä, niin että siihen tuskin ulottui; piti
odottaa kunnes se auringonpaisteessa vähän kuivuisi ja höllentyisi.
Kovasti se jo ainakin höyrysi.
Jotta odotusaika paremmin kuluisi, hyväksyttiin karjapaimenen esitys,
että laitettaisiin kalakeittoa. Ei ollut enää ihmisillä muuta syötävää.
Olihan pata lautalla, ja kaloja oli kyllin. Lapioilla toivat
lauttamiehet käsin kiduksista kiinni ottamiansa kaloja lätäköistä,
minne tulvavesi oli niitä jättänyt, lihavia toutaimia, monnia ja
lohenmullojakin. Pian ne perattiin, leikeltiin palasiksi ja pistettiin
pataan kiehumaan.
Tähän asti meni kaikki mukiin, mutta nyt oli kysymys, kellä oli vielä
jäljellä "turkinpippuria".
Näitähän on jokaisella kunnon unkarilaisella aina mukana eväspussissa,
mutta kun on tässä kolme päivää oltu odotuksissa, niin ei ole ihme, jos
pippurit ovat kaikilta loppuun kuluneet. Eikä ilman niitä kalakeitto
maistu miltään!
-- No minulla on, -- vastasi karjapaimen ja otti viittansa hihasta
esiin puurasian. Näyttääpä olevan varovainen ja tarkka mies, on
säästänyt pippurinsa viimeiseen tarpeeseen ja saattaa nyt tehdä hyvän
työn koko matkustavalle yleisölle.
Mutta pata oli tulella lautan toisessa päässä. Karjapaimenen täytyi
sentähden astua pitkin lautan parrasta päästäkseen sen luo, elukat kun
olivat välissä. Eikä kukaan liioin mielellänsä anna pippurirasiataan
toisten käsiin.
Sillä aikaa kuin lauttaaja-isäntä höysteli padassa kiehuvia kaloja
noilla pippurilla -- joita muutamat tiedemiehet sanovat myrkyllisiksi,
vaikka on olemassa niinkin karskia kansoja, jotka niitä saattavat
syödä, -- paimen salaa pisti "orvonturvetta" tuleen padan alle.
-- Kuinka tuo kalakeitto tuntuukin käryiseltä ja pohjaanpalaneelta! --
huomautti suutari hetken perästä.
-- Se ei enää tunnu vain, se jo haisee siltä! -- oikaisi räätäli.
Mutta vielä enemmän turpeen väkevä savu meni elukkain nenään. Ensin
sonni alkoi käydä levottomaksi. Turpa pystyssä se ravisteli kaulassaan
riippuvaa kelloa ja ammahteli ehtimiseen; sitten se painoi päänsä alas,
häntä nousi ilmaan, ja elukka rupesi kauheasti mylvimään. Ja nyt
lehmätkin, aivan kun kiiliäistä pakoon, levottomasti hyppelemään ja
ammumaan toistensa selkään yritellen; kaikki pyrkivät ne lautan
laidalle.
-- Jeesus Maaria! Pyhä Anna! Me hukumme! -- äännähteli lihava
saippuamatami.
-- Istukaa vain te matami lautan toiselle partaalle, niin se kyllä
tulee tasapainoon! -- pilaili suutari.
Mutta pila pois! Miesten oli lujasti tarttuminen vetotouviin voidakseen
pitää lauttaa tasapainossa, sen toinen parras kun arveluttavasti läheni
veden pintaa.
Nyt sonni mylvähti kerran tuimasti ja hyppäsi aika harppauksella
lautalta veteen. Eikä aikaakaan, niin hyppelivät kaikki neljäkolmatta
lehmää perässä virtaan.
Lautta kulki silloin jo keskivirrassa.
Elukat uivat takaisin rannalle, mistä oli tultukin.
Molemmat mähriläiset huutelivat lauttamiehille, että pitää palata
takaisin heti paikalla karanneita elukoita hakemaan.
-- Mitä hittoa! Ei takaisin! -- huutelivat markkinamiehet. -- Meidän
pitää päästä ylitse. Muutenkin jo markkinoilta myöhästytään.
-- Älkää yhtään haikailko, pojat, -- virkkoi aivan tyynenä karjapaimen.
-- Kyllä minä pian eläimet palautan.
Näin sanoen hän hyppäsi ratsunsa selkään, kannusti sitä kerran ja antoi
sen hypätä laidan yli virtaan.
-- Pian paimen ne saavuttaa! Ei pidä yhtään pelätä! lohdutteli suutari
epätoivoisia Mährin miehiä.
Mutta toista mieltä oli rannalle jäänyt hevoskauppias, jolla ei enää
ollut hevosille tilaa lautalla ja joka ei itsekään tahtonut antaa niitä
vaaraan toisten elukkojen joukkoon.
-- Te ette ikinä enää tuota karjaa saa nähdä! Kyllä se nyt on mennyttä!
-- huuteli hän rannalta lautalla meneville.
-- Mitä se Pilatuksen pyöveli siellä taas puhuu? -- Suutari ihan
suuttui. -- Olisi tässä siansääri, niin heittäisin sillä niskaan.
Karja ui viistoon suuntaan Hortobágyin puoleista rantaa kohden ja nousi
matalalle päästyänsä kauniisti maalle. Paimen jäi jälkipuoleen.
Sarvikarja pääsee vedessä eteenpäin paremmin kuin hevonen.
Saavuttuansa rannalle paimen irroitti kaulastaan pitkän piiskansa ja
läimäytti sillä kovasti muutamia kertoja.
-- Ahaa! Jo se rupeaa niitä palauttamaan! -- puhelivat nyt
markkinamiehet mähriläisiä lohduttaen.
Mutta piiskan läimäykset vain pelottavat sarvikarjan nopeampaan
juoksuun.
Tämä lehmien lautalla tekemä kepponen antoi matkustajille aihetta
laajaan ajatustenvaihtoon. Lauttamiehet vakuuttivat, ettei tämä
suinkaan ollut ensimmäistä kertaa. Usein Hortobágyista tuodut elukat
saavat sen sisun, että tuntiessaan lautan liikkuvan vedessä yhtäkkiä
hullaantuvat, hyppäävät veteen, uivat rannalle ja karkaavat takaisin
pustalle.
-- Ihmisessäkin on isänmaanrakkautta, -- vakuutteli vehnästenmyyjä,
joka oli lukenut paljon kirjoja ja tullut niistä tuon taudin tuntemaan.
-- Niin kai! -- selitti saippuakauppias, -- lehmät karkasivat kotia,
kun heidän vasikkansa jäivät sinne. Siinä tehtiin väärin, kun vietiin
emät pois vasikoittensa luota.
-- Toista minä tuumaan, -- virkkoi suutari, joka jo virkansakin
puolesta oli epäileväinen. -- Olen usein kuullut, että viekkaat
betyárit tahtoessaan hajoittaa laumaa pistävät rasvaa piippuunsa
tupakan sekaan. Kun nauta tuntee nenässään tuon hajun, niin se
villiintyy ja lähtee karkaamaan tiehensä. Paimen junkkari silloin
helposti saattaa siepata laumasta jonkun hiehon tai mullikan. Olin
äsken juuri tuollaista hajua tuntevinani.
-- Ettekä kuitenkaan lähtenyt karkuun. -- Tälle sanallekos vasta
naurettiin.
-- Varroppas, räätäli! Kunhan vain tästä päästään rantaan.
Mutta nuo molemmat mähriläiset eivät pitäneet tuota karjan kepposen
selittelemistä ensinkään naurun asiana, vaan nostivat sellaisen ulinan
ja vaikerruksen kuin tappiolle joutunut mustalainen.
Vanha lauttaaja osasi vähän slovakin kieltä ja lohdutteli heitä.
-- Ei pidä ulista, vieraat. Nje stjekát! Ei karjapaimen teidän
lehmiänne varasta. Se on rehellinen mies. Onhan hänellä hatussa iso
messinkilevy, johon on piirretty kirjaimet D.V., ja ne eivät merkitse
sanoja "Dugd el, Vedd el", pistä piiloon, vie pois, vaan nimeä
"Debreczen Városa", Debreczenin kaupunki. Ei se tohdi lehminensä pakoon
karata. Kun me palajamme takaisin, niin on jo koko karja koossa
rannalla odottamassa. Kyllä paimen ne palauttaa. Menihän koiransakin
mukaan pois lautalta. Kun toisen kerran elukat tuodaan lautalle, niin
pitää vain sitoa lehmät parittain sarvista yhteen ja kytkeä sonni
kiinni tuohon rautarenkaaseen, niin kyllä tästä ylitse päästään.
Lauttaraha vain pitää suorittaa toiseen kertaan.
... Kului hyvinkin puolitoista tuntia, ennenkuin lautta pääsi toiseen
rantaan ja ennenkuin se tyhjeni, taasen täyttyi ja ehti takaisin
toiselle puolelle.
Mähriläiset juoksivat heti kummulla sijaitsevan lauttaajatalon luo
laumaa etsimään.
Mutta sitä ei näkynyt missään.
Hevoskauppias tiesi sanoa, että nuo villit eläimet olivat täyttä
laukkaa juosseet tuonne arolle päin, perässä paimen sekä hänen
koiransa, ja pian kadonneet tuonne piilipuiden taa. Ne eivät olleet
kulkeneet maantietä, vaan juosseet myötätuuleen, sarvet päin maata ja
häntä ilmassa, ihan kuin kiiliäistä pakoon.
Muuan myöhästynyt savenvalaja, joka kuorminensa tuli Ujvárosin
puolesta, tiesi kertoa tavanneensa Hortobágyin tuolla puolen
sarvikarjalauman, joka mylvien juoksi Zámin kumpuja kohden, perässä
ratsumies koirinensa. Hortobágyin joki kun tuli vastaan, niin ne
syöksyivät veteen, ja sitten katosivat näkyvistä korkeaan kaislikkoon
sekä karja että ratsumies.
Lauttaaja-isäntä kääntyi mähriläisten puoleen, jotka suu auki miestä
kuuntelivat, sanoen: -- Nyt on ulisemisen syytä, miehet!