Siihen aikaan ei vielä rautatie viiltänyt Hortobágyin seutua; ei ollut
rautatietä koko Unkarin Alamaalla. Eikä Hortobágyin jokeakaan oltu
perattu; vanhanaikainen vesimylly hauskasti käydä huristeli pienessä
joessa, ja ruoikossa kelpasi saukon elää.
Aamulla varhain päivän sarastaessa nuori ratsumies nelistää pitkin
Zámin tasankoa eli pustaa, joka on tuolla puolen Hortobágyin jokea, jos
näet ottaa Debreczenin kaupungin maailman keskipisteeksi. Mistä mies
tulee? Minne on matka? Sitä ei voi tietää. Pustalla ei ole tietä eikä
polkua; rattaiden ja hevosten jäljet pian umpeen peittää kasvava ruoho.
Silmänkantamiin ei näy muuta kuin ruohoa; ei puuta, ei edes kaivonvipua
tai paimenmajaa ole häiritsemässä tämän viheriän erämaan yksitoikkoista
majesteetillisuutta. Hevonen juoksee vaistoansa noudattaen. Ratsastaja
näyttää nukkuvan, koska pää nyökkyy hervottomasti, ja vartalokin
heilahtelee satulassa, mutta kuitenkin mies selässä pysyy, niin kauan
kuin jalustimet eivät petä.
Hän mahtaa olla karjapaimen, koska paidan hihansuut ovat rannetta
myöten: avonaiset hihat näet olisivat haitalliset sarvikarjaa
paimentaessa. Liivi on sininen, housut mustat, samoin päällysviittakin,
joka on silkkilanka-kukkasilla koristeltu; edestä suurella solkiha'alla
kiinnitettynä riippuu se levällään hartioilla. Vasemmassa kädessä
höllälle päästetyt ohjat, oikean käden ranteelle kierrettynä
ratsupiiska, satulannupissa pitkä, lyijypäinen palikka.
Väljän pystölierisen hatun reunaan on pistetty keltainen ruusu.
Kun hevonen rupeaa nostelemaan päätänsä ja ravistelee hetuleista
satulavaippaa, niin nukkuva ratsastaja hetkeksi herää horroksestaan.
Ensimmäiseksi hän tarttuu hattuunsa koetellen onko ruusu vielä
tallella. Sitten hän ottaa hatun päästä, ruveten erittäin halukkaasti
haistelemaan tuota keltaista ruusua (vaikkei siinä olekkaan
minkäänlaista tuoksua), sitten nostaa hän taas hatun päähänsä toiselle
korvalliselle, kaula mahtavasti kenossa. Melkein näyttää siltä, kuin
mies luulisi voivansa vielä nähdä ruusun päässään olevan hatun
reunalta.
Nyt hän alkaa hyräillä lempilauluansa; ehkäpä paremmin valveilla siten
pysyykin.
"Kun ei näin likellä tuo krouvi oisi!
Sen viini huonompaakin olla voisi.
Kultaa kannu kaunokainen,
siksi viivyin, ihanainen
enkelini, luonas myöhään."
Mutta pian painuu pää taas alas ja mies torkkuu kuten äskenkin.
Kovemmasta nytkähdyksestä kerran taas toinnuttuaan huomasi hän
pelästyen, että keltainen ruusu olikin kadonnut hatun reunasta.
Ei muuta neuvoksi kuin kääntää hevonen ja samaa tietä takaisin etsimään
sitä ruohikosta. Mutta paljon siinä nyt kasvaa kaikenlaisia keltaisia
kukkia, vastikään on auennut hanhikki, laukka ja vesililjat. Kuitenkin
löytää hän viimein niidenkin seasta pudonneen ruusunsa, jonka jälleen
asettaa hatun reunaan, ruveten uudelleen laulamaan äskeistä nuottiansa:
"Puutarhass' omenapuu kukoistaapi,
sen taajat kukat aivan varjostaapi
kauniin pikku neilikkaisen.
Mistä löydän armahaisen?
Häntä vainen, häntä vainen etsin."
Taasenkin hän nukkuu ja pudottaa ruusunsa toisen kerran. Nyt samoin
kuin äsken etsimään kadonnutta. Tällä kertaa hän sen löysi rehevästi
kukoistavan ohdakeryhmän punaisten kukkaterttujen keskeltä. Äkeissään
hän saappaankoroilla ihan mäsäksi tahtoi tallata nuo ohdakkeet! Kaikki
ne vielä uskaltavatkin hänen ruusuansa hyväillä!
Sitten hän taasen astuu satulaan.
Jos mies olisi taikauskoinen, niin ei hän enää kolmatta kertaa
hattuunsa pistäisi tuota keltaista ruusua. Jos hän osaisi lintujen
kieltä, niin hän ymmärtäisi, mitä nuo sadat leivoset visertävät, jotka
auringon nousua tervehtien liitelevät tuolla ylhäällä ilmassa melkein
silmin näkemättömissä. Nekin sanoisivat hänelle: "Älä pistä, älä pistä
sinne keltaruusuasi." -- Mutta Hortobágyin mies on paksupäinen; ei hän
ole arkaileva eikä taikauskoinen.
Mutta hän oli jo kuhnaillut liian kauan -- ruusua etsiessään; -- ehkäpä
kauemmin ruusua ansaitessaan. Hänen pitäisi olla perillä Zámin pustan
paimenmajalla siksi, kun karjaa juotetaan ensimmäistä kertaa, Taikka
rupeaa isäntä kiroilemaan.
Mutta kiroilkoon. Jolla kerran on tällainen keltainen ruusu hatun
reunassa, hän ei pelkää isäntääkään.
Hevosen hirnunta hänet jo sai aivan hereilleen. Laukki oli havainnut
toisen ratsastajan tulevan vastaan. Tuo ruuni oli sen vanhoja tuttavia;
sitä se jo kaukaa tervehti.
Ruunilla ratsastaja on hevospaimen. Sen näkee jo noista avaroista,
liehuvista paidanhihoista, tulppaaninkukilla koristetusta valkoisesta
päällysviitasta ja olalla riippuvasta suopungista, mutta eritoten
siitä, ettei satula ole vatsavyöllä hevoseen kiinnitetty, vaan on pantu
irralleen selkään.
Samoin kuin hevoset niin ratsastajatkin tuntevat jo kaukaa toinen
toisensa; kumpikin jouduttaa hevosensa juoksua, kun vastatuksin
tullaan.
Molemmilla on oikeat perimagyarilaiset kasvoinpiirteet, vaikka
toisiinsa verraten hyvinkin erilaiset. Tuon näköisiä mahtoivat olla
muinaiset magyarit samotessaan tänne Aasiasta.
Karjapaimen on hartiakas, vanttera, paksuniskainen, tanakka mies,
kasvot pulleat, posket punaiset; vartalo, suu ja silmät osoittavat
uljuutta, pienet viikset ovat pystössä päin, kastanjanruskea tukka
pyöreäksi leikattu, silmät ruskeat, ensi katsannolta melkein viheriään
vivahtavat.
Hevospaimen taasen on solakkavartaloinen, hartiat ja kupeet hyvin
kehittyneet, rintakehä mahtavan pyöreä; kasvot väriltään melkein
kullatun pronssin karvaiset, soikeat; tummat viikset ylöspäin
kierretyt; sysimusta tukka valuu luonnollisissa suortuvissa hartioille.
Hevoset tervehtivät toisiansa hirnaisten. Hevospaimen ensin tervehtii
kumppaniansa.
-- Hyvää päivää, toveri. Varhainpa oletkin herännyt! Ehket olekkaan
nukkunut?
-- Jumal' antakoon, kumppani. Olipa nukuttaja ja herättäjäkin.
-- Mistä päin nyt ollaan tulossa?
-- Tuolta Mátan pustalta päin, kävin hevostohtorissa.
-- Hevostohtorissako? Tapa pois sitten laukkisi.
-- Minkätähden hänet tappaisin?
-- Sentähden, että on päästänyt hevostohtorin kaakin edellensä: puoli
tuntia sitten näin hevostohtorin kiesseissään mennä lönkkäävän Mátan
paimenmajaa kohden.
-- Älä sinä siitä huoli. Lampurin harmaa aasikin sinun ruunisi helposti
voittaa.
-- Kas vaan, mikä kaunis keltaruusu sinulla onkin hatussasi.
-- Onpa sillä ansaitsijansakin.
-- No, älköön vain kauppaansa katuko se, joka sen on ansainnut.
Näin sanoen hevospaimen nosti uhkaavasti nyrkkiä, jotta avara
paidanhiha luisui olkapäähän asti paljastaen päivänpaahtaman jäntevän
käsivarren.
Kumpikin kannusti hevostansa ja karahutti tiehensä.