Eläinlääkärin kiessit kulkivat hyvää vauhtia pitkin pustaa. Ei tarvittu
käskyjä eikä piiskaa hevoselle; se osasi jo läksynsä ulkoa. Tohtori
otti esille muistiinpanovihkosensa ja rupesi siihen kirjoittelemaan ja
laskujansa tekemään.
Mutta katsahtaessaan taas kerran eteensä havaitsi hän muutaman
hevospaimenen tulevan täyttä laukkaa ratsastaen vastaansa.
Se oli niin vimmattua juoksua, kuin olisi ollut hulluna sekä mies että
hevonen. Äkkiä käänsi ratsu juoksunsa häntä kohden, mutta sitten se
kyyristyi, kavahti pystyyn ja poikkesi taas syrjään toiselle suunnalle.
Ratsastaja istui selässä, pää takakenossa, selkä kaaressa, pitäen
ohjista kaksin käsin. Hevonen puisteli päätä ja hirnahteli aivan kuin
peloissaan.
Tohtori tarttui heti ohjiin ja piiskaan, koettaen saavuttaa
ratsastajaa.
Päästyänsä lähemmäksi hän tunsi hevosmiehen. Se oli Santeri Decsi.
Tämä näytti tuntevan hänet, koska höllitti ohjia ja päästi hevosensa
juoksemaan tohtoria kohden.
Viisas eläin tuli huohottaen ja pärskyen suoraan tohtorin hevosta
kohden ja saavuttuaan viereen se seisahti itse. Se vavahteli ja
hirnahteli, ikäänkuin olisi tahtonut saada jotain puhutuksi.
Mies vain istui yhä selkä kaaressa, kasvot taivasta kohden; kädet eivät
enää olleet suitsissa, mutta jalat pusersivat tiukasti hevosen kylkiä.
-- Santeri! Kuules, Santeri! -- huusi tohtori.
Mies ei näyttänyt kuulevan puhuttelua, taikka jos kuuli, niin ei
saattanut puhua.
Tohtori hyppäsi alas rattailtaan, meni hevosen luo, tarttui miehen
vyötäisiin ja nosti hänet alas satulasta.
-- Mikä sinua vaivaa, Santeri?
Mies ei vastannut. Suu oli tiukasti kiinni, pää taakse vääntyneenä,
rinta huokui nopeasti, ruumis oli taaksepäin kaaressa. Silmät
tuijottivat kamalasti selkiselällään, niistä näkyi jonkinlainen
hullaantuneen loiste, joka oli sitä kamalampi, kun silmäterät olivat
auenneet luonnottomasti suuriksi.
Lääkäri laski miehen nurmelle maata ja rupesi häntä tutkimaan.
-- Valtimo lyö väliin nopeasti, väliin miltei seisahtuu, silmäterät
ovat väljenneet, leuat ovat suonenvedosta lukossa, vartalo
jäykistyneenä. Tämä mies on saanut myrkkyä. Kasvimyrkytystä tämä on.
Hortobágyin majatalon ja Mátan kylän välisellä lakeudella tohtori
tapasi hevospaimenen. Luultavasti oli tämä matkalla kylään, mutta
myrkky oli ruvennut tiellä vaikuttamaan. Niin kauan kuin hän vielä
tajusi, koetti hän kaiketi kiiruhtaa kylään, mutta kun häntä rupesi
kouristamaan, niin tuimat tuskat ihan tekivät hänet tajuttomaksi, jotta
hän ei tiennyt mitä teki, vaan käsiensä liikkeillä saattoi hevosenkin
hullaantumaan. Siltäkin jo vaahto suusta valui.
Tohtori yritti nostaa hevospaimenta rattaillensa. Mutta mies oli liian
raskas, hän ei jaksanut nostaa häntä niin korkealle.
Mutta häntä ei liioin voinut jättää tänne pustalle, sillä ennenkuin
tohtori ehtisi tuomaan apua, olisivat kotkat ja korpit jo voineet
raadella miehen.
Hevonen katsoi viisaasti tohtoriin; puheen ahjaa vain puuttui. Painoi
päänsä aivan lähelle isäntäänsä ja päästi lyhyen, katkonaisen
hirnahduksen.
-- No, auta sinäkin! -- äännähti tohtori.
Miksei hevonen olisi tuota ymmärtänyt? Pustan ori! Sillähän oli kolme
neljännestä ihmisen sielua! -- Nähdessään tohtorin yrittävän saada
isäntää nostetuksi ylös tarttui se hampaillaan hänen liiviinsä ja nosti
hänet kauniisti maasta. Siten saatiin sairas yhteisin voimin rattaille.
Tohtori sitoi ratsun marhaminnalla kiinni rattaiden perään ja lähti
ajamaan kylää kohden.
Siellä on sairaala ja apteekkikin. Tosin vain hevosia ja lehmikarjaa
varten. Ja tohtori oli itsekin vain eläinlääkäri.
Mutta tällaisessa tapauksessa tulee jokaisen auttaa ken vain taitaa.
Se juuri tässä on kysymys, taitaako hän.
Ensiksi olisi selko saatava, mikä myrkky on tehnyt työtään, strykniini
vaiko belladonna.
Väkevä kahvi ei ainakaan ole vahingoksi.
Heti perille päästyään huusi tohtori renkiänsä ja emännöitsijäänsä.
Kahvi oli valmista; tarvittiin vain ihmisapua, jotta saataisiin sitä
sairaan sisään. Leuat olivat niin lujasti lukossa, jotta puupalikalla
piti avata hampaita sen verran, että sai kahvin kaadetuksi kurkkuun.
-- Pään ympäri kylmiä kääreitä ja vatsalle sinappilaastaria, --
määräili tohtori, ja kun hänellä ei ollut ketään, joka olisi näitä
määräyksiä toimeenpannut, niin hän teki nekin itse. Sillä välin hän
jakeli käskyjä palvelijalleen sekä kirjoitti myöskin kirjettä pöydän
ääressä.
-- Kuuleppas! Ota nyt tarkasti vaarin, mitä sanon. -- Ota kiessit ja
aja joutuin Hortobágyin krouville ja anna tämä kirje sen isännälle. Jos
häntä ei sattuisi itseä olemaan kotona, niin sano suusanallisesti hänen
kuskillensa, että minä käsken hänen heti paikalla valjastaa hevoset
parasten ajopelien eteen ja niin joutuin kuin mahdollista rientää
viemään tätä sinetillä varustettua kirjettä kaupunkiin. Siellä hänen
pitää mennä piirilääkärin luo ja tuoda hänet tänne kylään. Minä olen
näet vain eläinlääkäri, eikä minun ole lupa parantaa muita
luontokappaleita kuin järjettömiä. Kohtaus kaipaa joutuisaa apua.
Tohtori tuo lääkkeetkin mukanansa. Käske myöskin krouvarin tytön antaa
sinulle mukaan kaikki paahdettu kahvi, mitä siellä talossa on. -- Sillä
aikaa, kunnes kaupungista lääkäri ehtii tänne, pitää antaa sairaalle
väkevää kahvia. Koeta nyt vain joutua ja tule pian takaisin.
Renki käsitti asian ja rupesi tekemään lähtöä. Väsynyt kimo ei edes
huoahtaa saanut, kun jo taas piti lähteä lönkkäämään majatalolle.
Neiti oli paraikaa kuistin edustalla viiniköynnöksiä kastelemassa, kun
renki ajoi krouvin eteen.
-- Mikä sinut moisella kiireellä tänne tuopi, Tahvo? -- kysäisi tyttö.
-- Minulla olisi kirje isännälle.
-- Häntä nyt tuskin saa puhutella, sillä hän on paraikaa ajamassa takaa
mehiläisparvea uuteen pesään.
-- Mutta se sisältää käskyn tohtorilta, että pitäisi heti valjastaa
hevoset ja lähteä noutamaan piirilääkäriä kaupungista.
-- Onko sairaita talossa? Kuka siellä on vilustunut?
-- Ei se ole meidän väkeä; tohtori sen tapasi pustalla. Se on
hevospaimen Santeri Decsi.
Tyttö kiljahti kovasti, ja vesikannu putosi kädestä.
-- Santeri? Hänkö sairaana?
-- On niin sairaana, että tahtoo vain kiivetä seiniä ylös ja pureskelee
tuskissaan vuodettansa. Hänet on joku myrkyttänyt.
Tyttö piti ovesta kiinni kaksin käsin, jottei olisi kaatunut maahan.
-- Meidän tohtori ei oikein tiedä, mikä paimenen on tullut, sentähden
käski hän hakea tohtorin kaupungista häntä tutkimaan.
Tyttö höpisi jotakin, josta ei voinut saada selkoa.
-- Päästäkää nyt edes sisään, älkää siinä olko oven suussa, jotta
pääsen isännän puheille.
-- Ettekö tiedä, mikä häntä vaivaa? -- änkytti tyttö.
-- Teille tohtori käski sanoa, että antaisitte minulle kaiken paahdetun
kahvin, mitä teillä talossa on; hän lupasi antaa sitä Santerille sillä
aikaa, kunnes lääkäri saapuu rohtojen kanssa, sillä ei ole oikein
tietoa, minkälaista myrkkyä miesparka on saanut.
Renki riensi hakemaan isäntää.
-- Ei ole tietoa mitä myrkkyä on saanut, -- kuiskasi tyttö itseksensä.
-- Minäpä tiedän! -- Entä jos se olisi hänen surmansa? -- Minä voisin
ilmoittaa sen tohtorille, niin hän heti tietäisi mitä sairaalle pitäisi
antaa.
Hän juoksi kamariinsa, avasi piirongin laatikon ja otti sen pohjalta
esille tuon velhojuuren, joka on ihan ihmisen näköinen. Sen hän pisti
taskuunsa.
Kirottu olkoon, joka antoi tuon huonon neuvon! Kirottu olkoon sekin,
joka sen otti vastaan!
Sitten hän rupesi joutuin paahtamaan kahvia. Kun renki palasi
puutarhasta, missä hänen ensin oli täytynyt auttaa isäntää
mehiläisparven kiinniottamisessa, niin oli tytöllä jo läkkirasia täynnä
paahdettua ja jauhettua kahvia.
-- Antakaa nyt tänne tuo kahvirasianne!
-- Minä tulen mukaasi.
Renki oli viisas mies, äkkäsi asian laidan.
-- Älkää tulko sinne; teidän ei olisi hyvä nähdä Santeri Decsiä
sellaisessa tilassa. Oikein hirvittää nähdä hänen tuskiansa. Eikä
tohtori teitä hänen luoksensa päästäisikään.
-- Tahdon vain puhua tohtorin kanssa.
-- Kukas sillä aikaa on täällä vieraita vastaan ottamassa?
-- Onpa täällä piika ja juoksupoika. Pitäkööt siitä huolen sillä aikaa!
-- Mutta pyytäkää ainakin lupaa arvoisalta isännältä.
-- En pyydäkkään. -- Hän ei kumminkaan päästäisi. -- Pois tieltä nyt
siitä!
Näin sanoen tuuppasi hän syrjään ällistelevän rengin ja syöksyi
pihalle; yhdellä hyppäyksellä hän nousi kiesseihin, tarttui ohjiin ja
piiskaan, läjähytti kerran selkään kimoa, joka lähti juoksemaan niin
kovaa kuin vain jaksoi.
Jäljelle jäänyt renki huuteli läähättäen hänen peräänsä:
-- Neiti! Klaara! Pysähtykää! Älkää hullutelko!
Ja renki juoksemaan perässä, minkä jaksoi. Vasta sillalla hän saavutti
hevosen, kun tämä väsyneenä vastamaassa hiljenti juoksunsa käynniksi;
siinä hän pääsi nousemaan rattaille.
Kimoparan selkä ei ollut moneen herran aikaan saanut tuntea niin monta
piiskaniskua kuin tällä matkalla. Saavuttuansa kylän kumpujen luo se ei
enää jaksanut muuta kuin kävellä.
Tyttö jo malttamatonna hyppäsi alas rattailta ja riensi juosten,
kahvirasia kädessä, apilapellon poikki tohtorin asunnolle.
Läähättäen, hengästyneenä hän saapui perille.
Ikkunasta huomasi tohtori tytön tulevan ja meni häntä vastaan.
Etehisessä hän tapasi hänet.
-- No-no, Klaara! Kuinka te itse tänne?
-- Miten Santeri jaksaa? -- ehätti tyttö kysymään.
-- Santerin on asiat huonosti.
Läpi suljetun oven saattoi tyttö itsekin kuulla sairaan vaikerruksen ja
ähkynän.
-- Mitä on tapahtunut?
-- En tiedä itsekään. En tohdi ruveta häneen.
-- Mutta minä tiedän, mikä häntä vaivaa. Hänelle on annettu juoda
jotain. Eräs häijy tyttö on antanut. Tiedän kuka se olikin. Jotta mies
paremmin häneen rakastuisi, sekoitti hän erästä ainetta hänen
viiniinsä; siitä se kipu tuli. Minä tiedän kuka sen työn teki, tiedänpä
senkin, mitä ainetta se oli.
-- Neiti! Älkää puhuko pahaa! Se on raskas syytös. Se pitää myöskin
näyttää toteen.
-- Täss' on todistus.
Nyt veti tyttö taskustaan esille myrkkyjuuren ja ojensi sen tohtorin
eteen.
-- Ai-ai! -- tohtori kauhistui. -- Tämä on "atropa mandragora". Sehän
on kuolettavaa myrkkyä.
Tyttö nosti molemmat kädet kasvoilleen.
-- Enhän minä tiennyt, että se oli myrkkyä!
-- Klaara! Älä peljätä minua taikka hyppään ulos ikkunasta. Ethän vain
itse ole myrkyttänyt Santeria?
Tyttö nyökkäsi myöntäen.
-- Mitä hittoa sillä tarkoitit?
-- Hän oli niin armoton minua kohtaan; ja eräs mustalaisakka oli
uskotellut minulle, että hän tulee myöntyväisemmäksi, kun liotan tätä
hänelle viiniin.
-- Kas niin vaan! Senkin vietävät naiset! Kuka teidän käskee
seurustella mustalaisakkojen kanssa? Ette käy koulua, niissä opettaja
teitä opettaisi tuntemaan myrkyllisiä kasveja, vaan mustalaisakkojen
opissa te käytte. Nyt olet tehnyt poikasi koreasti myöntyväiseksi!
Kiukuissaan hän sinutteli tyttöä.
-- Kuoleeko se! kysäisi Klaara rukoilevin katsein.
-- Se kyllä olisi omiansa sinulle, että hän kuolisi! Mutta ei se henki
hänestä sentään niin vähällä mene.
-- Hän virkoo siis? -- Tämän lohduttavan sanan kuullessaan tyttö
lankesi tohtorin jalkoihin ja tarttuen hänen käteensä rupesi sitä
innokkaasti suutelemaan.
-- Älä minun kättäni suutele; se on vielä aivan sinappitaikinassa,
huulesi vain paisuvat.
Nyt hän rupesi suutelemaan hänen jalkojansa. Ja kun ei tohtori sallinut
sitäkään, niin hän suuteli hänen askeleittensa jälkiä, noilla
kaunoisilla punahuulillaan suuteli lokaisia jälkiä kivilattialla.
-- Nouskaahan nyt seisomaan ja olkaa järkevästi. Toitteko kahvia? Onko
se paahdettu? Entäs jauhettu? Hyvä on. Siksi kunnes tohtori saapuu,
pitää antaa sitä sairaalle. Olipa hyvä että sanoitte, minkälaista
myrkkyä mies on saanut. Tiedän mikä on siihen lääke. Mutta sen sanon
myöskin teille, senkin hyväinen, että on paras pötkiä paikalla ulos
avaraan maailmaan ja kadota näiltä seuduilta kuulumattomiin, sillä tuo
teidän tekonne on kuolemanrikos. Piirilääkäri antaa asian ilmi, ja sen
tulee varmaan oikeus tutkimaan. Paetkaa siis joutuin tiehenne, ettette
joudu kiinni.
-- Enkä mene! -- vastasi neito, esiliinalla silmiänsä pyyhkien. --
Tässä kaulani, sen saavat katkaista; muuta he eivät voi tehdä. Olen
rikkonut, siitä rangaistakoon, kuten on laki ja oikeus. Mutta täältä en
lähde. Tuo vaikerrus tuolla oven takana sitoo minut tänne lujemmin kuin
mitkään jalkaraudat. Sallikaa, herra tohtori, minä pyydän Jumalan
tähden, sallikaa minun mennä hänen luoksensa hoitamaan häntä,
kastelemaan hänen päätänsä, laittamaan hänen vuodettansa, kuivaamaan
hänen hikoavaa otsaansa.
-- Mitä ajattelettekaan? Ihan minä joutuisin suoraa päätä
hulluinhuoneeseen, jos uskoisin myrkytetyn hoitamisen itse
myrkyttäjälle.
Tytön kasvoihin kuvastui näistä armottomista sanoista ääretön
sisällinen tuska.
-- Siis luulee tohtorikin minut pahaksi ihmiseksi?
Hän katsahti näin sanoessaan syrjään ja havaittuansa ikkunalaudalla
tuon tuomansa myrkkyjuuren, sieppasi sen äkkiä käteensä sekä pisti
pääpuolen suuhunsa, ennenkuin tohtori ehti estämään.
-- No-no, Klaara! Älkää leikitelkö tuolla velhojuurella! Älkää purko
sitä! Heti pois suusta! Antakaa tänne! Ennemmin toki annan teille luvan
mennä sairaan luo. Mutta se on teille kova paikka, sen sanon
edeltäkäsin. Sellaista tuskaa ei saata katsoa heikkohermoiset ihmiset.
-- Kyllä tiedän. Renki kertoi jo matkalla kaikki. Sairasta tuskin
enää muodosta tuntee, siihen määrään on hän muuttunut. Terveisiin
kasvoihin kuuluu olevan ilmestynyt mustelmia; kaunis otsa käynyt
kalmankarvaiseksi, kasvoissa kylmää hikeä; silmät seisovat selällään ja
tuijottavat lasimaisesti kiiltäen, suu on tiukasti kiinni, ja kun sitä
aukaisee, niin tulee ulos vaahtoa, ja sitäpaitsi hän ähkyy ja valittaa,
kiristelee hampaitaan, huitoo käsillään, selkä on aivan jäykkänä
kaaressa, jotta sitä on surkea nähdä ja kuulla. Mutta se olkoon
rangaistuksena minulle! Hänen ähkyntänsä ja valituksensa saavat veitsen
lailla sydäntäni leikata. Jollen saa häntä silmin nähdä ja kuulla häntä
korvillani, niin näen hänet ja kuulen kumminkin aivan kuin seisoisin
hänen ääressänsä.
-- No -- hyvä. Koettakaa siis! Saa nähdä, oletteko kyllin luja.
Kahvineuvot annan nyt teidän haltuunne; saatte keittää väkevää kahvia
minkä ennätätte. Mutta jos rupeatte itkemään, niin lykkään teidät ulos
ovesta.
Näin sanoen tohtori aukaisi oven ja päästi tytön sisään.
Luotuansa katseen vuoteella makaavaan lemmittyynsä tunsi tyttö maailman
mustenevan silmissään. Minkä näköiseksi olikaan tullut pulska mies niin
vähässä ajassa, sen jälkeen kuin hänestä erkani! Sitä oli kauhea nähdä.
Ja kahta kauheampi oli sitä näkyä kestää.
Tohtori kutsui sisään renginkin.
Kahvia laittaessaan tyttö koetti tukahuttaa itkua, ja kun kerran pääsi
nyyhkytys, niin jo tohtori katsahti häneen nuhtelevasti: ei saanut
nyyhkyttää.
Miehet rupesivat levittämään sinappitaikinaa sairaan pohkeille.
-- Tuokaa nyt sitä kahvianne. Pitää kaataa suuhun.
Oli siinä tekemistä. Kaikin voimin saivat miehet pitää kiinni sairaan
käsistä, jottei hän saanut niillä huitoa ympärilleen.
-- No! Klaara! Avatkaa nyt hänen suunsa. Voi, ei se niin vähällä käy!
Pitää pistää tuo taltta hampaitten väliin ja sillä aukaista suuta.
Älkää peljätkö, ei se teitä syö. Taltta on hänen hampaissaan lujasti
kuin hohtimissa.
Tyttö teki niinkuin käskettiin.
-- Kaatakaa nyt kauniisti kahvia suuhun. Kas vaan. Olette
taitava tyttö. Saan suositella teitä armeliaisuussisareksi tai
sairaanhoitajattareksi.
Tytön kasvoista näkyi hymy; mutta sydän oli pakahtua.
-- Kun hän vain ei tuijottaisi noin kamalasti silmillänsä minuun.
-- Sekö pahimmin koskee? Silmätkö kauhistuttavat? Sen arvaan kyllä
itsekin.
Sairas sai nyt vähän helpotusta, ehkä auttoi lääke. Tuskallinen ähkynä
hiljeni, ja suonenveto jäsenistä alkoi tauota. Mutta otsa oli tulisen
kuuma vieläkin.
Tohtori neuvoi tyttöä, miten pitää kylmään veteen kastettua liinaa
asettaa sairaan pään ympäri, kuinka kauan saa sen antaa olla ja kuinka
usein sitä pitää muuttaa. Tyttö käsitti neuvot ja totteli.
-- Nyt näen, että teillä on vahva luonto.
Ja seurasipa palkintokin.
Sairas näet jo sulki silmänsä ja herkesi tuijottamasta häneen noilla
suurilla, peljättäväisillä, jäykillä silmillään.
Sitten hän jo avasi itse suunsakin; ei tarvinnut enää väkisin sitä
aukaista.
Ehkä auttoivat nämä joutuin annetut lääkkeet. Tai ehkei myrkkyannos
ollut aivan suuri. Ainakin oli tuska tullut jo paljon helpommaksi, kun
piirilääkäri ehti paikalle. Eläinlääkäri ja piirilääkäri puhuivat
keskenänsä latinaa; tyttö ei heidän keskusteluansa ymmärtänyt, sen vain
vaistomaisesti aavisti, että hänestäkin oli puhetta.
Piirilääkäri määräili yhtä ja toista, kirjoitti sitten reseptin ja
astui heti jälleen rattaille sekä palasi kaupunkiin.
Tullessaan toi hän mukanansa santarmin, joka jäi, kun tohtori läksi.
Heti piirilääkärin mentyä ajoivat pihaan toisetkin rattaat. Näillä tuli
Hortobágyin majatalon isäntä. Kyseli tohtorilta tyttöänsä.
-- Hiljempaa nyt ääntä, arvoisa isäntä. Neiti on viety
tutkimusvankeuteen. Näettekö tuota santarmia?
-- Sen olen aina sanonut, että hulluja ovat tytöt, kun heiltä kerran
järki menee. -- Nyt ei minulla ole mitään tekemistä tästedes hänen
kanssaan.
Näin tuumien hän ajoi takaisin jäykkänä kuten oli tullutkin.