Helène lensi tuhkanharmaaksi ja katsoi tivakasti herttuattareen sekä

vastasi:

-- Ei minun mielestäni.

-- Minä en ole tahtonut tietää mikä on Teidän mielipiteenne, vastasi

herttuatar ja pudotti keränsä kierimään pitkin hietakäytävää.

Helènen jalat vapisivat, hän näki tulevaisuuden ja tulojen suhahtavan

luotaan tuossa tuokiossa. Nousi noutamaan kerää. Natisi leningin

vyötäre kumartuessa maahan ja hän oli leimuvan punainen antaessaan

kerän herttuattarelle, kiitosta saamatta.

-- Oletteko vihainen? kysyi herttuatar ja katsoi nenäkkäästi uhriinsa.

-- En, teidän kuninkaallinen korkeutenne, valehteli Helène.

-- On väitetty, että Te olette sinisukka, jatkoi herttuatar. Onko se

totta?

Helènestä tuntui kuin olisi hänet riisuttu alasti, hän ei vastannut.

Kerä putosi jälleen. Helène ei ollut näkevinään ja puri huultaan

pidättääkseen kiukun kyyneliä.

-- Olkaa hyvä, antakaa kerä, sanoi herttuatar. Helène röyhisti

rintaansa, katsoi despoottia silmästä silmään ja sanoi:

-- En, minä en anna!

Ja lähti. Hieta kirisi anturan alla ja laahustin tupsutti pilvinä

tomua. Hän melkein juoksi ylös portaita ja katosi holvikäytävään.

Siihen päättyi hoviura. Mutta muudan oas siitä jäi; Helène sai nyt

tuta, mitä on olla epäsuosiossa ja vielä selvemmin sai hän tajuta, mitä

seuraa paikastaan lähdöstä. Yhteiskunta ei pidä siitä, että paikkoja

muutellaan, ja kukaan ei voinut käsittää, kuinka hän omasta tahdostaan

oli voinut hylätä hovin päiväpaisteen. Hänet oli tietysti "potkittu

pois". Juuri tuolla lauseella. Potkittu! Tämä oli suurin nöyryytys mitä

hän oli kärsinyt, se oli häväistys. Hänet oli yläluokasta alennettu ja

hän näki sukulaisten vetäytyvän pakoon luotaan, kuin peläten häneen

kohdistuneen epäsuosion heihinkin tarttuvan. Hän näki ylhäisten

ystävättäriensä kylmenevän ja supistavan tervehdyksensä mitä

vähimpään, mutta keskiluokan väki se otti hänet vastaan liikuttavan

tuttavallisesti kun näki hänen lähenevän heitä lankeemuksensa

kukkulalta. Heidän ystävällisyytensä kaiveli häntä ensin enemmän kuin

noiden toisten kylmyys, mutta sitten valitsi hän osansa ja pitäen

parempana olla ensimäisenä alhaalla kuin viimeisenä ylhäällä,

heittäytyi hän siviilivirkamiesten ja akademian opettajain

seurapiiriin, jossa hänet otettiin avosylin vastaan. Keskiluokassa

vallitsee taikauskoinen kunnioitus linnaa kohtaan, hän tuli heti

ihailluksi. Hän itse rupesi kenraaliksi ja kiiruhti järjestämään

joukkoja ympärilleen. Lauma nuoria oppineita pestautui heti ja hän

alkoi puuhata luennoita naisille. Vanhaa, akateemista roskaa koottiin,

pölyytettiin ja jaettiin yleisölle uutena. Platoa ja Aristotelesta

luennoitiin tyhjäksi raivatussa ruokasalissa kuuntelijajoukolle, jolla

tietysti ei ollut avaimia näihin viisauden pyhimysarkkuihin. Helène

tunsi nousseensa tietämättömän aristokratian yläpuolelle tietämällä

nämä vapaamuurarisalaisuudet. Tämä kuviteltu nousemus sai hänet lujasti

tuntemaan etevämmyytensä ja esiintymään varmuudella, joka imponeerasi.

Miehet palvelivat häntä hänen kauneutensa ja antautumattomuutensa

vuoksi, mutta miesten lähentely ei tehnyt häntä levottomaksi. Heidän

nöyryytensä otti hän vastaan kuin naiselle tulevan veron ainakin ja ei

oppinut hän kunnioittamaan noita pikenttipoikia, jotka hyppivät

paikaltaan ja rupesivat jaloihin asentoihin joka kerta kun hän kulki

ohi.

Mutta hänen asemansa naimattomana ei kauan tuntunut tyydyttävältä ja

katein ajatteli hän rouvain vapautta. Ne voivat kuleksia irtaimina

kaduilla, jutella kenen miehen kanssa tahansa, viipyä poissa kotoa

iltasilla miten myöhään tahtoivat ja aina oli pikentti, mies, valmiina

heitä noutamaan. Sitä paitse: rouvalla oli suurempi arvo, suurempi

vaikutusvalta. Kuinka ylempiarvoisesti kohtelivat naidut matroonat

kaikkia nuoria tyttöjä! Mutta naimisiin menoa ajatellessa tuli mieleen

taas se tammajuttu, ja häntä alkoi kauhistaa niin että hän tuli

kipeäksi.

Mutta toisen työvuoden alkupuolella ilmestyi Helènen seurapiiriin

muudan professorin rouva Upsalasta, jolla paitsi asemaansa oli myös

ruumiin suloudet. Helènen tähti himmeni ja hänen henkiset ihailijansa

luopuivat hänestä ja rupesivat palvelemaan uutta aurinkoa. Kun

Helènellä ei ollut entistä yhteiskunnallista arvoa tukena ja hovin ja

armeijan tuoksu oli haihtunut kuin hajuvesi nenäliinasta, oli hän

ehdottomasti tappiolla. Ainoa hänelle enää uskollinen oli etiikan

dosentti, joka ennen ei ollut tohtinut tungeksia hänen läheisyyteensä.

Nyt koitti dosentin päivä. Hänen huomaavaisuuttaan alettiin pitää

arvossa ja hänen ankara etiikkansa herätti rajatonta luottamusta. Hänen

ahkerat kunniatervehdyksensä alkoivat sentään aiheuttaa juoruja,

kunnioituksella sanoen tietysti, mutta niistä ei Helène välittänyt. Hän

oli niitä ylempänä.

Eräänä iltana istuivat he rottinkituoleillaan tuossa tyhjäksi

raivatussa ruokasalissa, kun professori vapaan matkan ja pienen

kädenpuristuksen maksulla oli pitänyt esitelmän "eetillisestä

momentista avioliitollisessa rakkaudessa eli avioliitosta absoluuttisen

identiteetin manifestatsioonina."

-- Teidän mielipiteenne on siis se, jatkoi Helène, että avioliitto on

koexistensi-suhde kahden identisen minän välillä.

-- Mielipiteeni on, kuten minulla jo esitelmässäni on ollut kunnia

esittää, vastasi dosentti, että oleminen ainoastaan kahden kongruentin

identiteetin relatsionisuhteessa voi konflueerata tulemisen

korkeammassa potensissa.

-- Minä tulemisen? kysyi Helène ja punastui.

-- Se on kahden vitaliteetin postexistensi uudessa minässä.

-- Kuinka? Onko teidän mielipiteenne se, että se minän kontinenteetti,

jonka kahden analogisen olemisen kohabitatsionin kautta välttämättä

täytyy inkorporeerautua tulemiseksi paikassa...

-- Ei, neitiseni, minä tarkoitin ainoastaan että, käyttääkseni

profaania kieltä, avioliitto ainoastaan sielujen kompatibiliteetin

ehdolla, muodostaa reciprocitin kautta uuden henkisen minän, jota ei

voida differencieerata sexuksena. Minä tarkoitin, että sen uuden olion,

joka syntyy avioliitossa, tulee olla miehen ja naisen konglomeraatti,

uusi olento, johon molemmat ovat antaneet persoonallisuutensa, ykseys

moninaisuudessa, tulee olla, käyttääkseni erästä tunnettua

ilmaisumuotoa, hommefemme. Miehen tulee lakata olemasta mies ja naisen

olemasta nainen.

-- Sielujen yhteyttä! huudahti Helène hyvillään kun oli saanut

luovituksi tuon pahan salakarin ohi.

-- Sielujen harmoniaa, josta Plato puhuu. Se on totista avioliittoa,

sellaista, jollaisesta minä olen unelmoinut, mutta jota minä,

valitettavasti, hm, en koskaan tässä existenssimuodossa uskalla toivoa

näkeväni realiseerattuna. Hm!

Helène katseli kruunukoukkuun ja jatkoi kuiskien:

-- Miksipä ei sellainen eliittihenki kuin Te näkisi sitä unelmaa

realiseerattuna?

-- Siksi, että se, joka minun sieluani atraheeraa, ei usko, hm,

rakkauteen.

-- Ei ole niinkään varma, ettei hän usko?

-- Jos hän uskoisikin, vaivaisi häntä aina epäilys sellaisen tunteen

totisuuden olemassa olosta. Muuten, ei ole ainoaakaan naista, joka

tahtoisi minua rakastaa. Ei ainoaakaan!

-- On, sanoi Helène ja katsoi dosentin emaljisilmään (hänen toinen

silmänsä oli hyvin taitavasti emaljista valmistettu).

-- Tiedättekö varmaan?

-- Ihan varmaan! sanoi Helène. Sillä Te ette ole samallainen kuin muut

miehet; Te ymmärrätte, mikä sielujen rakkaus on! Sielujen!

-- Jos se nainen olisi olemassa, en koskaan tahtoisi avioliittoa hänen

kanssaan.

-- Miksette?

-- Asua samassa huoneessa!

-- Ei ole tarpeen! Madame Staël asui vain samassa kerroksessa miehensä

kanssa.

-- Ihanko!

-- Mihinkäs mieltäkiinnittäviin keskusteluihin herrasväki on

syventynyt? kysyi professorin rouva tullen salista.

-- Puhelimme Laokoonista, vastasi Helène, jota professorin rouvan

mahtaileva sävy kiukutti, ja nousi paikaltaan. Hän oli tehnyt

päätöksensä.

Viikko sen jälkeen ilmoitettiin dosentin ja Helènen kihlaus, ja he

aikoivat mennä naimisiin samana syksynä ja asettua asumaan Upsalaan.

* * * * *

Oli "Seurassa" pidetty jymisevät poikamiesseksat etiikan professorille.

Oli juotu hirveästi, ja kaupungin ainoa taideniekka, Katedraalikoulun

piirustuksen opettaja, oli mahtavissa tauluissa historiallisesti

kuvaillut uhrin entistä sukupuolikehitystä. Se oli juhlan loistonumero.

Etiikka on opetusaine ja leipäammatti kuten monet muut, mutta

yhteiskuntaan ja yksityiselämään ei sitä liioin sovelleta. Dosentti ei

ollut suinkaan elänyt kuin pyhimys, vaan kokenut kuten kaikki muutkin

seikkailunsa, jotka yleisesti tunnettiin, kun hänellä ei ollut koskaan

syytä niitä salata. Vilpittömästi hymyillen hän siis katseli niitä, kun

ne isossa koossa, hiilellä ja värillä kuvattuina availtiin hänen

humalaisten silmäinsä eteen hupaisia riimiä lausuttaessa. Mutta kun

esitettiin hän tulevan autuutensa viimeinen apoteoosi yksinkertaisin,

mutta voimakkain kädenvedoin, silloin tuli hän kovin noloilleen ja

aivoissaan välähti kuin salama: mitähän jos Helène näkisi.

Seksan jälkeen, joilla hän oli vanhaa hyvää tapaa kunnioittaen

kallistanut kahdeksan naukkua, tuli hän huomattavasti humalaan ja hänen

pelkonsa puhkesi tuttavallisiksi tiedonannoiksi. Kemujen hommaajana oli

muun muassa eräs nainut mies ja hänen puoleensa kääntyi tuo kuritettava

saadakseen neuvoja ja opastusta. Humalassa kun olivat, valitsivat he

salaiseksi neuvottelupaikakseen tuolit keskellä lattiaa kruunun alla,

joten heitä pian ympäröikin iso kuuntelijalauma.

-- Kuules! Sinä kun olet nainut mies, alkoi dosentti huutaen minkä

ikinä jaksoi, etteivät ympärillä olevat kuulisi. -- Kuules! Sinun pitää

sanoa minulle sana, mutta ainoastaan yksi ainoa sana, sillä minä olen

tänä iltana niin saakelin hienotunteinen tässä asiassa etenkin.

-- Minä sanon sinulle, veljeni, sanan, ainoastaan yhden ainoan sanan!

huusi ystävä ja pani kätensä toisen kaulaan aikoen kuiskata jotain

hänen korvaansa. Ja jatkoi täyttä kurkkua huutaen:

-- Jokainen toiminta, hoc est joka actus, jakautuu kolmeen kokonaiseen

momenttiin, veli, progressus, culmen et regressus. Progressus, siitä

minä nyt sinulle puhun, culmenista ei yleensä puhuta. Katsos nyt!

Initsiatiivi, niin sanoakseni, se on mies, se olet sinä! Sinun on siis

ryhdyttävä initsiatiiviin, sinun on pantava alkuun, ymmärrätkös.

-- Niin, mutta jos toinen puoli ei pidä initsiatiivia asiaan kuuluvana?

Ystävä katsoi hämillään noviisiin; sitten nousi hän paikaltaan ja

käänsi halveksien selkänsä.

-- Hölmö! sanoi hän.

-- Kiitoksia! ehti vastaamaan kiitollinen oppilas, joka nyt ymmärsi

yskän.

Seuraavana päivänä lekkui tuli hänen ruumiissaan eilen hotkimainsa

väkijuomain vaikutuksesta, ja hän lähti lämpöiseen kylpyyn, sillä

huomenna oli hänen mentävä naimisiin.

* * * * *

Häävieraat olivat lähteneet, palvelijat riisuneet pöydän; he olivat

kahden.

Helène pysyttelihe verrattain levollisena, mutta mies oli aika lailla

hermostunut. Heidän kihlausaikansa oli kulunut kaikellaisissa

keskusteluissa ja he eivät olleet koskaan muuta kuin kihlattu pari; he

eivät olleet syleilleet, suudelleet toisiaan. Helènen kylmä katse hääsi

dosentin yrittämästäkään lähennellä. Mutta dosentti rakasti häntä kuten

mies ainakin naista, sekä ruumiillaan että sielullaan.

He kulkivat edestaas pitkin salin mattoa ja koettivat keskustella

jostakin. Mutta ei aihetta tavattu. Kruunun kynttilät olivat palaneet

tynkiinsä ja steariini herui pitkinä iskoksina manseteille. Huoneessa

lemusivat ruuan ja viinin höyryt ja peilipöydällä oli Helènen

kukkavihko, josta kävi neilikan ja heliotroopin huumaava tuoksu.

Viimein kääntyi dosentti Helènen eteen, ojensi häntä kohti kätensä ja

sanoi väkinäisen keveästi:

-- Ja viimein olet sinä vaimoni!

-- Mitä sinä sillä tarkoitat? vastasi Helène töykeästi.

Dosentti perin masentui ja kätensä vaipuivat. Mutta sitten suisti hän

arkuutensa ja sanoi hirtehisesti:

-- Minä tarkoitan, että me olemme mies ja vaimo.

Helène katsoi häntä kuin humalaista ja vastasi: -- Selitä!

Mutta sitäpä ei dosentti osannutkaan. Kaikki filosofian ja etiikan

sillat hävitettiin edestä ja hän oli tekemisissä kylmän, hyvin ilkeän

todellisuuden kanssa.

Hän on kaino, -- ajatteli dosentti, -- siihen hänellä on oikeus, mutta

minun täytyy panna alkuun ja täyttää velvollisuuteni.

-- Oletko sinä ymmärtänyt minut väärin? kysyi Helène ja äänensä alkoi

epäröidä.

-- Ei, enhän toki, mutta ... pikku ystäväni, hm, me, hm...

-- Ja miten suvaitset ruveta puhuttelemaan? Pikku ystäväni? Minä sinä

minua oikein pidät? Ja mitä sinä tahdot? Albert, Albert? jatkoi hän

odottamatta vastausta, jota ei halunnut. -- Ole sinä suuri, ole sinä

jalo ja opi näkemään naisessa jotain naista korkeampaakin! Tee niin ja

tulet onnelliseksi ja suureksi!

Albert oli masennettu! Avutonna häpeästä ja kiukusta väärälle

ystävälle, joka oli huonosti häntä neuvonut, lankesi hän Helènen eteen

polvilleen ja änkytti:

-- Anteeksi, Helène; sinä olet ylevämpi kuin minä, puhtaampi, parempi,

sinä olet jalompi luonne kuin minä ja sinun tulee nostaa minua silloin

kun minä rupeen vaipumaan materiaan!

-- Nouse ylös ja ole vahva, Albert, sanoi Helène profeetallisella

äänellä, mene rauhaan ja näytä maailmalle, ettei rakkaus ole alhaisia,

eläimellisiä himoja. Hyvää yötä.

Albert nousi ylös ja katsoi miten vaimo meni huoneeseensa ja lukitsi

oven.

Puhtaiden tunteiden ja jalojen aikeiden vallassa meni Albertkin

huoneeseensa. Hän riisui hännystakin ja sytytti sikarin. Ihan

poikamiehen huoneen oli hän itselleen sisustanut. Makuusohva,

kirjoituspöytä, kirjahyllyjä ja pesukaappi.

Riisuuduttuaan hauteli hän ruumistaan kylmässä vedessä kastetulla

pyyhkeellä. Heittäytyi sohvaan ja avasi Dagligt Allehandan, jota alkoi

lueskella poltellen sikariaan. Luki pätkän suojelustulleista. Sitten,

kuten olisi ajatuksensa palannut jälleen normaaliuralle, laski hän

lehden käsistään ja alkoi mietiskellä asemaansa.

Oliko hän nainut vai poikamies? Poikamies, kuten ennenkin; vain se

eroitus, että hänellä oli nyt naispuolinen täyshoitolainen, joka ei

maksanut hoidostaan. Julma ajatus, perin tosi. Kyökkipiika hoitaisi

talouden ja sisäkkö siistisi huoneet. Mitäs sitten Helène? Kehittäisi

itseään. Eikös roskaa, ajatteli hän, sehän on hassua, ja hän tunsi

olevansa naurettava. Jospa ystävä oli oikeassa, ajatteli hän, jospa

Helène vain letusteli naisten tapaan. Eihän Helène voinut tulla hänen

luokseen, siis oli hänen kai mentävä Helènen luo. Ellei hän menisi,

voisi Helène ehkä vielä hänelle huomenna nauraa, ehkäpä olla

loukkaantunutkin. Niin niin, naisväki on kummallista, täytyy yrittää.

Hän kavahti ylös, vetäisi yötakin ylleen ja meni saliin. Kuunteli

polvet tutisten tokko Helènen huoneesta mitään kuului.

Ei kuulunut! Rohkaisi mielensä ja meni ovelle, naputti. Silmissään

siniset salamat huiskivat.

Ei vastausta. Ruumiinsa tärisi kuin horkassa ja hiki valui otsaltaan.

Naputti vielä kerran ja lausui niin piipattavalla äänellä kuin kuivalla

suullaan suinkin voi:

-- Minä se vain olen!

Ei vastausta! Silloin joutui hän taas häpeilleen ja puikki huoneeseensa

nolona ja jäähdytettynä.

Totta se siis oli!

Hän kömpi sänkyynsä ja alkoi taas katsella lehteä. Mutta vain vähän

aikaa hän ehti lukea, kun kuuli liikuttavan alaalla kadulla. Askeleet

kopisivat sitten hiljaa ja viimein niitä ei kuulunut. Mutta sen sijaan

heikkoja musikaalisia äänen tapailuja ja nyt alkoi kaksinkertainen

kvartetti:

Integer vitse scelerisque purus...

Dosentti heltyi! Miten kaunista. Purus! Hän tunsi itsensä niin

materiasta kohotetuksi. Ajan henkeä se oli, se, että vaadittiin

korkeampia tarkoitusperiä avioliitolta; nuorison oli vallannut ajassa

kuohuva eetillinen virtaus.

Nec venenatis... Onni, ettei Helène päästänyt. Hän nyykkäsi hiljaa

tahtia päällään ja tunsi olevansa aivan niin suuri, niin jalo kuin

Helène oli tahtonut.

Fusce pharetra! Avaisikohan akkunan ja kiittäisi opiskelevaa nuorisoa

puolison puolesta? Nousi ylös!

Nelinkertainen, räjähtelevä pilkkanauru kajahteli akkunaan kun hän

tavoitti rullauudinten nauhaa.

Juu, tässä sitä nyt oltiin! Ne nauroivat. Raivoissaan hyppelehti hän

huoneen perälle ja törmäsi kirjoituspöytää vastaan. Hän oli naurettava!

Alkoi kyteä hiljainen viha tämän nöyryytyksen aikaansaajaa kohtaan

mutta rakkaudesta leppyi hän Helèneen, ja nyt tunsi hän kiukkunsa

iskeytyvän noihin kujeileviin kelmeihin, jotka hän toimittaisi

konsistorion eteen. Mutta alati palasivat ajatuksensa häneen itseensä

ja hän oli vimmoissaan, kun oli antanut kujeilla itsellään.

Hän käveli lattialla edestaas aamupuoleen yötä, kunnes viimein retkahti

sänkyynsä ja nukkui katkerana ja suruissaan hääpäivänsä lopusta,

elämänsä ihanimman päivän, joka oli oleva autuain.

* * * * *

Huomenna kahvipöydässä tapasi hän Helènen. Tämä oli kylmä ja ylhäinen

kuten tavallisesti. Albert ei tietysti ollut serenaadista niin

tietävinään. Helène puheli suurista tulevaisuuden tuumistaan,

erittäinkin prostitutsionin lakkauttamisesta. Albert oli suosiollinen

ja lupasi toimia asian hyväksi miten parhaiten voi. Ihmisten tuli olla

puhtaita, sillä vain eläimethän eivät olleet puhtaita.

Sitten lähti hän luennolle. Epäluuloisena luuli hän huomaavansa

auditoriossa eleitä viimeöisestä tapauksesta, ja toverit onnittelivat

häntä erityisellä tavalla, joka häntä loukkasi.

Suuri, lihava, elämänhaluinen apulainen tukkesi hänen tiensä keskellä

Carolinan eteistä, tarttui häntä rinnuksiin ja kysäisi naama

mahdottomassa naurun virnistyksessä:

-- Noo?

-- Häpeä! vastasi äskennainut, kiskoutui toisen käsistä ja kiiruhti

portaita pitkin alas.

Kun hän tuli kotiin, oli se täynnä ystävättäriä. Albert pujahti

piiloon, sotkien koipensa hameisiin, nojatuoliin leninkien taa.

-- No, teillähän oli serenaadikin eilen, sanoi professorin rouva.

Albert kalpeni, mutta Helène sanoi:

-- No sehän ei ollut liikaa se. Mutta olisivat voineet olla edes

selviä. Tuo opiskelevan nuorison juopottelu on nykyään ihan kauheaa.

-- Mitä ne sitten lauloivat? jatkoi professorin rouva.

-- Sitä tavallista "On eloni aalto" ja muuta sellaista, sanoi Helène.

Albert katseli kummastuen Helèneä ja ihaili häntä. Päivä kului kuivissa

jutuissa ja väittelyissä. Albertia alkoi jo väsyttää. Hauskaa kyllä oli

yleensä tarinoida naisväen kanssa pari tuntia illalla työpäivän päälle,

mutta tämä tuntui jo liialta. Ja täytyi vastailla kaikkeen myönnellen.

Jos yritti vastustella, heti nolattiin.

Tuli ilta ja oli mentävä levolle. Sanoivat hyvää yötä kädestä ja

kumpikin lähti omaan huoneeseensa.

Taas alkoi epäilys ja levottomuus dosenttia ahdistaa. Hän luuli

huomanneensa Helènen katsahtaneen häneen kerran hellästi ja muistelipa

Helènen melkein puristaneen hänen kättänsäkin. Sytytti sikaarin ja

lueksi lehteä. Joka kerta kun ajatus palstoja tirkistäessä vilahti

todellisuuteen, tunsi hän silmiensä aukeavan.

-- Hö, höhähti hän itsekseen ja heitti lehden luotaan. Hölmö!

Ja pukeutui yötakkiin ja meni saliin. Kuuli Helènen huoneessa

liikuttavan. Sitten naputti.

-- Loviisako se on? kuului ääni sisältä.

-- Ei, se olen ainoastaan minä, kuiski hän sydän kurkussa.

-- Mitä sinulla on asiana? Mitä sinä minusta?

-- Minä haluaisin puhella sinun kanssasi, vastasi hän melkein

tajuiltaan.

Avain kiertyi lukossa. Albert ei ollut uskoa silmiään. Ovi avattiin.

Helène oli siinä pukimissaan vielä.

-- Mitä sinä tahdot? kysyi hän. Samassa huomasi Helène, että mies oli

riisuutunut ja että hänen silmänsä kiiluivat kummallisesti.

Rajusti lykkäsi hän miehen ulos ja paiskasi oven kiinni.

Dosentti kuuli sisällä permannon jysähtävän ja sitten rajua itkua.

Raivoissaan ja häpeissään palasi hän kamariinsa. Ihanko täyttä totta!

Mutta sehän ei voinut olla normaalia!

Seurasi uneton yö ja ajatusten hautominen, ja aamulla sai hän juoda

kahvin yksinään.

Kun hän tuli kotiin päivälliselle, otti Helène hänet vastaan

tuskallisin ja nöyrin kasvonilmein ja lausui:

-- Miksis teit minulle tämän?

Mies pyysi anteeksi, mutta jotenkin nyreästi. Ja lamautui sitä

katuessaan.

Niin eleli hän naineena puolen vuotta. Alati kytkyessä, epäillen,

kiukutellen, rakastaen.

Kasvonsa kävivät harmaiksi, silmänsä samenivat. Tuuli epävakainen ja

aina kiehui samea raivo kylmän kuoren kätkössä.

Helêne väitti hänen muuttuneen, tulleen despoottiseksi, kun hän alkoi

vastustella ja hylkiä yhteisiä kokouksia hakeakseen seuraansa

kaupungilta.

Ja kas, eräänä päivänä kehotettiin häntä hakemaan professuuria. Kun

piti kilpailijoitaan ansiokkaampina, ei hän olisi yrittänytkään, mutta

Helène ahdisti häntä kunnes hän näki parhaaksi suorittaa kokeet.

Seuraus: nimitettiin. Ei tiennyt mitä varten, mutta Helène tiesi.

Samaan menoon oli valittava valtiopäivämiehet. Uusi professori, joka ei

koskaan ollut uneksinut sekautuvansa yleisiin asioihin, ihan hämmästyi

nähdessään nimensä ehdokaslistalla ja vielä enemmän, kun hänet

valittiin. Hän tuumi kieltäytyä, mutta Helène kuvaili ja kuvaili

hänelle miten mieluista on muuttaa täältä maakylästä pääkaupunkiin, ja

hän myöntyi.

Ja sitten he matkustivat Tukholmaan.

* * * * *

Mutta sillä välin oli uusi valtiopäivämies ja professori seurustellessa

poikamiesmaailmassa puolen vuotta, sattunut tutustumaan niihin uusiin

ajatuksiin, jotka Englannista olivat tulleet uudistamaan mantereen

vanhaa yhteiskunta- ja moraalioppia ja hän aavisti hetken lähenevän,

jolloin hänen ja hänen "täyshoitolaisensa" tuumat törmäisivät

vastakkain. Tukholmassa, jossa uudet henget rohkaisivat häntä

tunnustamaan näitä jo sielussaan vironneita oppeja, alkoi hänelle uusi

elämä.

Helène sitä vastoin, joka oli tuntenut valtiomahdin pitävän maukkaina

kaikkia vanhoillis-evankeelisia kloakkilöyhkiä, vainusi "konjunktuuria

vanavedessä" ja rupesi uskovaiseksi. Mutta silloin väli hajosi ja

Albert kiimastui. Rakkautensa oli jäähtynyt ja hän kävi "muualla",

sillä hän ei katsonut olevansa vaimolleen uskoton, kun vaimo ei ollut

koskaan pyytänyt häneltä uskollisuutta tässä heidän olemattomassa

suhteessaan.

Toisen sukupuolen kosketuksissa heräsi hänen miehuutensa tunne ja pian

hän huomasi missä alennustilassa hän oli.

Helène näki miehen etenevän luotaan. Yhdyselämä tuli kärtyiseksi ja

koska tahansa voi tulla tuho.

Lähenivät valtiopäiväin avajaiset. Helène näytti levottomalta ja

muuttaneen mieltään miehen suhteen. Puheli lempeämmin kuin ennen ja

huolehti tarkoin siitä, että miehellä oli hyvä olla. Niinpä näkyi

paimentavan palvelustyttöjä toimittamaan tehtävänsä täsmällisesti ja

ruuan ajoissa pöytään.

Mies tuli epäluuloiseksi ja ihmetteli, tarkkaili ja odotteli: jotain

oli mielessä!

Eräänä aamuna kahvilla näytti Helène olevan tavallista avuttomampi.

Nypli liinaa ja ryähteli kuivasti vähän väliä. Viimein otti ja uskalsi

sanoa:

-- Albert, alkoi Helène, sinähän tahdot tehdä palveluksen minulle ja

sille asialle, jota minä ajan.

-- Mikä asia se on? kysyi mies lyhyesti ja kuivasti, sillä nyt oli

valtit hänen kourassaan.

-- Tahdothan sinä toki toimia sorretun naisen hyväksi? Tahdothan!

-- Mikä se on se sorrettu nainen?

-- Mikäkö? Oletko sinä kieltänyt suuren asiamme? Sinä olet luopunut

meistä!

-- Minkä asian?

-- Naisasian!

-- En tiedä mikä se on.

-- Et tiedä, mikä se on? Et tiedä! Voi! Eikö kansan nainen ole mitä

hylätyimmässä asemassa?

-- Ei, minä en voi tietää hänen olevan yhtään sorretumman kuin kansan

miehenkään. Mies on vapautettavaa lypsylehmän asemasta niin hänen

naisensakin vapautuu.

-- Mutta nuo onnettomat, joiden täytyy myydä itsensä ... ja kurjat

miehet...

-- Jotka ovat niin kurjat, että maksavat! Oletko kuullut miehen ottavan

maksua huvista, josta molemmat nauttivat?

-- Ei ole kysymys siitä: mutta siitä, että laki on väärä, kun rankaisee

yhtä, vaan ei toista.

-- Siinä se ei tee vääryyttä. Toinen on alentunut tartunnan lähteeksi

myymällä itseään: valtio kohtelee häntä kuin vesikauhuista koiraa. Jos

tapaat miehen, joka alentuu niin syvälle, niin pane hänet poliisin

huollettavaksi! Kas teitä, mokomat puhtaat enkelit, halveksitte miestä

kuin hän olisi teitä likaisempi eläin! Mitä sinä minulta tahdot? Miksi

sinä minua tahdot?

Albert näki, että Helènellä oli kädessä puhtaaksi kirjoitettu vihko,

jonka hän oli tuonut kaapista. Odottamatta vastausta, otti hän

kirjoituksen Helèneltä ja luki.

-- Esitys valtiopäiville! Minun siis pitäisi ruveta bulvaaniksi ja

esittää tämä! Mokomaa moraalia? Onko se sinun mielestäsi, ankarasti

ajatellen, kunniallista?

Helène nousi paikaltaan, mutta purskahti itkuun ja heittäytyi sohvalle.

Albert nousi myös ja meni vaimon luo. Albert tarttui hänen käteensä

koetellakseen pulssia; oliko taudin kohtaus. Helène takertui

suonenvetoisesti hänen käteensä ja pusersi sitä rintaansa vasten.

-- Älä lähde luotani, nyyhkytti hän, älä hylkää minua, jää ja anna

minun luottaa sinuun.

Ensi kerran näki mies nyt hänen purkavan tunteitaan. Voi toki elää

tuokin hieno ruumis, jota hän niin oli ihaillut ja rakastanut! Hänenkin

suonissaan oli lämmin veri, joka eritti kyyneleitä. Mies silitti hänen

otsaansa.

-- Oi, sanoi Helène, tuntuu niin hyvältä, kun sinä hyväilet minua noin.

Oi Albert, kun meidän olisi aina näin!

-- Niin, sanoi mies, miksei ole? Miksei?

Helène käänsi katseensa maahan ja toisti ainoastaan:

-- Miksei?

Helènen käsi lepäsi hänen kädessään ja hän tunsi ihanan lämmön leviävän

ruumiiseensa tuosta pehmeästä, sametin lauhkeasta jäsenestä, jota hän

puristi, ja hänen entiset tunteensa Helèneä kohtaan leimahtivat tuleen,

mutta nyt toivorikkaina.

Viimein Helène nousi.

-- Älä halveksi minua, sanoi hän, kuule, älä halveksi minua.

Ja Helène meni huoneeseensa.

-- Mitäs se nyt oli? ihmetteli Albert itsekseen mennessään kaupungille.

Tuliko käänne? Aikoiko hänen elämänsä naisena nyt vasta.

Mies oli kaupungilla koko päivän. Meni teatteriin illalla. Esitettiin

Ikävää seuraa. Suuttuiko hän, kun näki platoonista rakkautta, sielujen

yhteyttä, ja sen semmoista noin paljastettavan, loukattavan? Ei, ei

yhtään. Oli kuin olisi hienokutoinen valeiden suomus otettu hänen hyvän

älynsä silmiltä; hän hymyili tuolle rakastettavalle eläimelle, joka

tosissaan pisti päänsä esiin teatterienkelien paperisiipien alta; hän

nauroi melkein vesissä silmin pitkälle, pitkälle itsensä pettämiselle

ja ilkkui omaa hulluuttaan. Mikä helvetin mädännäisyys olikaan tämän

valheellisen moraalin perustana tässä heikkopäisessä raivossa pyrkiä

emansipeerautumaan terveestä luonnosta, idealismin ja kristillisyyden

kieltäymysteoriiain sovelluttamisessa yhdeksänteentoista vuosisataan!

Ja hän häpesi niin hitosti! Petettynä niin kauan! Tullessaan kotiin,

näki hän valoa Helènen huoneesta. Hän kulki oven ohi niin hiljaa kuin

mahdollista. Kuului Helènen kamarista ryintää.

Hän meni huoneeseensa ja rupesi levolle. Luki lehteään ja sytytti

sikaarin. Tutki hetken asevelvollisuusasiaa, kun yhtäkkiä kuuli Helènen

kamarin oven aukeavan ja salista askeleita ja kiljaisun. Hän hypähti

ylös katsomaan mikä hätänä, oliko tuli irti.

Salissa seisoi Helène yöpuvussa. Kun hän näki miehensä, kiljahti hän ja

pakeni huoneeseensa, josta kurotteli päätään oven raosta:

-- Anteeksi, Albert, sinäkö se olit. En tiennyt sinun olevan ulkona,

luulin tulleen varkaita. Anteeksi.

Ja ovi sulettiin.

Mitä tämä oli? Rakastiko Helène häntä?

Hän meni huoneeseensa ja seisahtui peilin eteen. Voiko nainen rakastaa

häntä? Hänhän oli ruma. Mutta sieluthan rakastavat toisiaan ja monet

rumat miehet olivat saaneet kauniita naisia. Mutta silloin olivatkin

miehet melkein aina rikkaita tai mahtavia!

Olisikohan Helène huomannut kieroilevansa! Tai olisiko hän huomannut

miehen loittonevan ja tahtoi nyt kietoa hänen pauloihinsa? Mies ei

ymmärtänyt mikä Helènellä oli.

Huomenna kahvipöydässä oli Helène hyvin lauhkea. Professori huomasi,

että hänellä oli yllä uusi, pitsikoruinen aamukauhtana, joka somisti

häntä entistä kauniimmaksi.

Kun mies tavoitti sokeria, sattuivat heidän kätensä yhteen.

-- Anteeksi, rakas, sanoi Helène kasvoillaan ilme, jota mies ei koskaan

ennen ollut nähnyt; kuin nuoren tytön.

Puhelivat joutavanpäiväistä.

Aamupäivällä avattiin valtiopäivät.

Helène oli yhä myöntelevämpi ja tuli päivä päivältä yhä

tunteellisemmaksi ja tunteellisemmaksi.

Esitysaika läheni loppuaan.

Professori palasi eräänä iltana hyvin iloisella päällä kotiin oltuaan

klubilla. Hän meni levolle kuten tavallista ja luki lehteään ja

poltteli sikaria. Hetken päästä kuuli hän Helènen avaavan oveaan.

Sitten hetki ihan hiljaista. Viimein naputettiin hänen oveensa.

-- Kuka se? huusi hän.

-- Minä se vain, Albert! Pane päällesi ja tule tänne, sillä minun

täytyy saada puhella sinun kanssasi.

Hän pukeutui ja meni saliin. Helène oli sytyttänyt lampun ja istui

sohvassa pitsi-peignoiri yllä.

-- Anteeksi, mutta en voinut nukkua. Päässäni tuntuu niin

kummalliselta. Tule tänne puhumaan minun kanssani.

-- Sinä olet hermostunut, ystäväni, sanoi Albert ja tarttui häneen

käteensä, sinun pitää saada lasi viiniä.

Hän meni ruokasaliin ja toi viinikarahvin ja kaksi lasia.

-- Onneksi, rakkaani, sanoi Albert.

Helène joi, hänen poskensa alkoivat liekehtiä.

-- Mikä sinulla on? kysyi mies ja pani kätensä hänen vyötäisilleen ...

Etkö ole oikein sopusoinnussa?

-- En! Minä en ole onnellinen.

Miehestä tuntuivat kyllä sanat kuivilta ja haetuilta, mutta intohimonsa

oli herännyt ja kaikki kävi täydestä.

-- Tiedätkö, miksi et ole onnellinen? kysyi Albert.

-- Ei, en ymmärrä itseäni. Mutta sen tiedän: minä rakastan sinua.

Albert veti hänet syliinsä, rutisti häntä rintaansa vasten ja suuteli

hänen kasvojaan.

-- Oletko minun vaimoni vai etkö? kuiskasi hän.

-- Olen vaimosi, henkäisi Helène, jonka ruumis lamautui kuten kaikki

hänen hermonsa olisivat katkeilleet.

-- Kokonaan? kuiskasi Albert hervottaen häntä suudelmillaan.

-- Kokonaan, läähätti Helène ja hänen ruumiinsa vääntelehtii hiljaa

kuin tiedottomana puistatuksissa, kuten olisi hän unissaan koettanut

torjua jotain vaaraa.

* * * * *

Kun Albert seuraavana aamuna heräsi, heräsi hän selvänä, kyllin

nukkuneena ja täysin tietoisena. Ajatuksensa olivat vahvat ja selkeät

kuin hyvän, oikean unen jälkeen. Eilisen tapauksen muisti hän elävästi

mielessään. Totuus ilmeni tinkimättömänä, suorana, varmana.

Helène oli myynyt itsensä!

Kello kolme aamulla oli mies huumattuna, hellänä, hulluna, luvannut

lukea Helènen esityksen kamarissa.

Entä palkinto! Levollisena, kylmänä, liikkumattomana oli Helène ottanut

hänet.

Mikä nainen ensinnä keksi, että hempeä voi myydä? Ja kuka, että mies on

hyvä ostaja? Hän oli avioliiton ja prostitutsionin perustaja. Ja

väitettiin sitten, että avioliiton oli asettanut Jumala.

Albert näki omansa ja Helènen alennustilan! Helène tahtoi ylpeillä

voitolla ystävättäriensä silmissä, ollen ensimäisenä vaikuttamassa

lainsäädäntöön, ja voiton oli hän päättänyt ostaa.

Mutta mies päätti kiskoa verhot hänen yltään. Hän näyttäisi Helènelle,

mikä tämä oikeastaan oli! Hän sanoisi tälle, ettei prostitutsioonia

koskaan maailmassa voitaisi poistaa, ellei nainen luopuisi pyytämästä

etujaan myymällä itseään.

Näillä päätöksillä hän pukeutui.

Tultuaan ruokasaliin, sai hän hetken odottaa vaimoaan. Mies tuumiskeli

mitä pian tapahtuisi ja miehistihe kohtaamaan Helèneä.

Ja sitten hän tuli! Levollisena, hymyillen, voitonriemuisena, mutta

kauniimpana kuin koskaan ennen.

Tumma tuli silmissä; ja mies, joka oli luullut hänet näkevänsä alas

luoduin luomin, punastui kuin vastanainut, masentui perin pohjin.

Nainen se nyt oli voitollinen viettelijä ja mies kaino vietelty.

Mietityt sanat eivät miehen huulilta tulleet; hän nousi ylös,

voitettuna, meni nöyrästi häntä vastaan ja suuteli hänen kättään.

Helène keskusteli kuten tavallisesti, sanallakaan osottamatta käänteen

elämässään tapahtuneen.

Kun mies sitten vei Helènen kirjoitelman valtiopäivätalolle, riehui

raivo hänen sielussaan, mutta tulevan autuuden toivo rauhoitti hänet.

Iltasella, kun hän aivan uskaliaasti naputti Helènen ovelle, oli se

lukossa.

Se oli lukossa kolme viikkoa. Albert ryömi kuin koira vaimon helmoissa,

totteli hänen pienintäkin vihjaustaan, täytti kaikki mitä hän tahtoi;

turhaan.

Silloin puhkesi kiukku valloilleen ja hän sanoi Helènelle päin kasvoja

kaikki. Helène vastasi rajusti, mutta kun vaimo huomasi olleensa liian

luja ja miehen hioneen poikki kahleensa, niin hän antautui!

Ja mies oli taas kahleissa. Hän puri, repi niitä, mutta ne pitivät.

Helène oppi pian tietämään minkä verran mies sieti ja kun pula uhkasi

tulla, niin hän antoi myötä.

Mies alkoi fanaattisesti kaivata nähdä häntä äitinä. Se ehkä tekisi

hänestä naisen, ajatteli hän, se houkuttelisi terveen luonnon hänessä

eloon. Mutta hän ei tullut äidiksi.

Oliko kunnianhimo, yksilön itsekäs tuli, ehdyttänyt koko elämän

lähteen! Sitä ei mies tiennyt.

Eräänä päivänä ilmoitti Helène miehelle, että hänen täytyy matkustaa

pariksi päiväksi sukulaistensa luo.

Kun Albert tuli Helènen lähdettyä illalla kotiin, jonka näki tyhjänä,

valtasi hänet hirveä tyhjyyden ja kaipuun tunne. Nyt huomasi hän, miten

koko hänen olentonsa oli pelkkää rakkautta tuohon naiseen. Asumus oli

kolkko kuin hautajaisten jälkeen.

Helènen paikka pöydässä tyhjä, Albert ei syönyt paljon mitään.

Illallisen jälkeen pani hän tulen salin kruunuun. Istuutui Helènen

paikalle sohvaan, hyväili hänen siihen jättämäänsä käsityötä -- lapsen

mekkoa, jonnekin tuntemattomaan, vasta perustettuun lasten seimeen

aiottua. Neula oli vielä ompeluksessa. Albert pisti sillä sormeensa

kuten koetellakseen kivun suloutta.

Sytytti sitten kynttilän ja meni Helènen makuuhuoneeseen. Hän säpsähti

sinne astuessaan kuten olisi tehnyt rikoksen. Mutta huone ei ollut

mikään naisen huone. Yhdenmaattava sänky ilman verhoja. Shiffonieri,

kirjahylly, yöpöytä ja sohva. Aivan kuin miehenkin huone. Ei toalettia,

vain pieni seinäpeili.

Tuossa oli Helénen leninki. Hän näki miten paksuun, kirjailtuun

läikesilkkiin olivat painuneet hänen ruumiinsa muodot. Hän silitti

kädellään kangasta ja painoi kasvonsa kaularöyhelöön; kiersi kätensä

vyötäisten ympäri, mutta hame kutistui tyhjäksi ja ontoksi kuin haamu.

-- Ja sanotaanpa sitten, että sielu on henki, tuumi hän. Mutta siinä

tapauksessa se on ruumiikas henki.

Hän kulki vuoteen luo kuten odottaen näkevänsä näyn. Hän kosketteli

joka paikkaa, hypisteli kaikkea.

Vihdoin, kuten olisi hän etsinyt jotain, vastausta johonkin

arvoitukseen, alkoi hän nykiä shiffonierilaatikkoja; mutta laatikot oli

kaikki lukossa. Sattui silloin vetäisemään auki yöpöydän laatikon.

Mutta samassa paiskasi hän sen kiinni, paraiksi ehdittyään lukea erään

kiertokirjeen nimen ja aavistaa siellä olevain outojen kapistusten

tarkoituksen.

Sitä se oli! Fakultatiivinen Steriliteetti! Siitä, jonka olisi tullut

olla tilapäisenä köyhyydestä pelastumisen keinona, hetken hyvänä työnä

alaluokalle, miltä oli ryöstetty elämisen välineet, siitä oli tullut

egoismin, idealismin selvän seurauksen välikappale. Oliko yläluokka

degeneroitunut, koska se ei enää tahtonut lisääntyä, vai oliko se

moraalisesti mädännyt? Kai molempaa, koskapa sen mielestä oli

epämoraalista synnyttää lapsia ilman vihkimistä ja halpaa synnyttää

niitä vihittynä.

Mutta mies tahtoi välttämättä lasta! Hänellä oli elämisen välineet ja

hän piti velvollisuutenaan ja oikeutettuna nautintonaan tuntea

olemuksensa jatkuvan uutena olemuksena. Se oli todellisen, terveen

egoismin tie altruismiin. Mutta Helène, hän kulki muita polkuja ja hän

neuloi kolttuja vieraille lapsille. Oliko se kauniimpaa? Ehkä puusta

katsoen. Mutta Helène vain pelkäsi äitiyden kiusaloisuuksia ja

huokeampaa ja helpompaa oli neuloa kolttua salin divaanilla kuin elää

lapsenkamarin vaivaloisissa puuhissa.

Oli alettu hävetä olla äiti, suvullinen olento, muistaa olevansa

naaras.

Se oli tarkoitus: tehdä työtä taivaan, korkeampain intressien,

ihmisyyden hyväksi, sanottiin; mutta turhamaisuuden itsekkyyden,

julkisuuden tähden tehtiin.

Ja mies oli vielä surkutellut Helèneä, surrut, kun oli mielestään

kohdellut häntä tylysti hänen hedelmättömyytensä vuoksi. Ja ollut

monien "hyväin ja oikeinajattelevain" ihmisten halveksumisen esineenä

kun ei ollut puhunut velvollisesti kunnioittaen onnettomuudesta ja

hedelmättömistä naisista, jotka ovat "pyhiä" sentähden, että heitä on

kohdannut kaikkein suurin onnettomuus, mikä naista voi kohdata.

Ja minkä puolesta tämä nainen teki työtä? Edistymisen; ihmiskunnan

pelastumisenko?

Ei! Edistymistä, vapautta, valistusta vastaan! Hän oli äskettäin

suunnitellut uutta esitystä uskonnonvapauden supistamiseksi.

Kirjoittanut lentokirjasen palvelusväen kurittomuudesta! Työskenteli

sotalakien koventamiseksi! Tuki agitatsioonia tyttöjen pilaamiseksi

samalla kurjalla kasvatuksella, jolla nyt pojat pilataan.

Mies vihasi hänen sieluaan, sillä hän vihasi hänen ajatuksiaan! Ja

kuitenkin rakasti hän häntä. Mitä hän siis hänessä rakasti?

-- Luultavasti, vastasi hän itselleen ja vaipui ehdoin tahdoin

filosofisiin mietiskelyihin, -- sitä uuden olennon siementä, jota vaimo

kantoi, mutta jonka vaimo myös tahtoi tukehuttamalla tappaa.

Mitäpä muuta?

Mutta mitä rakasti vaimo miehessä? Hänen arvonimeään, asemaansa ja

valtaansa.

Ja tällaisten vanhain kanssa oli työskenneltävä uuden yhteiskunnan

rakentamiseksi.

Hän olisi tahtonut puhua suunsa puhtaaksi vaimolle, kun tämä tulee

kotiin; mutta tiesi, ettei puhuisi. Hän tiesi, että hän ryömisi Helènen

helmoissa ja kerjäisi hänen suosiotaan, että pysyisi yhä hänen orjanaan

ja möisi kerta toisensa jälkeen sielunsa kuten tuo nainen möi

ruumiinsa. Hän tiesi sen tekevänsä, sillä hän rakasti!

Ilman vihkimistä ja vihittyinä.

Raastuvanoikeuden notaari meni kauniina kevätiltana kävelylle vanhaan

Humlegärdiin. Hän kuuli laulua ja soittoa Rotundalta ja näki valon

virtailevan suurista akkunoista ja heijastavan hohdettaan

äskenpuhenneiden lehmusten varjoon.

Meni sisään ja istuutui yksityisen pöydän ääreen lähelle lavaa ja

tilasi totia.

Ensin lauloi joku koomikko surullisen laulun Kuolleesta rotasta. Sitten

ilmestyi lavalle nuori tyttö ruusunpunaisissa vaatteissa ja esitti: "Og

intet er saa deiligt som en maanskinstur". Hän näytti verrattain

viattomalta ja omisti laulunsa viattomalle notaarillemme. Sellaisesta

mainiosta kunnioituksesta ihastuneena alkoi notaari sarjan välipuheita

pullolla oikeaa Liljeholmia, ja sovittelut päättyivät kahteen

kalustettuun huoneeseen ja keittiöön tarpeellisine mukavuuksineen

Ladugàrdslandetissa. Nuoren miehen tunteiden analyysi ei kuulu tämän

jutun suunnitteluihin, ei myös huonekaluston ja välttämättömäin

ulkohuoneiden kuvaaminen.

Sanon vain että he olivat hyviä ystäviä.

Mutta ajan sosialististen virtausten yllättämänä ja kaivaten aina nähdä

onnensa silmäinsä edessä, päätti notaari itse muuttaa huoneustoon ja

ottaa ystävättärensä taloudenhoitajakseen, johon tämä mielellään

suostui.

Mutta nuorella miehellä oli perhekin; se on, hänen perheensä piti häntä

jäsenenään ja koska hänen katsottiin loukanneen yleistä moraalia ja

siten pilanneen perheen kunniaa, kutsuttiin hänet vanhempain ja

sisarusten eteen varoituksille. Mutta kun hän piti itseään liian

vanhana kuunnellakseen mokomaa loppuun, katkesivat sovittelut ja välit.

Se sitoi hänet yhä lujemmin omaan kotiin, ja hänestä tuli hyvin

kotirakas avio-, ei, anteeksi, -- avioton mies. He olivat ikiautuaita,

sillä he pitivät toisistaan eivätkä kytkyet heitä rasittaneet. He

olivat alati iloisen levottomia, peläten kadottavansa toisensa ja

koettivat siksi kaikin keinoin säilyttää toisiaan. He kaksi olivat

yksi, mutta heidän elämästään puuttui jotain: seurapiiriä. Yhteiskunta

ei huolinut heistä eikä notaaria kutsuttu suuren maailman keskuuteen.

Oli joulunaaton aatto, karvas päivä niille, joilla on perhe. Notaari

sai aamukahvilleen kirjeen. Eräs sisarista pyysi niin sydäntä

särkevästi häntä tulemaan aattoillaksi kotiin. Vanhain tunteiden kielet

alkoivat väreillä ja notaarin tuli ikävä. Voisiko hän antaa

ystävättären, vaimon jäädä yksin kotiin tuoksi illaksi? Ei! Tulisiko

notaarin paikka olla tyhjänä kotoisessa joulupöydässä, missä hän ennen

oli ollut? Hm! Näitä aprikoi hän työhön mennessään.

Aamiaistunnilla tuli muudan toveri hänen luokseen ja kysyi niin

varovaisesti kuin mahdollista:

-- Vietätkö sinä jouluaattoa perheessä?

Notaari kuohahti. Olikohan tuo kutsujain juonessa? Vai mitä se

tarkoitti?

Toinen tunsi polaisseensa liikavarpaalle, joten jatkoi vastausta

odottamatta.

-- Tuota, näes, jos olet yksin, niin tuumin että ehkä tahtoisit tulla

minun, hm, meidän luo. Sinä ehkä tiedät, hm, minä olen sellaisissa

pienissä suhteissa, hm, katsos, se on niin siivo ja kunnon tyttö, hm...

Tuo oli hyvää ja notaari oli valmis suostumaan ehdotukseen, jos he

molemmat saisivat tulla. Tietysti; ja siten oli jouluaatto- ja

seurustelukysymys ratkaistu.

He tulivat ystävän luo kello kuuden tienoissa, ja "ukot" istuivat

porhoina ja joivat portviiniä ja rouvat puuhailivat keittiössä.

Ja sitten he kaikki neljä kattoivat toisiaan autellen pöydän ja ukot

levittivät pöydän laajimmilleen ja kyykkivät permannolla kiiloineen ja

pienoineen, ja rouvat olivat keskenään niin hyviä ystäviä, sillä heitä

yhdisti toisiinsa tuo yhteinen, jotensakin näkyvä side, jota suurin

nimin sanotaan maailman tuomioksi. Ja he kunnioittivat toisiaan ja

olivat niin hienotunteisia ja osanottavaisia kuin vain heidän laisensa

voivat olla. Ja he karttoivat tuota epäilyttävää kuhertelua, jolla

aviopuolisot tavallisesti huvittelevat keskenään, ollessaan

näkymättömissä lapsilta, kuten tahtoen sanoa: nythän saamme!

Torttujen tultua puhui notaari omalle kodille, jonne me pakenemme

maailmalta ja ihmisiltä ja jossa me vietämme paraat hetkemme

tosiystäväimme seurassa.

Silloin pillahti Marie-Louise itkuun ja kun notaari kysyi häneltä,

oliko hän pahoillaan, eikö ollut onnellinen, nyyhkytti hän kyllä

näkevänsä, että notaari kaipasi siskojaan ja äitiään.

Notaari vastasi, ettei hän yhtään heitä kaivannut ja että Marie-Louise

varmaan toivoisi heidät niin pitkälle kuin pippuri kasvaa, jos joutuisi

heidän läheisyyteensä.

-- Niin, mutta miksi he eivät voineet mennä naimisiin?

-- Eivätkö he sitten olleet naimisissa?

-- Juu, mutta oikein!

-- Niin pipit ja papitko? Notaari ei uskonut pappien olevan muita kuin

läksyissä hyväksyttyjä ylioppilaita ja heidän noitalukunsa ovat vain

pakanallisia satuja.

Sitä ei Marie-Louise ymmärtänyt, mutta sen hän tiesi, ettei näin ollut

oikein hyvä olla, ja asuntopaikan väki osoitteli häntä sormellaan.

-- No osoitelkoot!

Nyt huomautti Sophie kyllä tietävänsä etteivät he olleet kyllin hienoja

miestensä sukulaisille, mutta hän siitä viis. Kukin pysyy paikallaan,

omillaan, ja on tyytyväinen.

Mutta seuraliitto oli solmittu ja sovussa elettiin, mikä on harvinaista

perheiden kesken. Oli aina olemassa tuo yhdysside ja toiselta puolen

taas ei ollut tuota toista sidettä. Ja puolisot olivat yhä keskenään

kuin rakastavaiset, joutumatta avioliiton pahoille tavoille, kuten

esimerkiksi epäkohteliaiksi toisilleen ja sen silleen.

Mutta muutamien vuosien kuluttua näki notaari yhdyselämänsä siunautuvan

pojalla. Rakastajatar oli niin kohotettu arvossa hänen lapsensa äidiksi

ja menneet oli menneitä. Kärsimysten ja huolten kautta tuon

äskensyntyneen hyväksi oli Marie-Louise jättänyt vanhat, itsekkäät

tapansa olla aina miellyttävä ja saavuttaa ainoastaan miehensä

rakkautta.

Marie-Louisessa huomasi oireita sellaisia kuin olisi hän nyt ruvennut

tuntemaan itseään ystävätärtä ylemmäksi ja alkanut kohdella entistä

varmemmin miestään.

Eräänä päivänä palasi mies kotiin ilosta säteillen ja ilmoitti suuren

uutisen. Oli tavannut vanhimman sisaren kadulla ja hän tietysti tiesi

jo kaikki. Hän tahtoi niin välttämättä nähdä veljenpoikaansa ja halusi

viimeinkin tulla heille vieraisille.

Marie-Louise kauhistui ja alkoi siivota ja pölyyttää ja notarin täytyi

vihdoinkin hankkia hänelle uusi leninki. Ja sitten odoteltiin viikon

päivät. Uutimet pestiin, kakluunien messinkiluukut kiilloitettiin,

huonekaluja hangattiin, sillä sisaren piti nähdä, että järjestystä

rakastavan ihmisen pariin se hänen veljensä oli joutunut.

Ja sitten keitettiin kahvi kello yhdeksitoista päivällä, jolloin siskon

piti tulla.

Hän tuli, suorana kuin seiväs ja antoi kättä kuin kalikkaa. Hän

tarkasteli sänkykamarin kalustoa, ei huolinut kahvia, ei katsonut kälyä

kasvoihin. Mutta äsken syntynyt häntä sentään vähän intresseerasi ja --

sitten hän lähti.

Mutta Marie-Louise oli mitannut hänen kappansa, arvioinut hänen

leninkinsä kankaan hinnan ja keksinyt uuden kampauskuosin hänen

tukastaan. Hän ei ollut toivonut paljon sydämellisyyttä vieraissa

kävijältä. Käynti riitti hänelle sinään, ja talossa tiedettiin kohta,

että käly oli heillä käynyt.

Mutta lapsi kasvoi ja pian tuli vielä lisää tyttö.

Nyt alkoi Marie-Louise olla hellästi huolissaan lasten tulevaisuudesta

ja vakuutti notaarille yhä ja yhä, että vain vihkiminen voi ne

pelastaa.

Lisäksi tulivat siskon vihjailut mahdollisesta sovinnosta vanhusten

kanssa, jos notaari vain olisi oikeissa naimisissa.

Kahden vuoden kamppailun päästä, öin, päivin ajatellen lasten

tulevaisuutta, päätti notaari vihdoin antautua noihin mytologisiin

seremonioihin.

Mutta ketä kutsuisi häihin? Marie-Louise tahtoi häät pidettäviksi

kirkossa. Mutta sinne ei Sophien passaisi tulla. Ei toki! Sellainen

tyttö! Marie-Louise osasi jo lausua sanan "tyttö" erityisen

moraalisesti ja painavasti. Notaari muistutti, että Sophie oli ollut

heidän ystävättärensä ja ettei pitäisi olla kiittämätön. Marie-Louise

muistutti, että lasten vuoksi täytyy luopua henkilökohtaisista

mieltymyksistä, ja Marie-Louisen tahto voitti.

Häät oli. Ja häät meni. Ei kutsuja vanhuksilta. Järetön kirje

Sophielta, ja väli särkyi ijäksi.

Nyt oli Marie-Louise rouva. Yksin, yksinäisempänä kuin ennen.

Pettymyksestään karvaana, varmana miehestään, joka nyt oli siteissä,

rupesi hän omavaltaiseksi aviovaimon oikeuksien mukaan. Mikä ennen

annettiin hyvästä tahdosta, ilman rescontraa, se otettiin nyt vastaan

verona verovelvolliselta. Rouva valliutui kunnianimensä varuksiin,

miehen lasten äidiksi, ja sieltä teki hän hyökkäyksiään. Typeränä kuin

muutkin naisten kasvattamat petetyt miehet, ei notaari koskaan ennen

ollut tullut tuumineeksi, mikä siinä niin pyhää oli, jos vaimo oli

_hänen_ lastensa äiti. Jonkunhan piti olla isänä, eikä notaari lainkaan

käsittänyt minkä vuoksi hänen lapsensa olisivat merkillisempiä kuin

muiden lapset ja hän itse.

Rauhoittuneena kuitenkin siitä, että hänen lapsensa nyt tosiaan olivat

saaneet lakimääräisen äidin, alkoi hän pujahdella pienille huviretkille

kotoa katsellakseen maailmaa, jonka hän oli jo vähin unohtanut

rakkautensa ensimäisessä huumeessa ja josta ei ollut sitten pitänyt

huolta, kun oli jollakin tavoin pelännyt jättää lapsia ja vaimoa yksin.

Miehen vapaa liikuskelu ei rouvaa miellyttänyt ja kun hänen ei nyt

tarvinnut kursailla ja kun hän oli suora luonne, puhui hän suunsa

puhtaaksi muitta mutkitta.

Notaari, joka oli nuuskinut kaikki juridiikan sokkelot, antoi sanan

sanalta.

-- Onko sinusta sopivaa jättää lastesi äiti näin ja istua itse

kapakassa?

-- Minä, muori, en luullut, että sinä minua kaipaat, vastasi notaari

varustautuen.

-- Kaipaan? Kyllä sitä kaipaa paljonkin, kun mies juopottelee

kaupungilla talousrahat.

-- Ensiksikin, minä en juopottele, sillä minä syön vain murun ruokaa ja

juon niukan kahvia päälle; toiseksi, minä en juo talousrahoja, sillä ne

ovat sinulla lukon takana; minulla on nimittäin muita rahoja, jotka

minä "juopottelen".

Paha kyllä, eivät naiset pidä huumorista ja leikillä huiskutettu

suopunki nakattiin heti notaarin omaan kaulaan.

-- Jaha, sinä siis tunnustat, että sinä juopottelet?

-- Minäkö? Ei, minä toistin leikillä vain sinun sanojasi.

-- Leikillä. Vai leikitellään sitä nyt vaimolla. Eipäs ennen niin.

-- Itsehän sinä tuota mytologiaa toivoit. Miksemme me ole nyt kuin

ennen? Siinä sen näet!

-- Siksi tietysti, että olemme naimisissa.

-- Kai siksi; mutta myös siksi, että huumauksen tapa on haihtua ja

hävitä.

-- Vai niin, se olikin siis vain huumausta sinun puoleltasi.

-- Ei ainoastaan minun; sinun myös, kuten muillakin. Vähemmän tai

kauemman kestävää, näes!

-- Vai niin, miehille on rakkaus siis vain huumausta.

-- Ei heille, mutta kaikille!

-- Mutta huumausta sentään?

-- Niin, niin! Mutta ollaan nyt siltä ystävät.

-- Mutta silloin ei tarvitsisi mennä naimisiin.

-- Ei, samaa mieltä olin minäkin.

-- Sinäkö? Etkö juuri sinä tahtonut, että annettaisiin vihkiä itsemme?

-- Juu, kun sinä olit tahtonut sitä yötä päivää kolme vuotta.

-- Niin, mutta sittenkin tahdoit sinä!

-- Niin, kun sinä tahdoit. Kiitä minua hyvästä tahdostani.

-- Kiittääkö siitä, että jätät lastesi äidin yksin kotiin lasten kanssa

ja asut kapakassa.

-- Ei siitä, mutta siitä, että annoin vihkiä itseni sinun kanssasi.

-- Mutta kiitollinen pitää vain olla?

-- Aivan niin, kuten jokaisen säädyllisen joka saa tahtonsa täytetyksi.

-- On tämä ihanaa naimisissa oloa? Kuin mikäkin muu hemppu, eikä miehen

sukulaisetkaan anna arvoa.

-- Mitä sinulla on minun sukulaisteni kanssa tekemistä? Enhän minäkään

ole mennyt naimisiin sinun sukulaistesi kanssa.

-- Siksi kun ne eivät ole kyllin hienoja, Jumala paratkoon!

-- Mutta minunpa olivat kyllin hienoja sinusta. Jos olisin ollut

suutarin perheestä, niin tokkopa olisit ollut niin taipuvainen?

-- Suutarin perheestä? Mikä vika niillä? Ihmisiähän ne on kai

suutaritkin.

-- Juu, kyllä minusta, mutta enpä luule, että sinä heidän jälestään

hyppisit.

-- Hyppisin? Minä en ole kenenkään jälestä hypännyt.

-- No hyvä kun et, hyvä.

Mutta ei ollut hyvä eikä hyväksi tullutkaan. Mistä lie johtunut,

vihkimisestä vai mistä, mutta Marie-Louisesta oli kuitenkin ennen ollut

parempi; oli ollut "lystikkäämpää", kuten hän sanoi.

Mutta notaari ei pitänyt syynä juuri yksinomaan vihkimistä, sillä hän

oli nähnyt juonikkaita siviliavioliittojakin. Ja mikä pahinta, hän joka

ennen oli salaisesti ihaillut vanhaa toveriaan ja Sophieta, sai kerran

nähdä miten "sekin loppui", eivätkä he olleet vihittyjä eikä mitään.

Joten ei sekään juuri ollut syynä, ei juuri sekään!

Kaksintaistelu.

Hän oli ruma, siksi eivät hänestä välittäneet raa'at nuoret miehet,

jotka eivät osanneet pitää arvossa ruman pinnan alle kätkettyä kaunista

sielua. Mutta hän oli rikas ja hän tiesi, että miehet kärkkyvät naisten

rahoja, vaikkei selitellyt itselleen, mistä syystä, siitäkö, että rahat

ovat pelkästään miesten työllä koottuja, joten kaikki omaisuus miesten

mielestä kuuluu heidän sukupuolelleen, vaiko siksi, että laki on väärin

tuominnut miehet yksin tekemään työtä toisen sukupuolen ja sen

jälkeläisten hyväksi, -- vai muistako enemmän tai vähemmän

perustelluista syistä! Kun oli rikas, opetettiin hänelle yhtä ja toista

ja kun hän suuresti epäili ja halveksi miehiä, pidettiin häntä

lahjakkaana naisena.

Oli päässyt kahdenkymmenen vuoden ikään. Äiti eli ja tytär ei halunnut

enää odottaa viittä vuotta päästäkseen omaisuutensa haltijaksi. Siksi

yllätti hän ystävättärensä eräänä päivänä kihlauskortilla.

-- Se menee naimisiin saadakseen miehen, sanoivat jotkut.

-- Saadakseen pikentin ja päästäkseen vapaaksi, sanoivat toiset.

-- Hullu kun menee naimisiin, sanoivat muutamat; ei tiedä, että hän

sitten vasta oikein joutuu holhuunalaiseksi. -- Elkää pelätkö, tuumivat

toiset, kyllä se pääsee valtoihinsa vaikka menee naimisiinkin!

Minkänäköinen oli sulhanen? Kuka se oli? Miten tyttö oli sen saanut

käsiinsä?

Nuori asianajaja hän oli, naisellinen näöltään, leveälanteinen ja

kainotapainen. Hän oli ainoa poika, äidin ja jonkun tädin kasvatti. Hän

oli aina kammonut nuoria tyttöjä ja vihannut luutnantteja, ne kun

olivat niin miehekkäitä ja aina anastivat etusijat tanssiaisissa ja

illatsuissa. Semmoinen hän oli.

He kohtasivat toisensa tanssiaisissa runnilla. Asianajaja oli tullut

liian myöhään ja naista ei enää hänelle ollut. Nuoret tytöt vastasivat

tavallisuuden mukaan voitonriemuisesti "ei", kun hän tuli heitä

pyytämään, ja he viuhuttelivat ohjelmillaan häneen kuten karkoitellen

tungettelevaa kärpästä luotaan.

Solvattuna, nöyryytettynä meni hän yksin ulos ja istuutui verannalle

tupakoimaan. Kuu paistoi puiston lehmuksien ylitse ja resedat

tuoksuivat lavallaan. Hän näki miten parit yhä huiskahtelivat

akkunain ohi tanssisalissa ja valssin hekumallinen tahti sai hänet

värisemään lamatun olennon voimattomain kiihkojen epämääräisestä

mustasukkaisuudesta.

-- Vai täällä se tuomari haaveilee? virkkoi joku hänelle. Eikä tanssi?

-- Miksette, neiti, sitten itse tanssi? kysyi hän katsoen puhujaan.

-- Siksi, kun olen niin ruma eikä kukaan minusta piittaa, vastasi

toinen.

Asianajaja katseli neitiä. He olivat vanhoja tuttuja, mutta asianajaja

ei ollut ennen ajatellut minkä näköinen hän oli. Tytön puku oli

aistikas. Hänellä oli silmissään tällä hetkellä sellainen tuska,

epätoivon ja voimattoman vihan tuska luonnon vääryyttä vastaan, niin

että asianajaja heltyi hänelle myötätuntoiseksi.

-- Ei kukaan huoli minuakaan, sanoi mies. Mutta luutnanttien

puolellahan on oikeus. Luonnollisessa valinnassa on tietysti

väkevämmillä ja koreammilla oikeus. Katsokaas olkapäitä ja

epoletteja...

-- Hyi mitä Te puhutte!

-- Suokaa anteeksi! Mutta sitä tulee niin karvaaksi epäsuhtaisessa

taistelussa! Tahtoisitteko tanssia minun kanssani?

-- Säälistäkö?

-- Niin, säälistä itseeni. Ja hän heitti pois sikarinsa.

-- Oletteko koskaan tunteneet olevanne kohtalon potkima, ajama,

oletteko tunteneet mitä on joutua aina viimeiseksi? jatkoi asianajaja

lämmeten.

-- Olenko tuntenut? Mutta tällaisissa tilaisuuksissa eivät aina

viimeiset joudu viimeisiksi, lisäsi neiti painavasti. On arvoa

muillakin ominaisuuksilla kuin kauneudella tässä maailmassa.

-- Mitä ominaisuuksia siis pidätte miehessä arvokkaimpina?

-- Hyvyyttä, vastasi tyttö varmasti. Sillä sitä ei ole monella

miehellä.

-- Hyvyys ja heikkoushan ovat veljeksiä, ja naiset rakastavat voimaa.

-- Minkälaiset naiset? Raaka voima on jo aikansa vallinnut ja tulisihan

meidän, kun olemme näin pitkällä sivistyksessä, toki älytä pitää hyvää

sydäntä arvokkaampana kuin lihasten voimaa ja raakuutta.

-- Tulisi! Ja, kuitenkin! Katsokaapas kohtauksia tuolla sisällä.

-- Tosimiehuus minusta on tunteen aateluudessa ja sydämen

intelligensissä.

-- Te siis pitäisitte miestä, jota koko maailma sanoo heikoksi,

nahjukseksi...

-- Mitä minä maailmasta! Sen sanoista!

-- Mutta kuulkaas, Tehän olette tavaton nainen! tuumi tuomari yhä

mieltyneempänä.

-- En yhtään tavaton! Mutta te miehet olette tottuneet pitämään meitä

naisia jonkinlaisina huvinukkina --

-- Minkälaiset miehet? Minä, neiti, olen lapsuudestani saakka

kunnioittanut naista jonakin ihmisen korkeampana ilmestysmuotona ja

aina siitä hetkestä saakka, jona joku nainen minua rakastaisi ja minä

häntä, olisin minä hänen orjansa.

Adèle katsoi häneen kauan ja syvään. Sitten sanoi hän:

-- Tehän olette tavaton mies.

Sitten kun he lähemmin olivat sanoneet toisiaan kehnon ihmissuvun

tavattomiksi lajeiksi, ja purkaneet sappeaan tanssihuvin koreilun

haluisille ja aprikoineet kuun melankolisuutta, menivät he sisään ja

etsivät vis-à-vis'n franseesiin.

Adèle tanssi erinomaisesti ja tuomari valtasi täysin hänen sydämensä,

sillä tuomari tanssi kuin "viaton tyttö".

Franseesin jälkeen istuivat he taas verannalle.

-- Mitä on rakkaus? kysyi Adèle ja katseli kuuhun kuten tahtoen

taivaasta vastausta,

-- Se on sielujen sympatiaa, kuiskasi tuomari niin hiljaa kuin tuulosen

lehahdus.

-- Mutta sympatia voi helposti muuttua antipatiaksi, sitä kyllä

tapahtuu, jatkoi Adèle.

-- Silloin se ei ole oikeaa sympatiaa. On materialisteja, jotka

sanovat, ettei rakkautta olisi olemassa ellei olisi kahta eri

sukupuolta, ja he tohtivat väittää, että aistillinen rakkaus kestää

kauemmin kuin muu. Huu miten alhaista, eläimellistä, nähdä

rakastetussaan pelkkä toinen sukupuoli.

-- Älkää nyt materialisteista!

-- Juu, minun täytyy niistä puhua, että te voisitte ymmärtää, miten

korkeana minä pidän rakkauttani naiseen, jos joskus tulisin jotain

naista rakastamaan. Ei hänen tarvitsisi olla kaunis; kauneus katoo. Hän

olisi minun hyvä toverini, ystäväni. Minä en häpeisi häntä koskaan

kuten jotain tyttöä. Minä menisin suoraan hänen luokseen kuten teidän

nyt, sanoisin hänelle: tahdotko tulla minun ystäväkseni, elinijäksi! Ja

sen sanoisin olematta hämillä kuten kosijat tulkitessaan tunteita

rakastamilleen, hämillä sen tähden, etteivät heidän tunteensa ole

puhtaat.

Adèle katsoi ihastuneena nuoreen mieheen, joka oli tarttunut hänen

käteensä.

-- Te olette ihanteellinen luonne, sanoi Adèle, ja Te olette puhunut

kuin minun sydämestäni. Te olette pyytänyt minun ystävyyttäni, ellen

käsitä väärin. Te saattekin, mutta ensin koe. Tahdotteko näyttää

voivanne sietää nöyryytystä ja pilkkaa hänen tähtensä, josta Te sanotte

pitävänne.

-- Tahdonko! Käskekää, minä tottelen!

Adèle avasi takokultaisen kaulanauhansa, jossa riippui medaljonki.

-- Kantakaa tätä kaulassa ystävyytemme merkkinä.

-- Minä kannan, vastasi tuomari hiukan arkaillen; mutta ehkä rupeevat

sanomaan, että me nyt olemme kihloissa.

-- Ja sitäkö Te pelkäätte?

-- En, jos sinä haluat sitä. Haluatko sitä?

-- Kyllä, Axel! Haluan sitä; sillä maailma ei salli mitään

ystävyyssiteitä miehen ja naisen välillä; maailma on niin kurja ettei

se usko puhtaaseen suhteeseen kahden eri sukupuolta olevan henkilön

välillä.

Ja hän kantoi kahlettaan. Maailma, joka on hyvin materialistinen kahden

kesken, sanoi kuten ystävättäret: -- Tyttö nai päästäkseen naimisiin ja

mies: saadakseen hänet. Se teki myös muutamia rumia viittauksia siihen,

että Axel otti tytön rahojen tähden, koska hän itse selitti, ettei

heidän välillään ollut mitään niin alhaista kuin rakkaus, ja ystävyys

ei pakota ketään käyttämään samaa sänkykamaria, kuten naineilla on

tapana.

He menivät naimisiin. Maailma oli saanut vihjeen, että he tulisivat

elämään kuten sisarukset, ja maailma asettui ilkeästi virnistäen

odottamaan tulosta siitä suuresta uudistuksesta, joka olisi muodostava

avioliiton uudestaan.

Vastanaineet matkustivat ulkomaille. Vastanaineet palasivat kotiin.

Rouva oli kalpea ja huonolla tuulella. Hän alkoi heti ottaa

ratsastustunteja. Maailma höristi korviaan ja odotti jotain. Tuomari

näytti siltä kuin olisi tehnyt jotain rumaa ja käyskentelisi

häpeissään. Ja niin todettiin:

-- Nuo ovat nukkuneet sisarussängyssä, sanoi maailma.

-- Siitä tulee kai sisaruslapsia, sanoivat ystävättäret.

-- Ja ilman rakkautta? Mutta sehän on! Niin, mitä se on?

-- Se on henkinen avioliitto, tai sukurutsausta, sanoi eräs anarkisti.

Tosiasia pysyi, mutta sielujen sympatia alkoi ehtyä. Halveksittu

todellisuus murtautui esiin kostaakseen.

Tuomari harjoitti ammattiaan, ja rouva antoi imettäjän ja piian

harjoittaa omaansa. Siksi hänellä ei ollut mitään puuhaa. Toimettomuus

antoi hänen ajatuksilleen tilaisuuden kehittyä, ja hän alkoi pohtia

asemaansa. Sen havaitsi hän vähemmän tyydyttäväksi. Oliko lahjakkaan

ihmisen toimena olla tekemättä mitään? Tuomari rohkeni kerran

huomauttaa, ettei hänen tarvinnut, ettei ollut pakko olla tekemättä

mitään. Mutta sitä hän ei rohjennut enää koskaan uudelleen.

-- Hänellä ei ollut mitään toimitettavaa.

-- Ei, olla puuhailematta mitään ei ollut toimi. Miksi hän ei

imettänyt?

-- Imettää? Hän halusi jotain, jolla voisi ansaita rahaa.

-- Oliko hän siis ahne? Hänellähän oli enemmän kuin he kuluttivat;

miksi hänen pitäisi siis ansaita rahaa?

-- Tullakseen miehen kanssa tasa-arvoiseksi.

-- Tasa-arvoisia heistä ei voisi koskaan tulla, sillä hänellä olisi

aina asema, jota mies ei voisi koskaan saavuttaa. Luonto oli laittanut

niin, että naisesta tulisi äiti, mutta miehestä ei.

-- Sepä oli tyhmää se.

-- Se olisi voinut olla myös päinvastoin, mutta asia olisi joka

tapauksessa ollut yhtä raivostuttava.

-- Niin, mutta tästä elämästä tuli sietämätöntä. Hän ei voinut elää

vain perheelleen, hän halusi elää myös muille.

-- Silloin voisi hän kuitenkin aloittaa perheestään, muita voisi sitten

alkaa ajatella myöhemmin.

Keskustelua olisi voinut jatkua iäisyyteen, mutta se kesti melkoisen

ajan kuitenkin.

Tuomari oli luonnollisesti useimmiten asiakaskäynneillä kaiket päivät,

ja kun hän tuli kotiin, oli hänellä vastaanotto. Silloin oli Adèle

epätoivoinen. Hän näki miehensä sulkeutuvan sisään toisten naisten

kanssa ja ottavan vastaan näiden luottamusasioita, joita tämä ei voinut

ilmoittaa hänelle. Heidän välissään oli aina salaisuuksia, ja hänestä

tuntui siltä, että mies oli hänen yläpuolellaan.

Kalvava viha alkoi kasvaa hänen sisässään; viha epäoikeudenmukaisuutta

kohtaan tässä suhteessa, ja hän etsi nyt keinoa saada mies alennetuksi.

Miehen täytyi alentua, jotta tasa-arvoisuus astuisi voimaan.

Eräänä päivänä tekee Adèle esityksen sairaskodin perustamisesta. Mies

ei aluksi kannattanut, koska hänellä oli kylliksi praktiikkansa

hoitamisessa. Mutta sitten mies ajatteli, että olisi hyvä hänen saada

jotain toimitettavaa, joka rauhoittaisi hieman tilannetta.

Adèle sai sairaskotinsa, ja mies meni hänen kanssaan mukaan

johtokuntaan. Adèle istui nyt johtokunnassa ja hallitsi. Hallittuaan

puoli vuotta tunsi hän itsensä niin perehtyneensä lääkärintaitoon, että

hän alkoi antaa neuvoja ja ohjeita omin päin.

-- Se ei ollut mikään konsti, tuumi hän.

Erään kerran sattui Adèle havaitsemaan virheen, jonka sairaskodin

lääkäri oli tehnyt, ja sen jälkeen hänellä ei enää ollut mitään

luottamusta tätä kohtaan. Seurauksena oli, että hän eräänä päivänä

luonnollisessa ylemmyyden tunteessaan lääkärin poissa ollessa otti ja

kirjoitti reseptin. Resepti onnistui menemään läpi, ja potilaskin

nautti sen kuoleman tuottavin tuloksin.

Täytyi heti muuttaa toiseen kaupunkiin. Mutta näin oli tasapaino

häiriintynyt, ja se häiriytyi vielä enemmän uuden perillisen

ilmestymisestä maailmaan. Huhu kuolemantapauksesta oli myöskin

levinnyt.

Puolisoiden välinen suhde oli surullinen ja ankea, sillä siinähän ei

ollut koskaan ollut rakkautta; terveen ja voimakkaan luonnonvietin

heijastumaton perusta puuttui, ja se oli vain surkea egoistisen

ystävyyden löysiin laskelmiin perustuva yhteiselo.

Mitä tapahtui hänen palavassa päässään kuviteltua ylempää etsiessään

tehdyn erehdyksen havaitsemisen jälkeen, siitä hän ei puhunut, mutta

mies sai kokea sen.

Hänen terveytensä alkoi olla hauras, hän menetti ruokahalunsa eikä

tahtonut koskaan lähteä ulos. Hän laihtui ja alkoi yskiä. Mies antoi

tutkia hänet kerta toisensa jälkeen, mutta lääkäri ei voinut löytää

sairauden syytä. Lopuksi mies tottui niin jatkuvaan valitteluun, ettei

hän enää kiinnittänyt siihen huomiota.

-- On ikävää omata sairas vaimo, sanoi hän.

Hän tunnusti sisimmässään, ettei se ollut mikään ilo, mutta jos hän

olisi rakastanut vaimoaan, ei hän olisi koskaan tuntenut tai

tunnustanut mitään sellaista.

Adèle kuihtui huomattavasti, ja hänen täytyi lopulta mukautua tukemaan

tämän päätöstä matkustaa kuuluisan professorin vastaanotolle.

Adèle matkusti professorin luo.

-- Kuinka kauan olette ollut sairas? kysyi tämä.

-- En ole koskaan ollut terve sen jälkeen, kun tulin maalta, jossa olen

kasvanut.

-- Ette siis viihdy kaupungissa?

-- Viihdy? Kuka välittäisi siitä, viihdynkö minä vai en, vastasi hän

marttyyrin ilmein.

-- Luuletteko, että maalaisilma tekisi teille hyvää? kysyi professori.

-- Luulen, että se on ainoa, mikä voisi pelastaa minut, jos saan sanoa

suoraan.

-- No, asettukaa siis asumaan maalle.

-- Mutta mieheni uraa ei kai voida keskeyttää minun tähteni?

-- Oo, mutta hänhän on rikkaissa naimisissa ja asianajajia meillä on

aivan tarpeeksi.

-- Professori on siis sitä mieltä, että meidän pitää muuttaa maalle?

-- Kyllä, jos luulette, että se hyödyttää teitä. En näe muuta sairautta

kuin niin kutsutun hermostuneisuuden ja luulen, että tekisi teille

hyvää.

Adèle tuli kotiin murtuneena... No? -- Professori oli tuominnut hänet

kuolemaan, jos hän jatkaisi kaupungissa asumista.

Tuomari meni aivan pois tolaltaan, mutta kun hän ei voinut salata

itseltään, että tämä johtui pääasiassa pakosta hylätä praktiikkansa,

sai hän täydelliset todisteet siitä, ettei hän välittänyt vähääkään

vaimonsa hengestä.

Hänkö ei uskonut, että oli kyseessä tämän elämä? Uskoiko hän sitten,

että professori ymmärsi tämän paremmin kuin hän? Tahtoiko hän vaimon

kuolemaa? Ei tosiaan tahtonut ja sentähden ostettiin maatila. Sitä

hoitaisi pehtori. Koska maalla oli nimismies ja kruununvouti, joutui

tuomari nyt toimettomaksi. Päivät viruivat loputtomiksi, elämänsä oli

tukalaa. Kun hänellä ei enää ollut tuloja, täytyi hänen elää vaimonsa

koroilla. Ensimäisenä vuonna hän lueksi ja pelasi Fortuna-peliä.

Toisena vuonna herkesi hän lukemasta, kun ei tiennyt mitä tarkoitusta

varten luki. Kolmantena rupesi hän brodeeraamaan.

Mutta vaimo heittäytyi heti maanviljelyspuuhiin ja tallusteli itse

karjakartanolla hameet kintuissa ja tuli huoneisiin likaisena ja löyhki

lehmältä. Hän voi niin hyvin ja komenteli väkeä niin että oikein, sillä

hän oli maalla kasvanut ja ymmärsi nämä asiat.

Kun tuomari valitteli toimettomuuttaan, vastasi vaimo: rupee jotain

tekemään. Kyllä talossa aina työtä löytyy.

Hän tuumi esittää rupeevansa ulkohommiin, mutta varoipas!

Hän söi, makasi, käveli. Jos meni luhalle tai navetalle, oli hän aina

tiellä ja muija torui.

Kun hän eräänä päivänä oli valitellut tavallista enemmän ja piiat eivät

olleet pitäneet vaaria lapsista, sanoi vaimo tinkimättä: Kaitse lapsia,

siinähän sitä on työtä.

Mies katsoi vaimoonsa: tarkoittikohan tuo totta: -- No, eikö hän voisi

muka katsoa omia lapsiaan? Oliko tämä nyt niin merkillistä?

Mies tuumiskeli tyystin ja hoksasi, ettei se tosiaan ollut niin

merkillistä.

Nyt kulki hän säännöllisesti joka päivä lasten kanssa kävelemässä.

Eräänä aamuna kun heidän piti lähteä, ei oltu pantu lasten päälle.

Tuomari suuttui ja meni rouvan luo, sillä piikoja hän pelkäsi.

-- Miksei ole pantu lasten päälle?

-- Siksi, että Marilla on muuta hommaa! Pane sinä niiden päälle, ei

sinulla ole muutakaan tekemistä. Ei suinkaan ole mikään häpeä pukea

omia lapsiaan?

Mies tuumiskeli hetken ja huomasi, ettei se ollut mikään häpeä. Sitten

hän puki.

Eräänä aamuna huvitti häntä lähteä ulkosalle yksin pyssy mukana,

vaikkei hän koskaan ampunut.

Kotiin tullessa oli rouva vastassa.

-- Miksi sinä et ole tänään ollut lasten kanssa kävelemässä? sanoi hän

tuiman nuhtelevalla äänellä.

-- Siksi, ettei se minua tänään huvittanut!

-- Huvittanut! Kai minua sitten huvittaa teuhata töryssä ja pölyssä

kaiken päivää? Ei näy huvittavan tehdä mitään hyödyllistä edestäsi.

-- Edestäni? Ruokaniko edestä? kai tarkoitat.

-- Minkä tahansa, tarkoitan vain. Ja minusta tosiaan sellainen vanha

mies kuin sinä voisit hävetä loikomasta joutilaana sohvalla.

Mies häpesi tosiaan ja sitten oli hän vakituisena lapsenpiikana.

Täsmällensä työnsä teki. Ei hän tässä mitään väärää huomannut, mutta

kärsi kuitenkin. Jokin oli hänestä nurin narin, mutta vaimo kyllä aina

osasi asiat oikein päin kääntää.

Vaimo istui konttorissa ja hänen luonaan kävivät pehtorit, rättärit;

vaimo seisoskeli aitassa ja mittaili jyvät alusväelle. Ken ikinä tuli

taloon, haki vain rouvaa, kukaan ei herraa,

Kerran kävelymatkalla sattui herra menemään niitylle jossa oli

nautakarjaa. Hän tahtoi näyttää lapsille lehmiä ja talutteli heitä

varovasti syövän karjan ohitse. Yhtäkkiä kohosi musta pää toisten

eläinten selkäin takaa ja katseli vieraita hiljaa mörähdellen.

Tuomari kopaisi lapset syliinsä ja juoksi minkä jaksoi takaisin aidan

luo. Sinne päästyään nakkasi hän lapset miten sattui aidan yli ja

yritti hypätä itsekin, mutta takertui aidakseen. Näki naisia haassa ja

alkoi huutaa minkä jaksoi:

-- Sonni, sonni!

Mutta naiset nauroivat ja auttoivat pahoin ryvettyneet lapset ojasta.

-- Ettekö näe, sonni! huusi tuomari.

-- Eihän sitä sonnia olekaan, sanoi vanha akka. Se lahattiin kaksi

viikkoa sitten!

Herra tuli kotiin nolona ja kiukuissaan. Kaipaili vaimolle väen päälle.

Vaimo vain nauroi. Iltapäivällä olivat he kahden salissa. Oveen

noputettiin.

-- Sisään! huusi rouva.

Muudan eukko, joka oli ollut sonniseikkailussa, tuli sisään kädessään

tuomarin kaulanauha.

-- Tämä on kai rouvan, sanoi hän epäröiden. Adèle katsoi ensin naiseen,

sitten mieheen, joka silmät selällään tuijotti kytkyeeseensä.

-- Ei, se on herran! vastasi rouva ja otti nauhan naiselta. Kiitokset,

hyvä ystävä. Herra maksaa sinulle löytäjäisiä.

Herra istui kalpeana ja liikkumatta.

-- Ei minulla ole rahaa, pyytäkää rouvalta, sanoi tuomari hypiskellen

kaulapantaansa.

Rouva otti kruunun kukkarostaan ja antoi naiselle, joka lähti,

nähtävästi juonta ymmärtämättä.

-- Olisit voinut jättää tämän minulle tekemättä! sanoi herra

tuskallisesti.

-- Eikö sinussa ole miestä pitämään sanaasi ja vastaamaan teoistasi.

Häpeätkö kantaa yhtä minun lahjaani, kun minä kannan sinun lahjojasi?

Oletpa vainenkin pelkuri! Ja olet olevinasi mies!

Siitä lähin ei tuomarilla ollut sielun rauhaa. Mihinkä hän menikin,

näki hän itselleen virnisteltävän ja piiat ja rengit saattoivat koska

tahansa huutaa nurkan takaa: sonni! sonni! aina kun hän kulki ohi.

* * * * *

Rouvan piti matkustaa huutokauppaan ja viipyä poissa viikon päivät.

Sillä aikaa oli herran pidettävä väkeä silmällä.

Ensimäisenä päivänä tuli kyökkipiika pyytämään rahaa sokeriin ja

kahviin. Hän antoi minkä pyydettiin. Kolmen päivän päästä tuli

kyökkipiika taas pyytämään rahaa samaan tarkoitukseen. Herra ihmetteli

sitä, että edelliset olivat loppuneet.

-- En minä niitä yksinäni hotki, sanoi piika. Ja rouva ei milloinkaan

ole mitään muistuttanut.

Hän antoi rahat. Mutta haluten uteliaasti tietää, oliko väärässä, avasi

hän talouskirjan ja alkoi laskea.

Ihme summa tuli noista kahdesta menoerästä. Kun hän laski yhteen

kuukauden ajan naulat, tuli leivisköitä. Hän jatkoi tarkastustaan ja

kaikkialla samat tulokset. Siirtyi pääkirjaan ja näki paitse

kohtuuttomia summia myös mitä järettömimpiä yhteenlaskuvirheitä.

Loppuhuomioksi tuli, ettei rouva osannut ei laatu- eikä desimaalilukuja

ja että alustalaiset mitä julkeimmin petkuttaen vievät taloa

perikatoon.

Rouva tuli kotiin. Tuomarin täytyi kuunnella huutokauppakertomukset

loppuun. Sitten kakistelihe mies ja aikoi alkaa, mutta rouva itse

tarttui langan päähän:

-- No, mitenkäs sinä, ukko paha, tulit toimeen piikain kanssa?

-- Ooja, kyllähän minä niiden kanssa, mutta ne eivät varmaankaan ole

rehellisiä.

-- Eivät rehellisiä?

-- Ei, menoerät kahviin ja sokeriin esimerkiksi ovat liian suuret.

-- Mistä sinä sen tiedät?

-- Katsoin talouskirjasta.

-- Jaha, vai nuuskit sinä minun kirjojani?

-- Nuuskin! En, mutta minun teki mieli tarkastaa.

-- Mitä sinulla niissä on tekemistä...

-- Ja huomasin, että sinä pidät kirjaa etkä osaa laatu- etkä

murtolukuja.

-- Minäkö? En osaa?

-- Et, sinä et osaa; ja siksi uhkaa taloutta tuho. Pikku humbuugia

olet, muori paha. Usko pois!

-- Mitä se kehenkään, mitä minun kirjoissani on?

-- Kyllä, näes laki voi panna, luultavasti minut, vankeuteen väärästä

kirjanpidosta,

-- Laki? Pyh! Minä vähät laista!

-- Sen kyllä uskon, mutta sittenkin se pitää meidät kurissa, se on

varma. Ja siksi pidän minä itse tästä lähin kirjaa.

-- Otetaan kirjanpitäjä!

-- Ei tarvita! Minulla ei ole muuta tekemistä. Ja päätetty.

Mutta kun tuomari asettui pulpetin ääreen ja väki tuli hänen eteensä,

alkoi rouvan maanviljelys- ja karjanhoitoharrastus kadota.

Tuli raju reaktsioni ja rouva ei pian piitannut ei lehmistä eikä

vasikoista, vaan istui sisällä. Ja siellä hän istua kykki ja hautoi

uusia tuumia.

Tuomari virkeni uuteen eloon. Hän yhtyi maanviljelyspuuhiin ja piti

talonväen aisoissa. Nyt oli hänellä ylivalta. Hän hallitsi ja järjesti

ja määräsi menot ja tarkasti tulot.

Eräänä päivänä tuli rouva konttoriin ja pyysi tuhat kruunua uutta

pianoa varten.

-- Mitä sinä oikein ajattelet? sanoi mies. Juuri kun navetta on

korjattava. Ei meillä ole varaa.

-- Mitä ihmettä? vastasi rouva. Eikö meillä ole varaa? Eikö minun

rahani riitä?

-- Sinun rahasi?

-- Minun tietysti, myötäjäiseni?

-- Ne tulivat perheen rahoiksi naimakaupassa.

-- Siis sinun rahoiksesi.

-- Ei, ystäväni, vaan perheen. Perhe on kommuuni, ainoa, jossa

omaisuuden yhteisyys on suvaittu, hoitajana mies, tavallisesti.

-- Miksi hän, eikä nainen?

-- Siksi, että hänellä on enemmän aikaa, kun hänen ei tarvitse

synnyttää lapsia.

-- Mikseivät molemmat voi olla hoitajina?

-- Samasta syystä, josta yhtiölläkin on vain yksi johtaja. Jos myös

nainen olisi hoitajana, olisivat lapsetkin, sillä omaisuus on heidän.

-- Pelkkiä advokaattijuonia. Mutta kyllä minusta on kovaa se, että

minun täytyy pyytää lupaa saada ostaa itselleni pianoa omilla

rahoillani.

-- Ne eivät ole nyt enää sinun rahojasi.

-- No sinunko ne sitten on?

-- Ei, ei minunkaan, ne on perheen, ja kuules vielä. Älä luikuilekaan

pyytämällä minulta lupaa; jos olet viisas, niin kysyt vain hoitajalta

käykö päinsä perheen raha-asiain tällään ollessa menettää niin paljon

ylellisyyteen.

-- Onko piano sitten ylellisyyttä?

-- Uusi piano silloin kun vanha vielä on olemassa, voi olla

ylellisyyttä. Nyt ovat raha-asiat huonot, siksi _ne_ eivät salli sinun

ostaa uutta pianoa, vaikka _minä_ en tietysti voi enkä tahdo sinua

vastustaa.

-- Eihän nyt tuhat kruunua vie konkurssiin.

-- Kyllä, turhanaikaisella tuhannen kruunun velalla voi aiheuttaa

luisumisen konkurssiin.

-- Sinä siis et anna minun ostaa uutta pianoa.

-- Ei ollenkaan siis. Tilan epävarmat raha asiat...

-- Milloin, milloin koittaa se päivä, jolloin nainen saa hoitaa itse

omaisuuttaan eikä tarvitse kerjätä mieheltä?

-- Silloin, kun hän itse tekee työtä. Mieshän, sinun isäsi, on koonnut

työllään sinun omaisuutesi. Miehethän ovat työllään koonneet kaiken

omaisuuden, siksi, näes, on ollut oikeudenmukaista, että sisar sai

periä vähemmän kuin veli, etenkin kun veli jo syntyessään tuli

velvolliseksi elättämään vaimonsa, mutta sisar ei ollut velvollinen

elättämään miestään. Ymmärrätkös?

-- Niin, se on muka oikeutta se, että jaetaan epätasaisesti. Onko

oikeudenmukaista jakaa epätasaisesti? Luulisi sinulla olevan niin

paljon älyä, ettet sitä voi väittää! Tasanhan aina olisi jaettava.

-- Eipä, ei aina. On jaettava suhteellisesti ansioiden mukaan.

Laiskuri, joka köllöttelee nurmella, katsoa töllöttelee kun muurari

rakentaa, on saapa vähemmän kuin muurari, joka rakentaa.

-- Jaha, minä olen siis laiska.

-- Hm! Parasta on olla virkkamatta mitään. Mutta kun minä makasin

sohvalla ja lueksin, pidit sinä minua hyvin laiskana ja muistanpa sinun

jotain sinnepäin vihjailleenkin; jotenkin selvästi.

-- No mitä minun sitten on tehtävä?

-- Mene kävelemään lasten kanssa.

-- Minä en ole sopiva lapsille.

-- Mutta pitipäs minun olla sopiva lapsille. Kuulepas, ystäväni:

nainen, joka sanoo, ettei hän ole sopiva lapsille, ei ole mikään

nainen. Eikä hän ole mieskään? Mikä hän sitten on?

-- Hui, hui kuinka voitkaan puhua lastesi äidistä!

-- Mitä sanotaan miehestä, joka ei välitä naisista? Kai jotain varsin

kaunista?

-- Oh, en viitsi kuunnella enää.

Ja siksi meni rouva huoneesta ja sulkeutui omaansa. Tuli kipeäksi.

Lääkäri, tuo kaikkivaltias, joka oli anastanut ruumiit sitten kun pappi

oli menettänyt sielut, selitti maaseutu-ilman ja yksinäisyyden rouvalle

epäterveelliseksi ja nyt oli muutettava kaupunkiin, jotta rouva

saataisiin lääkärin hoitoon.

Kaupunki vaikutti erinomaisen edullisesti rouvan terveyden tilaan ja

katuviemärien ilma loihti hänen poskilleen uuden raikkauden.

Tuomari antautui praktiikkaansa ja puolisojen eripuraisilla luonteilla

oli taas ukonjohdattimensa.

Eräänä päivänä julistivat lehdet, että teatteri oli ottanut

näyteltäväkseen erään teatterikappaleen, jonka rouva oli sepittänyt,

-- Näetkös nyt, sanoi rouva miehelleen, että nainenkin voi elää

korkeampia tarkoitusperiä kuin lapsen hoitoa ja ruuan laittoa varten.

Ja mies tunnusti ja pyysi anteeksi.

Kappale näyteltiin. Mies istui etuaitiossa kuin kylmän suihkun alla ja

näytelmän päälle sai hän olla isäntänä seksalla.

Rouvaa saarsivat ihailijat, joille mies sai kaataa naukkuja ja niistää

sikareja.

Sitten pidettiin puheita. Mies seisoi vahtimestarin vieressä ja piti

huolta sampanjapullojen kunniapamauksista kun juotiin malja naiselle ja

suurista tulevan ajan toiveista puhui nuori runoseppä, joka uskoi

naiseen.

Muudan näyttelijä tuli ja taputti tuomaria olalle ja pyysi hänen

tuomaan sisään Garte Blanchea tuon kehnon Roederin asemesta; kyypparit

juoksentelivat kyselemässä rouvan miestä; ja rouva kehoitti lakkaamatta

miestä pitämään huolta siitä, että arvostelijat saivat juomaa.

Nyt oli mies alakynnessä ja se tuntui hänestä hyvin pahalta. Kun he

illalla palasivat kotiin, säteili rouva riemusta.

Sielunsa oli laajentunut ja tulvehti joka soluun, jännitti joka hermoa.

Menestys oli nostanut painot rinnalta ja hän hengitti vapaasti ja

korkeasti; hän oli puhunut ja häntä oli kuultu; hän oli ollut mykkä ja

saanut puhelahjansa. Hän haaveili tulevaisuuttaan, uusia suunnitelmia,

uusia voittoja.

Mies mökötti hiljaa kuin märkä puupukki eikä hänestä kosketellessa

tullut vastakaikua. Mikäli nainen nousi, sikäli mies vaipui.

-- Olet kateellinen, sanoi rouva keskeyttäen hehkuvan puheensa.

-- Ellen olisi miehesi, en olisi kateellinen. Minä iloitsen

menestyksestäsi, mutta se työntää minua syrjään. Olet oikeassa, mutta

minä myös. Avioliitto on ihmissyömistä. Ellen minä syö sinua, syöt sinä

minut. Nyt söit sinä minut. Minä en voi sinua rakastaa enää.

-- Oletko sinä minua koskaan rakastanutkaan.

-- Ei, en tosiaan, me rakensimme aviomme ilman rakkautta, siksi se ei

menestynyt. Minusta tuntuu kaikessa tapauksessa siltä kuin avioliitto

olisi saman kohtaloinen kuin monarkia. Monarkia voi olla olemassa vain

itsevaltiutena. Avioliitto oli monarkinen hallitusmuoto, ja siksi

täytyy sen hävitä.

-- Mitäs sijaan tulee?

-- Tasavalta tietysti! vastasi mies ja meni makaamaan.

Paripuolet.

Minä tapasin heitä kolmena vuotena tavallisesti joka päivällisaikaan

mennessäni kotiin kirjastosta.

Ensimäisenä vuonna oli mies ryhdikäs ja notkea kuin luutnantti, joka

hän olikin. Vaimo kulki tanssien hänen sivullaan ja kallisti päänsä

vinoon nähdäkseen miehen silmiin. Mies kalpeni, mutta vaimo rusoitti

yhä.

Toisena vuonna kulkivat he vielä käsikynkässä, mutta katsoivat suoraan

eteensä ja vaimo ei koskaan kallistanut päätään vinoon nähdäkseen

miehen kuoppaisiin silmiin.

Kolmantena vuonna tuli mies yksin. Kaulansa näytti venyneen ja leuka

oli pitkällä. Poskinahkat kuten liimattuina tiivisti leukapieliin ja

silmät mustissa puitteissa. Kun hän oli uniformussa, roikkui sapelin

nauhakset alaalla vatsan puolella ja keltaiset yleis-esikunnan riväärit

lepattivat laihoilla koivilla. Vaimo tuli joskus yksin. Käyntinsä oli

keveä ja hypähtelevä kuin ennenkin; mutta kasvoilla tyytymätön, kova

ilme. Sieraimet pörhöttivät auki kuin saalista vainuten ja silmät

vilkuivat toiselle katukäytävälle kuin pälyen tyydytystä. Neljäntenä

vuonna ei mies tullut.

-- Oletteko kuullut, että kapteeni X on kuollut? kysyi eräänä päivänä

muudan ystävä.

-- En, minä en tunne kapteeni X:ää.

-- Vai ette, nuori, lahjakas mies, suuri tulevaisuus. Kyllä te varmaan

olette nähneet hänet, sillä hän asui saman kadun varrella kuin tekin.

-- Aa, jaa, oli yleis-esikunnassa, ja nuori, kaunis vaimo?

-- Ihan sama!

-- No, mikä sen tappoi?

-- Niin, mikä? Oletteko nähneet Erotaan pois?

-- En.

-- Lukekaa se sitten!

-- Puhuuko se aviopuolisoista?

-- Ei, paripuoliskoista!

Ei riitä.

Madame St. Briellä on perhepensioni Passyssa. Hän on leski,

kahdeksan viidettä ijältään, hänellä on kolme poikaa. Yksi

kahdeksannellakolmatta, nainut. Toinen kuusikolmatta, nainut. Kolmas

neljäkolmatta, naimaton ja taiteilija. Mies oli lääkäri ja kuoli,

dekoreerattuna, kaksi vuotta sitten.

Hänellä on vähäiset korot, joilla hän voi tulla yksinään toimeen, mutta

pojan, joka on maalari, täytyy saada modelleja, väriä, siveltimiä,

kangasta, ateljeeri ja absenttiä. Siksi on hänellä pensioni, mutta myös

siksi, että hän rakastaa ihmisseuraa.

Vanhemmat pojat eivät käy kotona koskaan. Miniät ovat vieroittaneet

heidät tykkänään äidistä. Äiti on uhrannut koko elämänsä lasten

hyväksi, ilman mitään muita harrastuksia. Nyt ovat muut pesästä

lentäneet, äiti on yksin nuorimman kanssa, joka ei ole koskaan kotona.

Äidillä lienee ikää vielä pari kolmekymmentä vuotta, mutta hänellä ei

ole ketään kenen hyväksi elää ja itsensä hyväksi ei hän voi elää, sillä

hän oli syntynyt ja kasvatettu äidiksi eli elämään muiden hyväksi.

Charles, taiteilija, on kiristänyt häneltä paljon rahaa nyt

huhtikuussa, sillä hänen täytyy salonkiin nyt ensi kertaa ja paraikaa

odotellaan vastausta jurylta.

Tänä aamuna tuli Charles-herra aamiaispöytään. Naama kelmeän

keltaisena, silmäin alukset mustan puhuvina, silmät kuin vihreällä

koneöljyllä rasvatut. Kylmä hiki asuskeli hiusrajassa ja henki löyhki

saastaiselta.

-- Missä sinä olit eilen, pikku Charles? kysyy äiti ja latoo kuusi

osteria vadille hänen eteensä.

-- Mitä se sinuun kuuluu? vastaa Charles ja haistelee ostereita.

Portugalilaisia! Hyi!

-- Ja minä kun olin tuovinani sinulle oikein makuruokaa, sanoo äiti.

-- Älä sinä pidä minusta yhtään huolta, sanoo Charles-herra. Sinä

kiusaat minut hengiltä ja piru vieköön, minä muutan matkaani, jos yhä

pidetään tätä peliä.

Äiti kääntyy erään hoitolaisensa puoleen, nuoren rouvan, kaksi pientä

poikaa helmoissaan.

-- Ompa sitä lapsistaan iloa, kaksi lensi pesästä ikipäiviksi ja tämä

on viimeinen. Onko hän kiltti äidilleen.

-- Eipä liiaksi, vastaa hoitolainen.

Charles-herra nousee ylös, punaisena, niin punaisena kuin vetelä

verensä sallii, ja karjaisee:

-- Hyvästi! Minä lähetän hakemaan tavarani aamiaisen jälkeen.

Pariovet paukkuvat ja Charles-herra menee.

Äiti purskahtaa itkuun.

Aamiaisen jälkeen tulee toimitsija hakemaan tavaroita.

Äiti kokoilee itkien Charlesin piirustusvehkeet, tyhjentää piirongin

laatikot ja panee liinavaatteet kapsäkkiin. Ottaa taulut seiniltä ja

käskee piian pölyyttämään vaatteet. Ja sitten on huone tyhjä.

Pojat pois lentäneet ja pesä on hylätty. Mitä varten hän nyt eläisi,

kenen hyväksi hän nyt nokittaisi rintaansa ehkä kolmekymmentä vuotta,

koko miespolven ijän?

-- Sellainen on luonnon sääntö, rouva St. Brie-parka, sanoo

hoitolainen. Ja ei meidän ole kasvatettava lapsia itseämme varten.

Kuten itse lensimme vanhempain luota, niin lentävät lapset meidän

luotamme. Vaadimme liikaa elämältä, joka antaa niin vähän.

-- Mutta mitä sitä sitten tekee, kun kaikki ovat lähteneet pois?

väittää hylätty äiti.

-- Työtä itselleen, kaiketi, vastaa hoitolainen.

-- Ei se riitä. Minä en voi elää yksin, minulla täytyy, täytyy olla

joku.

Ja nyt on leski yksinään ja suree. Mutta koko hyvyytensä tuhlaa hän nyt

hoitolaisen pikku pojille. Hän leikkii heidän kanssaan, lukee ja

luettaa, pelaa dominoa heidän kanssaan ja hoitelee heitä, kun he ovat

kipeinä. Ja hänellä on joku, jolle elää, koko kuukauden ajan.

Mutta kun kuukausi loppuu, matkustavat he pois. Hän seisoo portailla

kun he nousevat vaunuihin ja kun ajoneuvot vierivät avenyelle päin,

katsoo hän kauan, kauan heidän jälkeensä, kuten he veisivät mukanaan

taas palasen hänen sydämestään. Mutta se sydän on kuin Prometheuksen

maksa. Se kasvaa sikäli kuin kotka nokkii.

Ja sitten tulee uusi hoitolainen, mikä lie, matkustelee maita

mantereita suurta surua pois löyhytellen. Ja sitten tapaa hän sen

nokitun äidin sydämen. Ja sitten saa hän palasen hänkin kun vuorostaan

nokkii, ja ottaa ajurin ja ajaa tiehensä aikansa tultua ja antaa

piioille kullekin lois-dorin tuon kalvamansa sydämen edestä. Mutta

leskelle hän ei anna mitään, se ei ole soveliasta. Ei, mutta, avasihan

hän rintansa ja antoi äidille souvenirin, palasen suruaan, ja toinen

otti sen vastaan ja kätki säästöjensä joukkoon.

Mutta miten tuhmaa onkaan elää toisten hyväksi, ei se riitä, ei riitä.

Eräs Nukkekoti.

He olivat olleet naimisissa kuusi vuotta, mutta he olivat yhä kuin

äsken kihlautuneet. Mies oli kapteeni sotalaivastossa ja oli

harjoitusretkillä pari kuukautta joka kesä ja kaksi kertaa oli hän

ollut suurella retkellä. Ne olivat niin terveellisiä nuo pikku matkat;

jos aviosuhde oli ruvennut tuntumaan ummehtuneelta yhdellä paikoin

ollessa talvella, niin raikasti sen jälleen kesämatka. Ensimäisenä

kesänä kirjoitteli hän vaimolleen ihan rakkauskirjeitä ja hän ei voinut

antaa yhdenkään purjeen kulkea ohi merellä signaleeraamatta postia! Ja

kun vihdoin Ruotsin saaristo näkyi, paloi hän kiihkosta päästä mitä

pikimmin näkemään vaimoaan. Mutta sen tiesi vaimo. Landsortissa

tullessaan sai mies sähkösanoman: se tulee häntä vastaan Dalaröhön. Ja

kun ankkuri laskettiin Jutholmenin edustalla ja mies näki sinisen

nenäliinan liehuvan kievarin verannalla, tiesi hän, että vaimo se

siellä oli. Mutta laivalla oli niin paljon puuhaa ja ilta ehti,

ennenkun hän sai lähteä maihin. Mutta kun hän sitten tuli laivaveneellä

ja plihthukari puski laituriin ja hän näki vaimon sillalla, yhtä

nuorena, yhtä kauniina, yhtä terveenä kuin ennen, oli ilo kuin

ensimäisinä hääaikoina. Ja kun he tulivat kestikievariin, niin kas

miten nätit illalliset vaimo oli älynnyt hommata noihin kahteen pieneen

huoneeseen, jotka oli tilannut! Ja säihkyi viini ja läiskyivät

suudelmat ja nyt pärähti iltasoitto ulkoa virralta. Mutta se ei häntä

liikuttanut, hän lähtisi vasta kello yksi. Mitä? Oliko hänen

lähdettävä?

-- Oli, hänen piti nukkua laivalla, mutta jos hän ehtisi vain

aamuhuutoon, niin ei mitään hätää!

-- Mihin aikaan aamuhuuto?

-- Kello viisi!

-- Hyi miten aikaiseen!

-- Mutta missäs sinä asut tämän yön?

-- Sitäpä ei sanota!

Sen mies arvasi ja sitten tahtoi hän nähdä missä vaimo asui. Mutta

vaimo asettui oven eteen! Toinen suuteli häntä, ja avasi oven.

-- Hui miten iso sänky! Sehän oli kuin suuri parkassi! Mistä se sen oli

saanut?

Herra Jumala, miten toinen punastui. Mutta hänhän oli miehen kirjeistä

saanut sen käsityksen, että he "asuisivat" täällä kievarissa.

-- Niin, tietysti he asuvat, vaikka miehen piti ehtiä laivalle

aamuhuutoon, tuohon vietävän aamurukoukseen, josta tuhannen viis!

Hui miten hän puhui!

-- Nyt kahvia ja tulta uuniin, lakanat tuntuvat kosteilta! -- Sellainen

pieni älykäs vekkuli, hankkinut niin ison sängyn! Mistä hän sen oli

saanut?

-- Ei hän sitä ollut saanut.

-- Vai ei, kyllähän sen uskoi! Tietenkin sen uskoi!

-- Hän oli niin tuhma, niin!

-- Tuhma? -- Mies kaapaisi vaimoa vyötäreiltä.

-- Ei, oli pysyttävä siivolla!

-- Siivolla; helppo sanoa!

-- Tyttö, halkoja!

Kun kello löi kaksi ja aamu alkoi leimuta saarien takana ja vetten

päällä, istuivat he avoimen akkunan ääressä. Tuntui näet ihan kuin

vaimo olisi ollut hänen rakastajattarensa ja hän rakastaja. Eikö

tuntunut? Ja nyt täytyisi hänen lähteä vaimon luota! Mutta hän palaisi

kello kymmenen aamiaiselle ja sitten lähtisivät he purjehtimaan. Ja

sitten pani mies kahvin kiehumaan matkakeittiöönsä ja he joivat kahvia

auringon noustessa ja lokkien kirkuessa. Tuolla virralla oli

kanuunavene ja mies näki keulavahdin hukarin välähtävän silloin

tällöin. Vaikea oli erota, mutta hupaista tietää että pian taas

tavattaisiin. Ja sitten suuteli hän vaimoa viimeisen kerran, sitoi

sapelin vyölleen ja meni. Ja kun mies tuli sillalle ja huusi "vene

hoi", piiloittautui rouva uudinten taa ihan kuin häveten. Mutta mies

heitteli lentomuiskuja molemmin käsin yhä ja yhä kunnes matruusit

veneineen tulivat. Ja sitten viimein "hyvää unta, uneksi minusta" ja

kun mies kääntyi keskellä virtaa katsomaan taakseen ja asetti

kaukoputken silmälleen, niin näki hän vielä pienen, mustatukkaisen

olennon tuolla majatalon kamarissa ja aurinko paistoi hänen paidalleen

ja paljaihin olkapäihinsä ja hän oli kuin vedenneito!

Ja sitten meni aamuhuuto! Signaalitorven pitkät sävelet kiirivät

vihreiden saarien välitse kauas kimaltaville vesille ja palasivat

jälleen toisia teitä mäntymetsäin taitse. Ja sitten kaikki pojat

kannelle ja "Isä meidän" ja "Jesus suo mun aina alkaa". Dalarön pieni

kellotapuli vastasi lyhyellä soitolla, sillä oli sunnuntaiaamu. Ja nyt

liiteli kuttereita aamutuulessa ja liput liehuivat, laukauksia pamahti,

vaaleita kesäpukuja vilkkui tullisillalta. Vedenrajasta punaiseksi

maalattu höyry tuli Utöstä, kalastajat nostivat verkkojaan ja aurinko

paistoi yli virehtiväin, sinisten vetten ja vihreän maan.

Kello kymmenen lähdettiin veneellä laivasta ja kuusi paria airoja sousi

maata kohti. Ja nyt olivat he jälleen toistensa luona. Ja kun he olivat

aamiaisella suuressa ruokasalissa, kuiskasivat toiset vieraat

keskenään: onko se hänen vaimonsa? Mies puheli hiljaisesti kuin

rakastaja ja vaimo katsoi vähä väliä alas kuten hämillään ja hymyili

tai läimäsi miestä servetillä sormille.

Pursi odotti laiturin kylessä ja vaimon oli käytävä ruoriin. Mies hoiti

keulapurjetta. Mutta mies ei malttanut olla katselematta yhä vain

vaimoa, kesäpukuista, vaaleaa olemusta, korkeaa, kiinteää povea,

suppuista, päättäväistä suuta ja tiukkaa katsetta, joka tähtäsi tuuleen

hirvennahkahansikkaisen käden pidellessä suurjalustaa. Mies ei tahtonut

voida olla loruamatta ja kuhni usein käänteissä. Silloin häntä

toruttiin kuten laivapoikaa ja sekös hänestä oli hauskaa.

-- Mikset ottanut pikkuista mukaan? -- ärsytteli mies.

-- Mihinkä minä sen olisin pannut?

-- Siihen isoon parkassiin tietysti!

Ja vaimo hymyili ja miehestä oli niin hauskaa nähdä hänen hymyilevän

noin!

-- No mitäs tuumi emäntä aamulla? -- jatkoi mies.

-- Mitäs se tuumi?

-- Sanoiko nukkuneensa hyvin viime yönä?

-- Miksei olisi nukkunut?

-- Noo, enpä tiedä, olisivathan rotat voineet rapista lattian raoissa

tai vanha ullakkoluukku narista; mistäs sen tietää, mikä vanhan

mamselin suloista unta häiritsee.

-- Jos et sinä nyt pidä suutasi, niin panen kiinni jalusnuoran ja

kaadan sinut mereen!

Ja he laskivat pienen saaren poukamaan ja puraisivat murkinapalaa

pienestä koristaan; ja sitten ampuivat he pilkkaan revolverilla. Sitten

rupesivat he ongelle ja olivat onkivinaan, mutta ei syönyt, ja he

lähtivät taas purjehtimaan. Selille, joilla telkät lentelivät, lahteen,

jossa hauki kaislikossa polskahti, ja taas selille; eikä mies väsynyt

juttelemasta, katselemasta häntä, suutelemasta kun käsiksi pääsi.

Niin tapasivat he toisiaan Dalarössä kuutena kesänä ja aina olivat he

yhtä nuoria, aina yhtä huimia ja onnellisia. Ja talvisin olivat he

Skeppsholmenilla pienissä "kajuutoissaan". Ja silloin taklasi mies

laivoja pojille tai huvitti heitä Kiinan ja Etelämeren saarten

seikkailuilla ja rouva kuunteli ja hänen täytyi nauraa miehen hulluille

jutuille. Ja heilläkös oli ihastuttava huone, jota ei ollut muilla.

Siellä oli japanilaisia päivävarjoja ja sota-asuja, itäintialaisia

pienoispagoodeja, australialaisia jousia ja keihäitä, neekerien rumpuja

ja kuivattuja lentokaloja, sokeriruokoja ja opiumipiippuja. Ja pappa,

jonka pää alkoi tulla jo kaljuksi, ei viihtynyt poissa kotoaan. Joskus

läiskäsi hän lautaa sotatuomarin kanssa ja joskus pikku viiraa ja

tehtiin kohtuullinen kroki. Rouva oli ennen pelannut hänkin, mutta

sitten kun heille oli tullut neljä lasta, ei hänellä ollut aikaa, mutta

hän istui mielellään hetkisen miesten luona ja kurkisteli kortteihin ja

kun hän tuli papan tuolin luo, otti pappa häntä vyötäreiltä ja kysyi:

hassaisikohan noilla lapuilla.

Korvetin oli lähdettävä merelle kuudeksi kuukaudeksi. Kapteenista

tuntui meno kauhealta, sillä lapset olivat jo suuria ja mamman oli

vähän vaikea hoidella laajaa piirikuntaansa. Ja kapteeni ei ollut enää

niin nuori ja riehakas kuin ennen, mutta -- ei auttanut. Ja hän lähti.

Jo Kronborgissa pisti hän postiin ensimäisen kirjeen ja se oli

seuraavanlainen:

"Pieni rakas huippuheili!

Tuuli heikko S.S.O. t. O + 10° C, 6 las. vapaavahdissa. Minä en

voi kirjoittaa, miltä tuntuu olla täällä matkalla, erossa

sinusta! Kun me kiskoimme varppiankkurin Kastelholman edustalla

(6 ja 30 i.p. vahvalla N.O.T.N.) oli kuin olisi ajettu palli

rintaristikoihin ja tuntui ihan akuraatisti siltä kuin olisi

ajettu kettinki molemmista korvaklyyseistä. Sanotaan, että

merimiehet tuntevat aavistuksen ennen kun onnettomuus tulee.

Minä en tiedä sitä, mutta ennen kun saan sinulta ensimäisen

kirjelapun, olen ganz unruhig! Mitään kummempaa täällä ei ole

tapahtunut, siitä yksinkertaisesta syystä, ettei täällä saa

mitään tapahtua. Mitenkä Te voitte siellä kotona? Joko Popi sai

uudet saappaansa? Käykö ne hyvin jalkaan? Minä olen huono

kirjeentekijä ja sen sinä tiedät ja minä lopetan nyt tähän!

Suurella pusulla juuri tähän kryssiin x!

Sinun vanha Pall.

P. S. Hanki nyt itsellesi jotain seuraa, lapsukainen,

(naisväkeä, tietysti!) Ja muistapa sanoa Dalröna mamselille,

että hän korjauttaa sen ison parkassin siksi kun minä tulen

kotiin! (Tuuli lisääntyy, kääntyy yöksi Pohjoiseen!)"

Portsmouthin luona sai kapteeni vaimoltaan seuraavan kirjeen:

"Rakas vanha Pall.

Täällä on niin kolkkoa kun sinä olet poissa, sen sinä arvaat!

Ja tukalaahan se nyt on ollut, kun Alicekin on nyt saanut

hampaansa. Tohtori sanoi, että tämä oli harvinaisen aikaista,

ja se taitaa merkitä, että (sitäpä en sanokaan!). Popin saappaat

kävivät oikein mainiosti ja Popi on niistä niin ylpeää poikaa.

-- Sinä sanoit kirjeessäsi että minun pitäisi hankkia itselleni

jotain naisseuraa. Nyt minä jo olen hankkinut, tai oikeastaan,

tuli hän itse minun toverikseni. Hänen nimensä on Ottilia Sandegren

ja hän on käynyt seminaaria. Hän on hyvin vakava, ei Pallin siis

pidä pelätä, että hän johdattaa hänen huippuheilinsä harhapoluille.

Ja vielä on hän uskonnollinen. Juu, juu, kyllä meidän jokaisen

pitäisi vähän ajatella vakavammin myöskin uskonasioita. Hän on

erinomaisen kunnon nainen. Ja nyt lopetan minä tällä kertaa, sillä

Ottilia tulee minua hakemaan. Hän tuli nyt juuri ja pyytää sanomaan

tuntemattomana terveisensä.