II.

Karjapaimen suuntasi kulkunsa majaa kohden. Zámin kummut ja sen pieni

akaasiametsä alkoivat häämöttää taivaanrannalta ja niiden välistä tuo

tuttu kaivonvipu. Mutta sinne on vieläkin hyvä matka. Paimen otti

hatustansa tuon petollisen ruusun, kääri sen huolellisesti punaiseen

nenäliinaansa sekä pisti mytyn viitan hihaan, jonka suu oli umpeen

sidottu.

Hevospaimen taasen muutti suuntaa, ohjaten ratsuansa sinne, missä

avaralla tasaisella pustalla maata myöten hiipivä kuulakka usva osoitti

Hortobágyin joen kulkua; hän riensi hakemaan sitä pensasta, missä tuo

keltaruusu oli kasvanut.

Koko Hortobágyissa oli näet vain yksi keltaruusupensas, ja se oli

majatalon isännän puutarhassa. Jonkun vieraan sanottiin tuoneen sen

sinne Belgiasta. Se oli ihmeellinen pensas, kukki kaiken kesää, alkoi

helluntain aikana ja oli nuppuja täynnä vielä adventtiin asti. Ruusut

ihan kullankellertävät, lemu enemmän muskatelliviinin kuin ruusunlemun

kaltainen. Voi, kuinka monen päähän on mennyt tuo lemu, kun on sitä

ruusua haistelemaan ruvennut!

Siitä sai "Keltaruusun" nimen se tyttökin, joka tuosta pensaasta kukkia

poimi, -- ei toki aina itselleen.

Ei ole tietoa, mistä vanha krouvari oli tuon tytönkin saanut; ei

hänellä ainakaan ollut koskaan vaimoa ollut. Joku oli kai hänet sinne

unohtanut. Pidettiin hyvänä ja elätettiin, niin kasvoi lapsesta kaunis

ja sorea ruusunen. Kasvot eivät olleet punaiset, kuten toisten

tyttöjen, vaan läpikuultavan kellertävät. Ei se kuitenkaan ollut

kivulloisuuden väriä, sillä sen alta hohti ilmi elämä, ja hänen

hymyillessään näytti melkein siltä, kuin olisi se lieskaa ottanut. Ja

tuo nauruun luotu suu hymyävine ja veitikkamaisine pielineen sopi

vallan mainiosti noihin suuriin tummansinisiin silmiin, joiden väriä

oli oikeastaan mahdoton ratkaista, olivatko ne mustat tai siniset,

sillä niihin katsoessaan unohti aivan olemassaolonkin. Hiukset olivat

myöskin mustat, palmikoidut keltaisen nauhan kanssa yhteen suureen

palmikkoon. Itsestään ne olivat kiharaiset, ei niitä tarvinnut

keinotekoisesti kuitteniomenain nesteellä kiharoida, kuten toiset tytöt

tekevät.

[Kuittenipensas (_Cydonia vulgaris_) kasvaa yleisesti Etelä-Euroopassa.

Siementen farmakologinen nimi: _semina cydonicae_. Suom.]

Voi, kuinka monta laulua hän osasi! Ja niin kauniisti hän osasi laulaa,

kun vain tahtoi. Ollen hyvillä mielin hän lauleli, pahoillansakin

ollessaan hän hyräili; eri laulun eri tilaisuuksiin. Maalaistyttö ei

tule laulamatta aikaan: hyräillessä sujuu työ helpommin, kuluu aika,

lyhenee tie.

Jo aikaisin päivän koittaessa kuuluu laulun liverrys hänen kitkiessään

rikkaruohoja puutarhassa.

Ukko krouvari ei enää piittaa anniskelusta. Vierasten palveleminen on

uskottu kokonaan tytölle; hän se antaa viiniä, laittaa ruokaa ja pitää

huolta laskuista. Ukko vain vartioitsee mehiläisiä; niillä on nyt juuri

parveilemisen aika.

Jo kuuluu kavioitten töminää pihalta, koirat haukkuvat, mutta niiden

äänestä päättäen on tuttu tulossa taloon, haukunnallaan vain häntä

tervehtivät.

-- Klaara! Meneppäs! Etkö kuule? Koirat haukkuvat, tulee vieraita.

Palvele heitä säntillisesti.

Tyttö päästää kitkiessä ylös kurotun kirjavan hameensa, ottaa kengät

jalkaan, pesee kätensä puutarhakannussa, kuivaa ne päällimmäiseen

esiliinaan, jonka riisuu yltänsä, sillä sen alla on puhdas

kaksikaistainen esiliina, jonka vyössä riippuvat talousavaimet.

Kirjavan huivin hän otti päästään, nuolaisi kämmentään ja silitti sillä

ohimoille hiuksia, ja vielä taittoi hän yhden ruusun tuosta

ikikukkijasta pensaasta sekä pisti sen rintaansa.

-- Joko taas tuota ruusupensasta revit? Entä jos se onkin vain joku

poliisi?

Mitä tietää tuo sana "vain"? -- Eiköhän poliisinkin virkalakkiin ruusu

sovi? Vai eikö olisi sitä ansainnut? Poliisipa kullaksi kelpaisi!

Mutta ei se ollutkaan mikään poliisimies, jonka neito tapasi

vierashuoneen pitkän pöydän päässä istumassa, vaan hevospaimenista

sorjin: Santeri Decsi.

Hevospaimen jymäyttää pöydällä olevan tyhjän pullon pohjalla kovasti

pöytään ja huudahtaa äreän juhlallisesti tytölle: "Tuo viiniä!"

-- Santeri Decsi! Kotiako tullut? Santeri. Rakas. Kulta.

-- Tuo viiniä, kuten sanoin! -- ärähtää mies ja poispäin kääntyen nojaa

päätään nyrkkien varaan.

-- Niinkö sinä sanot hyvää huomenta, näin pitkän ajan perästä?

Nyt mies havahtaa. Osaa hän olla kohteliaskin, ottaa hatun päästänsä ja

lausuu laskien sen pöydälle:

-- Hyvää huomenta, neiti!

-- Vai niin! -- virkahtaa tyttö, pistäen punaista kielenpäätä suustaan,

ja poistuu ynseästi olkapäitä kohauttaen viinikammioon laskemaan

viiniä, jonka hän heti tuo miehen eteen. Sitten hän lisää heltyneenä:

-- Miksi sanoit minua neidiksi?

-- Sentähden että olet neiti.

-- Niin olin ennenkin, mutta et ole niin sanonut.

-- Se oli silloin, -- se oli toista.

-- No, tuossa on viinisi. Pitääkö vielä mitä?

-- Kiitoksia. Ehkä sitten.

Neito harmissaan maiskahutti kieltä ja istui hänen viereensä penkin

päähän.

Mies nosti suulleen täysinäisen pullon eikä laskenut sitä luotaan,

ennenkuin oli juonut pohjaan. Sen tehtyään hän viskasi pullon huoneen

tiilikiviseen lattiaan, jotta se meni tuhansiksi palasiksi.

-- Miksi särjit pullon? -- kysyi neito sävyisästi.

-- Sentähden ettei toinen saisi juoda siitä minun jälkeeni.

Näin sanoen hän löi mahtavasti pöytään kolme "koirankieltä", joiksi

kansa nimittää kymmenen kreutserin paperirahaa. -- Kaksi viinistä, yksi

pullosta.

Tyttö rupesi nöyrästi luudalla lakaisemaan lattialta lasinsirpaleita.

Sen tehtyään hän, tietäen tavat, nouti viinikammiosta toisen pullon ja

asetti sen vieraan eteen.

Taasen hän istuutui miehen viereen koettaen katsoa häntä silmiin.

Itsepintaisesti vieras vain veti hattua silmilleen.

Nytpä tyttö äkkiä sieppasi hatun miehen päästä ja alkoi sovitella tuota

keltaruusua, jonka irroitti hiuksistansa, hatun silkkinauhan taakse.

Mies huomasi sen ja tempasi heti hattunsa neidon kädestä.

-- Säästä vain ruususi ansiollisemmalle!

-- Santeri! Tahdotko kiusata minua itkemään?

-- Sekin olisi viekkautta sinulta. Samoin kuin hyväilysikin. -- Eikö

Laczan Franssi jo tänä aamuna vienyt hatussaan ruusuasi?

Neito ei punastunut, kasvot kävivät vain kelmeämmiksi.

-- Santeri! Kautta Jumalan nimen vannon, etten...

Mies ei antanut hänen jatkaa, vaan painoi äkisti kätensä neidon suulle.

-- Älä höpise Herran nimeä vääryyteen! Entä mistä ovat nuo kultarenkaat

korviisi tulleet?

Neito purskahti nauruun.

-- Sinä paksupää! Nämähän ovat sinun itse tuomasi hopeiset

korvarenkaat; annoin vain kultasepän Ujvárosissa ne kullata.

Nyt mies tarttui neidon kumpaankin käteen ja lausui hänelle lempeästi

ja vakaasti:

-- Rakas Klaara! En sano enää sinua neidiksi. Pyydän vain kauniisti:

älä valehtele minulle. En inhoa mitään niinkuin valhetta. Sanotaan,

että koira pettää. Mutta koira ei valehtele. Toisin se haukkuu, kun

varas nurkissa hiipii, toisin isännän tullessa; se vonkuu aavistaessaan

vaaraa, mutta koskaan se ei hauku petollisella mielellä. Koira on

rehellinen. Mutta ihminen osaa valehdella. Sitä voisi sanoa

haukunnaksi. Minä en ole siihen milloinkaan mieltynyt. Ei minun kieleni

käänny valheeseen. Ja kuinka sellainen puhe sitten sopisi miehen

viiksille! Ilkeätä on kuulla partasuun uroon valetta laskettelevan

poikajunkkarin lailla, joka pelkää selkänahkaansa. Kun menneenä syksynä

täällä oli asevelvollisten kutsunta, niin piti meidänkin sinne

pustalta. Kaupunkilaiset tahtoivat pitää meidät paimenet karjojansa ja

hevosiansa hoitamassa, meikäläisillä kun on vaikea työ, jottei saisi

miehiä vähentää. Jo ennakolta oli kutsuntatoimiston jäsenten kämmeniä

rasvattu. Välskärit kuiskailivat meidän korviimme, että koettaisimme

keksiä joitakin ruumiinvikoja, jotta julistettaisiin kelpaamattomaksi,

"kruununraakiksi", näetsen. Laczan Franssikin ryhtyi juoneen. Valehteli

olevansa niin kuuro kuin musta maa, ei muka kuullut ollenkaan torven

ääntä. Häpeän silmät täyteen hänen tähtensä. Mies päästettiin kotia,

vaikka hänellä on niin hyvä kuulo, että hän yön pimeässä kuulee

elukkain ammumisesta, onko vieras eläin tullut karjaan vai kaipaako

lehmä kadonnutta vasikkaansa. Mutta osasipa junkkari valehdella! -- Kun

sitten tuli minun vuoroni ja välskäri minua tutki ja tarkasti, niin oli

hän saavinaan selville, että sydämeni sykki epätasaisesti. -- "No, jos

se ei syki tasaisesti", sanoin, "niin se ei ole sydämen vika, vaan tuon

keltaisen ruusuni Hortobágyin krouvin luona!" -- Herrat vain

väittelivät, että asia on niinkuin tohtori sanoo: minulla on

sydämenväljennys. -- "Mutta ei minun sydämeni ole väljä! Ei sinne mahdu

muuta kuin yksi ainokainen pikku tyttönen! Ei minussa ole ikinä mitään

vikaa eikä virhettä." -- Minä kelpasin kuin kelpasinkin sotamieheksi.

-- Mutta siksipä pidettiinkin miestä arvossa, ei leikattu edes

tukkaani; lähetettiin Mezöhegyesin tammakartanoon sotahevosten

paimeneksi. -- Puolen vuoden päästä arvoisat kaupungin isät maksoivat

puolestani tuhannen floriinin lunnaat, jotta saivat minut takaisin

omaan tammakartanoon, missä minua kovasti kaivattiin. Nuo tuhat

floriinia minä pian korvaan palveluksellani, eikä ole tarvinnut valheen

kengillä kulkea kuten tuon toisen.

Tyttö koetti vetää ja irroittaa kättänsä miehen kourista sekä kääntää

leikiksi koko asian.

-- Oletpa, Santeri kulta, oppinut oikein koreasti saarnaamaan tuolla

keisarin leivässä. Tuollaisella puheenlahjalla kelpaa vaikka papiksi

Balmaz-Ujvárosiin.

-- Älä ilveile! Kyllä minä tiedän, mitä sinulla on mielessä. Nainen on

heikko olento, ei hänellä ole muuta asetta kuin viekkaus. Muuten hän

pian joutuisi kiikkiin. Jäniksellä on nopsat sääret, linnulla siivet,

mutta naisella ei muuta kuin viekas kieli. -- Mutta näethän, että minä

en koskaan tahdo tehdä heikommalle pahaa. Minun puolestani saa jänis

jäädä pensaaseensa rauhaan, lintu pesäänsä; en minä heitä säikäytä. En

myöskään loukkaa naista, joka puhuu totta, pahalla sanalla, en kierolla

katseellakaan. Mutta jos sinä rupeat minulle valehtelemaan, niin minä

arvostelen sinua aivan kuin olisit nuo puhtaat, kauniit kalpeat poskesi

maalannut wieniläisillä roska-aineilla. -- Katsoppas tuota ruusua

kädessäsi. Se ei ole vielä oikein auennutkaan, mutta jos minä sitä alan

kuumalla henkäykselläni lämmittää, niin aukeaa lehti toisen perästä.

Ole sinä minun keltaruusuni, avaa sielusi ja sydämesi minulle! Vaikka

mitä minulle tunnustaisit, en suutu sinulle, joskin kohta sydämeni

pakahtuisi.

-- Ja mitä minulle siitä antaisit?

-- Mitä sydämestäni jäljelle jäisi.

Tyttö tunsi tavat; aamuisin haukkaa aron paimen viinin päälle

pippurilla höystettyä silavaa vehnäsen kera. Hän asetti sentähden

vieraalle syötävää. Ja kylläpä se kelpasikin. Saapasvarrestansa mies

sieppasi kirkkaan, terävän puukon, sillä leikkasi hän viipaleen

vehnäleipää ja silavaa sekä rupesi eineelle.

Avoimesta ovesta tuli talon halli sisään ja lähestyi vinhasti häntää

heiluttaen vierasta, hieroi ensin päätänsä miehen polvia vasten,

asettui sitten maahan hänen eteensä katsoen häntä silmiin, haukahti

kerran ja päästi sitten suuren, ystävällisen haukotuksen.

-- Bodrikin sinut tuntee.

-- Koira onkin uskollinen, mutta tyttö unohtaa.

-- Voi Santeri, Santeri, kuinka pahoin teit, kun et voinut tuota pientä

valhetta sanoa, niin ei sinua olisi viety sotahevosten paimeneksi

Mezöhegyesiin! Ei ole hyvä jättää tyttöä yksin; ei ole hyvä antaa

seljapensaan kasvaa yli aidan, kun se kukkii, taikka iskevät vieraat

siihen silmänsä ja vievät sen kukkia.

Jo jäi vieraan suusta pala puolitiehen hänen tämän kuullessaan. Hän

heitti sen koiralle; sille kelpasi.

-- Oikeinpa sanoit.

-- Tunnethan tuon laulun: "Neitosta jos sade uhkaa kuuroillansa, poika

peittämään on valmis turkillansa."

-- Osaanpa siihen lisääkin: "Neito hiljallensa hiipi pojan luoksi;

sydän sinne veti korjan turkin vuoksi." -- Pois, koira! Sinäkin siinä

heilutat häntääsi jokaiselle, jonka näet silavaa syövän.

Hevonen alkoi ulkona hirnahdella. Neito poistui ulos, mutta palasi

hetkisen kuluttua jälleen.

-- Missä kävit?

-- Vein hevosesi talliin.

-- Kuka sinun sitä käski?

-- Niinhän olen aina ennenkin tehnyt.

-- Mutta nyt ovat toiset tavat. Lähden tästä pian.

-- Etkö enää haukkaa? Eikö maistu silava ja vehnäleipä? Vai oletko

keisarin muonalla tottunut parempaan? Odotappas. Kohta tuon toista.

Nyt tyttö avasi seinäkaapin oven ja otti sieltä esille kananpaistia.

Tiesi sen olevan paimenpoikain lempiruokia, tuollaisen kylmän

kananpaistin.

-- Kenen jätteitä lie tuokin? -- kysäisi mies ivallisesti.

-- Turhia kyselet; ole järkevä nyt. Majatalossa käy vieraita. Sille

laitan kananpaistia, joka vain maksaa.

-- Täällä on siis käynyt herroja viime yönä?

-- Niin kävi; kaksi herraa Wienistä, kaksi Debreczenistä. Istuivat

ylhäällä pari tuntia yli puoliyön; sitten menivät matkoihinsa. Jollet

usko, niin täällä on vierastenkirja, siellä heidän nimensä seisoo.

-- Kyllä uskon.

Paimen rupesi syömään mieliruokaansa.

Talon iso harmaja kissa oli tähän asti nuoleskellut itseänsä uunin

pankolla, mutta nyt kai tuli jotain mieleen, koska se nousi seisomaan,

ojentelihe selkä kaaressa, hyppäsi sitten alas ja meni vieraan luo,

mitteli hetken etukäpälillään pitkin saapasvartta, paksultako tulee

lunta ensi talvena, viimein hyppäsi syliin, hieroi päätänsä vieraan

käsiä vasten ja rupesi nuolemaan sormenpäitä, sitten laskeutui syliin

maata ja alkoi kehrätä.

-- Näetkös? Kissakin sinua hyväilee.

-- Enhän minä kysy kissalta, kenen sylissä hän eilen kehräsi? -- Mutta

mitä maksaa nyt tämä herkku?

-- Sinulle ei mitään. Sen on jo toinen maksanut. Mutta minne nyt niin

kova kiire?

-- Pitää viedä kirje Mátan pustalle tohtorille.

-- Häntä et ainakaan tapaa kotoa, sillä aamulla jo kolmen aikana hän

meni tästä ohi kysellen vieraita herroja. Saatuansa tietää, että ne jo

olivat menneet, lähti hän hyssyttämään perästä kiesseillänsä Zámin

pustalle. Wienin herrat olivat tulleet karjaa ostamaan Debreczenin

herroilta. Toinen oli erään mähriläisen kreivin isännöitsijä, joka

aikoo sinne viedä meidän Alamaan karjarotua levitettäväksi; toinen oli

jokin saksalainen kuvamaalari. Minutkin hän piirsi kirjaansa ja samoin

karjapaimenen.

-- Siis on karjapaimenkin käynyt täällä?

-- Tietysti. Hän oli saattamassa herroja Hortobágyin pustan kautta

Zámin paimenmajalle.

-- Mutta sepä kumma, että karjapaimen läksi täältä tuntia myöhemmin

kuin nuo herrat, joita hänen piti neuvoa Zámin paimenmajalle.

-- No-no! Osaatpa tutkia kuin tuomari! Hän tuli sanomaan minulle

jäähyväiset. Hän näet lähtee ainaiseksi näiltä seuduilta, tuskin täällä

ikinä enää hänen silmiänsä nähdään.

Tämän lauseen todenperäisyyttä todisti kirkas kyynelpisara neidon

silmässä, vaikka hän kyllä koetti sitä salata.

Eikä paimen suuttunut tuosta kyynelestä. Olihan se ainakin vilpitön.

Käänsi vain päänsä toisaalle, jottei olisi näkemässä, miten neito

kuivasi silmiään. Pisti sitten suuhun pienen piippunysänsä. Piippu

suussa tietää suukkojen kieltoa.

-- Minne kauas tuo karjapaimen sitten on lähdössä?

-- Hänet viedään Mähriin isäntäpaimeneksi sille karjalle, joka tänään

sinne valitaan Zámin pustalla. Siellä hän saa kuusisataa floriinia

palkkaa, asunnon kivitalossa sekä muonan. Siellä hän elää herroiksi.

Arvonsa nousee varmaan, sillä unkarilaista karjaa ei osaa hoitaa muu

kuin unkarilainen paimen.

-- Etkö sinä mene Franssille isäntäpaimenen emännäksi?

-- Tiedäthän sinä häijy sen, etten mene. Menisin, jollen olisi sidottu

tähän pustaan -- ja sinuun. Tiedät sinä sen, että vain sinua oikein

rakastan. Olen sinun orjasi.

-- Se ei ole niinkään, vaikka niin sanot. Sinä tiedät myös sen, että

palajaa se mies, jonka sinun silmäsi ovat saaneet hullaantumaan, vaikka

valtamerten takaa. Sinä olet antanut hänelle jotain, jotta hänen täytyy

sinua muistella. Olet ommellut hänen paitaansa yhden hiuskarvasi; siitä

sinä häntä vedät puoleesi, vaikka hän olisi tähtien tuolla puolen.

Niinpä teit minullekin! Kun ammuit silmistäsi nuolen minun silmiini,

niin tulin tähtesi hulluksi.

-- Enkö minä sitten ole ollut kylliksi hullu sinun perääsi? Kysyinkö

minä, mitä minusta tulee? Kutsuinko minä sinua tinaa valamaan

jouluaattona? Enkö säilyttänyt sinun silkkihuiviasi, vaikket edes

sanonut, oliko se kihlahuivi? Hännystelinkö minä perässäsi, kun sinä

Ujvárosin markkinoilla tanssit toisten tyttöjen kanssa, kun hakkailit

kiemailevia nuorikkoja?

-- Kun vain et olisi tuota keltaista ruusua pistänyt hänen hattuunsa!

-- Onhan tässä toinen samanmoinen; kun vain annat tänne hattusi, niin

se on heti siinä.

-- Ei! Tahdon sen ruusun, jonka annoit karjapaimenelle. Enkä ennen

herkeä, ennenkuin sen käsiini saan.

Neito laski kätensä ristiin ja rupesi pyytelemään:

-- Santeri! Kultani! Älä puhu noin. Minä en tahtoisi, että te

joutuisitte kahakkaan minun tähteni! Minun tähteni! Yhden keltaruusun

tähden!

-- Sitä ei voi välttää, jos kerran yhteen tullaan. Joko hän minut,

taikka minä hänet. Toinen tai toinen kaatuu.

-- Puhutko nyt täyttä totta? Etkö sanonut jo, ettet ole minulle

suuttunut.

-- En sinulle. Nainen ei voi sille mitään, että hänellä on huono

muisti, mutta miehellä pitää olla parempi.

-- Niin totta kuin Jumala on, en ole sinua koskaan unhottanut.

-- Niin kai, kuten lauletaankin: "Toisen istuin sylissä, toinen oli

mielessä." Mutta sinun ei pidä sanoa, että olen paha mies. En tullut

sinua torumaan. Tulin vain sanomaan, että vielä elän enkä ole kuollut.

Kai iloitsisit, jos olisin kuollut.

-- Santeri, tahdotko että vien ruokaneuvot pois?

-- Ruokaneuvot? Te naiset ette pysy koskaan asiassa. Kun joudutte

kiikkiin, niin ostatte vehnästä juutalaiselta, kastelette sitä kuumaan

kahviin ja syötte.

-- Nytpä muistui jotain mieleeni! Kun ensi kerran sinut tapasin, niin

me leikittiin "kaivoon pudonnutta". -- "Kuka saa nostaa ylös?" --

"Santeri Decsi." Silloinhan sinä tulit minua vetämään.

-- Jospa olisin silloin tiennyt, etten saanutkaan vetää sinua

itselleni! Voi, se oli silloin! Ei silloin vielä laulettu edes

"Dorozsman myllyn" laulua.

-- Onko sinulla uusia lauluja? kysäisi nyt neito. Hän istui hyvin

likelle miestä penkille. -- Laulappas nyt minulle, että minäkin

oppisin.

Silloin jo ollaan puolitiessä sovintoon, kun saa pojan laulamaan uutta

laulua.

Santeri nojautui seinään, nosti toisen käden hatun reunaan ja toisen

laski pöydälle sekä alkoi surunvoittoisella nuotilla, joka hyvin

sopikin laulun sisältöön, seuraavasti:

"Eipä tunnu tuuli; seisoo Dorozsman nyt myllynen.

Minne menit, kunne kuljit, armas, rakas kultanen?

Uskotonna, uskotonna toisen kanssa maailmaan; --

senpätähden, senpätähden jäi se mylly seisomaan."

Tämä on yksi noita pustalla syntyneitä lauluja, joita tuuli kuljettaa

seudusta seutuun kuten vuohensilmän terälehtiä.

Tyttö koetti laulaa perässä samaa säveltä. Pian hän sen korviinsa

saikin; ja missä kävi väärään, siinä poika auttoi. Koetettiin vielä

toinenkin kerta; sitten laulettiin yhdessä, kunnes kävi virheettömästi.

Kun tästä oli suoriuduttu, niin suudeltiin; se oli päätös.

Mutta nyt pisti Santeri taas suuhun tuon savinysänsä, juuri kun Klaara

vielä lauloi loppusäveltä.

-- Mitä sinä taas tuolla rumalla piipulla teet suussasi? -- kysäisi

tyttö nyreissään.

-- Itsekin olen niin ruma.

-- Se onkin totta. Ruma, kauhean ruma olet. Tuollainen mies ei kelpaisi

värttinäksikään, tuskin pönkäksi oven taa.

Ja tyttö kädellään tuuppasi häntä kylkeen.

-- Mitäs siinä sitten häärit ympärilläni?

-- Minäkö? Mitä minä sinusta? Semmoisia olisi kaupan vaikka

tusinoittain, mutta minä en huoli. Hullu olin, sokea olin, kun sinuun

miellyin. Sellaisia miehiä kuin sinä saan minä joka sormelleni kaksi.

Neito väitteli niin vilkkaasti, että sai jo Bodrinkin väärään luuloon.

Halli luuli emäntänsä olevan todenteolla suuttunut tuolle pahalle

miehelle, hyppäsi pystyyn ja rupesi äreästi haukkumaan.

Tästäpä neito remahti hillittömään nauruun.

Mutta mieheltä ei tullut naurua itseltä eikä se liioin tytöstä häneen

tarttunut. Istui vain siinä vakavana, hampaissa olevaa piippua

imeskellen. Mutta savua ei tullut. Ei siinä ollut tupakkaakaan.

Mutta nyt rupesi tyttö häntä hyväilemään.

-- Noin! Noin! Armahaiseni! Tiedätkö, kuinka olet kaunis? Millään

muotoa et saakkaan kauneuttasi turmella nauruun remahtamalla. Nuo

kirkkaat silmäsi vain menisivät sirriin, punahuulesi kävisivät

levälleen, jos rupeaisit nauramaan; siihen sinun kauneutesi katoaisi.

-- En minä kauneuden tähden Debreczenistä palkkaa nosta.

-- Mutta minulle se kelpaa. Enkö ole hyvin maksanut? Vai tahdotko

enemmän?

-- Siinä on jo niin paljon, että on riittänyt toisellekin.

-- Joko taas tuolla nuotilla? Yhden keltaruusun tähden. Viitsitkin

kadehtia kumppaniasi. Leipätoveria. Ei hän parka ole syyllinen. Kun

kaupungin herrain rupeaa mieli tekemään ruusuja, niin he saavat

valikoidakkin; heille taritaan valkoisia, punaisia, keltaisia,

ihonvärisiä ja monen muun värisiä ruusuja. Tunnethan tuon laulun:

"Talonpojan tautia vain talontyttö parantaa."

-- Ja vielä pidät hänen puoltansa?

-- Kumman on syy? Neitonen hyräilee ja poika ymmärtää sen.

-- Vielä otat syyn päällesi?

-- Lupasithan antaa anteeksi.

-- Sanani pidän.

-- Siis rakastat.

-- Sitten.

-- Tuo "sitten" tietää paljon. -- Nytkin sinua rakastan.

-- Niinkö lemmit kuten näytät?

Nyt mies nousi pöydän takaa seisoalle ja pisti piippunsa hatun leveän

nauhan taa. Sitten hän kiersi kätensä neidon kaulaan ja alkoi puhua,

katsoen häntä silmiin.

-- Tiedäthän, lintuseni, että vilustumista on kahta lajia: sitä seuraa

joko kuume tai viluttaminen. Kuumetauti on tuimempi, vilutauti

pitkällisempi. Kahta lajia on rakkauskin. Se kuuma on kiihkeämpi, se

kylmä kestävämpi. Toinen haihtuu, toinen palajaa ja pysyy. -- Mutta en

puhu korulauseita, vaan sanon suoraan. Minä olen syyllinen. Jollen minä

olisi hengittänyt keltaruusun päälle, niin sen nuppu ei olisi auennut,

eikä toinen myöskään olisi saanut sen tuoksua haistaa, eivätkä

ampiaiset ja toukat olisi sitä keksineet. Nyt alan rakastaa sinua

toisella lailla, käyn luonasi uskollisesti kuin kolmipäiväinen horkka.

Ja kun kerran pääsen isäntäpaimeneksi, niin mennään yhdessä pappilaan.

Ja sitten eletään yhdessä uskollisesti. Mutta jos sitä ennen tapaan

jonkun toisen sinua mielittelemässä, niin minä, jumal'auta, lyön sen

pääkallon mäsäksi, vaikka hän olisi oman isäni lempipoika. Tässä

käteni.

Santeri ojensi kätensä tytölle. Tämä vastasi siten, että riisui

korvistansa nuo kultarenkaat ja pisti ne pojan kouraan.

-- Pidä vain; sanoithan niiden olevan minun ostamani hopeiset, jotka

olet antanut kullata. Uskon sanasi.

Tyttö ripusti renkaat taas korviinsa, ja niiden keralla palasi sydämeen

takaisin mikä siellä oli asunutkin.

Hänelle ei ollut mieleen tuollainen kolmipäiväisen horkan lailla

ilmenevä lempi. Hän oli tottunut kuumempaan.

Pisti jotain päähän. Riisui viitan pojan selästä ja vei sen

viinikammioon, kuten on tapana ottaa pantti sellaisilta, joilla ei ole

millä maksaa.

-- Älä pidä kiirettä. Ehditään sitä vielä. Ei tohtori kerkiä kotia

ennenkuin puolenpäivän aikana, sillä hänen pitää siellä ensin tarkastaa

myydyt elukat ja kirjoittaa niille terveyspassit. Tapaisit vain vanhan

emännöitsijän siellä kotona. Olethan täällä hyvässä säilyssä, ei sinun

täällä vilu tule. Ei liioin sade vaivaa, eikä kullan kyyneleet. Katso,

kuinka sait minut puheillasi hyvälle tuulelle. Sitä riittää nyt koko

päiväksi.

-- Ja jotta huomaisit, miten kauan olen miettinyt, mitä nyt olen

sinulle puhunut, niin toin sinulle lahjan. Siellä se on viitan hihassa;

mene ja hae sieltä.

Siinä viitanhihassa oli monenmoista: tulukset, taulaa, tupakkamassi,

rahakukkaro; vihdoin löysi tyttö sieltä muutakin. Se oli kääritty

silkkipaperiin. Avattuansa käärön keksi hän hiuskamman, oikein

keltaisesta kilpikonnankuoresta tehdyn.

Tytön kasvot ilosta sädehtivät, kun hän tämän näki.

-- Minulleko tämän toit?

-- Kellekäs muulle?

Kun maalaistyttö käärii palmikkonsa kammalle, niin se tietää, että

hänellä on sulhanen eikä hän ole enää "jokaisen hyvä". Sille ei enää

sovi laulun lause: "enpä tiedä, kenen kulta lienen".

Hän astui peilin eteen ja kääri hiuksensa nutturaan, kampa siteeksi.

Näin hän oli vain vielä kauniimpi.

-- Etkö nytkään tule suutelemaan?

Itse jo tarjosi suukkoa, ojensipa käsivartensakin. Poika viittasi vain

kieltävästi.

-- Sitten vasta, kun tulee lämmin. Nyt minun on vilu.

Tytön silmäkulmat kävivät kurttuun. Tuo kielto hävetti. Sydän kiehahti.

Hän koetti olla miellyttävän ja lempeän näköinen, vaikka kiukku ja

lempi yhä kiivaammin alkoivat sydämessä kiehua. Kiukku lemmen tähden.

-- Laulelenko lempilauluasi sillä aikaa kuin paistan kalaa?

-- En piittaa.

Tyttö poistui tulisijan ääreen. Kala-astiasta hän otti yhden noita

Hortobágyin aimo kouria, perkasi sen, viilti puukolla viiluja selkään,

ripotti päälle vähän suolaa ja pippuria, pisti sitten kalan

rautahaarukkaan hiilille paistumaan. Tätä tehdessään hän alkoi laulaa

heleällä äänellä:

"Emäntä! Nyt kalaa meille paistakaa!

Viiniänne pöytään oitis laittakaa!

Piikojanne kutsukaatte passaamaan!

Santarmin jos näätte, tulkaa sanomaan!"

Tämäkin on yksi noita omituisia, viehättäviä pustan lauluja, joiden

säveltä kuullessaan melkein on näkevinään edessänsä tuon äärettömän

tasangon kangastuksineen. Siitä on kuulevinansa paimenhuilun kaihoisia

säveliä ja luikun ääniä.

"Santarmin jos näätte, tulkaa sanomaan!"...

Tämä on betyári-elämän runollisuutta.

[Betyáriksi (lue: betjaar) sanoo unkarilainen pustilla kuljeksivia

varkaan- ja rosvonsekaisia irtolaisia. Suom.]

Kun kala oli kypsynyt, toi tyttö sen vieraalleen.

Ei sitä ollut tapana lautaselta syödä. Haarukka käteen ja

linkkuveitsellä leikkaamaan kalaa siitä. Niin se maistuu.

Ja parhain tyttö varmaan osoittaa vilpitöntä rakkauttaan, kun paistaa

kalaa kullallensa.

Ihastuneena neito katselee, kuinka halulla vieraansa haukkaa hänen

paistamaansa kalaa, sormiansa nuollen.

Sitten hän laulaa hänen korvaansa toisenkin värsyn laulusta:

"Peljästynyt piika syöksyy sisähän:

Santarmitten aseet näin jo välkkyvän. --

Silloin betyárveikko karkaa ratsulleen,

karahuttaa avaralle pustalleen."

Kerran ennen oli poika yhdessä tytön kanssa laulanut tätä laulua ja

silloin lausuessaan sanoja: "karahuttaa avaralle pustalleen" heittänyt

lakkinsa kattoon ja nyrkillä pöytään lyönyt. Nyt hän ei ollut

millänsäkään.

-- No -- joko halveksit lempilauluasikin? Eikö sekään enää kelpaa?

-- Vielä mitä? En minä ole mikään betyári. Ei minulla ole mitään

tekemistä varkaitten kanssa. Santarmit ovat kelpo miehiä. Tekevät

velvollisuutensa. Betyáriveikko komentelee piikoja passailemaan

itseänsä, mutta kun näkee santarmin hatuntöyhdön häämöttävän, niin

pois, pois! Pitää jättää kalat, uunit, emännät siihen paikkaan; onpa

siinä ylvästelemistä, kun pitää avaralle pustalle karkuun lähteä. Kurja

roisto!

-- Voi, miten olet muuttunut, sittenkuin pääsit keisarin leipään!

-- En minä ole muuttunut, säät ne muuttuvat. Eivät turkitkaan siltä

muutu, vaikka ne nurin kääntää. "Turkit turkkeina pysyy."

-- Mutta kuulehan nyt, voiko kukaan kultastansa pahemmin loukata kuin

sinä tuolla iänikuisella sananlaskullasi: "turkit turkkeina pysyy".

-- Kun en osaa parempaa. Ehkäpä nuo Debreczenin herrat ja mähriläiset,

jotka täällä viime yönä mellastivat, osasivat sinua hauskuuttaa

paremmilla.

-- Osasivat niinkin! Ne eivät istua jöröttäneet kuten sinä, niinkuin

mikä pyhäinkuva. Eritoten se maalari oli aika veitikka. Olisi vain

saanut olla rahtusta pitempi mieheksi. Ulottui vain minun olkapäihini.

-- Joko te mittasilla olitte?

-- Oltiin! Opetin häntä myöskin csárdásta tanssimaan. Hyppeli kuin

kahden kuukauden vuona kedolla.

-- Entäs karjapaimen! -- Katseliko hän vain, miten saksalainen maalari

hyppeli sinun kanssasi? Kun ei taittanut niskaasi.

-- Kaikkia vielä. Joivat keskenänsä veljenmaljan.

-- Mitä minä huolin. Tuo viiniä! Mutta parempaa kuin tämä karvas.

Täytyy vielä päästää yksi vanha kulunut sananlasku: "Kala on kirottu

kolmannessa vedessä."

-- Tämä oli jo hävyttömyyttä! Onko minun viinini -- vettä?

-- Anna tänne pullo, jossa on sinetti korkin päällä!

Santeri Decsille oli turmioksi, kun sinetti-pulloa pyysi. Tuollaista

kaupungista tuotua pulloa, jossa on espanjalainen sinetti, kyljessä

sinipunainen, kultakirjaimilla varustettu paperi. Herroille sellaisia.

Ei suinkaan niitä siellä keisarin ruuassa...

Klaaran sydän kovasti sykähteli, kun hän meni alas kellariin hakemaan

tuota herroja varten pidettyä viiniä.

Muistui mieleen, miten kerran talossa oli käynyt vanha

kortteihin-katsoja mustalaisakka, jolle hän oli antanut muutamia

vaaterepaleita ennustuksen palkkioksi. Kiitollisuuttaan osoittaakseen

tämä silloin oli antanut hänelle ystävällisen neuvon:

"Jos kultasi sydän joskus alkaa kylmetä, jos tahdot saada sen taas

tuleen syttymään, niin sinun ei tarvitse muuta, kuin annat vain hänelle

sitruunaviiniä, mihin liotat juurta, jota sanotaan 'peukalopojaksi'.

Siitä hänen rakkautensa on kiihtyvä niin, että hän tulee luoksesi

vaikka läpi seinän."

Tytön johtui mieleen, että tuota sopisi nyt koettaa. "Peukalopoika" on

kätkettynä tuonne piirongin laatikkoon.

Se on ihan ihmisen näköinen tuo juuri, iso pää, runko, raajat, kaikki

mustat väriltänsä.

Ennen muinoin kulki monta satua tuosta juuresta.

Luultiin, että tuo juuri, kun sitä maasta vedetään, nostaa sellaisen

porun, jotta ihminen kuolee siihen, jonkatähden annettiin koirain

kiskoa sitä ylös, kasvi näet sidottiin koiran häntään kiinni. Sanotaan

Kirken tällä juurella hurmanneen Odysseuksen miehet turmiolliseen

lempeen.

Tuota "peukalopoikaa" nimittävät apteekkarit, jotka sitä valmistavat

lääkettä, nimellä: _atropa mandragora_ (velhojuuri).

Mistä tyttö saattoi tietää, että se olikin myrkkyä?