Varhain aamulla läksivät Hortobágyin majatalossa yötä olleet vieraat
herrat matkaan.
Hortobágyin majatalo ei ole, vaikka sitä krouviksi sanotaan, mikään
olkikattoinen huuhkajanpesä, kuten maalari oli luullut, vaan
sievännäköinen rakennus tiilikivestä, pärekatto, sisässä mukavia
vieraskamareita, oikea herraskeittiö ja kellari. Olisi kelvannut mihin
kaupunkiin hyvänsä. Kukkivan puutarhan alapuolella juoksi hiljoillensa
Hortobágyin joki, rannat kaislalla ja pajuilla reunustetut. Maantie
kulkee läheltä yli joen, mihin on rakennettu mahtava, yhdeksän
kiviarkun päällä lepäävä silta. Debreczenin kaupunkilaiset väittävät,
että silta on tullut niin vankka sentähden, että rakennukseen
käytettyyn saviruukkiin on sekoitettu maitoa; mutta heidän vihamiehensä
taas tietävät, että ruukkiin on sekoitettu Debreczenin huonoista
rypäleistä tehtyä viiniä, siitä se muka on niin sitkeästi pitäväksi
tullut.
Varhaiseen matkaanlähtöön oli sekä ihanteellinen että käytöllinen syy.
Tuosta ensinmainitusta maalari iloitsi jo ennakolta, toivoi näet
saavansa nähdä auringon nousun pustalla, josta näystä oudolla, joka
sitä ei ennen ole saanut silmin nähdä, ei ole aavistustakaan.
Käytöllinen syy oli se, että ostettavat lehmät saattoi vain varhain
aamulla erottaa laumasta. Sopii muistaa, että Mátan paimenmajan
seutuvilla on noin tuhatviisisataa elukkaa yhdessä laumassa. Näin
kevätkesästä useimmilla lehmillä vielä on vasikka. Jos paimenet aamulla
varhain, ennenkuin vasikat ovat käyneet imemässä, menevät laumasta
ottamaan pois valittujen lehmien vasikat ja vievät ne erilleen, niin
näiden emät seuraavat perässä itsestänsä. Vieraan ja väkivaltaisen
paimenen nuo puolivillit elukat varmaan puskisivat kuoliaaksi, ne kun
eivät koskaan näe muita ihmisiä kuin omat paimenensa. Näihin ne taas
ovat tottuneet.
Istuen keveillä rattailla läksivät siis vieraat herrat Hortobágyin
pustan äärimmäisille, tuntemattomille tienoille, missä pustan asujatkin
tarvitsevat usein opasta. Molemmat Debreczenistä kotoisin olevat
ajomiehet sentään tunsivat seudun ilman opastakin. Karjapaimenen, joka
oli sitä varten lähetetty heitä vastaan, he jättivät majataloon
huvittelemaan. Hän lupasi saavuttaa heidät, kun paimenmajalle päästään.
Tuo saksalainen oli kuuluisa maisemamaalari Wienistä, paljon maailmaa
nähnyt mies; toinen herroista taasen oli erään mähriläisen
suurviljelijän, kreivi Engelshortin tallimestari. Olisi tosin ollut
järkevämpää lähettää tallimestarin sijasta jokin taloudenhoitaja, joka
olisi ymmärtänyt jotain sarvikarjasta, sillä hevosmiehet ajattelevat
vain hevosia, mutta tämä mies oli sentähden toisia kreivin virkamiehiä
soveliaampi tälle matkalle, että hän osasi unkarinkieltä.
Rakuunaluutnanttina ollessaan oli hän paljon majaillut Unkarissa;
siellä unkarittarilta hän oli näiden kieltä oppinut. Seuralaisikseen
oli hän nyt saanut kaksi ajajaa herraltansa, vantteria poikia, kumpikin
revolverilla varustettuna.
Debreczenin herroista oli toinen kaupungin komisarjus, toinen eräs sen
arvoisia porvareita, jonka karjasta nyt piti valittaman nuo
neljäkolmatta siitoslehmää ynnä aimo sonni.
Matkaan lähdettäissä kumotti vielä puolikuu taivaalla ja kiilsivät
kirkkaammat tähdet; idän kulmalla näkyi jo sentään pieni päivän
kajastus.
Debreczenin porvari selitteli maalarille, että tuota tähteä tuolla
ylhäällä sanotaan "pakolaisten tähdeksi"; "köyhäin poikain" eli
betyárien on tapa katsoa sen puoleen, kun huokaavat: "Jumal'
auttakoon", niin eivät joudu kiinni karjanvarkaudesta.