Koko yön valvoi Klaara sairaan luona. Ketään ei hän päästänyt sijaansa
vuoteen ääreen.
Ja hän oli jo valvonut edellisenkin yön.
Mutta ei näin!...
Tämä oli nyt rangaistukseksi...
Tuolilla istuen hän kovan unen rasittamana joskus vähän nukahti, mutta
sairaan ähkyntä sai hänet heti taas hereille. Joka kerta kun hän muutti
kylmää käärettä sairaan päähän, valeli hän myös omat kasvonsa, jotta
pysyisi valveilla.
Kukon ensi kertaa laulaessa sairas nukkui virkistävään uneen. Ruumis
ojentui suoraksi, ja alkoi kuulua selvää kuorsaamista.
Ensimmältä luuli tyttö tämän olevan kuolemanmerkkejä ja pelästyi
kovasti, mutta pian hän tajusi asian oikean laidan, ja mieli muuttui
hyväksi. Tuohan oli oikeaa, reipasta kuorsaamista. Vain terve ihminen
kuorsailee tuolla tapaa. Ja tällä kuorsaamisella on sekin etu, että hän
pysyy paremmin valveilla.
Kun kukko kiekui toista kertaa, oli hän jo nukkunut hyvän aikaa.
Sairas havahti ja päästi kovan haukotuksen.
Jumalan kiitos! Taitaa jo haukotellakin.
Kouristukset olivat loppuneet. Kaikki, jotka ovat saaneet kärsiä
kouristuskohtauksia, tietävät miten tekee hyvää, kun saa niiden
tauottua oikein sydämen pohjasta haukotella.
Tyttö aikoi antaa sairaalle vieläkin kahvia, mutta tämä käänsi päänsä
poispäin ja äännähti: "vettä".
Tyttö koputti ovelle herättäen tohtorin, joka makasi viereisessä
huoneessa, kysyäkseen saako sairaalle antaa vettä, kun se sitä pyytää.
Tohtori nousi ja astui sisään, yönuttu yllä ja tohvelit jalassa,
tahtoen itse nähdä sairasta.
Hän oli tyytyväinen hänen tilaansa.
-- Hyvin ovat asiat. On hyvä merkki, että hänen jo on jano. Saatte
antaa hänen juoda niin paljon kuin hän vain tahtoo.
Sairas joi melkein koko karahviinin. Sen jälkeen hän nukkui aivan
hiljaa.
-- Nukkuu vanhurskasten unta, -- virkkoi tohtori. -- Nyt saatte,
Klaara, mennä itsekin maata; siellä emännöitsijän kamarissa on valmis
vuode. Minä jätän oven tänne auki ja pidän vaaria sairaasta.
Tyttö taas nöyrästi rukoilemaan:
-- Antakaa minun jäädä tänne. Painan pääni pöytää vasten ja nukahdan
siten hetkiseksi.
Hän saikin jäädä.
Kun tyttö heräsi, oli jo kirkas päivä ja varpuset tirskuttelivat
ikkunan alla.
Sairas jo nukkuessaan näki untakin.
Suu oli auki, huulet liikahtivat. Hän naurahti unissaan.
Silmiänsäkin koetti raottaa, mutta se tuntui vielä vaikealta, koska ne
taasen sulkeutuivat. Mutta huulet tuntuivat kuivilta, näytti
janottavan.
-- Annanko vettä? -- kuiskasi tyttö.
-- Anna, -- ehätti sairas, silmät ummessa.
Hän vei hänelle vesiastian.
Mutta ei ollut vielä voimia käsissä sen vertaa, että olisi itse
saattanut nostaa astiata huulillensa, vaan piti juottaa ja nostaa vielä
päätäkin koholle.
Hän oli puolittin nukuksissa koko tämänkin ajan.
Kun pää taas vaipui vuoteelle, alkoi hän hyräillä -- ehkä se oli vain
jatkoa sille nuotille, minkä hän oli jo unissaan alkanut. Se oli
vallaton laulu:
"Ihana on maailma,
magyarien neidot ruusunkukkia..."