Parin päivän kuluttua oli sairas jo jalkeilla. Tuollainen pustalla
kasvanut "rautajätkä" ei kauan sairastele, kun kerran oli taudin
voittanut. Hän kammoo vuodetta. Jo kolmantena päivänä Santeri ilmoitti
tohtorille aikovansa palata tammakartanoon, missä oli palveluksessa.
-- Odotappas hiukkasen, Santeri. Täällä on vielä yksi, jolla olisi
sinulle asiata.
Tämä yksi on tutkijatuomari.
Kolmantena päivänä ilmoituksen tekemisestä tuli virkamies notariuksen
ja santarmin kanssa Mátan kylään laillista tutkimusta toimittamaan.
Syytteenalaista tyttöä oli jo kuulusteltu. Hän oli kertonut suoraan
kaikki, kuten on tapahtunut, ei kieltänyt mitään eikä tuonut esiin
puolustuksekseen muuta kuin sen, että hän rakasti niin paljon Santeria
ja tahtoi, että tämäkin häntä rakastaisi.
Tämä kaikki oli jo pöytäkirjaan merkitty ja allekirjoitettu. Vielä oli
tekemättä myrkynpanijan kuulustaminen yhdessä uhrinsa kanssa, mikä oli
toimitettava heti kun tämä sen verran tointui, että jaloillensa kykeni.
Hevospaimen ei ollut koko sairautensa aikana kertaakaan tohtorin
kuullen maininnut tytön nimeä. Ei ollut tietävinänsäkään, että hän oli
ollut häntä hoitamassa. Ja kun sairas tuli tajuihinsa jälleen, niin ei
tyttö liioin enää näyttäytynyt hänelle.
Vastakuulustelun aluksi tuomari luki julki tytön oman tunnustuksen,
minkä hän uudestaan todisti oikeaksi siitä mitään muuttamatta.
Nyt käskettiin Santeri sisään.
Saliin astuttuaan rupesi hevospaimen näyttelemään kummaa osaa.
Esiintyi niin veijarimaisesti kuin olisi ollut näyttelijän opissa
teatterissa. Kun piirituomari kysyi hänen nimeänsä, niin hän viskasi
vastauksen yli olkansa:
-- Santeri Decsi on kunniallinen nimeni. En ole kellekään pahaa tehnyt.
En ole varkaissa käynyt, jotta tarvitsisi santarmeilla tuoda. Enkä minä
kuulukkaan siviilioikeuteen, sillä olen keisarin sotilaita. Jos
jollakin on tekemistä kanssani ja syytöstä vastaani, niin asetettakoon
minut sotatuomarin eteen, hänelle vastaan.
Tuomari kylmästi käski miestä asettumaan.
-- Hiljaa vain, nuori mies. Ei teitä ole mistään syytetty. Tahdomme
saada tietoja erään teitä koskevan asian valaisemiseksi, sitä
tarkoittaa tämä tutkimus. Sanokaa, milloin olitte viimeksi Hortobágyin
majatalon vierashuoneissa?
-- Sen saatan sanoa ihan täsmälleen, mitäs siinä olisi salaamista?
Mutta ensin pitäisi tuon santarmin poistua selkäni takaa, sillä jos hän
sattuu koskemaan minuun, niin minä kun olen kovin kutiavainen,
saattaisin antaa hänelle päin suuta, jotta...
-- No-no-no! Hiljaa, nuorukainen. Ei santarmi ole teitä vartioimassa.
Sanokaa vain, milloin kävitte viimeksi Klaara neitiä tervehtimässä,
jolloin hän antoi teille viiniä?
-- Siihen kyllä saatan vastata, jahka saan muistini suunnillensa.
Viimeisen kerran kävin Hortobágyin krouvissa mennä vuonna Demetriuksen
päivänä, kun lampureita pestataan; silloin minut vietiin sotamieheksi,
enkä ole sittemmin niillä seuduilla ollut.
-- Santeri! -- huudahti puheeseen tyttö.
-- Santeri olen. Siksi olen ristitty.
Tuomari kysyi:
-- Ettekö kolme päivää sitten ollut Hortobágyin majatalossa, jolloin
isännän tyttö antoi teille viiniä, johon oli liuotettu mandragoraa,
josta te kovasti sairastuitte?
-- En ollut Hortobágyin majatalossa, en ole nähnyt Klaara neitiä, --
siitä on puoli vuotta, kun olen hänen viiniänsä juonut.
-- Santeri! -- Sinä valehtelet. -- Ja minunko tähteni? -- äännähti
tyttö.
Tuomari suuttui.
-- Älkää koettako eksyttää oikeutta kieltämisellänne. Tyttö jo on
tunnustanut koko asian, että hän on antanut teidän juoda mandragoran
juurella myrkytettyä viiniä.
-- Silloin on se tyttö valehdellut.
-- Mutta mitähän syytä hänellä olisi ottaa päällensä tuollaista
rikosta, josta seuraa mitä ankarin rangaistus?
-- Mitäkö syytä! Se on sellainen tyttö, että kun se tulee sille päälle,
niin se ei kuule eikä näe, vaan puhuu aivan omiansa. Siitä Klaara neiti
on vain pahoillansa minuun, että silmämme eivät oikein iske yhteen.
Sentähden hän nyt tässä syyttelee itseänsä, jotta minä häntä säälien
tunnustaisin, kenen toisen neitosen luona olen käynyt sieluani
turmelemassa, sydäntäni lääkitsemässä, joka tyttö sitten antoi minun
juoda tuota huumaavaa juomaa. Sen sanon, jos tahdon, mutta jollen
tahdo, niin voin olla sanomattakin. Se häntä harmittaa, etten ollut
hänen luonansa, etten käynyt sinnepäinkään sotaväestä päästyäni.
Tuosta puheesta tyttö vasta vimmastui.
-- Santeri! Et ole koskaan ennen eläissäsi valehdellut. Mikä sinua nyt
vaivaa? Kun yhdellä ainoalla valheella, jota valmiina sinulle
tyrkytettiin, olisit voinut päästä sotaväestä, niin silloin et osannut
sitä sanoa. Mutta nyt kiellät käyneesi luonani kolme päivää sitten!
Entä kukas toi minulle tämän kamman, joka minulla nytkin on päässäni?
Hevospaimen virkahti pilkallisesti nauraen:
-- Neiti itse parhaiten tietää, mikä ja kuka on syynä siihen, että
hiuksenne ovat kammalle kierretyt.
-- Santeri! Se ei ole totta! Minä en huoli, vaikka minut rikokseni
tähden pantaisiin kaakinpuuhun ja vaikka raippoja saisin. Tässä pääni;
hakattakoon poikki, en huoli. Mutta älä sano sitä, ettet koskaan ole
minusta pitänyt, ettet ole luonani käynyt, sillä se on kuolematakin
katkerampaa kuulla.
Tuomari tuimistui.
-- Tuhat tulimmaista! Lemmenriitanne saatte ratkaista kahdenkesken;
mutta minä tahdon tietää, missä tämä selvä myrkytys on tapahtunut ja
kuka sen työn on tehnyt.
-- Vastaa siihen! -- huudahti tyttö, kasvot leimuavina. -- Anna siihen
vastaus!
-- No, kun niin tiukasti tutkitaan, niin menneeks' olkoon puuristiin!
Voinhan tuon sanoa. Ohatin pustalla tapasin kuljeksivan
mustalaisjoukon. Ihmeen kaunis, hehkusilmä tyttö seisoi teltan
edustalla. Puhutteli minua ja kutsuipa sisäänkin. Siellä paraikaa
paistettiin porsasta. Jäin sinne hetkeksi hauskaa pitämään. Join heidän
viiniänsä. Tunsin heti, että siinä oli jonkinlainen katkera ja outo
maku. Mutta mustalaistytön suukot olivat niin suloiset, että muun
kaiken unohdin.
-- Valhe! Valhe! Valhe! -- huuteli tyttö. -- Nyt olet tuon jutun omasta
päästäsi keksinyt!
Paimen nauroi hurjasti. Nosti oikean käden takaraivolleen, viittaili
ilmaan vasemmalla ja alkoi hyräillä tätä lauluansa:
"Maailma on ihana,
mustalaisten tytöt ruusunkukkia!"
Ei tuo juttu ollut nyt vasta keksittyä, vaan jo sinä tuskien yönä,
jolloin "Keltaruusu" oli häntä hoitamassa ja kastelemassa hänen kuumaa
päätänsä. Silloin hän kesken kipujansa ajatteli tätä keinoa uskottoman
lemmittynsä pelastamiseksi.
Tuomari löi suuttuneena nyrkkiä pöytään.
-- Älkää täällä kujeilko!
Nyt paimen kävi vakavan näköiseksi.
-- Kunnioitettava herra tuomari, minä en kujeile. Elävän Jumalan kautta
vannon, että se on kaikki totta, mitä olen puhunut.
Näin lausuen hän nosti pystyyn kolme sormea.
-- Ei! Ei! Älä vanno! -- huusi tyttö. -- Älä saata sieluasi
kadotukseen!
-- Hitto teidät vieköön! Hulluja olette kumpainenkin. -- Tuomari
muodosteli päätöslauselmansa: -- Merkitkää, herra notarius,
pöytäkirjaan paimenen tunnustus mustalaistytöstä, joka siis tulee
syytettäväksi myrkytysrikoksesta. Poliisiviraston toimeksi jääköön
hänen etsintänsä. Te saatte mennä. Kun teitä tarvitaan, niin annetaan
käsky.
Ensin päästettiin tyttö vapaaksi; vähän isällistä nuhdetta hän
tarvitsi, ja sen hän saikin.
Hevospaimenen piti jäädä sisään vielä kuulemaan tunnustuksensa johdosta
laadittua tutkimuspöytäkirjaa sekä sitä allekirjoittamaan.
Tyttö odotti häntä etehisessä. Santerin hevonen seisoi valmiina pihalla
akaasiapuuhun sidottuna.
Paimen meni ulos päästyänsä ensin tohtorin luo kiittämään hyvästä ja
uskollisesta hoidosta.
Tohtori oli myöskin ollut tutkimustilaisuudessa läsnä virallisena
todistajana ja siis kuullut kaikki.
-- No, Santeri! -- virkkoi hän miehelle, kun tämä oli saanut
kiitoksensa sanotuksi; -- olen minä nähnyt teatterissa montakin
näyttelijää, mutta ei yksikään ole betyária näytellyt niin hyvin kuin
sinä.
-- Eikö käynyt mainiosti? -- kysäisi mies vakavana.
-- Sinä olet kunnon poika, Santeri. Hyvin teit. Sano tytölle joskus
hyvä sana, kun hänet tapaat. Hän raukka ei tiennyt pahoin tehneensä.
-- Minä en ole hänelle suuttunut. Jumala siunatkoon teitä, herra
tohtori, kaikesta osoittamastanne hyvyydestä.
Hänen astuessaan ulos rappusille asettui tyttö hänen eteensä ja tarttui
hänen käteensä.
-- Santeri! Mitä teitkään itsellesi? Annoit sielusi kadotukseen! Väärin
vannoit, väärän jutun keksit minut vapauttaaksesi. Kielsit minua
milloinkaan rakastaneesi, vain sentähden että minä pääsisin saamasta
raippoja ja joutumasta kaakinpuuhun. Kuinka saatoit sen tehdä?
-- Se on minun asiani. Sen vain sanon sinulle, että tästä päivästä
lähtien halveksin ja vihaan toista meistä kahdesta. Älä itke. Et sinä
ole se toinen. Minä en enää saata katsoa sinua silmiin, sillä näen
niissä itseni. En ole enää edes tuon sangattoman napin arvoinen, joka
putosi tuossa äsken liivistäni.
Näin sanoen hän hyppäsi hevosen selkään, irroitti sen puusta ja ajaa
karahutti pustalle.
Tyttö katsoi kauan hänen jälkeensä, kunnes silmät kyynelistä ihan
sumenivat. Sitten hän haki maasta tuon pudonneen sangattoman napin ja
pisti sen poveensa talteen.