Vielä mahtavamman vaikutuksen teki häneen tuon äärettömän pustan näky,
kun puolen tunnin päästä rattailla ajaen sinne tultiin, missä ei näe
muuta kuin taivaan ja ruohomeren. Ei linnun lento, ei haikaran asunto
häiritse tätä majesteetillista yksitoikkoisuutta.
-- Mikä tunnelma! Mikä väriyhteys! Mikä jalo vastakohtien sopusointu!
-- ihanteli taiteen edustaja.
-- Vielä nyt kelpaa, -- tuumi porvari, -- kun eivät ole paarmat eivätkä
hyttyset liikkeellä.
-- Tuota raitista nurmikkoa ja noita keitaita!
-- Lätäköiksi niitä meidän puolessa sanotaan.
Nyt alkoi kuulua ilmasta leivosen ihanaa liverrystä.
-- Suurenmoista! Mainiota! Voi noita leivosia!
-- Ne ovat vielä laihoja, mutta annas kun tulee leikkuun aika.
Vähitellen alkaa päivä kajastaa. Taivas on ensin ruusunpunainen, mutta
muuttuu vähitellen kullankellertäväksi: taivaanrannalta tuikkaa vielä
päivän edelläkävijä, kointähti; kasteisessa ruohikossa näkyy häilyvä
taivaankaaren värinen loiste ja ihmisten varjot. Nelivaljakot kiitävät
nopeasti pitkin ääretöntä ruohotasankoa vetäen kaksia kevyitä rattaita.
Taivaanrannalta alkaa häämöttää jotakin tummaa; se on istutettua
metsää, ensimmäinen akaasiametsän alue puuttomalla pustalla, ja nyt
näkyy jo kaukaa yksinäisiä kumpujakin.
-- Nuo tuolla ovat Zámin tataarilaiskumpuja, -- selitti Debreczenin
porvari.-- Siellä on muinoin maailmassa ollut kylä, jonka tataarit ovat
hävittäneet. Kirkon rauniot vielä näkyvät ruohikosta. Paljon ihmisluita
kaivavat koirat ilmi noista kummuista myyriä etsiskellessään.
-- Entä mikäs Golgata tuolla on?
-- Ei se mikään Golgata ole, vaan vinttikaivon vipu sieltä näkyy.
Ollaan jo lähellä paimenmajaa.
Akaasiametsän laidassa levähdettiin. Välipuheen mukaan piti tässä
tavattaman eläinlääkäri, joka omalla hevosellansa oli tulossa Mátan
pustalta päin.
Sillä aikaa maalari piirteli luonnoksia albumiinsa, joutuen yhdestä
innostuksesta toiseen. "Mitä teemoja! Mitä motiiveja!"
Matkakumppani tavantakaa kieltelee häntä kuvaamasta noita kirottuja
ohdakkeita; ennemmin toki edes tuon sorean akaasiapuun.
Vihdoin näkyivät tohtorin kiessit sivultapäin.
Tohtori ei edes astu alas, vaan huutaa istualta herroille hyvää
huomenta, lisäten: "Joudutaan, joudutaan, ennenkuin aurinko nousee!"
Hetken vielä hyvää kyytiä kuljettuaan saapuu seurue "suuren karjan"
luo.
Tämä on Hortobágyin pustan kuuluisuuksia.
Tuhatviisisataa lehmää yhdessä laumassa ja sen lisäksi vastaava määrä
sonneja.
Koko leiri on vielä makuulla. Nukutaanko? Ei tiedä; sillä ummessa
silmin, pää maahan painuneena lepäävää nautaa ei vielä ole nähty.
-- Tämä vasta on suurenmoista! -- huudahti maalari ihastuksissaan. --
Kokonainen sarvimetsä. Keskellä on yksin seisomassa vanha härkä,
nokipäinen, kyrmyniskanen. Makuupaikka on sysimusta, ympärillä vihanta
nurmi niin kauas kuin silmä kantaa, taustana kuulakka usva, josta
pilkottaa himmeä nuotiotuli etäältä. Tämä pitää ikuistuttaa.
Maalari astuu alas rattailta.
-- Menkää vain toisten mukana, näen jo paimenmajan, löydän sinne sitten
yksinkin.
Heti hän laittaa kuntoon telttatuolinsa, ottaa maalauskapineet esille
ja alkaa harjoitelmakirjaansa, polvia vasten sen asettaen, kuvata
edessään olevaa näkyä ja sen eri värejä. Rattaat vierivät matkoihinsa.
Mutta jo havaitsivat karjaa vartioivat kaksi hallikoiraa tuon oudon
olennon keskellä pustaa ja riensivät kovasti haukkuen häntä kohden.
Maalari ei ollut arkaluontoinen. Nuo koirat sopivatkin vallan mainiosti
väritunnelmaan: valkoinen turkki, musta otsa.
Eikä koira liioin rauhallisesti istuvalle ihmiselle pahaa tee.
Päästyänsä aivan likelle seisahtuivat hallit katsomaan, mikä kumma tuo
oli. Istahtavat aivan eteen ja kurkistelevat uteliaasti albumiin
ikäänkuin tuumaillen: mitä tuo siinä oikein tekee?
Maalaripa nyt teki niille kepposen: maalasi toisen koiran posket
vihreiksi, toisen punaisiksi. Koirat vain tuosta olivat mielissään,
luulivat näet sen olevan paljasta hyväilyä. Mutta kun katsahtivat
toisiinsa ja huomasivat poskien loistavan vihreinä ja punaisina, niin
jo luuli kumpainenkin olevansa tekemisissä vieraan koiran kanssa, ja
nytkös isketään yhteen ja tapellaan oikein riivatusti.
Kaikeksi onneksi joutuu paikalle "kärripoika". Näin nimitetään
nuorempia karjapaimenen alkuja, joiden työnä on käsikärryillä koota ja
vetää kuivettunutta elukansontaa ja turpeita, jotka pustalla ovat
polttoaineina. Sellaisen turvevalkean savu on suloista hajua sekä
ihmisten että eläinten nenään.
Kärripoika syöksyy ase kourassa temmeltävien koirien väliin, jotta ne
irtaantuvat toisistaan, ja ajaa ne matkoihinsa, kärryt aseena. Ei
paimenkoira keppiä pelkää, mutta käsikärryjä se kammoo kovasti.
Kärripoika on pulska nuorukainen, sininen paita yllä ja valkoiset
roimahousut, punaisella langalla koristetut. Toimittaa asiansa
reippaasti. Herrat ovat näet lähettäneet hänet sanomaan, että herra
maalari kiiruhtaisi majalle; siellä on paljon kuvattavia kohtia.
Mutta tuon intresantin laumankuvan luonnos ei ole vielä oikein valmis.
-- Voisitko lykkiä minua noilla kärryilläsi majapaikalle, niin saisit
kaksikymmentä kreutseria hopearahaa?
-- Kyllä, herra. Olen minä kuljettanut näillä kärryillä suurempiakin
mullikoita kuin te. Olkaa hyvä ja istukaa vain.
Tällä lystikkäällä keinolla voitti maalari yhtähaavaa kaksi etua. Pääsi
helposti majalle ja sai sillä aikaa kärryissä istuen päättää
luonnoksensa.
Sillä välin olivat toiset herrat jo ehtineet astua alas rattailta ja
esitellä nuo wieniläiset ostajat isäntäpaimenelle.
Isäntäpaimen on mainittava henkilö pustalla asuvien unkarilaisten
kesken. Pulskan näköinen mies, hiukset jo harmahtavat, ja tuuheat,
kiehkuraiset viikset. Kasvot ovat vaskenruskeat, monessa säässä
paahtuneet, kulmakarvat tuuheat paljosta aurinkoon tuijottamisesta.
Paimenmajalla ymmärretään pustalla oikeastaan kaikkia rakenteita, joita
on laitettu ihmisiä ja eläimiä varten suojaksi tuulta ja myrskyä
vastaan. Tuuli onkin ainoa vihollinen: ei paimen piittaa sateesta,
kylmästä eikä varista, kääntää vain turkkinsa nurin ja hattu
tiukemmasti päähän, niin kyllä kestää. Mutta tuulta vastaan tarvitaan
suojaa, sillä se on ankara herra pustalla. Jos vihuri tapaa karjan
laitumella, eikä saada sitä johdetuksi tuulensuojaan, niin se ajaa sitä
mukanansa aina Tisza-virtaan asti, jollei metsää ennen tule vastaan.
Tuulen suojana on laudoista tehty kolmikulmainen aitaus, jonka varjoon
karja vetäytyy myrskysäällä.
Itse paimenmaja on puusta salvettu pieni hökkeli. Ei se ole aiottukaan
makuuhuoneeksi, ei sinne mahtuisikaan maata. Siellä pidetään vain
vaatteita sekä "unkarilainen kassa", joka on umpeen ommeltu
pikkuvasikan nahka koipinensa, pään puolessa lukko. Siinä säilytetään
tupakka, pippurit ja asiakirjat. Kunkin turkit siellä majassa riippuvat
seinällä naulassaan. Kesällä on viitta, talvella turkit verhona. Yöt
maataan paljaan taivaan alla. Ainoastaan isäntäpaimen makaa majan
katosta ulos pistäytyvän lakan alla, lautapenkki vuoteen alustana; pään
kohdalla on ylempänä seinässä hylly, jolla on paksuja limppuja sekä
puuvateja, joissa on viikon ruokavarat. Näitä tuo emäntä kaupungista
sunnuntaisin iltapäivällä. Isäntäpaimenen vaimo näet asuu kaupungissa.
Majan edustalla on keittiö, ympyriäinen kota, ruo'osta yhteen sidottu,
sisässä tiilistä tehty avonainen tulisija, kattoa ei ole ollenkaan.
Täällä keitetään koukussa riippuvassa padassa lempiruokaa, gulyáslihaa,
sekä jauhopuuroa. Kärripojan tehtävänä on ruuan laittaminen. Suuria
tinalusikoita näkee rivissä keittiön ruokaseinään pistettyinä.
-- Minne paimenen jätitte, herrat? -- kysyy isäntä tulijoilta.
-- Hänellä oli vähän keskinäisiä asioita krouvarin tytön kanssa,
vastasi porvari, jonka nimi oli Sajgató.
-- No, sitten se betyári ei ehdi kotia siksi, kun tulee elukkain
juottamisen aika!
-- Betyári? -- puuttui maalari puheeseen, hänestä kun tuo sana kuului
omituiselta. -- Onko tuo paimen "betyári"?
-- Minä vain piloillani annoin hänelle tuon nimen, -- selitti
isäntäpaimen.
-- Mutta minä tahtoisin saada albumiini oikean betyárin.
-- Täältä ette ainakaan semmoista löydä. Varkaita me emme suosi; jos
joku tänne hairahtuu, niin me annamme hänelle keppiä selkään.
-- Eikö siis Hortobágyin pustalla noita betyáreja olekkaan?
-- Sitä ei voi kieltää. Lampurien joukossa on kyllä varkaita,
sikopaimenista voi tulla rosvoja; saattaapa käydä niinkin, että
hevospaimen tulee hulluksi ja rupeaa betyárina maata kiertämään. Mutta
sitä ei ole tapahtunut miesmuistiin, että karjapaimenesta olisi tullut
varas.
-- Kuinka se on mahdollista?
-- Siitä syystä, että karjapaimen on yhtäpäätä tekemisissä järkeväin,
tasaisten elukkain kanssa. Ei hän mene koskaan edes juominkiin lampurin
taikka sikopaimenen kanssa.
Tallimestarikin puuttui puheeseen:
-- Siis on karjapaimen pustan aristokratiaa.
-- Ymmärrän tuonkin sanan. Niin on asia. Kuten jalosukuisissa herroissa
on paroneja ja kreivejä, niin paimentenkin kesken on hevos- ja
karjapaimenet.
-- Ei siis pustallakaan vallitse yhdenvertaisuus?
-- Ei tule vallitsemaankaan, niin kauan kuin ihmisiä on maan päällä.
Joka kerran on aatelismieheksi syntynyt, hän semmoisena pysyy
talonpoikaisviitassakin. Ei hän mene toisen elukkaa eikä hevosta
varastamaan, vaikka löytäisi sen eksyneenäkin, vaan tuo sen
omistajalleen, jos suinkin voi. Mutta sitä en mene takaamaan, ettei
karjapaimen voi kaupassa panna omiansa sille, joka antaa itsensä
pettää.
-- Onpa sekin yksi aristokraattinen piirre. Hevoskaupoissa ainakin on
herrojenkin tapana toisiansa jutkauttaa.
-- Vielä enemmän karjamarkkinoilla. Ei teidän toki tarvitse pelätä
tuota harmia niin kauan kuin täällä meidän parissa olette, mutta kun
kerran olette elukat täältä vieneet, niin minä en enää niistä vastaa.
-- Kiitämme huomautuksesta.
Tohtori keskeytti nyt keskustelun:
-- Herrat! Tulkaa pois sieltä keittiöstä! Nyt näette auringon nousevan.
Maalari syöksyi esiin kapineinensa uutta kuvaa suunnittelemaan, mutta
joutui ihan ymmälle.
-- Tämähän on kamalaa! Mikä tunnelma! Punasinervää usvaa
taivaanrannalla, maa tummansininen, taivas usvan yläpuolella
kellertävä, ja vielä pitkä pilvenlonka loistaa ruusunkarvaisena
taivaanlaelta. -- Tuollainen purppuran värinen loistokehä päivän nousua
ennustamassa! Hehkuva tulikumpu kohoaa selvän näköpiirin yli. Ei se
ensinkään sädehdi; ihan on tulikuuman raudan näköinen. Siihen saattaa
suoraan katsoa avoimin silmin. Katsokaa, hyvät herrat! Nouseva aurinko
näyttää melkein viisikulmaiselta. Mutta korkeammalle noustuaan se
näyttää taas ikäänkuin munansoikealta. Nyt se kapenee alhaalta ja
levenee yläpuolelta; ihan se on ahosienen muotoinen. No, no! Kas nyt
siitä tuli roomalainen uurna! Omituista! Eihän tuota saata kuvata.
Ahaa! Nyt tuli pilvensuikale eteen. Ihan kuin Amor, silmät huivilla
sidottuina. No, nyt jo taas aivan kuin tuuheapartainen holhoojasetä. --
Ei! Jos minä kuvaan kankaalle tuollaisen kulmikkaan ja parrakkaan
auringon, niin joudun hulluinhuoneeseen.
Maalari viskasi kapineensa maahan.
-- Noilla magyareilla pitää kaikki olla niin ekstra eriskummallista.
Tuossakin nyt näyttävät meille auringonnousua, jonka pitäisi olla
todellista, mutta kuitenkin on ihan mahdotonta! Ei tuo sovi!
Tohtori alkoi selitellä, että tämä muka on samankaltainen optillinen
ihme kuin kangastuskin, sen mukaan kuin eri ilmakerrokset taittavat
auringonsäteet.
-- Se on sittenkin mahdotonta. En usko enää omia silmiäni!
Mutta nouseva aurinko ei enää antaudukkaan töllisteltäväksi. Äskeinen
näky oli vain ilmapiirin synnyttämä harhakuva, mutta kun se todenteolla
rupesi säteitään valamaan, ei siihen saattanut enää kuolevaisen silmä
katsoa rangaistusta saamatta. Ja nyt muuttui äsken ruusunkarvaisena
komeileva taivaankansi kullankellertäväksi ja taivaanrannan rajapiiri
epäselvemmäksi.
Ja nämä auringon ensi säteet nostattivat nyt koko lepäävän leirin; tuo
tuhannenviidensadan lehmän sarvista muodostunut metsä alkoi liikkua.
Kellokashärkä ravisteli kaulassaan riippuvaa suurta kelloa, ja sen
äänestä alkoi pustan kuorolaulu; tuhatviisisataa nautaa alkoi ammua.
-- Suurenmoista! Jumalaista! -- äännähteli taiteilija ihastuneena. --
Tämäpä vasta on oikea wagnerilainen kuoro! Hoboijain, torvien,
bombardonien kilpailu! Mikä uvertyyri! Mikä alkusoitto! Oikea
Götterdämmerungin finaali!
-- Niin kai, -- selitti hänelle herra Sajgató. -- Ne lähtevät nyt
kaivolle. Lehmät kutsuilevat vasikoitansa, sen tähden ne niin ammuvat.
Kolme paimenta lähtee juoksujalassa isolle kaivolle, jonka kehä on
sangen taidokkaasti salvettu, ja nyt laskeutuu kolme vipua yhtaikaa ja
näin ammennetaan vettä suureen ruuheen. Tämä on kovaa työtä, joka tulee
tehtäväksi kolmasti päivässä.
-- Eikö tuota työtä saattaisi toimittaa koneella ja hevosvoimalla? --
kysyi wieniläinen isäntäpaimenelta.
-- Kyllä meillä on koneitakin, kunnioitettava herra; mutta ennen
karjapaimen kiskoo omilla kourillansa kuin koneen edessä hevosta
kiusaa.
Neljännen paimenen toimena on juottamisen aikana etsiä karjasta ne
lehmät, jotka herra Sajgató omistaa. Hän vie joukosta pois näiden
vasikat ja taluttaa ne majan luo. Lehmät silloin itse seuraavat
perässä, ja siten voidaan ne saada suljetuksi erityisen aitauksen
sisälle.
-- Nämä ovat minun lehmiäni, -- virkkaa herra Sajgató wieniläisille.
-- Mutta mistähän tuo paimen teidän elukkanne tunsi tuhatmääräisestä
karjasta? -- kysyi tallimestari. -- Kuinka hän voi tietää, kenen mikin
on?
Isäntäpaimen loi sääliväisen ja halveksivan katseen kysyjään.
-- Oletteko sitten nähnyt maailmassa kahta yhtäläistä nautaa?
-- Minun nähdäkseni ne ovat kaikki yhtäläisiä.
-- Mutta karjapaimenien silmissä ei niinkään.
Muuten oli tallimestari sangen tyytyväinen näihin valittuihin
elukkoihin.
Kärripoika tuli sanomaan, että tähystyspuusta näkee paimenen olevan
tulossa. Sieltä se läheni hyvää vauhtia nelistäen.
-- Turmelee vielä hevosen, junkkari! -- murahti isäntäpaimen. --
Tuleppas vain silmieni eteen, niin kyllä minä sinut opetan.
-- Eihän isäntä vain lyö häntä? -- kyseli tallimestari.
-- En toki. Joka karjapaimenta lyö, sen hän saa tappaa, eikä se muuten
kävisikään. Ja hän on minun paras mieheni. Itse olen hänet kasvattanut.
Se hunsvotti on minun kummipoikani.
-- Ja kuitenkin annatte hänen mennä. Päästätte hänet näiden lehmien
keralla Mähriin.
-- Juuri sentähden, että pidän hänestä enimmin. Minulle ei ole oikein
mieleen pojan kohtalo. On näet joutunut tuon keltanaamaisen tytön
juoniin tuolla Hortobágyin krouvissa. Siitä ei synny hyvää. Tytöllä on
jo vanhempi sulhasmies, muuan hevospaimen. Se on nyt sotaväessä. Mutta
kun se pääsee sieltä vapaaksi, niin nuo kaksi miestä varmaan vielä
ottavat yhteen tuon tytön tähden kuten kaksi kieropäistä sonnia.
Menköön vain pois täältä hyvin kauas; siellä voi hän piankin rakastua
johonkin pulskaan Annaan ja unhottaa koko keltaruusunsa.
Tällä välin eläinlääkäri tutki nuo valitut elukat järjestään ja
kirjoitti lailliset passit. Kärripoika piirsi sitten sinuuperivärillä
elukkojen lanteille ostajan nimimerkin. Karjapaimenet ovat näet kaikki
kirjoitustaitoisia.
Jo kuului hevosen kavioiden töminää. Mies saapui paikalle. Aamutuuli
oli puhaltanut humalan päästä, ja nopea ratsastus oli karkoittanut
unisuuden. Reippaasti hän hyppäsi alas hevosen selästä vähän loitompana
majasta ja talutti ohjista ratsunsa perille.
Isäntäpaimen astui vastaan majan edustalla.
-- No, sinä kylänkulkuri -- yölepakko! Toipa sinut lempo viimein kotia!
Paimen ei puhunut sanaakaan, riisui vain satulan hevosen selästä ja
suitset päästä. Hevonen oli ihan valkoisena vaahdosta lautasilta; hän
hieroi nyt turkin liepeellä vaahdon pois, pyyhki hevosen joka paikasta
ja pani sitten riimun päähän.
-- Missä olet tähän asti mässännyt? Senkin kuvainen! Tulee koko tuntia
myöhemmin kuin herrat, joita olisi pitänyt saattaa tänne. Maankulkuri!
Mies ei vastannut sanaakaan. Hääräili vain hevosensa kanssa. Asetteli
satulaa ja ajoneuvoja nauloihinsa.
Isäntä ärjyi vielä kovempaa, ihan veripunaisina kasvot hohtivat.
-- Etkö vastaakkaan puheeseeni? Vai pitääkö aukaista korviasi?
Nyt paimen virkahti:
-- Tiedäthän, että minä noille puheille olen kuuro.
-- Senkin hirtehinen! En ole tässä sinun pilkattavanasi. Etkö näe, että
on jo selvä päivä?
-- Onko sekin minun syyni, että aurinko on noussut?
Herrat alkoivat nauraa. Isännän vain yltyi kiukku.
-- Kuules, laiskuri! Älä sinä virnistele, taikka tartun niskaasi ja
mankeloitsen sinut kuten vanhan rievun.
-- Siihen on minullakin jotain sanomista.
-- Ei ikänä mitään, vintiö, -- isäntäkin jo remahti nauruun. --
Puhukoon tuon kanssa ihmisten lailla joka taitaa!
Tallimestari luuli osaavansa puhua miehen kanssa ihmisten lailla.
-- Tehän olette aika hevosmies. Kumma, kun ei teitä viety husaariksi.
Mikä mahtoi olla vikana, kun ei teitä kutsunnassa hyväksytty.
Paimen loi kysyjään karsaan katseen. Ei talonpoikaiset pidä
tuollaisista utelemisista.
-- En kelvannut sotamieheksi --kun nenässäni on kaksi reikää.
-- Puhumaan tuolle järkeä! -- murahti isäntä. -- Laita itsesi,
junkkari, juottamaan! Vaan ei! Mitä sanonkaan? Etkö tiedä työtäsi?
Oletko vieläkin pöhnässä? Etkö näe, että lehmät jo ovat karsinassa?
Kukas tuo sonnin?
Ei sonnia tuo karjasta mikä nahjus hyvänsä, miestä siihen tarvitaan.
Laczan Franssi on siihen koko mestari. Silitellen ja mairitellen hän
houkuttelee laumasta mukaansa tuon valitun sonnin, joka kuuluu herra
Sajgatón karjaan, niin koreasti kuin pienen karitsan ja asettaa sen
herrojen eteen. Pulska on elukka, järeä pää, ulospäin kaareutuvat
sarvet, mustat renkaat suurten silmien ympärillä. Sävyisästi se antaa
paimenen raappia pörheätä otsaansa, karkealla kielellään hänen käsiänsä
nuollen.
-- Eläin on vasta kolmastalvinen, -- vakuutti isäntäpaimen.
Maalari käytti tilaisuutta hyväkseen; piirsi taas luonnoksen
sarvipäästä ja sen paimenesta. Noin piti seistä, näin pitää kättä
sarvien kohdalla, komensi hän miestä. Tämä taas el ensinkään ollut
tottunut mallina seisomaan. Se koski hänen kunniaansa.
Kun malli käy kärsimättömäksi, niin on tottuneen maalarin tapa huvittaa
häntä hauskoilla kaskuilla. -- Herrat menivät sillä aikaa katsomaan
karjalaumaa.
-- Sanokaapas, ystäväni, herra paimen, onko totta mitä olen kuullut,
että paimenet osaavat pettää ostajia karjakaupoissa?
-- On se. Nytkin isäntäpaimen herroja peijasi. Sanoi sonnin olevan
kolmas talvisen, mutta nähkääs, herra maalari, eihän sillä ole enää
etuhampaitakaan yläleuassa.
Näin sanoen hän aukaisi sonnin suun näyttääkseen, että puheessa oli
perää.
Maalari taukosi heti piirtelemästä luonnoskirjaansa.
Oikeudentunto on väkevämpi taiteilijan innostustakin.
Hän sulki heti albuminsa, sanoen työn olevan valmiin, ja läksi hakemaan
matkatoveriansa, joka aitauksen luona katseli toisten herrain kanssa
myytäviksi valituita lehmiä. Tälle hän ilmaisi tuon keksimänsä
salaisuuden.
Tuosta jo tallimestarikin kauhistui. Hän avasi kolmen neljän lehmän
suuta.
-- Kuulkaa! Isäntä! Itse huomautitte, että karjapaimenet mielellään
kaupoissa vähän ostajaa pettävät. Minä en anna itseäni pettää. Nämä
valitsemanne elukat ovat kaikki niin vanhoja, ettei yhdelläkään enää
ole yläleuassa etuhampaita.
-- Tuon kaskun kyllä ymmärrän, hyvä herra. Sen luin muutamasta
menneenvuotisesta kalenterista. Narrasivat ranskalais-saksalaisessa
sodassa erästä kenraalia, joka ei tiennyt, että sarvikarjalla ei ole
etuhampaita yläleuassa.
-- Eikö? -- tokaisi tallimestari kovasti kummastellen, ja kun
tohtorikin vielä vakuutti asian niin olevan, niin tuopa vasta hänestä
oli ihmeellistä.
-- Mistäs minä tiedän minkälainen hammasrivi naudalla on? En minä ole
mikään härkäin hammaslääkäri. Hevosten kanssa olen kaiken ikäni
otellut.
Mutta jollekin piti hänen purkaa sappeansa, kun näin oli joutunut
kiikkiin. Ärjäisi maalarille, miksi hän oli tehnyt hänelle tämmöisen
kepposen. Sellaisesta hän pyysi päästä.
Maalari puolestaan oli siksi hienotunteinen, ettei ilmoittanut, miten
paimen oli häntä itseä pettänyt.
Sanelemisesta teki lopun kärripojan kunnioittava ilmoitus, että
aamiainen oli valmis.
Kärripoika on paimenten kokki. Tällä välin oli hän valmistanut
pustalaisten aamiaisen, jauhovelliä. Keittiöstä hän kantoi suuren
vellipadan ulos ja asetti sen kolmijalkaiselle penkille. Herrat
asettuivat ympärille, kukin sai käteensä ison tinalusikan, jolla sai
padasta pistää suuhunsa. Hyväksi kehuivat keittoa. Kun herrat saivat
kyllänsä, tuli isännän ja paimenten vuoro, jotka hyvästi pataa
tyhjensivät. Mitä pohjaan jäi, sen sai poika.
Herra Sajgató sillä aikaa keittiössä valmisti "unkarilaista kahvia".
Sitä on jokainen saanut maistaa, joka on pustalla käynyt. Unkarilainen
kahvi on kuumennettua viiniä, johon pannaan ruskeata sokeria, kanelia
ja ryytineilikoita mausteeksi. Se maistuu mainiosti tuollaisen
varhaisen retkeilyn jälkeen pustalla.
Poika sitten tyhjensi padan, pani siihen jälleen vettä ja asetti
tulelle.
Kun herrat palaavat kävelyltä, niin on gulyáskeitto valmis.
Se vasta on herkkua se.
Franssi on seurueen oppaana näyttämässä herroille pustan
merkillisyyksiä: tuulensuojaa ja aidalla varustettua elukkain
hautuumaata.
-- Nähkääs, kun ennen vanhaan hyvään aikaan elukka kuoli, niin se
jätettiin siihen paikkaan; korpit pian tulivat joukoittain pitämään
raadosta hellää huolta, mutta nyt, kun järjestys vallitsee maassa, on
laki sellainen, että elukan kuolema pitää ilmoittaa tohtorille, joka
tulee sitä tarkastamaan; hän panee kirjaan, mihin tautiin se on
kuollut, ja käskee, että raato on haudattava kaikkinensa maahan. Mutta
meikäläiset pitävät tuhlaamisena panna kuoppaan niin paljon kaunista
lihaa; sentähden me usein viillämme kauniita reisikappaleita niistä,
paloitamme ne pieniksi, kiehautamme vähäsen ja levitämme ne sitten
liinaselle kuivumaan majankatolle auringonpaisteeseen. Sitten kootaan
ne säkkiin. Kun keitetään gulyáslihaa, niin ottaa joka mies kourallisen
tuota kuivattua, paloiteltua lihaa ja heittää yhteiseen pataan.
Maalari katsoi suurin silmin paimeneen ja kääntyi sitten isännän
puoleen.
-- Kuulkaas, isäntä! Onko tuon teidän paimenenne tapana puhua joskus
tottakin?
-- Sangenpa harvoin. Mutta tällä kertaa hän puhui kirkkaan totuuden.
-- Siinä tapauksessa sanon suuret kiitokset teidän liharuuallenne.
-- Ei teidän ollenkaan tarvitse sitä pelätä. Ei siinä ole mitään vikaa.
Tapa on ollut tämmöinen siitä asti, kuin Jumala on tämän Hortobágyin
näin tasaiseksi luonut. Katsokaas noita miehiä! Jok'ainoa on terve ja
voimakas poika. Ja he ovat kaikki raadonlihalla kasvatetut. Herrat
tiedemiehet puhukoot mitä tahansa. Ei magyari niistä piittaa.
Tämän selityksen kuultuaan tallimestari kielsi mähriläisiä ajomiehiänsä
syömästä paimenten lihakeittoa.
-- Mutta kenties tuo veitikka on keksinyt jutun vain pelottaakseen
meitä ruuan äärestä ja saadakseen sitten makeasti nauraa meille. Pianpa
nähdään, syökö tohtori tuota. Hän kai tuntee asian oikean laidan,
puheli maalari toverillensa.
Nyt alkoi taivaan laidassa näkyä kangastus.
Ihanneunelmat toteutuneina!
Taivaanrannalle ilmestyy meri, korkealle kohoavat laineet kiitävät
nopeasti idästä länteen, kummut muodostuvat saariksi, kitukasvuiset
akaasiapuut suuriksi metsiksi. Etäämpänä näkyy jono laitumella käyviä
härkiä. Mereltä näkyy lähenevän haaksia, mutta kun ne saapuvat rantaan,
niin ne muuttuvat hevosiksi. Idän kulmalla on näin auringon noustua
kangastus mahtavinta. Kokonaiset kaupungit ja kylät (Nádudvar,
Nagy-Iván) ilmestyvät ylös ilmaan niin lähelle, että kaukoputkella
saattaa erottaa kadulla rattaat ja hevoset; talojen ja katujen rivit
kuvastuvat ylösalaisin lainehtivassa satumeressä, vaikka nuo paikat
epäselvällä ilmalla ovat alapuolella näköpiiriä.
-- Matkikoon tuota saksalainen, jos taitaa! -- ylvästeli herra Sajgató
ihmettelevälle seurueelle.
Maalari kynsi epätoivoisena tukkaansa.
-- Tuollaista pitää nähdä! Jota ei voi kankaalle kuvata! Mitä tuo on?
-- kyselee hän jokaiselta järjestään.
Isäntäpaimen selittää sen olevan kangastusta.
-- Mitä on tuo "kangastus"?
-- Se on Hortobágyin pustan kangastusta.
Frans Lacza osaa selittää paremmin kuin isäntä.
-- Kangastus on Jumalan ilme, jonka annetaan näkyä sentähden, ettei
paimenten tulisi ikävä päiväkausia pustalla elellessään.
Viimein kääntyi maalari tohtorin puoleen pyytäen, että tämä selittäisi
kangastuksen synnyn.
-- Minä tunnen vielä vähemmin tuota ilmiötä. Olen sentään lukenut
Flammarionin teoksen ilmakehästä; siinä hän myöskin selittää
kangastuksen eli "fata morgana" ilmiön, joka esiintyy Afrikan
hiekka-aavikoilla, Jäämeren rannikolla, Orinokon seuduilla ja
Sisiliassa. Olen myöskin lukenut Humboldtin kuvauksen fata morganasta,
mutta Hortobágyin kangastuksesta ei tiedemiehillä ole aavistustakaan.
Ja kuitenkin näkee sen täällä jokaisena kuumana ja selkeänä kesäpäivänä
aamusta iltaan. Unkarin suurenmoisia luonnonilmiöitäkin tiedemiehet
halveksivat.
Tohtori tuli hyvälle tuulelle, kun sai tilaisuuden purkaa
katkeruuttansa vierasten kuullen. Mutta hänellä ei ollut enää aikaa
ihannella luonnonilmiöitä, hänen kun oli kiiruhtaminen takaisin Mátan
kylään, missä oli eläinsairaala ja apteekki. Hän lausui jäähyväiset
herroille, nousi kiesseihinsä ja lähti kotimatkalle.
Karjalauma oli vetäytynyt kauas pustalle; paimenet ajoivat sitä yhä
edemmäs. Lähempänä oli tosin ruoho rehevämpää, mutta juuri sentähden
täytyi keväästä ensin syöttää kaukaisemmat, alunaperäiset laitumet,
sillä kun kesällä päivä polttaa siellä nurmen, niin jää multapohjainen,
parempi laidun karjalle. Lauman ja myytäväksi erotetun karjan välillä
olivat jäähyväiset sangen sydämelliset.
"Aivan kuin druidien ja valkyyriain kuoro!"
Tallimestari suoritti nyt asian rahallisen puolen ja teki suunnitelman
paluumatkaa varten. Herra Sajgató sai hinnan myymästään karjasta ihka
uusissa seteleissä, jotka hän muitta mutkitta pisti takkinsa
povitaskuun. Vieras herra katsoi sentään kohtuulliseksi huomauttaa,
että olisi ehkä täällä pustalla parasta varoa rahojansa. Siihen vastasi
porvari oikealla debreczeniläisten hitaisuudella:
-- Hyvä herra! Minua on tosin jonkun kerran eläissäni petetty ja on
minulta joskus varastettu, mutta ei minulta vielä ole varas vienyt eikä
lurjukset ole minua pettäneet, vaan ne ovat olleet kunniallisia
ihmisiä, jotka ovat osanneet pettää ja varastaa.
Ostaja antoi isäntäpaimenelle myöskin juomarahaa.
-- Vielä pari sanaa, kunnioitettava herra, -- lausui nyt isäntä. -- Jos
toiste joskus joudutte lehmiä ostamaan, niin ottakaa mukaan vasikatkin.
Tämä on minun ystävällinen neuvoni.
-- En minä huoli noista huutavista vaivaisista! Pitäisikö vielä
vuokrata rattaat noita varten.
-- Kyllä ne omin neuvoin kulkevat.
-- Mutta viivyttävät kulkua. Joka askeleella seisottavat lehmiä, kun
tahtovat imeä. Ja pääasia tiedänmä onkin, että herttua ei olekkaan tätä
karjaa ostanut tehdäkseen kokeita puhtaalla unkarilaisella rodulla,
vaan sekoittaakseen sitä espanjalaisen rodun kanssa.
-- Se on toinen asia.
Ei siis ollut muuta, kuin lähteä ostettua karjaa viemään uutta kotoa
kohden. Kauppakirja tehtiin ja allekirjoitettiin, komisarius antoi
myötä seuraavalle paimenelle passin. Tämä pisti asiapaperit
eläinlääkärin antamien todistusten kanssa yhteen povitaskuunsa; härän
kaulaan hän ripusti kellon, sitten hän kääri viittansa myttyyn ja sitoi
sen härän sarvien väliin, satuloitsi hevosensa ja astui selkään
sanottuansa jäähyväiset toisille tovereillensa.
Isäntäpaimen antoi hänelle eväspussin, jossa oli silavaa, vehnäleipää
ja sipulia koko viikoksi. Aina Miskolcziin pitäisi riittää. Sitten hän
antoi neuvoja matkalle. Ei ole hyvä kulkea Csegeen päin, sillä siellä
on näin kevätvesien aikana paljon rapaa. Matkalla sopii levähtää tuon
pienen metsikön laidassa. Tisza-virran yli tulee mentäväksi lautalla;
jos vesi on korkealla, on parempi odotella lauttamiehen tuvalla ja
antaa elukoille heiniä kuin joutua niiden kanssa vaaraan.
Sitten hän kehotti kummipoikaa kunnostamaan itseänsä vieraalla maalla.
Ei saa tuottaa Debreczenin kaupungille häpeätä; totella tulee
isäntäväkeä, ei esiintyä ylpeänä, ei unhottaa unkarinkieltä eikä
hyljätä uskoansa; käydä ripillä suurina juhlina, säästää kokoon mitä
ansaitsee; jos menee naimaan, niin pitää vaimoansa hyvänä, antaa
lapsille unkarilaiset nimet, ja kun aika myöten antaa, niin kirjoittaa
muutama rivi kummisedälle, kyllä hän maksaa postirahan.
Täten antaen lähtösiunauksen laski isäntäpaimen kummipoikansa menemään.
Molemmat mähriläiset miehet saivat toimekseen ajaa aitauksesta
päästettyä karjaa matkalle aiottuun suuntaan.
Heti vankeudesta päästyään jok'ikinen elukka luonnollisesti juoksemaan
mikä minnekin, ja kun mähriläiset koettivat niitä kepillä ohjata
oikealle suunnalle, niin ne asettuivat vastarintaan, uhaten puskea;
sitten ne kaikki taas tahtoivat palata takaisin aitaukseen jääneiden
vasikkojensa luo.
-- Mene ja auta noita muukalaisia, -- puhui isäntä paimenelle.
-- Läiskäyttäkää niiden joukkoon tuolla piiskallanne! -- kehotti
maalari.
-- Mitä hittoa! -- murahti paimen; -- siitähän koko karja karkaisi
hujan hajan. Ei ne hevosia ole!
-- Enkö sanonut, että lehmät pitää sitoa parittain sarvista toisiinsa,
-- huuteli tallimestari.
-- Hyvä on, antakaa vain minun haltuuni asia.
Paimen vihelsi kerran, niin jo hyppäsi esille majan takaa pieni
paimenkoira ja rupesi kovasti haukkuen kiertämään hajaantunutta laumaa,
ajoi tuotapikaa taas kokoon erilleen menneet lehmät, vastahakoisia
sääriin puraisten. Ei aikaakaan, niin oli lauma taas koossa ja läksi
hyvässä järjestyksessä liikkeelle kellokkaan perässä. Nyt paimenkin
karahutti karjan perään, kehotellen lehmiä menemään kutakin nimeltänsä
mainitsemalla: "Kultaruusu hei! Kirjo hei! Koriapää hei!" Hän tunsi
kaikki neljäkolmatta nimeltä, ja ne kuuntelivat hänen ääntänsä. Sonnin
nimi oli "Ylpeä".
Näin komennettuna kulki karja tasaisesti edelleen pitkin tasankoa.
Herrat katselivat kauan sen kulkua, kunnes joukkio saapui tuon
lainehtivan satumeren rannalle. Siellä elukat yhtäkkiä kasvoivat
jättiläissuuriksi; ne eivät näyttäneet enää lehmiltä, vaan
jonkinlaisilta mammut-eläimiltä; väri kävi mustaksi, jalat venyivät
kauhean pitkiksi, ja pian ilmestyi kunkin kohdalle ylösalaisin
käännetty lehmänkuva, joka varjona seurasi mukana. Vähitellen
etummaiset lehmät alkoivat hälvetä näkyvistä, ja vihdoin katosivat ne
kaikki, vain nuo ylösalaisin olevat varjokuvat vielä näkyivät, jalat
liikkuen päin taivasta. Paimen, mähriläiset miehet ja koira samoin
näkyivät kulkevan mukana, pää alaspäin. Maalari makasi pitkällänsä,
sätkien käsillään ja jaloillaan.
-- No jos minä tuota rupean kertomaan Wienin taiteilijaklubissa, niin
ne heittävät minut ulos ovesta.
-- Se oli huono merkki. Mutta onpa rahat jo minulla taskussa.
-- Mutta karja ei vielä perillä, murahti isäntäpaimen.
-- Kumma kun ei kukaan kekseliäs mies ole yrittänyt vuokrata tuota
teatteria, -- tuumi tallimestari.
-- Me emme antaisi! -- vakuutti herra Sajgató tuimasti. -- Veisivät
kyllä Wieniin, jos kävisi laatuun, mutta Debreczenin kaupunki kun ei
anna.