Sitä koetetaan paraikaa, vaikka kavalasti hyökäten. Ja keinot ovat

_Naidun naisen omistusoikeus_

ja

_nainen työmarkkinoilla_,

jos nimittäin mies yhä jää perheen elättäjäksi. Siis miehet, olkaa

varuillanne!

Syksy.

He olivat olleet naimisissa kymmenen vuotta. Onnellisinako? Mikäli olot

sallivat. He olivat kiskoneet tasaväkisesti, tasaväkisesti, kuten kaksi

yhtä vahvaa nautaa, jotka vetävät kukin köydenpäästään.

Ensimäisenä vuotena haudattiin tietysti paljon kuvitteluja avioliiton

absolutisesta autuudesta. Toisena vuonna tulivat lapset ja elämän

ankara aherrus ei jättänyt paljon aikaa aprikoimiseen.

Mies oli kotirakas, ehkä hyvinkin, ja perhe oli hänen pieni maailmansa,

jonka keskipisteenä hän oli; lapset olivat säteitä ja vaimo koetti

hänkin olla jonakin sisustan pisteenä, mutta ei keskellä ympyrää, sillä

siinä oli mies, ja siksi lankesivat säteet joskus yhteen, joskus

erilleen ja kokonaisuus särkyi.

Nyt kymmenentenä vuonna nimitettiin mies vankilain tarkastuslaitoksen

sihteeriksi ja hänen oli lähdettävä matkoille. Tämä uhkasi hänen

kotoisia tapojaan ja hän oli melkein tyytymätön kun hänen kohta oli

koko kuukaudeksi lähdettävä kodistaan. Hän ei oikein tiennyt, mitä hän

tulisi enimmän kaipaamaan, vaimoa vaiko lapsia; ehkä kaikkea.

Lähtöpäivän edellisenä iltana istuu hän sohvallaan ja katsoo kun vaimo

latoo vaatteita hänen matkalaukkuunsa. Vaimo on polvillaan permannolla

ja laittelee laukkuun liinavaatteita. Hän puhdistaa pölyn mustista

vaatteista, kääntää ne huolekkaasti, jotta ne sopivat mahdollisimman

pieneen tilaan; eihän mies sellaisia asioita ymmärrä. Vaimo ei ollut

kodissa koskaan ruvennut palvelijan asemaan, tuskin hänen

vaimokseenkaan. Hän oli äiti: lasten ja miehen. Hän ei koskaan

nöyryytetyin mielin ryhtynyt parsimaan miehen sukkia, hän ei koskaan

tarvinnut kiitoksia. Eikä hän koskaan arvellut miestä tällaisesta

velalliseksi, sillä antoihan mies vastineeksi hänelle ja hänen

lapsilleen sekä ehyitä sukkia että paljon muuta, jota hän olisi saanut

hankkia raskaalla työllä maailmalla lasten täytyessä jäädä yksin

kotiin.

Mies istui sohvan nurkassa ja katseli vaimoaan. Nyt kun jäähyväisten

hetket lähenivät, alkoivat jo pienet kaipauksen ennakkosuoritukset. Hän

katseli naisen vartaloa. Lapaluut olivat jo vähän pönkällään, ja selkä

oli koukistunut työstä kehdon, silityslaudan ja lieden luona. Miehenkin

selkä oli kumarassa työstä kirjoituspöydän ääressä ja hänen oli

täytynyt hankkia apulaiset silmilleen. Mutta nyt ei hän tosiaan

ajatellut itseään. Hän huomasi, että naisen palmikot olivat ohuemmat

kuin ennen ja että jakauksessa näki valkenemisen oireita. Hänenkö

vuoksensa nainen oli kukoistuksensa kadottanut, hänenkö ainoastaan? Ei,

koko sen pienen yhteiskunnan, jonka he kaikki muodostivat; sillä olihan

vaimo tehnyt työtä itsensäkin puolesta. Ja miehenkin päälaella oli

tukka ohennut taistelussa kaikkien edestä. Hän olisi ehkä ollut

nuorekkaampi, ellei niin monta suuta olisi ollut odottamassa, jos hän

olisi ollut yksin, mutta hän ei hetkeäkään toivonut, että hän olisi

ollut yksin.

-- Hyvää tekee, kun pääset vähän kotoa jaloittelemaan, sanoi vaimo,

sinä oletkin istua kyköttänyt sisällä ihan liian paljon.

-- Olet hyvilläsi kun pääset minusta, sanoi mies hiukan katkerana,

mutta minulle tulee teitä ikävä.

-- Sinä kaipaat kuin kotikissa lämmintä nurkkaa, vaan en minä luule,

että sinä kaipaat minua kovinkaan hirveästi.

-- No entäs lapsia?

-- Niin, kun olet poissa, mutta kun olet kotona, niin kitiset niiden

tähden, ei pahasti tietysti, mutta kuitenkin! Oo, ei, kyllähän sinä

niistä pidät, uskonhan minä, en tahdo sinua väärin syyttää.

Illallisella oli mies hyvin lauhkea ja tunsi mielensä alakuloiseksi.

Hän ei lukenut iltalehtiä, mutta koetti vain päästä puheisiin vaimonsa

kanssa; mutta tällä oli niin paljon huolehtimista, ettei hän ruvennut

pitkiin tarinoihin ja sitäpaitse olivat hänen tunteensa ehtineet hyvin

terästyä kymmenen vuoden ottelussa lasten kamarissa ja keittiössä.

Mies oli kovin tuntehikas, vaikkei tahtonut sitä näyttää ja

epäjärjestys hänen huoneessaan vei häneltä sielun rauhan. Hän näki

jokapäiväisen elämänsä, olemassaolonsa kappaleita nakeltuina sinne

tänne tuoleille ja piirongeille ja avonainen, musta matkalaukku ammotti

hänestä kuin ruumiskirstu, jossa valkeat vaatteet olivat kääriliinoina

mustien vaatteiden ympärillä, joissa näkyivät hänen polviensa ja

kyynäspäittensä jälet ja hänestä oli kuin viruisi hän itse tuossa

valkeassa tärkkipaidassa valmiina suletun kannen alla pois

kannettavaksi.

Huomisaamuna, elokuun aamuna, hyökkäsi hän ylös sängystä, pukeutui

sydän kurkussa ja oli hyvin hermostunut. Hän meni lasten kamariin ja

suuteli kaikkia lapsia, jotka hieroivat unta silmistään, ja syleiltyään

vaimoaan hypähti hän ajurin rattaille lähteäkseen asemalle. Matka,

esimiesten seurassa, hauskuutti häntä ja hänestä tuntui tosiaan hyvältä

vähän virkisteleidä. Koti jäi taakse kuin tympeä sänkykamari ja hän oli

oikein iloinen saapuessaan Lindköpingiin.

Seuraava päivä vietettiin hienoilla vankilapäivällisillä suuressa

hotellissa, jossa juotiin maaherran, mutta ei vankien menestykseksi,

vaikka viimemainitun kuitenkin luulisi olleen matkan tarkoituksen.

Mutta sitten tuli ilta ja olo yksinäisessä huoneessa. Sänky, kaksi

tuolia, pöytä, komuuti ja yksi steariinikynttilä, joka levitti kehnoa

valoa alastomille tapeteille. Sihteeri oli ihan hädissään. Ei ollut

mitään: ei tohveleja, yönuttua, piippuhyllyä, kirjoituspöytää; ei noita

pikkukapineita, jotka muodostivat ihan koko hänen elämänsä. Entä vaimo

ja lapset? Mitenkähän ne nyt voivat? Olivatkohan terveitä? Sihteeri

tuli rauhattomaksi ja synkeäksi. Kun hän aikoi vetää kelloaan, ei ollut

kellonavainta. Se jäi kotiin kellotelineelle, jonka kerran hänen

vaimonsa morsiamena ollessaan oli hänelle ommellut. Hän asettui

makuulle ja sytytti sikarin. Mutta sitten täytyi hänen nousta

ottaakseen erästä kirjaa matkalaukustaan. Kaikki oli siihen niin

huolellisesti ladottu, että hän pelkäsi tekevänsä pahaa siivoa. Mutta

kun hän siinä kaiveli, niin löysi tohvelit! No kaikkea se eukko ehtii

ajatella! Ja sitten sai hän kirjan käsiinsä! Mutta ei tullut luvusta

mitään. Siinä loikoessaan ajatteli hän menneitä päiviä, vaimoaan

kymmenen vuotta sitten. Ja silloin ilmestyi kuva menneiltä ajoilta ja

nykyinen haihtui sikarin sinisen ruskeihin sauhuihin, jotka kierrellen

kohosivat sadeveden tahraamaan lakeen. Ja hän kaipasi rajattomasti.

Jokainen lausuttu tyly sana viilsi hänen korvaansa ja hän katui vaimon

jokaista karvasta hetkeä, joiden tuloon hän oli syypää. Viimein

nukahti.

Huomenna työtä ja uudet päivälliset ja maljat tirehtöörin, mutta ei

vieläkään vankien menestykseksi. Ilta yksinäisyyttä, autiota, kolkkoa.

Hän halusi puhella vaimolleen. Ja hän otti esiin paperia ja asettui

kirjoituspöydän ääreen. Ensimäiseen kynänvetoon kirje töksähti. Mitä

hän panisi? "Mamma hyvä", kirjoitti hän aina silloin kun lähetti kotiin

kirjelapun, jossa ilmoitti syövänsä kaupungilla. Mutta nyt ei

hän kirjoittanutkaan mammalle, vaan entiselle morsiamelle,

rakastajattarelle. Ja sitten hän kirjoitti "Lilly, rakkaani", kuten

muinoin. Kömpelösti se alussa kävi, sillä niin monta kaunista sanaa oli

jokapäiväisen, arkipäiväisen elämän raskas, kuiva kieli unohduttanut;

mutta pian hän lämpeni, ja nyt muistuivat ne jälleen mieleen kuin

menneet säveleet; valssin tahtia ja romanssi-katkelmia; sireeniä ja

pääskysiä, auringonlaskuisia iltoja peilikirkkailla ulapoilla; kaikki

elämän kevätmuistot häilyivät esiin auringon pilvinä ja ympäröivät

häntä. Sivun alimmaiseen laitaan laittoi hän tähden kuten rakastavaiset

tavallisestikin ja kirjoitti sen viereen -- aivan kuin ennen --

"Suutele tähän!" Kun hän oli kirjoittanut kirjeen ja luki sen läpi,

tunsi hän poskiaan kuumentavan ja oli vähän kuin nolona. Miksi, sitä ei

hän tarkoin tiennyt. Mutta hänestä tuntui kuin olisi hän uskonut

salaisimmat tunteensa jollekin, joka ei ehkä niitä ymmärtänyt.

Pani kuitenkin kirjeen postiin.

Kesti pari päivää ennenkuin vastaus tuli. Odotellessaan kuleksi hän

lapsellisen hämillään ja hermostuneena.

Mutta sitten tuli vastaus: mies oli koskenut oikeaan kieleen ja

keittiön kärystä ja lapsenkamarin melusta kuului laulu kirkas ja

sointuisa, lämmin ja puhdas kuin ensimäinen rakkaus. Ja sitten alettiin

lähetellä rakkauskirjeitä kahden puolen. Mies kirjoitti joka ilta ja

saattoipa päivilläkin lähettää postikortin. Toverit kummastelivat

häntä. Hän alkoi nimittäin pitää puvustaan ja ulkomuodostaan

niin tarkkaa huolta, että alettiin epäillä hänen joutuneen

rakastelusuhteisiin. Ja hän olikin rakastunut, uudelleen! Hän lähetti

vaimolleen valokuvansa, ilman silmälasia, ja vaimo hänelle kiharan

päästään. He kirjoittelivat lapsellisuuksia ja mies oli ostanut

värillistä kirjepaperia, jossa oli kyyhkysten kuvia. Mutta eiväthän he

vielä olleetkaan kuin keski-ikäisiä ihmisiä, eivät lähelläkään

viittäkymmentä, vaikka olivat elämän taistelujen vuoksi ruvenneet

tuntemaan itseään vanhoiksi. Mies oli viime vuonna lyönyt laimin

vaimonsa avioliitossa, ei niin paljon kylmyydestä kuin kunnioituksesta,

sillä vaimo oli hänelle etupäässä lasten äiti.

Matka läheni loppuaan. Nyt alkoi hän tulla levottomaksi ajatellessaan

kohtaamista. Hän oli vaihdellut kirjeitä lemmityn kanssa; tokkohan äiti

ja perheen äiti hänelle riittäisikään? Hän pelkäsi pettyvänsä kotiin

palatessaan? Hän ei tahtoisi nähdä vaimoaan kyökkiriepu käsissä eikä

lapset helmoissa kun tämä lähestyisi häntä syleilläkseen. Heidän oli

tavattava jossain muualla, kahden. Kutsuisiko hän hänet vastaansa

kohtaukseen Vaxholmalle, ravintolaan, jossa he kihlausaikoinaan olivat

viettäneet niin monta iloista hetkeä? Kas sepä oli hyvä keksintö!

Sielläpä asuen sopisi parina päivänä palautella muistoon menneiden

kevätpäivien ensimäistä iloaikoja, jotka eivät koskaan palaa.

Hän istuutui tekemään ehdotustaan pitkällä, hehkuvalla kirjeellä, johon

vaimo vastasi myöntävästi heti ensi postissa, onnellisena kun mies oli

esittänyt ihan hänen tuumansa.

Kahden päivän päästä oli mies Vaxholmalla ja laittoi huoneet

ravintolassa kuntoon. Oli kaunis syyskuun päivä. Söi päivällisensä

yksin suuressa salissa, joi lasin viiniä ja tunsi itsensä nuoreksi

jälleen. Niin valoisaa ja ilmakasta täällä oli! Tuolla siniset

vedenselät ja vain rantain koivut olivat väriä vaihtaneet. Puistossa

kukkivat vielä upeimmillaan daliat, ja resedat tuoksuivat kukkapenkkien

laiteilla. Joku mehiläinen pujahti vielä ehtyviin kupuihin, mutta

palasi pettyneenä takaisin pesäänsä. Salmeen tulivat ja sieltä lähtivät

purjehtijat heikossa tuulessa ja käännöksissä leputtivat purjeet ja

piiskasivat jalusnuorat ja lokit lensivät pelästyksissään ja kirkuen

silakan pyytäjäin luota, jotka istuivat ryypiskellen veneissään.

Hän rupesi kahville verannalle ja odotteli höyrylaivaa, joka oli tuleva

kello kuusi.

Levottomana, kuin outoa kohtaloa odotellen, maleksi hän edestakaisin

balkongilla, tähystellen tuonne selälle ja kaupungin puoleiselle

salmelle nähdäkseen joko laiva tulee.

Vihdoin kohosi savu Tenölandetin männiköiden takaa. Sydämensä alkoi

hieman jyskyttää, hän joi lasin likööriä. Lähti sitten alas rantaan.

Nyt näkyi savupiippu keskellä salmea ja pian näki hän keulatangon

lipun. Tulikohan hän vai oliko sattunut esteitä? Ei muuta kuin jollekin

lapselle jotain, ja hän ei olisi lähtenyt kotoa ja sittenhän olisi

miehen oltava yötä yksin täällä hotellissa. Lapset, joita hän ei ollut

muistellut viime viikkoina hyvin paljon, tuntuivat ilmestyvän nyt kuin

jokin haitta vaimon ja hänen välilleen. Viimeisissä kirjeissään olivat

he puhelleet hyvin vähän lapsista, kuten koettaen karkoittaa

tunteistaan häiritseviä sivuseikkoja tai todistajia.

Asteli pitkin laituria, joka narisi jalkain alla, kunnes pysähtyi

seisomaan pollarin viereen ja tuijotteli laivaan, jonka runko suureni

ja vanavesi virtaili sulavana kultana sinisellä, hieman värähtelevällä

veden pinnalla. Nyt näki hän väkeä liikehtivän yläkannella ja

matroosien puuhaavan keulassa touvien kimpussa.

Ja sitten vilkkuu valkoista tuolla yläällä perämiehen kopin vieressä.

Mies on yksin laiturilla, ei siis voitane juuri vilkuttaa muille kuin

hänelle; eikä kukaan muu vilkuttane kuin vaimo. Mies ottaa nenäliinansa

ja vastaa tervehdykseen. Mutta huomaa, ettei hänen nenäliinansa ole

valkea, sillä jo kauan sitten alkoi hän käyttää värillisiä,

säästeliäisyydestä. Höyrylaiva huutaa, singnaleerataan ja kone

hiljentää, laiva lähenee nyt laituria ja mies tuntee vaimonsa.

Tervehtivät silmillään, mutta eivät vielä voi puhua pitkän välimatkan

vuoksi. Laiva tulee laituriin. Hän se on, eikä kuitenkaan hän. Kymmenen

vuotta! Muoti on muuttunut, vaatteiden kuosi toinen. Ennen saarsi hänen

hienoja, tummia kasvojaan kuin kehyksiin siihen aikaan käytetty

bahytti, joka soi otsan paistaa avoinna; nyt hänen kasvojaan varjosti

jonkinlainen miehen hattua ilkeästi apinoiva päähine; ennen kuulsi

hänen sorea vartalonsa pienin, leikkivin piirtein kauniisti poimuilevan

visiittikapan peitosta, joka veikistellen kätki ja ilmaisi olkapäiden

pyöreyden ja käsivarsien liikkeet; nyt rumisti koko olentoa pitkä

kuskitakki, joka kuvasti vaatteet, mutta ei vartaloa, ja kun vaimo

astui laivan porraslaudalta, näki mies hänen pienen jalkansa, johon hän

oli ihan rakastunut ennen, silloin kun se oli tiiviissä nappikengässä,

virutettuna suippuiseen kiinalaistohveliin joka ei sallinut jalkaterän

ponnahdella noissa tanssivissa rytmeissä, mitkä häntä ennen hurmasivat.

Hän, eikä hän! Mies syleili häntä, suuteli. Kysyivät vointia ja mies

lasten vointia. Ja lähtivät rannalta.

Sanat kömpelöitä, kuivia, vastahakoisia. Kummallista! He ikäänkuin

häpesivät toisiaan, kirjevaihtoonsa eivät vihjailleetkaan.

Viimein rohkaisi mies mielensä.

-- Lähdemmekö kävelemään ennenkuin aurinko laskee?

-- Lähtään, mielelläni, vastasi vaimo ja luottautui miehen

kyynäskoukkuun.

Kulkivat katua pitkin pieneen kaupunkiin. Kaikki kesäiset huvipaikat

oli sulettu luukuilla, puutarhoista oli kukoistus riistetty. Joku

lehväin taakse piiloutunut omena oli niissä vielä, mutta kukkapenkeistä

oli kukat viety. Verannat, joista oli telttamarkiisit poistettu,

näyttivät luurangoilta ja äänetöntä oli nyt siellä, missä ennen iloinen

nauru oli kajahdellut ja kasvot ilosta loistaneet.

-- Näyttää niin syksyiseltä, sanoi vaimo.

-- Niin, kolkkoa on nähdä kesäiloja tällaisina.

Vaelsivat edelleen.

-- Mennään katsomaan entisiä asumuksiamme, sanoi vaimo.

-- Mennään, se on hauskaa.

Ja he kulkivat kylpylaitoksen ohitse.

Tuossa oli pienoinen tupa ahtaassa tilassa, puutarhurin ja

luotsivanhimman asumusten välillä, punaisen säleaidan sisällä,

verannoineen ja puutarhatilkkuineen.

Muinaiset muistot havahtivat. Tuolla, tuossa kamarissa syntyi

ensimäinen. Riemua, juhlaa! Laulua ja nuoruutta! Tuossahan oli heidän

istuttamansa ruusupensas. Tuohon he laittoivat maamansikkalavan, mutta

ei ollut sitä siinä enää, se oli nurmikoksi ruohottunut. Saarnipuissa

oli keinun jälet, mutta keinua ei ollut.

-- Kiitos kauniista kirjeistäsi, sanoi vaimo ja puristi miehen

käsivartta.

Mies punastui, ei vastannut. Sitten kääntyivät he kulkemaan hotellille

päin, miehen kertoessa kaikellaista matkaltaan.

Mies oli antanut laittaa aterian suureen saliin, heidän entiselle

pöydälleen, jossa he muinoin olivat aterioineet. Ruokaluvuitta

rupesivat syömään.

Ja nyt olivat he kahden jälleen. Mies otti leipäkorin ja tarjosi

vaimolleen. Tämä hymyili. Eipä mies ollut aivan tuonoon ollut niin

kohtelias. Mutta oli nyt taas niin uutta ja hauskaa aterioida

ravintolassa ja pian keskustelivat he lämmenneinä, kuten duettoa,

toinen ehättäen jotain kertomaan toisen puhuessa, muistutellen sitä tai

sitä mennyttä, ja he elivät muistoissa. Katseet loistivat ja kasvojen

pienet rypyt tasoittuivat. Oi sitä kultaista, ruusunhohteista aikaa,

joka on ihmisellä vain kerta, jos on, jota niin monilla, monilla ei ole

ollenkaan. Herkkuihin päästyä kuiskasi mies jotain tarjoilijattarelle,

joka pian toi pöytään pullon sampanjaa.

-- Rakas Aksel, mitä sinä ajatteletkaan? sanoi rouva kuten nuhdellen.

-- Kevättä, mikä meni, mutta mikä palaa. -- Mutta hän ei ajatellut

oikeastaan sitä, sillä vaimon nuhteissa juolahti mieleen tummana

hiipien kuin kissa, kuva lapsenkamarista ja jauhopuurosta.

Mutta mieli selkeni jälleen, ja ruusunpunainen viini kosketti taas

muistojen kieliin ja he antautuivat menneisyyden lumoisaan huumaukseen.

Mies istui nyt kyynärpää pöytää vasten ja käsi silmillä kuten koettaen

karttaa häiritsevää nykyhetkeä, nykyhetkeä, jota hän niin oli halunnut.

Hetket kuluivat vireästi. Nousivat pöydästä ja menivät kahville saliin,

jossa oli piano.

-- Kuinkahan minun pienoiseni jaksavat, tuumi rouva, heräten nyt vasta

huumauksesta.

-- Istupas ja laula, sanoi mies ja avasi soittimen.

-- Mitä minä laulan? Tiedäthän sinä, etten ole laulanut moniin

aikoihin.

Kyllä, hän tiesi kyllä, mutta nyt hän tahtoi laulua. Vaimo asettui

pianon ääreen ja soitteli preludioita. Rämisevä kapakkapiano kalisi

kuin irtohampaat.

-- Sano mitä minä nyt laulan? kysyi vaimo ja kääntyi miehen puoleen.

-- Sinä tiedät, Lilly, vastasi mies tohtimatta hänen silmiinsä

katsahtaa.

-- Sinun laulusi! Niin, kun minä sen vaan muistaisin!

-- Ja sitten hän lauloi: "Maa kaukainen mikä se lienee, miss' armaani

asustelee."

Mutta oi, ääni oli ohut, terävä ja mielenliikutus sen teki

epäpuhtaaksi, hetkin kuin huuto sielun sisimmästä, tunne keskipäivän

katoamisesta ja illan lähenemisestä. Sormet, jotka olivat askaroineet

raskaassa työssä, eivät helposti osuneet oikeihin tangentteihin ja

soitin oli soitettu pilalle; vasaroista kangas kulunut ja vain puut

napsahtelivat metallikieliin.

Kun oli laulanut, ei vaimo pitkään aikaan tohtinut käännähtää

istuimellaan, hän aivan kuin odotteli että mies tulisi hänen luokseen

ja sanoisi jotain. Mutta hän ei tullut, ja äänetöntä oli huoneessa. Kun

vaimo kääntyi tuolillaan, niin mies sohvalla itki. Vaimo halusi

hypähtää hänen luokseen, puristaa hänen päätään käsiinsä ja suudella

häntä kuten muinoin, mutta hän ei voinut nousta, istui liikkumatta,

katseli lattiaan.

Miehellä oli polttamaton sikari peukalon ja etusormen välissä. Kun hän

kuuli laulun vaikenevan, purasi hän sikarista pään, raapaisi tulta.

-- Kiitos, Lilly, sanoi mies sauhutellen. Tahdotko nyt kahvia?

Joivat kahvia ja puhuivat ylimalkaisesti kesähuveista ja tuumivat missä

asuisivat ensi suvena. Mutta keskustelu alkoi kuivua ja asiat toistua

samoina.

Vihdoin sanoi mies, tukauttelematta pitkää haukotustaan:

-- Nyt minä menen makaamaan!

-- Minä menen kanssa, sanoi rouva, nousten ylös. Mutta ensin menen

vähän balkongille.

Mies meni sänkykamariin. Rouva oli hetken ruokasalissa ja jutteli

emännän kanssa sylttysipulista, jonka jälkeen he joutuivat tarinoimaan

villavaatteiden pesusta. Tarinaa kesti puoli tuntia.

Kun rouva palasi, pysähtyi hän sänkykamarin ovelle kuuntelemaan. Ei

hiiskausta, kengät olivat oven edessä. Rouva naputti, mutta ei

vastattu. Silloin avasi hän oven ja meni sisään. Mies makasi.

Nukkui!

* * * * *

Huomisaamuna kahvipöydässä herran päätä kivisti ja rouva näytti

levottomalta.

-- Ush, minkälaista kahvia, sanoi herra irvistäen.

-- Se on Brasilialaista, sanoi rouva.

-- Mitäs me nyt tänään tehdään? sanoi herra ja kaivoi kellon

taskustaan.

-- Sinun pitää ottaa voileipä, tuumi rouva, eikä äkäillä kahville.

-- Juu, sen minä teenkin, sanoi mies, ja pikku naukku. Se sampanja,

brr!

Herran eteen tuotiin voileipätarjotin ja viinapullo ja hän virkistyi.

-- Nyt mennään Luotsivuorelle katsomaan näköalaa.

He nousivat ja lähtivät. Ilma oli hurmaava ja kävely raikasta. Mutta

vuorelle kapuaminen oli hidasta, rouvan henkeä ahdisti ja herran polvet

olivat kangistuneet. Nykyisiä entisiin ei vertailtu.

Sitten lähtivät lehtoihin.

Niityt oli niitetty kauan sitten ja äpäre koluttu niin ettei kukkaa

kuultanut. Istuivat parille kivelle.

Mies alkoi jutella vankilain tarkastuksesta ja toimestaan, rouva

lapsista.

Kulkivat jälleen sanaa vaihtamatta vähän matkaa. Mies katsoi kelloaan.

-- Vielä on kolme tuntia päivälliseen, sanoi hän. Ja ajatteli: mitähän

ihmettä me teemme huomenna. Palasivat hotelliin. Mies haki sanomalehtiä

lukeakseen. Rouva hymyili ja istui hiljaa hänen vieressään.

Päivällisillä jotenkin hiljaista. Vihdoin alkoi rouva luvun piioista.

-- No, mutta jumalan nimessä, älä nyt viitsi piioista, huudahti mies.

-- Niin, emmehän tulleet tänne toraamaan, vastasi rouva.

-- Olenko minä torannut?

-- No, en suinkaan minäkään.

Ja tuli hirvittävä paussi. Mies olisi halunnut, että jokin olisi sen

lopettanut. Vaikka puhe lapsista! Tämä tête-à-tête alkoi käydä

kiusalliseksi. Mutta sitten vihlaisi sydäntä, kun ajatteli eilispäivän

kirkkaita hetkiä.

-- Mennään Tammiston mäelle, sanoi rouva, poimimaan mansikoita.

-- Ei näin myöhään ole mansikoita; nythän on syksy!

-- Mennään kuitenkin!

Ja he lähtivät. Mutta ei tullut puheesta. Mies katseli ja haki jotain

esinettä, jotain paikkaa tien varrella josta sopisi puhua, mutta kaikki

oli kuivaa, sanottua. Vaimo tunsi miehen kaikki ajatukset kaikista

asioista, eikä hyväksynyt niistä läheskään kaikkia. Sitäpaitse, nyt

tahtoi mies kotiin, lasten luo. Olihan ihan hullua maleksia täällä

kummituksena ja pelätä joka hetki kinasteluja. Viimein pysähtyivät,

sillä rouvaa väsytti. Mies istuutui tien viereen ja piirteli hietaan

kepillään ja toivoi vain että rouva alkaisi jostain puhetta.

-- Mitä sinä ajattelet, kysyi rouva viimein.

-- Niin minä, vastasi mies kuin taakan alta päästen. -- Niin, sitähän

minä, että me olemme jo vanhoja, mamma; me olemme leikit leikkineet ja

saamme tyytyä siihen mikä on mennyttä. Ehkäpä sinä ajattelet niinkuin

minäkin. -- Lähdetäänkö iltalaivalla kotiin. Vai?

-- Sitähän minä olen ajatellut koko ajan, ukko kulta, mutta sinunhan

piti saada pitää oma pääsi.

-- No tule sitten, niin lähtään kotiin. Ei ole kesää enää. On syksy.

-- Niin on!

He kulkivat kevein askelin takaisin. Miestä vähän nolosti tällainen

asiain yhtäkkinen proosalliseksi kääntyminen ja hänen teki mieli ruveta

selittelemään sitä filosoofisesti.

-- Katsos, mamma, sanoi hän, minun rak ... hm, (sana oli

liian vahva) minun mieltymyksessäni sinuun on vuosien kuluessa

tapahtunut evolutsiooni, kuten nykyään sanotaan. Se on kehittynyt,

anplifieerautunut, niin sanoakseni, niin että kun se alussa kohdistui

indiviidiin, on sen esineenä nyt perhe kollektiiviteettinä. Se ei

kohdistu nyt sinuun persoonallisesti, ei lapsiin, vaan koko...

-- Tai kuten eno aina sanoi, että lapset ne on ukkosenjohtoja!

Filosoofisen selittelynsä jälkeen tuli mies taas entiselleen. Hauskaa

oli nakata pois tämä juhlatakki yltään; ja tuntui kuin olisi hän taas

pukeutunut yönuttuun.

Ja kun he tulivat huoneisiinsa hotelliin, kävi rouva heti kapsäkkien

kimppuun ja oli hyvällä päällä.

Ja tultuaan laivaan, menivät he heti alas ruokasaliin. Häpeissään kun

oli, kysyi mies sentään ensin, eivätkö he jäisi katselemaan auringon

laskua, mutta ei rouva halunnut.

Ja illallisella otti mies ruokaa ensin omalle lautaselleen ja rouva

kyseli tarjoilijattarelta, missä hinnoissa hapanleipä on.

Ja syötyään makonsa täyteen ja kohottaessaan portterilasia huulilleen,

ei mies voinut olla virkkamatta ajatusta, jolle hän mielessään oli

naureskellut jo pitkän aikaa:

-- Vanha hupakko, häh! sanoi ja hymyili vaimolle, joka suu ruokaa

täynnä sattui häneen katsahtamaan.

Mutta vaimo ei suonut hymyä vastaukseksi tuolle säteilevälle

lihavanaamalle, vaan hänen silmänsä välähtivät ja saivat niin

musertavan arvokkaan ilmeen, että mies joutui ihan hämilleen.

Lumous haihtui, viimeiset rakastajattaren sävyt katosivat; mies oli

lasten äidin seurassa ja hän tunsi olevansa nolattu.

-- Älähän halveksi minua sentään, jos olin hupakko jonkun

silmänräpäyksen, sanoi rouva vakavasti. Mutta miesten mieltymys onkin

suureksi osaksi halveksimista; se on merkillistä.

-- Entäs naisten sitten?

-- Vielä enemmän, se on totta! Mutta naisilla onkin suuremmat syynsä.

-- Jumala ties! Taitavat olla yhtä suuret, vaikkei samat. Mutta

luultavasti ovat molemmat väärässä. Sitä, jota on vaikea saada ja jota

siis on ruvennut pitämään liian suuressa arvossa, alkaa pian halveksia.

-- Miksi sitä sitten pitää liian suuressa arvossa?

-- Miksikäs sitä on niin vaikea saada?

Höyrypilli heidän päänsä päällä lopetti keskustelun.

Tultiin perille.

Kun he jälleen tulivat kotiin ja mies näki hänet keskellä lapsilaumaa,

tunsi hän pian, että hänen "mieltymyksensä" häneen oli muuttunut ja

että vaimon mieltymys oli miehestä siirretty lapsiin ja jaeltu noille

huutaville piimäparroille. Ehkäpä mies oli ollut vain välikappaleena,

silloin kun vaimo oli häneen mieltynyt. Miehen osahan tässä näytelmässä

oli niin lyhyt, siksi tunsi hän itsensä syrjäytetyksi. Ellei häntä

olisi tarvittu leivän hankkijaksi, olisi hänet luultavasti jo hylätty.

Mies meni työhuoneeseensa, pani yönutun ylleen ja tohvelit jalkaan,

pisti piippuun ja viihtyi taas kuin kotonaan.

Akkunoita hakkasi sade ja tuuli ja takan torvessa vinkui.

Päästyään lasten luota tuli vaimo sisään.

-- Eipä ole mansikan poimimis-ilma, sanoi hän.

-- Ei, muoriseni, kesä on mennyt ja syksy tullut.

-- Niin, syksy on tullut, vastasi vaimo, mutta ei talvi vielä sentään,

ja se lohduttaa.

-- Lohduttaa! Huono lohdutus, kun ihmisellä ei ole monta elämää.

-- On kaksi, kun on lapsia, kolme, kun saa nähdä lastensa lapset!

-- Mutta siihen se loppuukin sitten.

-- Loppuu, jos ei ole elämää tämän jälkeen.

-- Siitä ei varmaa! Mutta mikäpä tietää? Minä kyllä uskon, mutta eihän

minun uskoni todista mitään!

-- Niin, mutta on niin hauskaa uskoa, uskotaan pois, uskotaan, että

meillekin tulee vielä kerran kevät! Uskotaan nyt!

-- Niin, uskotaan, sanoi mies ja kietoi kätensä vaimon vyötäisille.

Leivän puute.

Hän oli ylimääräisenä kauppakollegiumissa 1200 kruunun palkalla. Hän

oli rakastanut nuorta tyttöä, jolla ei ollut myötäjäisiä; rakkaudesta,

kuten hän itse selitti; päästäkseen juoksemasta tanssiaisissa ja

kaduilla, sanoivat ystävät. Miten liekään ollut, parin yhdyselämä oli

alussa onnellista.

-- Ai kuinka huokeaa on elää naimisissa, -- huudahti hän kerran,

häätouhut kestettyään. -- Sama summa, joka tuskin riitti ennen

poikamiehelle, riittää nyt miehelle ja vaimolle. Se avioliitto, on se

sentään mainio keksintö. Neljän seinän sisällä on miehellä mitä hän

ikinä kaipaa: asunto, kellari, sveitseria -- kaikki. Eikä ruokalistoja,

ei juomarahoja, ei uteliasta porttivahtia aamuisin kurkkimassa, kun

lähtee kaupungille rouva käsikynkässä.

Elämä hymyili hänelle, voimansa kasvoivat yhä ja hän teki työtä miehen

lailla. Hän ei ollut koskaan ennen tuntenut elonvoiman niin itsessään

tulvehtivan ja aamuisin hypähti hän sängystä kuin ponnahtaen ja

mainiolla tuulella; hän oli kuin nuorentunut.

Kahden kuukauden päästä, kun ikävystymistä ei vielä tuntunut, ilmaisi

pikku rouva hänelle eräitä toiveita. Uutta iloa, uusia huolia, mutta

niin ihania kantaa! Oli heti hommattava tulot suuremmiksi, jotta

voitaisiin ottaa arvokkaasti vastaan tuota tuntematonta maailman

mattia. Mies hankki käännöstyötä. Pieniä, somia vaattehuisia oli siellä

täällä huonekalujen päällä, kehto se odotti porstuassa ja pieni tuli

terveenä ja ehin nahoin surujen maailmaan.

Isä oli hurmiossa; mutta kuitenkin tunkihe sieluun jonkinlainen

pelko katsellessa tulevaisuutta kasvoista kasvoihin. Menot ja tulot

eivät pysyneet tasapainossa. Täytyi kuroa kukkaron viilekkeitä

toalettirasioissa. Bonjourin ompeleet alkoivat valeta, paidan rinnan

kätki suuri lapiokravatti, housunlahkeisiin ilmestyi rimsuja, joiden

tähden viraston vahtimestarit alkoivat häntä katsella halveksien.

Sitäpaitsi täytyi hänen pitentää työpäiväänsä.

-- Tässä pitää panna toppi piimäparroille, -- tuumi hän itsekseen. --

Mutta millä tavalla?

Sitä ei hän tiennyt.

Kolmen kuukauden päästä valmisti hänen vaimonsa häntä valituin sanoin

tietämään, että hänen isänilonsa tulisi suurentumaan kaksinkertaiseksi.

Mies ei oikein ihastunut. Mutta eihän tässä tieltä kääntyä auttanut,

vaikka avioliitto näkyikin olevan kaikkea muuta kuin huokea laitos.

-- Mutta antaahan olla, tuumi hän ja rupesi iloisemmaksi, --

nuorempihan perii vanhemman kapalorievut, vai mitä? Ne ei siis maksa

mitään ja muuten, täytyyhän niiden elää niidenkin.

Tuli isäksi toisen kerran.

-- Sinä pusket täydellä höyryllä, -- ilmaisi aivoituksensa eräs toveri,

joka oli nainut mies, mutta jolla ei ollut lapsia kuin yksi.

-- Piru vie, mutta mitäs siinä tekee?

-- Pitää olla järkevä!

-- Järkevä? Kuulehan nyt, hyvä veli! Naimisiinhan sitä mennään sen

tähden että -- -- minä tarkoitan, ei juuri vartavasten sitä varten,

jotta, että -- -- mutta kuitenkin kaikessa tapauksessa myöskin

sentähden jotta -- -- Hyvä! Me olemme naimisissa, sillä hyvä.

-- Eipä ihan. Ja toinen asia, veli, jos toivot, että sinun kannattaisi

käyttää puhdasta tärkkipaitaa ja olet taipuvainen huolimaan

virkaylennystä, niin on absoluuttisesti välttämätöntä, ettei

housunlahkeistasi roiku rimsuja eikä hattusi paista punaiselta.

Ja tuo järkevä kuiskasi muutamia jären sanoja hänen korvaansa.

Niin kävi nyt aviomiesrukan, joka tuumi päässeensä hyville päiville,

sai elellä nälkäruuilla.

Ja sitten alkoi mullin-mallistus.

Ensin liiaksi kiihtyneet hermot, yöt unettomat ja päivän työ kehno; ja

sitten lääkäri. Kolme kruunua joka resepti. Ja millaisia reseptejä,

herra jumala! Hän ei voisi tehdä työtä. Hän oli tehnyt liiaksi työtä,

aivot olivat liiaksi rasittuneet. Mutta työttömyys, se olisi heille

kuolema! Ja työ se oli myös kuolema!

Teki työtä!

Eräänä päivänä kun hän istui virastohuoneessa köyristyneenä loputtomain

numerokolummien yli, pyörtyi hän ja komahti lattialle.

Uusi käynti lääkärin luona, joka oli spesialisti -- 18 kruunua. Uudet

määräykset: virkaloma kivuloisuuden tähden, oiva ratsastusretki joka

aamu, aamiaiseksi pihviä ja lasi hyvää portviiniä.

Ratsuja ja portviiniä!

Mutta vielä pahempaa oli se, että hän alkoi sielussaan tuntea

kylmäkiskoisuutta tuota rakastettua vaimoa kohtaan -- ei tiennyt miksi.

Miestä pelotti lähestyä häntä ja samalla hän himoitsi häntä; hän

rakasti, rakasti yhä, mutta rakkaudessa oli jotain katkeraa.

-- Sinähän laihdut, -- tokaisi eräs toveri.

-- Niin, minä tosiaan luulen, että olen laihtunut, -- vastasi aviomies.

-- En minä sitä tarkoittanut, -- peruutti toinen. -- Kieroa peliä,

poika!

-- En ymmärrä hölyn pölyä, mitä sinä tarkoitat!

-- Puoli surussa, nainut mies! Älä sinä rupee, ystäväni.

-- Hitto soi, en minä vaan ymmärrä!

-- Ei auta puskea päin tuuleen! Ei, käännä purjetta sopivasti ja saat

nähdä, ettei hätää mitään. Usko minua, kyllä minä nämä asiat ymmärrän.

Kai älyät puolesta sanasta?

Notari jätti hyvät neuvot silleen, hyvin tietäen, etteivät tulot

lisäänny samassa suhteessa kuin lapsilauma, mutta jotensakin varmaan

luullen tietävänsä myös sairautensa syyn.

Kesä oli vähitellen tullut. Perhe oli muuttanut maalle. Eräänä kauniina

iltana oli aviopari lähtenyt kävelemään kahden jyrkkää järvenäyrästä

pitkin, jota äsken lehteen puhenneet lepät siimestivät. Mies oli

pahoilla mielin, alakuloinen; synkät ajatukset liikkuivat pakottavissa

aivoissa. Elämä oli hänestä pohjaton kuilu, joka avautui nielläkseen

heidät, kaikki ne, joista hän niin paljon piti.

He alkoivat ennehtiä, että hän kai kohta menettäisi paikkansa;

päällikkö oli nimittäin pahastunut siitä, että hän taas anoi

virkalomaa. Mies valitteli toverin tylyyttä, tunsi olevansa kaikkien

hylkäämä ja kärsi tuskaa, kun ajatteli, että vaimo oli häneen

kyllästynyt.

Ei, ei toki, vaimo rakasti häntä yhä yhtä kiihkeästi kuin ennen

onnenpäivinä, jolloin he olivat äsken kihlautuneet; voiko mies

sellaista epäillä?

Oi, ei, mutta hän oli kärsinyt niin paljon, hän ei voinut hallita omia

ajatuksiaan. Ja hän painoi hehkuvan poskensa toisen poskea vasten,

pujotti kätensä hänen uumilleen ja suuteli suutelemistaan kuumin huulin

hänen silmiään.

Hyttyset hyppivät ylös ja alas häätanssissaan koivun latvassa, ilman

huolia niistä tuhansista pienoisista, jotka heidän luvallinen

huvituksensa saattaisi elämään; hauet kutivat kaislikossa huolettomasti

hyläten miljoonat vaimosensa; pääskyset suutelivat lennossa keskellä

selvää päivää, eivätkä olleet hiukkaistakaan levottomia säännöttömäin

rakkaussuhteidensa seurauksista.

Yhtäkkiä kavahti mies ylös ja venyttelihe kuten pahoista unista heräten

ja hengitti täysin keuhkoin hempeää ilmaa.

-- Mikä sinulla on? -- kuiskasi vaimo ja punehtui.

-- En tiedä. Mutta sen tiedän, että minä elän, että hengitän jälleen!

Ja säteilevän iloisena, kirkkain kasvoin ja kiiltoisin silmin, kurotti

hän vahvat kätensä vaimon puoleen, nosti hänet syliinsä kuin lapsen ja

suuteli rajusti hänen otsaansa. Pohkeidensa lihakset paisuivat kuin

antiikisen jumalan, selkä suoristui joustavaksi kuin viidan puun, ja

onnen ja elinvoiman huimaamana kantoi hän rakkaan taakkansa polulle,

jossa laski hänet maahan.

-- Sinä uuvutat itsesi, rakkaani -- sanoi vaimo häädellen, turhaan

koettaen irtautua hänen syleilystään.

-- Oh, en! Minä voin kantaa sinua maailman ääriin ja minä kannan

kaikkia teitä, miten monta lieneekään, tai -- lisäsi hän -- miten monta

tulleekaan!

Ja riemua hehkuen astelivat he kotiin käsi kädessä.

-- Miten lieneekään, rakkaani, täytyy tunnustaa, että on jotenkin

hauskaa hypähtää sen kuilun yli, joka eroittaa sielun ja ruumiin.

-- Mitä sinä puhut!

-- Jospa vain sen olisin tiennyt, olisin säästynyt paljolta

onnettomuudelta. Voi idealisteja.

Ja he menivät huoneeseensa.

Vanha hyvä aika alkaa jälleen ja uusi, parempi näyttää luontuvan. Herra

toimii taas virastossa ja eletään uudelleen rakkauden keväässä.

Ei tohtoria tarvita ja mieli on mitä parhain.

Kolmansien ristiäisten jälkeen alkaa miestä arveluttaa jälleen ja

hän rupee taas kieroon peliin ja seuraukset on tutut. Lääkäri,

virkavapautta, ratsastamista, portviiniä! Tämä täytyy lopettaa! Joka

kerta teki vaurion budgettiin.

Ihan uuvuksissa, koko hermokoneisto sijoiltaan, täytyi hänen päästää

luonto valtoihinsa. Ja menot kasvoi ja tulot väheni heti.

Ei hän tosiaan ollut rikas, mutta ei köyhäkään.

-- Toden totta, muija kulta, tästä tulee taas ihan entinen peli, sanoi

mies.

-- Määrättyyn hetkeen saakka, ystäväni, -- vastasi naisparka, jolla

paitse äidin velvollisuuksia oli myös kaikki palvelijan tehtävät

täytettävänä.

Neljännen lapsivuoteen jälkeen ei vaimo enää jaksanut ja täytyi ihan

pakosta hankkia lapsentyttö.

-- Nyt riittää! -- ilmaisi lohduton aviomies. -- Nyt pannaan piste.

Köyhyys irvisti ja kodin perusta horjui.

Ja kolmenkymmenen vuoden ikäisinä, tuona hedelmällisenä aikana, jolloin

kaikki kukat saavat vaatia hedelmöitymistään, täytyi nuorten

aviopuolisojen turvautua inhottavaan, häpeälliseen celibaattiin. Mies

oli ärtyisä, hipiä tuhkan harmaa ja silmät sammuneet. Vaimon upea

kauneus lakastui, voimakas povi litistyi ja hän sai sietää äidin koko

kärsimyksen nähdessään lapsensa verettöminä ja huonoissa vaatteissa.

Eräänä päivänä paistoi hän hellalla silliä, kun eräs naapurin rouva

tuli sisään vähän tarinoimaan.

-- Mitenkäs nyt rouva jaksaa? -- alkoi vieras.

-- Kiitos, siinä menee! Entä itse?

-- Voi, minä olen niin heikko! Eipä se naimisissa olo ole paljonkaan

arvoinen, kun aina täytyy vahtia!

-- Luuletteko olevanne yksinänne siinä kohtalossa...?

-- Ah -- --? -- -- --

-- Tietkääs rouva, mitä se sanoi. Täytyy säästää juhtaa, sanoi. Ja minä

kärsin, sen rouva arvaa! Onhan tosiaan erinomaista olla naimisissa!

Toinen tai toinen saa sitä kokea. Jompi kumpi.

-- Tai molemmat! --

-- Ei taida mikään siinä auttaa.

-- Entä oppineet, ajavat hottiinsa ruunun ruokaa? --

-- Niin, oppineet, niillä on niin paljon parempaa ajateltavaa, ja onhan

sopimatonta kirjoittaa tällaisista asioista; niitä ei voisi lukea

ääneen.

-- Mikä on pääasia.

Jonka jälkeen nuo kaksi naista alkoivat kertoa toisilleen kovia

kokemuksiaan.

Seuraavana kesänä täytyi asua kaupungissa kellarikerroksessa kaidan

kujan varrella ja tyytyä näköalana katuojaan, joka löyhki niin, ettei

akkunoita voitu avata.

Vaimo ompelee samassa huoneessa, jossa lapset leikkivät; mies, jonka on

täytynyt erota virastaan, kun ei ollut siistiä pukua, kirjoittaa

puhtaaksi vierushuoneessa ja murisee pienoisten meluamista. Väliovesta

kohdellaan toisiaan tylyin sanoin.

On helluntai, iltapäivä. Mies venyy repaleisella nahkasohvalla ja

tarkastelee ruudusta kujan toisella puolella näkyvää akkunaa. Siellä

hoksaa hän tytön, jonka mainittiin viettävän huonoa elämää,

koristeleivan iltakävelylleen. Toalettipeilin vieressä on hänellä

syreenikimppu ja kaksi appelsiinia. Välittämättä uteliaista katseista,

kiskoo hän kureliivit kiinni tanakoille povilleen.

Eipä nuo vietä niinkään huonoa elämää, tuumi celibaattiin tuomittu

itsekseen, yhtäkkiä leimahtaen liekkiin. -- Tässä maailmassa saa elää

vain kerran ja elettävä on, vieköön se sitten vaikka mihin.

Vaimo, joka juuri tulee huoneeseen, hoksaa hänen katseittensa esineen.

Silmänsä leimahtavat; loppuun palavan rakkauden viimeinen kipenä

tuikkii tuhkan alta ja sytyttää hetkellisen mustasukkaisuuden.

-- Eiköhän lähdetä lasten kanssa Eläintarhaan? kysyi vaimo.

-- Näyttelemään viheliäisyyttä? -- vai? Kiitos kunniasta!

-- Mutta täällä on niin kuuma. Minä lasken uutimet alas.

-- Avaisit paremminkin akkunan!

Mies arvaa vaimon ajatukset ja nousee itse avaamaan akkunaa. Ulkona

istuu hänen neljä pienokaistaan katukäytävän laidalla lähellä

likaviemärin suuta. Ne tallustelevat kuivassa katuojassa ja leikkivät

appelsiinin kuorilla, jotka ovat löytäneet kadulta roskien seasta.

Miehen sydäntä kalvaa ja itku tuli kurkkuun; mutta köyhyys oli

tylsistänyt hänet niin että hän vain seisoi toimetonna kädet ristissä.

Yhtäkkiä pullahti kaksi liejuvirtaa likaviemärin torvesta, täytti

tulvallaan katuojan ja kasteli lasten jalat, ne alkoivat huutaa

tukehtumaisillaan löyhkään.

-- Pane lasten päälle, että pääsevät ulos, mutta joutuin! -- huusi mies

aivan lohdutonna tuosta sydäntä vihlovasta näystä.

Isä lykkäsi korivaunua, jossa pienin oli, ja äiti talutteli toisia. He

tulivat Klaran hautausmaalle, tavalliseen käyntipaikkaansa

tummarunkoisten lehmusten lehväkatoksen alle, joka oli vihreä ja

rehevä, kuten maa olisi lannoitettu ruumiilla, jotka tänne oli

haudattu. Soitettiin iltakirkkoon. Köyhiä mummoja kulki ryhmittäin

kirkkoon istumaan niille paikoille, jotka olivat jääneet tyhjiksi

rikkailta penkinomistajilta, mitkä olivat virkistäneet sieluaan

puolipäiväsaarnalla ja nyt hyllyivät vaunuissaan kuninkaallisessa

Eläintarhassa. Lapset kiipeilivät latteilla hautakivillä, jotka oli

koristettu vaakunoilla ja muistokirjoituksilla.

Aviopuolisot istuivat penkille lähellä lapsen vaunua, jossa pienin

kellotti imien maitopulloaan. Kaksi koiraa, läheisen haudan ruohikosta

liikehtien, antautui kevättunnelmiinsa pyhäin kellojen soidessa.

Nuori, elegantti aviopari, taluttaen silkkipitseihin ja samettiin

puettua tyttöstään, asteli ohi. Puhtaaksikirjoittaja-rukka

katseli nuorta keikaria ja tunsi hänen olevan entisen toverinsa

Kauppakollegiosta; mutta eipä tämä viitsinyt tervehtiä. Katkera

kateuden tunne kalvoi kirjurin mieltä niin kovin, että hän tunsi tämän

n.s. epäjalon tunteen nöyryyttävän itseään pahemmin kuin surkean

kohtalonsa. Kantoiko hän kaunaa tuolle toiselle sen vuoksi, että tämä

nyt oli saanut toimen, jota hän itse muinoin oli tavoitellut? Ei. Mutta

saattoihan kateus olla hänen oikeudentuntonsa toinen puoli ja hänen

kärsimyksensä sitä suurempi, kun tunsi kokonaisen kansanluokan

tuomituksi aivan perinnöllisesti samaan kurjuuteen. Hän oli vakuutettu

siitä, että nuo yhteiskunnallisen hyväntekeväisyyden ikeellä kytketyt

vaivaishoitolais mummo-rukat kadehtivat hänen vaimoaan, ja oli ihan

varma, että monet näistä jalosyntyisistä vainajista, jotka lepäsivät

täällä vaakunaisissa hautaholveissaan, olisivat kadehtineet häntä hänen

lastensa vuoksi, kun heidän itsensä oli täytynyt erota elämästä ilman

sukukartanonsa perijää. Tosin on elämä aina vajanaista, mutta miksi

pitää lihavain palain joutua niille, joilla ennestään on mukava olla ja

mistä se johtuu, että voitto aina lankee suurarpajaisten järjestäjille?

Ne jotka eivät jätä jälkeensä perintöjä, saavat tyytyä messuun,

iltakirkossa nimittäin (heidän noudatettavakseen ovat luodut se moraali

ja ne hyveet, joita halveksivat muut, joille taivaan portit aukeavat

kultaa kilistämällä). Mutta hyvä, vanhurskas Jumala, miten on hän

jakanut onnen lahjat niin väärin? Parempi olisi tosiaan ollut elää

hyviä päiviä ilman huonoa jumalaa, joka vielä on ollut kyllin

rehellinen ilmoittamaan, että "tuuli puhaltaa kusta hän (tuuli) tahtoo"

ja tunnustamaan, ettei hän puutu meidän asioihimme. Mutta ilman kirkkoa

ei ole lohdutusta nykyisissä olosuhteissa! Mutta pitääkö sitten olla

lohdutusta? Parempihan on laittautua siihen kuntoon, ettei ole pakko

turvautua lohdutukseen. Vai mitä?

Nämä hänen mietteensä keskeytti vanhin tytär pyytäen lehmuksen oksaa

päivänvarjoksi nukelleen. Isä tuskin ehti nousta penkiltä sitä

taittaakseen, kun jo poliisikonstaapeli huomautti tivakasti, ettei

puihin saa koskea. Uusi nöyryytys! Ja samalla käski konstaapeli hänen

pitämään huolta, etteivät lapset nouse hautakiville, sillä oli olemassa

asetus, joka sen kielsi.

-- Parasta on kun mennään kotiin -- huudahti kirjuri sortuneena. --

Hyvää pidetään huolta kuolleista, huonoa elävistä!

He vaelsivat kotiin.

Mies ryhtyi taas työhönsä. Hänen oli kirjoitettava manuskriptien

jälkeen puhtaaksi akateeminen väitöskirja "Liika-asutuksesta".

Hän ei voinut olla tutkimatta vähän sisältöä ja hän alkoi siis lukea

vihkoa.

Nuori kirjoittaja, joka oli n.s. eetillistä eli naissuuntaa, saarnasi

paheellisuutta vastaan.

-- Mitä paheellisuutta? kysyi kirjuri itsekseen. -- Sitä, jonka

voimasta olemme tähän maailmaan tulleet; sitä, jota pappi vihkiessään

käskee harjoittamaan sanoilla: "lisääntykäät ja täyttäkäät maa!"

Ja nuori kirjailija kirjoitti: Suvun lisääminen avioliiton ulkopuolella

olisi tuhoatuottava pahe, sen surullisen kohtalon takia, johon ne

lapset joutuvat, joilta on riistetty tarvittava hoito. Avioliitossa

sitä vastoin oli velvollisuus päästää halunsa valloilleen. Tätä

todistaa muun muassa se seikka, että laki turvaa naisen muniakin, ja

hyvällä syyllä.

-- On siis olemassa, ajatteli kirjuri, -- hyvä sallima aviolapsilla,

mutta ei äpärillä. Mokomaa nuorta filosoofia! Ja kappas lakia, kun

turvaa munia! Millä oikeudella irtautuvat siis nämä mikroskooppisen

pienet oliot joka kerta, kun kuu muuttaa muotoaan? Olisipa sietänyt

panna poliisi vartioimaan pyhiä munia.

Tällaisia apinamaisuuksia täytyi hänen kirjoittaa puhtaaksi niin

kauniilla käsialalla kuin ikinä osasi.

Mikä moraalin tulva, eikä niin valistavaa sanaa!

Koko pakinoimisen moraalinen tai oikeammin sanoen epämoraalinen ajatus

oli: on olemassa jumala, joka elättää ja vaatehtii kaikki aviossa

syntyneet lapset; kai taivaassa; mutta entäs maassa? Täytyypä miettiä!

Tosin lienee hän kerran astunut alas taivaasta nauluuttaakseen itsensä

ristiin, kun ei ollut voinut, vaikka miten yritti, saada selviksi

ihmisten sotkuisia afäärejä. Hän ei mahtanut niille mitään.

Lopuksi kirkui nuori filosoofi kurkkunsa käheäksi, että vehnän suuri

menekki on epäämätön todistus siitä, ettei liika-asutus meitä uhkaa ja

että uusmalthusianismin teoria oli väärä ja sitäpaitse rikoksellinen,

sekä porvarillisen lain että moraalin kannalta.

Ja tämä perheenisä-raukka, joka ei pariin vuoteen ollut pistänyt

suuhunsa niin vehnäsen palaa, nousi paikaltaan ja meni houkuttelemaan

lapsia nielemään sitä ruisjauhopuuroa ja sinertävää maitoa, jota he

ajoivat makoonsa tuntematta itseään kylläisiksi.

Synkeää oli, ei vesipuuro pahinta, mutta entinen raisu mieli, tuo

lumoava haltijatar, joka osasi muuttaa mustan rukiin kultaiseksi

vehnäksi, tuo kaikkivaltias rakkaus runsauden sarvineen oli kadonnut;

se oli haihtunut sumuksi, pisara pisaralta. Lapsista oli tullut pelkkä

taakka ja rakastettu vaimo oli nyt kätketty vihollinen, salaisesti

halveksiva, halveksittu.

Entä syy kaikkiin näihin onnettomuuksiin? Leivän puute! Ja samalla aikaa

tuhoutuvat Uuden maailman suuret kauppahuoneet liian paljon viljasadon

paineesta! Kyllä on maailmassa ristiriitoja! Kyllä siis lie

puutteellisuutta siinä tavassa, jolla leipä jaetaan?

Tiede, joka on tullut uskonnon jälkeläiseksi, ei tähän kysymykseen

vastaa, se vain konstateeraa faktoja ja antaa lasten kuolla nälkään ja

vanhempien janoon.

Lapsi.

Hänen isänsä kuoli varhain ja sitten jäi hän äidin, kahden sisaren ja

joidenkuiden tätien hoitoon. Veljiä ei ollut. He elivät maatilallaan

Södermanlannin sisämaassa eikä heillä ollut juuri naapureita, joissa

olisi "voinut" käydä. Seitsenvuotiaana tuli hänelle ja sisarille

guvernantti ja naisserkku, jonka aika kului taloustoimiin.

Hän nukkui sisarten kanssa samassa huoneessa, leikki heidän leikkejään,

kylpi heidän kanssaan yhdessä eikä kenenkään päähän pistänyt ajatella,

että hän oli eri sukupuolta kuin siskot. Vanhemmat sisaret rupesivatkin

pian häntä hoitelemaan ja heistä tuli hänen koulumestarinsa ja

tyranninsa.

Hän oli aika vankka poika, mutta, niin monien hellyyden esine kun oli,

lelliteltiin hänet vähitellen pilalle ja avuttomaksi.

Kerran livahti hän vapauteen muonalaisten poikain kanssa. He menivät

metsään ja reittivät puihin, särkivät linnunpesiä ja kivittelivät

oravia. Fritiof oli onnellinen kuin vankilasta päässyt ja ei tullut

kotiin päivälliselle. Pojat poimivat mustikoita ja uivat järvessä. Ensi

kerran eläissään oli hänellä hauska päivä. Kun hän iltapuoleen tuli

kotiin, niin sielläkös oli hätä. Äiti oli levoton ja murheissaan ja

purki suoraan iloaan, kun sai hänet kotiin jälleen, mutta naimaton täti

Agata, rouvan vanhempi sisar, joka talossa valtikoi, kiehui kiukusta.

Oli rikos, ettei poikaa kuriteta. Fritiof ei käsittänyt, mikä tässä

oikeastaan oli rikos, mutta täti Agata sanoi, että tottelemattomuus oli

rikos. Fritiof väitti vastaan ja sanoi, ettei häntä koskaan oltu

kielletty leikkimästä muonalaisten lasten kanssa, eikä sitä oltukaan,

sillä olihan itsestään selvää, ettei sitä sallittaisi. Mutta täti piti

päänsä ja äidin näkyvissä raahasi hän pojan huoneeseensa antaakseen

hänelle vitsaa. Hän oli kahdeksan vuoden ikäinen ja aika

rohkeakasvuinen.

Kun täti työnsi kätensä hänen pöksyn kaulukseensa avatakseen pöksyt,

värisi pojan ruumis kuin vilutaudissa; kurkkua tukeutti ja sydän

jyskytti. Hän ei huutanut, mutta tuijotti kuin älytön tuohon vanhaan

eukkoon, joka melkein mairitellen pyysi häntä tottelemaan eikä

vastustelemaan. Mutta kun nainen paljasti hänen ruumiinsa, kuohahti hän

häpeästä ja raivosta ja hyppäsi sohvalle, josta huimi sokeasti

ympärilleen. Hän tunsi jotakin saastaista, hämäräperäistä, ilettävää

lehahtavan tuosta naisesta ja hänen sukupuolihäveliäisyytensä nousi

vastarintaan.

Mutta täti karkasi vihan vimmassa hänen kimppuunsa, kaatoi hänet

tuolille, raastoi paidan auki ja pieksi häntä. Ensin hän huusi, huusi

kiukusta, sillä kipua ei tuntunut, potki kuin puistutuksissa

päästäkseen irti; sitten hän yhtäkkiä oli ihan liikkumatta ja vaiti.

Kun kääkkä oli työnsä tehnyt, ei poika noussut, vaan virui maassa

pitkällään.

-- Nouse ylös, sanoi täti apealla, särkyneellä äänellä.

Poika nousi ja katsahti häneen. Naisen toinen poski oli kalpea, toinen

punainen. Silmissä kiilui outo liekki ja joka jäsenensä vapisi. Poika

katsoi häntä kuin ilkeää elukkaa ja ylimielisesti hymyillen, kuten

tietäen tätin sytyttämässä halveksumisentunteessaan itsensä tuota

naista paremmaksi, säväytti hän hänelle päin silmiä vain tuon ainoan,

ylpeän ja halveksivan: "Perkele!", jonka oli äsken oppinut muonalaisten

lapsilta. Sitten vetäisi hän vaatteet ylleen ja juoksi pois; äidin luo,

joka istui ruokasalissa ja itki.

Hän tahtoi kaivata vääryyttä äidilleen, mutta äiti ei uskaltanut häntä

lohduttaa. Silloin meni hän kyökkiin, jossa piiat antoivat hänelle

rusinoita kaapista.

Tästä lähtien ei hän saanut nukkua siskojen huoneessa, vaan muutettiin

hänet äidin sänkykamariin. Hänestä siellä oli kuumaa ja ikävää ja kun

äiti hellyydessään monta kertaa yössä tuli käärimään peittoa hänen

ympärilleen, häiriytyi hänen unensa ja hän vastaili äkäisesti äidin

kysellessä oliko hänellä hyvä olla.

Hän ei kertaakaan saanut lähteä ulos jonkun olematta pukemassa hänen

päälleen ja hänellä oli niin monta villaista kaulahuivia, ettei hän

tiennyt minkä niistä oikeastaan käärisi kaulaansa. Jos hän pujahti

varkain ulos, niin heti kiruttiin akkunoista häntä tulemaan ja saamaan

jotain ylleen.

Sisarten leikit alkoivat häntä tuskastuttaa. Höyhenpallon hypittäminen

ei enää tyydyttänyt hänen vahvoja käsivarsiaan, jotka tahtoivat

nakella kiviä; ja seisoskeleminen tyhjää hinaillen turhantarkassa

krokettipelissä, johon ei tarvittu lihasten ponnistelua eikä älyä,

ärsytti hänen hermojaan.

Ja sitten vielä aina hännässä se guvernantti, joka puhui hänelle

ranskaa hänen vastatessaan ruotsiksi. Samea viha koko olemassa oloa ja

ympäristöä vastaan alkoi hänessä kyteä.

Hän huomasi myös pian itseään halveksittavan, kun hänen läheisyydessään

käyttäydyttiin niin kursailematta ja häntä kyllästytti pian kaikki.

Ainoa häntä kohtaan hienotuntoinen oli äiti, joka oli antanut aidata

hänen sänkynsä isolla sermillä.

Hänen pakopaikkanaan oli vihdoin kyökkikamari, jossa hänellä toki oli

puoltajia. Joskus sai hän siellä sentään kuulla juttuja, joiden olisi

luullut ärsyttävän pojan uteliaisuutta, mutta hän ei tiennyt

mysterioita olevankaan. Niinpä oli hän kerran sattumalta tullut

uimapaikalle tyttöjen uidessa. Guvernantti oli kiljaissut, mutta hän ei

ymmärtänyt minkätähden, vaan rupesi juttelemaan tyttöjen kanssa, jotka

seisoivat tai kellottivat vedessä ihan alasti. Tuosta ei poika ollut

milläänkään.

Kasvoi nuorukaiseksi. Nyt täytyi hankkia pehtori, joka opettaisi

hänelle maanviljelystä, sillä hänethän oli määrätty kerran ottamaan

kartanon hoitoonsa. Hankittiin vanha, mielenlaadultaan uskonnollinen

mies. Eipä siis nuorukaiselle kovinkaan virkistävää seuraa, mutta toki

parempaa kuin entinen. Hän oppi näkemään asioita uudella silmällä ja

pääsi toimimaan. Mutta pehtori sai alituiseen niin paljon ohjeita

naisväeltä, että hän lopulta muuttui pelkäksi puhetorveksi.

Fritiof sai kuudentoista-vuotiaana Kristuksen ruumista ja kultakellon

ja luvan ratsastaa, mutta mennä pyssy olalla metsään, jota hän

unelmissaan haaveksi, ei hän saanut. Hänen ei tosin tarvinnut pelätä

verivihollisensa selkäsaunaa, mutta äidin kyyneleitä. Häntä pidettiin

aina vain lapsena, ja muiden mielihalujen ehdoton kunnioitus oli hänen

päähänsä pänttäytynyt.

Ja kasvoi ja täytti kaksikymmentä vuotta. Eräänä päivänä seisoskeli hän

kyökissä katsellen kun kyökkipiika suomusteli ahvenia. Nuori, sievä,

hienohipiäinen tyttö. Fritiof rupesi leikittelemään hänen kanssaan,

pujotti kätensä leningin kauluksen väliin hänen selkäänsä.

-- Fritiof-herran pitää olla kiltti, sanoi tyttö.

-- Kilttihän minä olenkin, vastasi hän ja alkoi lähennellä.

-- Ai, Jessus sentään, jos rouva tulisi.

-- Noo, no -- -- --.

Rouva kulki samassa avoimen kyökin oven ohi, mutta kääntyi heti pois ja

meni pihalle.

Fritiofista tuntui tukalalta ja hän pujahti huoneeseensa.

Heille oli tullut uusi puutarhuri. Naisväki viisaudessaan oli

hankkinut siihen toimeen naineen miehen, päästäkseen kyökin ovissa

juoksentelemisista. Mutta kova onni, puutarhuri oli ollut naineena

miehenä niin kauan, että hänen avioliittonsa hedelmä oli ehtinyt kypsyä

hempeäksi neitoseksi.

Eipä Fritiof-herra kauan ollut hoksaamatta tuota ihanaista kukkaista

tarhan muiden ruusujen joukosta. Koko hänen säästetty suopeutensa

toista ihmissuvun puolta kohtaan, jota puolta hän itse ei osunut

olemaan, alkoi nyt ilmetä ja kohdistui tuohon nuoreen tyttöön, joka

oloihinsa nähden oli kasvultaan kaunis ja joka oli vähän saanut

sivistystäkin.

Fritiof alkoi maleksia puutarhassa ja seisoskeli pitkät ajat jutellen

hänen kanssaan tytön kyykkiessä lavoilla tai kitkiessä kukkia. Mutta

tyttö hakasteli ja siitä pojan mieltymys kasvoi.

Eräänä päivänä ratsasti hän metsässä ja näki siihen aikaan sielussaan

ainaisina hourekuvina tytön, joka oli hänestä kaiken täydellisyyden

ilmaus. Hänen mielensä oli ihan sairas kaivatessaan saada olla yksin

tämän läheisyydessä ilman vahteja ja pelkoa siitä, että joku

pahastuisi. Hänen kiihtynyt mielikuvituksensa oli suurennellut tuon

kaivatun onnen niin äärettömäksi, että hän ei enää tuntenut voivansa

elää ilman tyttöä.

Hevonen kulki käymäjalkaa ohjat höllällään yli polun ja metsästäjä

myykätti hajamielisenä selässä. Yht'äkkiä näki hän jotain vaaleaa

vilkkuvan puiden välissä ja sieltä tuli puutarhurin tytär. Herra

Fritiof laskeutui satulasta ja tervehti. Sitten kulkivat he tietä

pitkin puhellen keskenään ja hevonen käveli heidän jälestään. Fritiof

puhui hämärin sanoin rakkaudestaan, mutta tyttö hylki tarjouksia.

-- Mitäs haastelemme mahdottomia, sanoi tyttö.

-- Mitä mahdottomia? huudahti toinen.

-- Mitenkäs minä, tyttö rukka, rikkaan ja hienon herran rouvaksi.

Huomautus oli oikea ja herra Fritiofin oli peräytyminen. Rakkautensa

oli rajaton, mutta hän tiesi, että hänen oli mahdoton viedä tyttöä sen

hurttaparven läpi, joka vartioi kotia ja kontua ja joka varmaan repisi

hänen hirvi-rukkansa kappaleiksi.

Tämän keskustelun jälkeen vaipui hän hiljaiseen, synkeään

toivottomuuteen.

Syksyllä muutti puutarhuri tuntemattomasta syystä pois. Herra Fritiof

suri lohduttomasti kuusi viikkoa, sillä hänen ensimäinen ja ainoa

rakkautensa oli mennyt, koskaan ei hän enää muka rakastaisi. Ja niin

meni syksy.

Joulunaikaan vihittiin uusi piirilääkäri lähistöllä virkaansa. Hänellä

oli täysikäisiä lapsia, ja kun tätit aina olivat sairaina, alettiin

seurustella. Lääkärin täysikäisissä lapsissa oli myös yksi täysikäinen

tyttö. Eipä kestänyt pitkää aikaa kun jo Fritiof rakastui häneen

kuolettavasti. Hän häpesi ensin uskottomuuttaan edellisen muistolle ja

äkkiä alkoi hän arvella, että rakkaus lienee kai jotain persoonatonta,

koska se kohdistuu milloin siihen, milloin tähän; omistajalle asetettu

valtuutus.

Heti kun vahtiväki oli saanut hajua tästä taipumuksesta, pyysi äiti

poikaansa kahden kesken puheille:

-- Sinä olet nyt siinä ijässä, alkoi emä, jolloin alkaa katsella

vaimoa.

-- Se on jo katsottu, rakas mamma, sanoi poika.

-- Minä pelkään, että olet kiirehtinyt liikaa, sanoi äiti. Sillä

tytöllä, jonka sinä sanot valinneesi, ei ole sellaiset moraaliset

periaatteet, joita sivistyneellä miehellä on oikeus vaatia.

-- Häh. Amelien moraaliset periaatteet! Ken tohtii niitä moittia!

-- Soo-o! En minä moiti häntä, mutta tiedäthän sinä, hänen isänsähän on

vapaa-ajattelija...

-- Minä olen hyvilläni, jos saan sellaisen miehen sukulaiseksi, joka

ajattelee vapaasti, intresseistä välittämättä.

-- No ei nyt hänestä: mutta, Fritiof, sinulla on aikaisempia suhteita.

-- Mitä? Olisiko...

-- Niin, sinä olet leikitellyt Liisun sydämellä -- --

-- Serkun?

-- Niin! Ettekö ole hamasta lapsuudesta pitäneet toisianne tulevana

parina ja etkö sinä luule, että hän on jättänyt toivonsa ja

tulevaisuutensa sinun varaasi.

-- Minä en ole leikkinyt, vaan te, te olette meillä leikkineet ja

usuttaneet yhteen! vastasi poika.

-- Mutta ajattele nyt vanhaa äitiäsi ja sisariasi, Fritiof. Voitko sinä

tuoda tähän kotiin, joka aina on ollut meidän kaikkein koti, vennon

vieraan naisen, jolla on oikeus käskeä ja vallita meitä.

-- Jassoo, siitäkö kohden puristaa. Liisu on siis valittu

hallitsijattareksi.

-- Ei ketään ole valittu, mutta äidillä on oikeus katsoa pojalleen

vaimoa ja kukaan ei paremmin siihen pysty kuin hän. Epäiletkö sinä

minun aikeitani, sano, voitko sinä luulla oman äitisi tarkoittavan

sinulle pahaa?

No eihän herra Fritiof sitä voinut, mutta -- hän ei rakastanut Liisua;

hän piti hänestä kuin sisaresta, kyllä, mutta... -- Ei rakastanut? Voi,

rakkaus oli niin häilyväinen vehe! Sen varaan ei saisi rakentaa, sillä

se oli katoavaista, mutta ystävyys, yhdenkaltaisuus mielipiteissä ja

tavoissa, yhteiset intressit, toistensa luonteiden täydellinen

tuntemus, kas siinä paraat takeet avio-onnesta. Liisu oli kelpo tyttö,

rakasti taloutta ja järjestystä, ja hän tekisi Fritiofin kodin niin

onnelliseksi kuin Fritiof ikinä voi toivoa.

Fritiof ei keksinyt muuta keinoa puheista päästäkseen kuin pyytää

mietintöaikaa.

Mutta sillävälin olivat naiset tulleet terveiksi uskomattoman nopeasti

ja lääkärin oli tarpeetonta käydä talossa. Lääkäri tuli kuitenkin

kerran vieraisiin, mutta hänet otettiin vastaan kuin murtovaras, joka

tuli tutkimaan lukkoja ja salpoja. Hän oli tarkkasilmäinen ja tajusi

heti asiain tilan. Fritiof lähti vastavierailulle, mutta hänet otettiin

vastaan kuin ilmiantaja, ja seurustelu loppui.

Fritiof pääsi täysikäiseksi.

Nyt alkoi väkirynnäkkö. Tätit matelivat uuden hallitsijan edessä,

kohtelemalla häntä kuten älytöntä ja koettivat hänelle todistaa, ettei

hän mitenkään tulisi ilman heitä toimeen. Siskot olivat äidillisempiä

kuin koskaan ennen, ja Liisu rupesi pitämään vahvaa huolta

toaletistaan. Hän puristi uumilleen kureliivit ja pörrötti tukkaansa.

Ei ollut ruma tyttö, pois se, mutta katseensa oli kylmä ja suu livakka.

Fritiof ei häntä kuitenkaan ajatellut sen kummemmin kuin jotain

suvutonta otusta, koska ei hän ollut huomannut hänessä tyttöä.

Nyt äidin tiedonannon jälkeen alkoi serkun läheisyydessä-olo häntä

vaivata, etenkin kun serkku alkoi oleilla limaskaisesti. Joka paikassa

se oli vastassa: portailla, puutarhassa, tallissakin. Eräänä aamuna

tuli serkku hänen huoneeseensa kun hän vielä oli makuulla ja pyysi

lainata nuppineulasia. Yllään kampuujakku, oli olevinaan niin kaino.

Hän alkoi ilettää Fritiofia, ja kuitenkin hän häntä ajatteli.

Ja äiti uudisti taas keskustelunsa pojan kanssa ja tätit ja siskot

vihjailivat väsymättä odotettuja häitä.

Elämä kävi nuorelle miehelle sietämättömäksi. Ei niin repeämää nähnyt

hän tässä verkossa. Liisusta oli tosin tullut hänelle jotain muuta kuin

sisar ja toveri, mutta ei hän ollut häntä ruvennut rakastamaan; mutta

mahdollista avioliiton yhtymää ajatellen, rupesi hän viimein

Fritiofista tuntumaan naiselta, ehkä vastenmieliseltä kyllä, mutta

kuitenkin naiselta. Naimakauppa kaikessa tapauksessa muuttaisi hänen

asemansa toisellaiseksi, ehkäpä pelastaisi hänet orjuudesta. Hän ei

nähnyt niin vilausta naisesta koko pitäjässä; miksipä ei siis Liisu,

paremman puutteessa.

Vihdoin meni hän äidin luo ja esitti ehtonsa kauppaan Liisun kanssa:

oma talous sivurakennuksessa ja oma ruoka; ja vielä se, että äidin oli

kosittava hänen puolestaan, sillä sitä hän ei itse mitenkään tulisi

tehneeksi.

Kompromissi hyväksyttiin ja Liisu talutettiin saamaan Fritiofin

halailua ja hyvin kainoa suudelmaa. He itkivät molemmat, miksi, sitä

eivät tienneet, mutta sitten häpesivät he toisiaan koko päivän iltaan

saakka.

Sitten oli heidän välinsä aivan ennallaan, mutta tätien ja siskojen

äidillisyydellä ei enää ollut rajoja. He sisustivat sivurakennuksen ja

järjestelivät huonekalut paikoilleen, jakoivat huoneet tuleville

puolisoille ja määräilivät kaikessa. Fritiofin mieltä ei kysytty. Ja

sitten ruvettiin hääpuuhiin. Vanhat sukulaiset nuuskittiin maaseutujen

kätköistä virkapalvelukseen, todistajiksi. Ja sitten oli häät.

Häiden jälkeisenä aamuna oli herra Fritiof jalkeilla jo hämärässä. Hän

lähti sänkykamarista niin pian kuin mahdollista, sanoi olevan tärkeitä

peltotöitä. Liisu, joka oli unissaan, ei väittänyt vastaan, mutta juuri

kun Fritiof oli ovessa, sanoi hän:

-- Et tietysti unohda, että aamiainen syödään kello yksitoista. Kuin

käskemällä.

Fritiof meni huoneeseensa, veti jalkaan varsisaappaat, pani päälleen

metsästystäkin ja otti pyssyn piilosta kaapista ja lähti metsälle.

Kaunis, kuurainen lokakuun aamu. Hän astui kiivaasti kuten peläten,

että hänet kutsuttaisiin takaisin tai kuten olisi hän paennut jotain.

Metsä-ilma oli kuin raikas kylpy. Hän tunsi olevansa vapaa, ja ensi

kertaa eläissään lähti hän vapauttaan käyttäen pyssyn kanssa metsään.

Mutta hän tunsi ruumiillisen vapautensa vain tilapäiseksi. Tähän saakka

oli hänellä ollut oma makuuhuone; hänen päivänsä ajatukset ja yön unet

olivat olleet hänen omiaan. Ei enää nyt. Etenkin makuuhuone kiusasi

häntä kuin jokin iletys. Vähinkin häveliäisyys riisutaan kuin naamari,

hienotuntoisuus halveksittuna, kaikki kuvittelut ihmisen korkeasta

alkuperästä luhistuvat, totta vain eläin; sitä ei sietänyt hän,

idealistien kasvatti. Koskaan ei hän ollut aavistanut yhdyselämän

ulkokultaisuutta näin suureksi ja uskonut, että vain seurausten pelko

oli tuon niin sanotun "lausumattoman naisellisen" ytimenä. Mutta jospa

olisi ollut lääkärin tai puutarhurin tytär? Luultavasti olisi kahden

olo heidän kanssaan ollut autuutta, jota vastoin se nyt oli painostavaa

ja rumaa; silloin olisi kaikki verhoutunut hämyyn ja uteliaisuuden ja

tarpeen tyydyttämisen raaka himo olisi häipynyt huumaukseen, mikä tarve

kuten huumauskin oli enemmän sielullista kuin ruumiillista.

Hän vaelteli metsän helmaan ilman määrää, tietämättä mihin tähdätä,

mutta häntä oudosti himotti kuulla pyssyn pamahtavan ja eläimen

kaatuvan, mutta otusta ei ollut. Linnut olivat muuttaneet muille maille

tai toisille seuduille. Vain orava näkyi hyppelehtivän männyn rungolla

ja pilkistelevän häneen pullosilmillään. Hän nosti pyssyn ja laukaisi,

mutta vikkelä eläin ehti rungon toiselle puolen ennenkuin haulit

rämähtivät puuhun. Mutta pamaus virkisti hänen hermojaan. Hän poikkesi

polulta ja lähti viidakkoon. Kun näki sienen, potkasi rikki. Hän oli

tuhoavalla tuulella. Ja hän toivoi tapaavansa käärmeen, että saisi

polkea ja ampua.

Mutta sitten muistui hänen mieleensä, että hänenhän oli mentävä kotiin;

ja että nyt oli hänen hääaamunsa. Tuumiessaan, mitenkä hän sietäisi

kaikki häneen tähdätyt hävyttömät katseet, tuntui hänestä, kuin

aiottaisiin häntä häväistä jostain rikoksesta, siveyttä, jopa

luontoakin vastaan tehdystä. Hän olisi halunnut paeta maailman ääriin,

mutta mitenkä kotona tekisi.

Viimein tylsistyivät ajatukset aina samaa latua laahattuaan tai ehkä

vain siksi, että hänelle tuli nälkä. Hän lähti siis kotiin aamiaiselle.

Kun hän tuli pihalle, olivat kaikki talossa öitsineet häävieraat

latautuneet etehisen portaille seisomaan ja tervehtivät häntä

leikillisillä hurraahuudoilla. Horjuvin askelin kulki hän pihan poikki

ja huonosti tunteensa salaten kuuli hän vieraidensa leikilliset

kuulustelut hänen terveytensä tilasta. Hän riuhtautui heidän kimpustaan

ja meni kiireesti sisään huomaamatta, että vaimo oli joukossa odotellen

hänen tervehdystään.

Aamiaispöydässä kesti hän kidutuksen, jota ei ikänään unohtanut,

vieraiden pilasanain pistellessä ja vaimon hyväilyjen paahtaessa. Hänen

ilopäivänsä oli inhottavin koko elämässä.

Parin kuukauden päästä oli nuori rouva asettunut talon valtijaksi,

apulaisina tätit ja sisaret. Fritiof oli yhä nuorin ja älyttömin.

Häneltä kysyttiin neuvoa, mutta ei koskaan noudatettu sitä, ja häntä

vaivattiin samalla huolenpidolla kuin ennenkin. Aterioimiset vaimon

kanssa kahden nähtiin pian mahdottomiksi sillä mies itsepäisesti pysyi

mykkänä, mitä Liisu ei jaksanut sietää, vaan hankki ukonjohdattimekseen

yhden sisaristaan, joka muutti sivurakennukseen. Fritiof teki useita

emancipationi-yrityksiä, mutta kukistui aina ylivoiman alle; niitä oli

liian monta ja ne papattivat kunnes hän meni metsään.

Illat häntä nykyjään kauhistivat. Hän vihasi sänkykamaria ja meni sinne

kuin mestauslavalle. Hän tuli araksi ja kulki enimmäkseen yksin omissa

ajatuksissaan. He olivat olleet naimisissa kaksi vuotta, silloin äiti

eräänä päivänä käytti jotain tilaisuutta hyväkseen ja puheli poikansa

kanssa kahden.

-- Etkö sinä olisi hyvilläsi, kun saisit pojan esimerkiksi, sanoi emo.

-- Olisin, -- sanoi toinen.

-- Sinä et ole kohtelias vaimollesi, sanoi äiti niin lauhealla äänellä

kuin mahdollista.

Mies kuohahti.

-- Mitä? Mitä te sanotte? Onko jotain valittamista? Tullaanko

hokistelemaan päivätyö-velvollisuuksia? Hm! Liisu onkin ihan toista

kuin mitä he luulivat! Mutta mitä se muihin kuuluu? Tehkää kannekirja,

kyllä minä vastaan.

Ei, eihän toki äiti sitä! Fritiof huomasi nyt yksinäisyydessään, että

pehtori oli nuori mies, joka mielellään joi ja löi korttia. Hän

lyöttäytyi hänen seuraansa ja vietti ikävät iltansa hänen huoneessaan;

tuli myöhään kotiin, niin myöhään kuin mahdollista. Eräänä iltana

valvoi vaimo vuoteellaan ja odotteli häntä.

-- Missä sinä olit? kysyi hän tivakasti ja varmasti.

-- Se ei kuulu sinuun, vastattiin.

-- Sellaisilla ehdoilla on hyvä olla naimisissa, sanoi vaimo. -- Kun

olisi edes lapsi.

-- No se ei ole minun syyni, sanoi mies.

-- Ei minunkaan, sanoi vaimo.

Ja nyt sukeutui kiista siitä, kenen oli syy, ja kiistaa kesti kaksi

vuotta.

Liisu koetteli kaikki keinot. Hän koketeerasi miehelle, mutta mies

inhosi; ärsytti miehen ylpeyttä, mutta tuli yhä vastenmielisemmäksi.

Kun ei kumpikaan tahtonut selvyyttä yksinkertaisimmalla tavalla,

turvautumalla asiantuntijaan, lääkäriin, oli seuraus tavanmukainen;

herra tuli naurettavaksi, rouva traagilliseksi. Lapseton rouva on pyhä,

sillä "Jumalan" kirous lepää hänen päällään, tuntemattomista syistä. Ei

ollut kenenkään mieleen edes pälkähtänyt, että "Jumala" alentuisi

miehen päällä lepuuttamaan kiroustaan.

Mutta Fritiof herra tunsi hyvin, että kirous lepäsi hänen elämänsä

päällä, sillä se oli synkeää, sairaloista. Luonto oli luonut kaksi

sukupuolta, jotka joidenkuiden olosuhteiden vallitessa ovat keskenään

ystäviä, toisten vallitessa vihollisia. Ja Fritiof oli saanut

vihollisen, ylivoimaisen vihollisen.

Eräänä päivänä kysyi eräs sisarista ompeluksensa äärestä sattumalta,

kuten näytti, Fritiofilta, mitä "kapuuni" merkitsi.

Fritiof ei vastannut, mutta tarkasti tuikeasti sisarta ja näki, ettei

tämä sitä tiennyt, vaan oli luultavasti kuullut sen muilta ja tullut

uteliaaksi.

Nyt tuli myrkyksi elämänsä. Hän oli naurettava. Ja tuli epäluuloiseksi.

Mitä ikinä hän kuuli ja näki, piti hän pistoksena. Mutta kiukun

puuskassa kerran meni hän ja vietteli yhden palvelustytöistään,

toivotulla tuloksella. Hän oli tullut isäksi! Liisusta tuli marttyyri

ja Fritiofista kurjimus. Viimemainitusta arvostelusta ei hän piitannut,

sillä hänen kunniansa oli pelastettu, sillä pidettiin tervekasvuisuutta

kunniana eikä onnena.

Mutta tämä tapaus sai Liisun mustasukkaiseksi ja, kumma kyllä,

jonkunlainen rakkaus mieheen alkoi herätä. Rakkaus, joka oli hyvin

kiusallista laatua, sillä se ilmeni etupäässä hermostuneena, alati

valvovana vahtimisena ja samalla äidillisenä suopeutena, joka ei

tiennyt rajojaan. Liisu tietysti aina tarkasti oliko pyssy latingissa,

ja rukoili polvillaan häntä pukemaan lujasti päälleen, jos mies oli

ulos lähdössä j.n.e. Kotona oli vaimo pedanttinen; siivosi ja pyyhki

pölyä lakkaamatta. Mullisteli puhdistuksilla miehen huonetta, pesetti

lattian joka lauantai, pieksi matot ja tuuleutti vaatteet. Mies ei enää

saanut koskaan olla omillaan, ei koskaan ollut varma siitä, saisiko

olla rauhassa huoneessaan.

Työhön ei häneltä aikaa vähääkään kulunut, sillä naisväki hoiti taloa.

Hän alkoi itsekseen lueksia maanviljelysoppia ja tahtoi tehdä joitakin

parannuksia tilalla, mutta hänet estettiin. Kun hän koetti päästä

yksinvaltaan, rettelöitiin hänet toimettomuuteen.

Viimein hän väsyi. Kauan sitten oli hän jo herennyt puhumasta, sillä

hän oli varma, että aina vängättäisiin vastaan. Samoin ajattelevain

seuraa ja onnettomuustovereita kun puuttui, tylseni hänen järkensä;

hermostonsa oli pilalla ja hän ei piitannut ulkoasustaan ja alkoi

juoda. Oli ani harvoin kotona enää. Löydettiin joskus humalassa

majatalosta tai talonpoikain luota. Hän joi kenen kanssa tahansa,

lakkaamatta. Hänestä tuntui helpommalta silloin kun sai alkohoolin

avulla aivonsa toimimaan, ja silloin hän joskus puhelikin. Vaikea

arvata, joiko saadakseen vain puhella jonkun vastaan vänkäämättömän

kanssa, tai pelkästään juodakseenko.

Saadakseen rahaa möi hän salaa talonpojille etuuksia tai viljaa, sillä

kassa oli naisten hallussa. Viimein teki hän murtovarkauden: särki oman

kassakirstunsa, varasti.

Nyt täytyi aina pitää talossa mielenlaadultaan uskonnollista pehtoria,

sillä äskeinen oli täytynyt eroittaa palveluksesta juoppouden tähden.

Kun viimein oli papin avulla saatu väkijuomain tarjoilu majatalossa

lopetetuksi, alkoi Fritiof-herra ryyppiä renkiensä kanssa. Skandaali

toisensa perästä.

Fritiof-herrasta tuli patajuoppo, joka sai kaatuvan taudin kohtauksen

ellei vähään aikaan saanut väkeviä.

Viimein täytyi hänet viedä juoppolaitokseen, jonne jäi

parantumattomana.

Joinakin selkenemishetkinä kun hän saattoi ajatella koko elämäänsä,

säälittivät häntä kovasti nuoret tytöt, mitkä naitetaan miehille, joita

he eivät rakasta, ja säälinsä oli sitä syvempi, kun häneen itseensä oli

kohdistunut koko ankaruudessaan väkivallalla kohdellun luonnon kirous,

ja hänhän oli kuitenkin vain mies.

Mutta hän piti onnettomuutensa syynä myös perhettä ekonoomisena

laitoksena, joka kahlii lapsia pääsemästä oikeaan aikaan itsenäiseen

yksilön elämään. Vaimoaan ei hän syyttänyt koskaan, sillä olihan vaimo

yhtä onneton kuin hän itsekin ja kuten hänkin niiden epäkohtain uhri,

joita kunnioitettiin nimellä: laki.

Rikollinen luonto.

Kutteri kulki hiljaisessa tuulessa viimeisten saarten lomitse ja meri

avautui iltapäivävalaistuksessa.

Tohtori haeskeli sanoja ilmaistakseen hurmautumistaan, sillä hän oli

syntynyt kaukana maan sydämessä ja oli nähnyt merta ainoastaan

höyrylaivan kannelta pari kertaa.

Kun luutnantti oli kääntänyt ruoria ja suunnannut Landsortin majakkaa

kohti, komensi hän pöytään punssia ja sikareja.

Yksinäisyys, hiljaisuus, katsetta kiinnittäväin esineiden olemattomuus

viritti mielet herkkäpuheisiksi ja vaikka nuo kaksi nuoruuden toveria

oli jo kolme vuorokautta tarinoinut paljon vanhaa ja uutta, ilmestyi

yhä uusia puheenaiheita.

-- Mahtaa olla ihanaa elää merellä, sanoi tohtori ja katseensa liukui

ilman rannan piiriä pitkin.

-- Niin tällä tavoin, hyvässä seurassa ja omana herranaan, sanoi

luutnantti. Mutta laivalla palveluksessa, Jumala varjelkoon! Ensiksi on

siellä kuin vankina; laiva on koppi, kuvittelepas, ja horisontti, kun

on tottunut sitä näkemään, se kutistuu, se siniviiva, jonka takana

nuorena uneksin jotain ääretöntä, muuttuu harmaaksi kiviseinäksi.

Kuvittelepas: kopissa muurien sisällä keskellä vankilan pihaa. Ja

sitten; jos on vihamies laivalla, niin tiedätpä mitä maksaa.

-- Mutta se on sittenkin tervettä elämää.

-- Tervettä. Niin luulisi, mutta ajatukset eivät tule terveiksi, kun

aivot eivät saa vaikutteita ulkoapäin ja kun tuijottaa kauan tyhjään,

niin tylsistyy. Mutta on niitä vielä muita varjopuolia merimiehen

elämässä, muita, ei ollenkaan terveitä.

Luutnantin kasvot synkkenivät ja hän katsahti ensin olivatko miehet

kyllin etäällä etteivät voisi kuunnella.

-- Huomaa, että se on munkin ja vangin toisesta sukupuolesta eristettyä

elämää.

-- Ah, kyllä te olette kauniisti eristettyjä kun pääsette maihin,

keskeytti tohtori.

-- Niin, mutta ennen kun pääsemme maihin! Kuukausi, parikin merellä!

Tuskin nimeksi tointa. Ajatukset kulkevat omia teitään, tahto omaa

päätään, vuotaa yli oikeudentunnon, loikkii yli moraalin, kunnian

käsitteiden ja muun sellaisen. Paljon merkillistä sitä on nähty

merillä.

-- Olenhan kuullut, että miehistö oli hyvin hurjistelevaa, sanoi

tohtori.

-- Sääli naineita, sillä, katsos, nuo runoelmat merimiehen vaimosta,

joka istuu surren akkunansa ääressä, ne ovat runoja vain, ei muuta!

Mutta mies, nainut mies, hän noin vain menee remuilemaan kun tullaan

maihin, joten kyllä hän saa rahoillaan hauskaa!

Tavallisinta on, että vaimon suru on lohdutettu jo kauan ennenkun mies

tulee kotiin! Mutta, katsopas, on vielä toisia puolia, yöpuolia kuten

sanotaan, sellaisia kostavan luonnon purkauksia, jotka meistä tuntuvat

niin kamalilta sentähden, kun emme voi niitä ensi tarkastuksella

selittää, ja kun niiden vuoksi yksilöä pidetään rangaistuksen

ansaitsevana, vaikka hän on ainoastaan uhri.

-- Jaha, vai on sitäkin laivoilla. Siitä saa yleensä niin vähän kuulla,

vaikka se on ajan merkittävimpiä ilmiöitä ja sitä on ollut kaikkina

aikoina.

-- Sinä et siis pidä sitä rikoksena, kysyi luutnantti merkillisen

innokkaasti ja imi sikariaan.

-- Rikoksenako? Mikä sitten on rikos? Se, josta nostetaan kanne ja

joudutaan tuomarin eteen. Luonto kyllä rikkoo silloin, kun sukupuoli

jää pitkäksi aikaa syntymisen jälkeen määräämättömäksi, kuten huomaa

noista nimenmuutto-ilmoituksista, joita joskus näkee.

Luonto oikkuilee paljon ja kulttuuri lisää oikkuja, mutta ihmiset

voisivat olla nykyaikaan jo niin valistuneita, etteivät rankaisisi

synnyntävammoista.

-- Vai niin, oletko sitä mieltä? Hauska kuulla älyn sanoja yleisessä

kirkunassa.

-- Oh, minä tiedän varmaan, Ranskassa on jo kamareissa ehdotettu

poistettavaksi niitä lakipykäliä, jotka käsittelevät tätä luuloteltua

rikosta.

-- Ihanko totta! Ja täällä ne kulkevat kuin spitaaliset ja palavat

tuhkaksi yhä kalvavassa rauhattomuudessaan, että heitä epäiltäisiin tai

heidät älyttäisiin. Minä kerron tapauksen, jonka näin omin silmin, niin

saat päättää onko se pahetta, pilaantumista tai mitään muuta kuin

ilmiö, jonka syitä emme tunne.

-- Minusta on samantekevää, miksi sitä sanotaan, se on moukkien ja

merimiesten ammattisairautta; ilmiö on yhtä intressantti kuin se että

luonto tekee ihmisen sikiölle vasikan pään tai kolme kättä.

-- Vähän kummallisempi sentään lienee, etenkin kun se ilmenee

psyykillisenä, kaikkine miehen ja naisen välisine, viattomasta

lemmenhaaveilusta johtuvine symptoomeineen.

-- Viattomasta? Hm!

-- Ihan niin, viattomasta, tarttui luutnantti. Minä tiedän, että

sellainen suhde voi olla viaton.

-- Niin, jonkun aikaa! Minä en saa ja nainen ei tohdi! Kyllä se

tiedetään! Mutta puhupa pakinasi.

He imaisivat punssia ja sytyttivät uudet sikarit.

-- Tiedätkö sinä, mikä mies fregatin kapteeni on? alotti luutnantti ja

asetti ruoritangon parraspuuhun. Se on porsliinijumala. Laivalla, mutta

ei näyttäydy. Hän ei ole ylin päällikkö, sillä se on sekondi, mutta hän

on ylimmän päällikön yläpuolella. Mereläiset sanovat tavallisesti

päällikköä "ukoksi", aivan kuten talonpojat puhuvat "ukon" ilmasta.

Sekondi on "ukko" sotalaivalla; päälliköllä ei ole nimeäkään. Hän istuu

ovi lukossa salongissaan, ei puhele muille kuin sekondille; syö yksin,

paitsi yhtenä päivänä viikossa, jolloin hän kutsuu päällystön pöytäänsä

ja toisena päivänä, jolloin päällystö on hänet pyytänyt luokseen. Hän

ei oikaise virheitä koskaan, ei palkitse koskaan; ei komenna koskaan.

Vain sekondi tietää, mitä ukko tekee. Jos hän tulee kannelle, ei hän

koskaan mene peräpurjetta keulemmalle.

Laiva on täydellisin kaikista yhteiskunnista ja on rakenteeltaan tuhat

vuotta ajastaan jälellä! Se olisi epätäydellinen, jos siellä olisi

naisia.

No niin. Minä tein ensimäisen kadettimatkani Thor-fregatilla.

Elämä ei ollut sellaista, miksi oli sen koulupoikana uneksinut

nähdessään merikadetin koketin takin ja tikarin. Se oli ihan toista!

hyvin raakaa, hyvin rumaa! ennen kaikkea hyvin epärunollista.

Eräänä päivänä olin vahtivuorossa, perärattaalla, hyvin

vastuunalaisella paikalla; tuijotin keulaan taklauksen ja touvien läpi,

miehistön yli, koettaen pitää ajatuksiani koossa, ainoastaan ajatellen

suuntaa. Mutta osaksi rauhattomana tärkeästä toimestani, kun minulla

oli koko aluksen miehistö tunnolla, osaksi hermostuneena, kun tunsin

jonkun itseäni tarkastavan, unohdin tehtäväni. Talja vinkui, kokkakara

jiirasi ja ajopurje alkoi lepattaa, kun apukapteeni ilmestyi viereeni

ja huusi:

-- Seis siinä!

Ja minä tunsin rattaan rajusti riipaistavan käsistäni ja samassa sain

tuustin niin että lensin pitkin kantta.

Minä kierin ilmassa kuin kinnas ja seisoin suureksi hämmästyksekseni

en enemmän enkä vähemmän kuin itsensä päällikön edessä. Näin

kellanharmahtavat kasvot, kuten rikkaan suurkauppiaan. Suu oli

teräväpiirteinen, pielissä pari vääristynyttä juonnetta, jotka tekivät

sen ilkeän näköiseksi, mutta tätä vaikutusta lievensivät vaaleat

pulisongit. Näytti kuin olisi hän halunnut paiskata minut mereen, mutta

hän vaikeni, kuten olisi hän ollut kahdella päällä, alentuisiko

puhuttelemaan vai ei moista kurjimusta.

Vihdoin lauhtuivat ankarat piirteet ja hän katseli minua kuin pientä

lasta.

-- Mikä on nimesi, kadetti? kysyi hän.

Sanoin.

-- Ja isäsi?

-- Kuollut, vastasin minä. Mutta hän olikin everstiluutnantti

mekaanisessa osastossa.

-- Niinkö? Minä tunsin kyllä sinun isäsi; me olimme nuoruuden ystäviä

ja minä kunnioitin häntä suuresti. Mene takaisin paikallesi ja pidä

ajatuksesi koossa.

Minä menin jälleen perärattaalle ja koetin kaikin voimin olla

tarkkaavainen. Mutta päällikkö käveli kannella edestakaisin ja minä

tunsin, että hän katseli minua.

Kun vahtivuoro päättyi ja minä tulin alas kadettimessiin, kokoontuivat

toverit ympärilleni ja kyselivät mitä päällikkö oli sanonut.

Kun he saivat kuulla, että hän oli tuntenut minun isäni, katsoivat

nuoremmat kuten kunnioittaen minua, mutta vanhemmat näyttivät pahasti

virnuvan, en ymmärtänyt miksi.

Eräänä päivänä tämän jälkeen istuimme, pari toveria ja minä,

peräkannella ja plitsasimme touvia. Puhelimme sitä ja tätä, mutta minä,

joka olen aina ollut temperamentilta hyvin hermostunut, herkkätuntoinen

kuin kompassineula, tulin jollakin tavoin levottomaksi, kuten olisi

joku tarkastellut minua. Katsoin monta kertaa ympärilleni, kenen silmät

ne niin itsepäisesti ja sitkeästi tähystelivät minua. Vihdoin sattui

silmäni pieneen, pyöreään akkunaan, joka oli päällikön ulkokajutan

seinässä, ja minä näin vain kaksi vääristynyttä juonnetta suupielissä;

silmät olivat ennättäneet piiloon uutimen taa. Tulin levottomaksi, en

tiennyt minkä tähden.

Kaksi kuukautta tämän jälkeen illalla lähetettiin minua kutsumaan

päällikön salonkiin. Se oli komeasti sisustettu huone, kirjahyllyjä,

tauluja, valokuvia ja urkuharmoonia. Sekondi oli päällikön luona.

Hänellä oli hattu kädessä ja hän näytti olevan hämillään.

-- Komentajakapteeni, alkoi päällikkö puhua luonnottoman keveällä

äänellä, tämä nuori mies on erään jo kuolleen lapsuuden ystäväni poika,

joka kerran auttoi minua suurista vaikeuksista. Tunnen olevani velkapää

tuolle jalolle miehelle ja minä tahdon ottaa hoitooni tämän pojan.

Tahdon ohjata hänen kasvatustaan niin kauan kun hän on täällä

laivallani. -- Tahdotko tulla koulittavakseni? lisäsi hän kääntyen

minun puoleeni.

Kiihtyneenä noista suurista eduista, joita isävainaani ystävä tarjosi,

en kyennyt muuta kuin änkyttämään joitakin käsittämättömiä sanoja

kiitollisuudestani.

Päällikkö pyysi minua sitten istumaan ja sekondi sai merkin, että

audienssi oli lopussa.

Olimme kahden. En tiennyt mikä hänessä minua pelotti. Ei se päällikkö,

epäjumalan kuva, vaan jokin muu. Hän käyttäytyi arkaillen ja puhui

sujuvan kiusallisesti.

Ensin ei hän katsonut minua silmiin.

-- Onko sinulla taipumuksia matematiikkaan, poikani? alkoi hän.

-- Eipä juuri, vastasin.

-- Osaat kai ratkaista toisen asteen ekvationeja?

-- Kyllä, aika hyvästi.

-- No, sitten rupeemme logaritmeihin. Katsos (sanoi hän) merimies ilman

logaritmeja on kuin laiva ilman kompassia.

Hän nousi ylös ja otti hyllyltä logaritmitaulut. Toi tuolin pöydän

ääreen ja otti kynän ja paperia.

Puhuttuaan jonkun aikaa niitä näitä karakteristiikasta ja mantissasta,

jotka hän, kuten sitten jälestä huomasin, sotki, pani hän kynänsä

pöydälle.

-- Noo, keskeytti hän, mitenkä sinä viihdyt täällä laivalla?

-- Hyvin, herra amiraali, vastasin minä.

-- Entä toverit?

-- Ei puhuta, lensi sanat suustani ennenkun ehdin huomata, miten

moittivia ne olivat.

-- Oikein, poikani, sanoi hän ja katsoi minuun kuten ijäkkäät

nuorempiin, kun sallivat heidän uljailla.

-- Tahdotko lasin punssia? kysyi hän, täällä on vähän kosteaa.

Mahdoton oli kieltää, kun en ollut raittiusmies. Mutta samalla minä

sielussani säikähdin: jospa joku tulisi sisään ja näkisi päällikön

juomassa kadetin kanssa! Hetki oli tukala. Oletko koskaan tuntenut

häpeäväsi ja olevasi hämillä toisen puolesta! Minä pelkäsin hänen

tähtensä!

Hän avasi jonkin klaffin ja otti esiin lasit ja karafiinin ja vei ne

hyttiinsä.

-- Käy sisään, sanoi hän.

Tulin yhä levottomammaksi; koko menettely tuntui niin kierolta;

epäjumala suistui ehdottomasti korkeudestaan.

Hytissä istuutui hän minua vastapäätä ja katseli minua kuin

jättiläinen, joka aikoo syödä peukaloisen.

-- Sinä olet kelpo poika, sanoi hän tyhjentäen lasinsa (toki

kilistämättä!) ja ulkonäkösi takaa menestystä urallesi. Tiedätkö, että

olet kaunis poika?

Minä tunsin, että punastuin, enkä tiennyt, mitä hän oikein aikoi.

Huomasin vain hänen kasvoissaan uuden, merkillisen ilmeen ja hänen

silmänsä lekuttivat kuin kaasuliekit.

-- Oletko sinä jo ollut rakkausseikkailuissa? kysyi hän taas ja hänen

silmänsä alkoivat hehkua.

En tiennyt mitä vastata, sillä minua arasteli isän ystävä.

Hän nousi paikaltaan ja käveli edestakaisin.

-- Jospa olisit minun poikani, sanoi hän viimein, jospa olisit!

Hän ei ollut nainut mies, sen tiesin ja luulin ymmärtäväni vanhan

poikamiehen yksinäistunteen purkauksen.

Kuului ruokatoitotus ja minun piti lähteä.

-- Huomisiltana samaan aikaan! sanoi päällikkö.

Tein kunniaa ja läksin.

Iltaopetusta kesti sitten pitkän aikaa. Hän tuli yhä sydämellisemmäksi.

Tämä vaivasi minua joskus kovasti. Jos tahallani tunnilta myöhästyin,

näytti hän olevan murheissaan.

-- Sinä olet kyllästynyt minuun, sanoi. Minä olen niin vanha ja ikävä

mies.

Ja silloin minua alkoi tuo erakkoparka säälittää, hän ei voinut korkean

arvonsa vuoksi seurustella muiden kanssa.

Saavuimme viimein Havannaan, ja minä sain loman mennä maihin, mutta

minun täytyi luvata päällikölle, etten menisi toverien kanssa pahoihin

paikkoihin. Hän suorastaan vaati lupaukseni. Kun palasin laivalle,

kysyi hän minulta, olinko ollut tyttöjen luona. Vastasin ei, mikä

olikin totta.

-- Oikein, poikani, sanoi hän. Varo sinä naisia! Varo aina naisia,

poikani!

Ja taas lähdimme merelle.

Eräänä iltana, en unohda sitä koskaan, Madeiran kohdalla, ilma kuuma

kuin ansarissa ja me oleksimme paitasillamme ja housuillamme ja tyyntä

oli ollut neljä päivää.

Tulin kello kahdeksan aikaan kapteenin hyttiin, täydessä puvussa. Hän

oli hyvin kiihdyksissään. Tuskin voi puhua.

-- Hirveän kuuma, huokasi hän, ota takki pois. No, se oli minulle

mieleen, vaikka loukkasikin mitä pahimmin ohjesääntöjä ja hyvää tapaa.

Hän istuutui viereeni, melkein taakseni. Minä tunsin hänen kuuman

henkensä käyvän niskaani ja aloin sanomattomasti pelätä, minua alkoi

ahdistaa.

Luimme trigonometriaa ja minä olin kumarassa paperieni ääressä. Päässä

tuntui raskaalta ja virkistääkseni itseäni oikaisin vartaloani ja

nakkasin päätäni taaksepäin. Samassa osui katseeni peiliin, joka oli

vastapäätä. Näkö peilissä kauhisti minua niinkuin olisin yhtäkkiä

nähnyt luonnon kiertyvän nurin narin ja näyttävän nureansa. Kuin

aurinko olisi ollut sininen ja taivas keltainen, puut punaiset tai

kuusta kimmonnut salamoita. Hänen kasvonsa olivat olkapääni kohdalla ja

hän ahmi silmillään paitani sisustaa. Minä taisin kiljaista ja aioin

hypähtää ylös, mutta hän piti minua kiinni ja suuteli minua suulle,

kuin härän karkealla kielellä ja kasvoillani kävi läähätys kuten olisi

hyle minua nuoleskellut.

Elämä, luonto, kaikki kaamotti mustana. Olin nähnyt ilkeyden

ilmestyksen, vilauksen itse pahasta.

-- Ja siihen se tuttavuus loppui! sanoi tohtori kylmästi ja joi

lasistaan.

-- Ei vielä kokonaan. Arvaapas, mitä se sitten teki? Se kirjoitti

kirjeitä minulle. Minä luin ainoastaan yhden. Se oli oikea rakkauden

kirje. Hän rakasti minua.

-- Kuten Sokrates Alkibiadesta! Luuletko tällä jotain uutta keksineesi!

Ja luuletko, että nuo ilmiöt syntyvät vain eristetyissä oloissa tai

liiaksi kehittyneestä kulttuurista. Niitä on villeissä kansanheimoissa,

jopa eläimissäkin. Minun mielestäni pitäisi ummistaa silmänsä

sellaisilta luonnon oikuilta tahi ei ainakaan rangaista viattomia,

niinkuin äsken sanoinkin. Haluatko kuulla toisen samanlaatuisen jutun

niin kerron.

-- Kyllä, mutta mennään puraisemaan voileipää ensin; näkyy pöytä olevan

katettu tuolla sisällä.

Luutnantti huusi laivamiehen pitämään huolta ruorista ja he menivät

salonkiin.

Koettelivat puhella muista asioista, mutta miten lie ollut, aina

osuivat he tähän seikkaan.

-- Muistatko, alkoi tohtori jutella, miten koulussa ollessa oltiin

ystävyyssuhteissa samanikäisten kanssa? Aina lähdettiin yhdessä

koulusta, aina oltiin toistensa luona loma-ajoilla, aina oltiin yhtä

poikaa, rahatkin tasattiin. Melkeinpä saattoi olla mustasukkainen

ystävästään, jos hän oleksi toisten kanssa liiaksi. Eikö niin?

-- Juu, mutta se oli ystävyyttä?

-- Tietysti, sitä oli! Mutta samalla tavallahan alkaa rakkaus eri

sukupuolten välillä. Ystävyys on jo hyvin pitkällä, ennenkun jompikumpi

sallii tai edes kaipaa toisen ruumiin kosketusta suudelmana tai

hyväilynä. Tytöt sitävastoin ilmaisevat tätä ystävyyttä syleilemällä ja

suutelemalla. Ihan viatonta se on, en sitä sano, mutta merkit ovat

hyvin yhtäläiset kuin niin sanotulla rakkaudella. Se on yhtä viatonta

kuin sekin tunne, joka pakottaa vanhemmat ottamaan syliin ja

suutelemaan lapsiaan. Mikä sen tietää, mikä on puhdasta tai rumaa,

ruumiillista tai henkistä? Sitä on vaikea sanoa, sillä vanhempain

rakkaus lapsiin vaatii välttämättä ruumiillista kosketusta ja eihän

sitä kuitenkaan mitenkään käy epäileminen aistilliseksi. Mutta annappas

jos asuu köyhä perhe, kaikki yhdessä huoneessa, isä ja tyttäret

nukkuvat yhdessä, tytöt kasvavat isoiksi, kas silloin _voivat_ nuo

tunteet luonteeltaan muuttua. Ulkonaiset seikat siinä ovat

vaikuttimina, kuten esimerkiksi bestialiteettia tiedetään olevan

etupäässä paimenissa ja ratsuväessä. Ei tarvitse luulla, että tässä

ilmenee jokin uusi, luonnoton elementti, se on samaa luontoa vain,

vaikka se silloin kun purkautumistiet suletaan, avaa omat uransa, aivan

kuin ruumiin kudokset avautuvat paiseeksi kun jokin sairaus tukkii

eristystiehyet.

No niin, nyt sen juttuni.

Eräs poika oli pienikasvuinen ja vähäpätöinen ja tytöt eivät

pienenäkään hänestä välittäneet, kun eivät tunteneet hänestä koituvan

ei rakastajaa eikä suojelijaa. Sen vuoksi alkoi hän epäillä itseään ja

karttaa toista sukupuolta. Kun hän sitten tuli vanhemmaksi ja rupesi

tytöstämään, hoksasi hän sen, mitä me muut pidimme ihan luonnollisena

seikkana, että naiset ottivat maksua. Se loukkasi häntä. Miksi vain

toinen sai maksua, eikä toinen, vaikka molemmat nauttivat? Sitten

rupesi hän pieniin suhteisiin erään ompelijattaren kanssa. Se piti

hänestä ja ei ottanut maksua. Mutta tytöltä alkoivat pian viedä rauhan

kummalliset unet, jotka tekivät pojankin levottomaksi. Joskus näki

tyttö unta, että poika vei hänet teatteriin, joskus että hän lahjoitti

hänelle hansikkaat, viimein, että poika maksoi hänen vuokransa. No

ystäväni ei ollut taitava unien selittäjä, sillä hän oli köyhä, ja

tytön unet eivät käyneet toteen. Ystäväni ajatteli, että hänpä se oli

maksanut kaikki illalliset, mutta toinen ei yhtään; vaan näistä

tuumistaan ei hän puhunut tytölle. Mutta vähitellen kyllästyi

tyttö elämään unissa ja hän lahjoitti pian rakkautensa eräälle

konttoristille, jolla oli varoja toteuttaa hänen unensa. Ystäväni

katkeroitui naisille, jotka olivat moisia materialisteja eivätkä

osanneet rakastaa vain rakastaakseen. Sitten pitemmän ajan jälkeen hän

rakastui. Kun tuli kysymys naimisista, meni hän isän luo, joka tietysti

kysyi, oliko hänellä varoja. "Jaha, vai on täälläkin maksettava", tuumi

hän. Maksettava joka paikassa! Mutta hän oli rakastunut ja hän päätti

tehdä kaupat. Hän oli voimistelun ja uimisen opettaja. Joko alat

ymmärtää. Nai. Näki ensimäisen lapsen tultua, että vaimolla oli

taipumuksia "korkeampiin tarkoituksiin" ja ettei tämä tahtonut lisää

lapsia. Myrsky ja myllerrys! Ja sitten vähän tyyntä. Joskus tuntui

miehestä kohtuuttomalta maksaa tyhjästä, mutta mikä oli tehty, oli

tehty. Sitä kesti viisitoista vuotta, celibaattia ja vaimo vältteli

reippaasti hyökkäykset selvittäen suhdetta. "Minä olen sinun lapsesi

äiti, jona minulla on oikeus olla talossa". Mutta eipäs, hän ei

ollutkaan lapsensa äiti, sillä hän puuhaili raamatunselityksiä ja

muitakin korkeampia tarkoituksia valistuksen tukeuttamiseksi, mutta

unohti olevansa aviopuoliso. No! Viidentoista vuoden päästä, pamaus

uimakoululla! Ystäväni oli ryhtynyt johonkin sellaiseen, jota Darwin

olisi sanonut generationin vaihtamiseksi. Viidentoista vuoden

celibaattielämän analyyseistä voit laittaa kokonaisen venäläisen

romaanin; en moskaa viitsi! Seurauksena oli salainen poliisitutkinta.

Vapautus -- ja uusi lapsi avioliitosta. Ja hyvä taas. Tässä oli kaksi

vaikutinta: ammattisairaus eli hyvä tilaisuus toisella ja puute

toisella puolen.

-- Ja myös kolmas, keskeytti luutnantti.

-- Mikä niin?

-- Puute nuorena.

-- No sitten neljäskin!

-- Mikä?

-- Liian korkea työpalkka.

-- Ei, lähtään nyt jo kannelle, sanoi luutnantti, rupeaa tuntumaan

liian "märältä" kun näin syventyy.

-- Juu, mutta aikansa kullakin. Tiedätkö, että Dijonin yliopisto viime

vuonna määräsi 10,000 frangin palkinnon sille, joka voisi tyydyttävästi

vastata kysymykseen: miksi ei saa kirjoittaa niinkuin ajattelee?

-- No, kuka sai?

-- Muudan Växiön sonni. Sanoi syyksi, että jos kirjoittaisi kuten

ajattelisi, joutuisi Långholmiin.

-- Sinulla on ne juttusi!

-- Kas, kuutarkin jo näyttäikse, huudahti tohtori kun tulivat kannelle.

-- Sanotko kuutar, eikös kuu ole "miehinen".

-- Niin, jospa vaikka. Mutta eipäs ennen, Kreikassa!

-- No, kreikkalaiset eivät pitäneetkään sukupuolia kovin selvillä.

Tiedätkö miksei?

-- Kai uskonnollisesta vakaumuksesta. Zeus piti Ganymedeestä! Ja he

olivat suurta, sivistynyttä kansaa, joka kunnioitti uskonnollisia

vakaumuksia!

Maksua vastaan.

Tytön isä oli kenraali ja äiti aikaisin kuollut. Sen jälkeen kävi

heillä etupäässä herroja. Ja isä kasvatti häntä itse.

Tyttö sai ratsastella isän kanssa, nähdä manööverejä,

voimistelunäytöksiä, tarkastuksia.

-- Kun isä oli seurapiirissään korkea-arvoisin, kunnioittivat häntä

kaikki aina enemmän kuin toisiaan yhdenvertaiset koskaan. Ja koska

tyttö oli kenraalin tytär, kunnioitettiin häntä yhtä suuresti kuin

isää. Hän oli arvoltaan kenraali ja sen hän tiesi.

Eteisessä istui alati lähetti, joka kavahti jalkeille hirveällä

räminällä kun tyttö meni ulos tai tuli sisään. Tanssiaisissa pyysi

häntä aina majuri; kapteeneja piti hän alemman asteen ihmisinä ja

luutnantit olivat vain pahankurisia poikasia.

Täten oppi hän arvioimaan ihmisiä arvo-asteiden mukaan. Siviilit olivat

nahkiaisia; kohtalaisesti puetut moskaa ja köyhät roskaa.

Mutta naiset olivat arvoasteikon yläpuolella. Isä, jonka alapuolella

kaikki miehet olivat ja jota tervehdittiin kunnianosoituksin minne hän

vain tuli, ei koskaan toki ollut nousematta istualtaan naisen edessä,

oli se sitten nuori tai vanha, suutelematta kädelle tutumpia ja

juoksentelematta joka kaunottaren pikku asioilla, minkä vain tapasi.

Täten sai hän varhain käsitteen naispyhyydestä ja -paremmuudesta ja

oppi pitämään miehiä joinakin halvempina olentoina.

Kun hän lähti ratsastelemaan, oli aina ratsupalvelija muassa. Kun hän

suvaitsi pysähtyä katsellakseen maisemaa, pysähtyi palvelija. Se

seurasi häntä kuin varjo. Mutta minkä näköinen se oli, vanhako vai

nuori, ei neiti tiennyt. Jos ken olisi kysynyt, mitä sukupuolta se oli,

ei neiti olisi osannut vastata, sillä koskaan ei hän ollut ajatellut,

että varjo voisi olla jotain sukupuolta, ja kun hän satulasta

laskeutuessaan astui pikku kenkänsä palvelijan kämmenelle, astui hän

kuin mille puulle tai kivelle tahansa, ja jos hän silloin sattui

kohottelemaan helmojaan vähän liian korkealle, ei hän siitä sävähtänyt

sen kummemmin kuin jos ei ketään olisi ollut läsnä.

Nämä synnynnäiset arvoaste-katsantokannat ilmenivät kaikkialla hänen

elämässään. Hän ei koskaan voinut tulla majurin tai kapteenin tyttärien

hyväksi tuttavaksi, sillä heidän isänsä olivat arvoltaan alempia kuin

hänen. Eräissä tanssiaisissa oli eräs aliluutnantti tohtinut pyytää

häntä tanssiin. Rangaistakseen tomppelia, ei hän vastannut, kun

kavaljeeri tanssien välillä halusi jutella. Kun hän sitten sai tietää,

että aliluutnantti oli prinssi, kävi hän ihan lohduttomaksi. Hän, joka

tiesi mikä eroitus oli rykmentin upseereilla ja subalterneilla, joka

osasi ulkoa kaikki tähdet ja tittelit, hän ei tuntenut prinssiä.

Kauheaa!

Hän oli kaunis, mutta ylpeys jäykisti piirteensä niin etteivät

ihastelijat tohtineet lähetä. Naimisiin menoa ei hän koskaan ollut

ajatellut. Nuoret eivät olleet kylliksi kvalificeerattuja ja

virka-arvoiset vanhat olivat liian vanhoja. Jos hän olisi mennyt

naimisiin jonkun kapteenin kanssa, olisi hänen pitänyt istua pöydässä

alempana majurien rouvia, hänen, kenraalin tyttären. Sehän olisi

alennusta. Ja sitäpaitse ei hän ollenkaan halunnut joutua miksikään

lisäkkeeksi tai salonkikoristeeksi miehelle. Hän oli tottunut käskemään

ja toteltavaksi, hän ei voinut ketään totella. Vapaa, miesmäinen

oleksiminen miesten joukossa oli sitäpaitse tehnyt kaikki naisten

toimet hänestä aivan vastenmielisiksi.

Myöhään heräsi sukupuolielämänsä. Kun hän oli vanhaa sukua, joka isissä

oli tuhlannut voimansa hengettömiin sotilastoimiin, yövalvontaan ja

juopotteluun, ja äideissä tukeuttanut hedelmällisyyden estääkseen

perintötilain jakoja, näytti luonto kovin epäröineen miksi sukupuoleksi

hänet tekisi -- tai ehkei se hänessä huomannut kylliksi voimia, jotta

olisi voinut päättää jatkaako rotua vai ei. Hänen olemuksestaan puuttui

naisellisuus, terveen luonnon tarkoituksiinsa kehittämä, eikä hän

yrittänyt keinotekoisesti vajavaisuuttaan täyttää.

Hänen vähät naistoverinsa tiesivät hänet kylmäksi, välinpitämättömäksi

kaikissa sukupuolten välisissä asioissa. Itse hän lausui halveksivansa

moisia seikkoja, piti niitä saastaisina ja ei voinut ymmärtää, miten

nainen voi heittäytyä miehelle.

Luonto oli likaista ja puhtaus oli sama kuin puhtaat paidat, kovetetut

hameet ja paikattomat sukat. Köyhyys, likaisuus ja paheellisuus oli

hänestä sama asia.

Kesäisin asui hän isänsä kanssa maatilallaan.

Maaseudusta ei hän pitänyt. Luonnossa hän pieneni, metsä oli

hirvittävä, järvi pöyristi, niityn vihreässä ruohossa piili vaaroja.

Talonpojat olivat hänestä kavaloita, ilkeitä elukoita; ja likaisia.

Sitäpaitse oli heillä paljon lapsia ja pojat ja tytöt paheellisia.

Suurina juhlina, kuten juhannuksena ja kenraalin syntymäpäivinä,

kutsuttiin moukat sentään hoviin olemaan köörinä oopperassa ja

huutamaan hurraata ja tanssimaan taulun kuvioina.

* * * * *

Oli kevät jälleen. Helène oli lähtenyt ratsastelemaan yksinään

rotutammallaan ja joutui kauas maantielle. Väsyi ja laskeutui

satulasta; sitoi hevosen läheisen haan aitaan. Meni sitten poimimaan

ojan reunalta kämmekkään kukkia. Ilma oli lämmin ja koivikoista,

nurmikoista nousi huuru. Sammakot pulahtelivat ojassa.

Yhtäkkiä hirnahti tamma ja Helène näki notkean eläimen kurottavan

kaulaansa aidan yli ja sieramet litteinä kiskovan sisäänsä ilmaa.

Alice, tyttö, huusi hän, ole hiljaa! Ja hän jatkoi työtään punoen

kimppua noista kainoista kukista, jotka niin huolellisesti kätkevät

salaisuutensa suloisten, somien uudintensa taa, mitkä ovat kuin

koneella painettua karttuunia.

Mutta taas hirnahti tamma. Kaukaa haasta pähkinäpensaiden takaa vastasi

toinen hirnunta, mutta väkevämpi, syvempi. Helteeseen nääntyvä haan

tanner jymisi, kivet räiskivät valtavista kavion iskuista ja viidakosta

ravasi musta orhi. Pää voimakas, kaula jäntevä ja lihakset paisuivat

suonteina välkkyvän nahan alla. Oriin silmät leimusivat kun se näki

tamman. Ori seisahtui ensin ja kurotti kaulaansa kuten haukotellen,

virnisti ylähuulensa koholle ja näytti hampaansa. Sitten alkoi se

laukata ruohikolla ja läheni aitaa.

Helène kapaisi hameensa ja juoksi päästäkseen suitsiin kiinni; mutta

tamma oli jo riuhtoutunut irti ja hyppäsi aidan yli. Sitten alkoi

kosinta.

Helène houkutteli aidan takaa, mutta villi eläin ei kuullut.

Aituuksessa lyötiin volttia vimmatulla vauhdilla ja situatsiooni alkoi

käydä helläksi. Ori korskutti valkeaa vaahtoa, joka suitsui sieramista

kuin savu.

Helène tahtoi paeta, sillä näky oli kauhistava. Hän ei ollut koskaan

nähnyt luonnon voimain riehuvan elävissä ruumiissa ja hän oli

ylenmäärin kuohuksissa tästä peittelemättömästä purkauksesta.

Hän tahtoi juosta aituukseen ja tuoda tammansa pois, mutta ei tohtinut

hurjistuneen oriin vuoksi. Tahtoi juosta hakemaan apua, mutta silloinpa

olisi hän vain hankkinut todistajia. Kotiin ei voinut mennä, matka oli

pitkä. Hän kääntyi selin temmellykseen ja päätti odottaa.

Kuului kavion kopinaa maantieltä. Tuli vaunut.

Helène ei voinut paeta, vaikka hävetti tähänkin jäädä. Nyt olikin liian

myöhäistä, sillä kuski oli hiljentänyt vauhtia ja seisahtui hänen

eteensä.

-- Niin, mutta se on kaunista, sanoi toinen vaunuissa istuva nainen,

joka oli ottanut esiin kultalornettinsa tarkastaakseen luonnon

näytelmää, mikä nyt oli täydessä käynnissä.

-- Mutta miksi pysäyttää, herran nimessä, huusi toinen nainen. Anna

mennä!

-- Eikö se ole kaunista! vastasi vanhempi nainen.

Kuski hymyili paksuun partaansa ja nykäsi hevoset liikkeelle.

-- Mikä letus sinä olet, rakas Amelie, kuului edellinen ääni, minulle

se on kuin katselisin ukonilmaa tai myrskyävää järveä kun...

Muuta ei kuulunut, Helène oli ihan lamassa kiukusta, häpeästä ja

kauhusta.

Tuli tuolla joku renkimies. Helène kiiruhti häntä vastaan estääkseen

häntä näkemästä ja samalla saadakseen apua, mutta ei ehtinyt.

-- Aa, taitaa olla myllärin musta liikkeellä, tuumi renki vakavasti.

Kyllä se on parasta odotella kunneka ne joutuu, sillä ei siihen ole

hyvä tuppautua. Jos fröökynä menee kotiin, niin minä tuon tamman

jälestä.

Ja hyvillään kun pääsi erilleen, meni Helène matkaansa.

Kun pääsi kotiin, tuli kipeäksi. Tammaa ei tahtonut nähdäkään enää. Se

oli epäpuhdas.

Tämä vähäpätöinen tapaus vaikutti arvaamattomasti Helènen

sielunelämään. Luonnonvietin raaka purkautuminen, jonka

peittelemättömyydestä ihmistä rangaistaan vankeudella, vaivasi häntä

kuin mestauksen muisto. Se häiritsi hänen ajatuksiaan päivällä ja

uniaan yöllä. Se sai hänet yhä enemmän kammomaan luontoa ja hän heitti

entisen amatsoonielämänsä. Sulkeutui kamariinsa ja alkoi lueskella.

Herrastalossa oli kirjasto. Mutta pahaksi onneksi oli sen kasvu

keskeytynyt kenraalin isän kuoltua. Kaikki kirjat olivat siis

miehenijän liian vanhoja ja Helène sai niistä eltaantuneita ihanteita.

M:me Staëlin Corinne sattui ensin käsiinsä. Se oli kylellään hyllyllä,

kuten tarjottuna käytettäväksi, ja sitähän se olikin. Nidottuna vihreän

ja kullan kirjaviin kansiin, imperiaalityyliä, kuluneena ja piirrettynä

täyteen äitivainajan huomautuksia ja pyyhkeitä, tuli se henkiseksi

seurusteluksi kuolleen kanssa, johon nyt tyttö jälleen täysikäisenä

tutustui. Siihen oli lyijykynällä kuvattu kokonainen ihmissielu.

Tyytymättömyys elämän arkisuuteen, luonnon raakuuteen kiihoitti

mielikuvitusta luomaan unelmain maailmaa, jossa sielut elävät ilman

ruumiita. Se maailma oli aristokraatinen, sillä täytyy olla

taloudellisesti riippumattomassa asemassa voidakseen ajatella vain

sielua. Se oli rikkaiden evankeliumi, tuo aivotulehdus, jota sanotaan

romantiikaksi ja joka tulee naurettavaksi surkeuksineen kun se tarttuu

alaluokkaan.

Corinnesta tuli Helènelle nyt ihanne: runoilijatar, joka sai

vaikutuksensa ylhäältä, joka kuten keskiajan nunnat teki siveyden

lupauksen elääkseen puhtaana ja joka tietysti loistavan parvensa

ihailemana oli muita pieniä arkipäiväisiä kuolevaisia korkeammalla!

Vain muunnos kenraali-ihannetta! Kunniaa; kiväärikomennuksia!

Etumaiseksi! Sitä, että m:me Staël itse kehittyi Corinne-ihanteestaan

ja vasta todellisuutta noudattaen nousi arvoonsa, ei Helène saanut

koskaan tietää. Hyläten kaiken toiminnan ulkomaailmassa, vetäytyi hän

kuoreensa ja mietiskeli omaa itseään. Perintö, jonka hän oli saanut

äidiltä noissa jälkeenjääneissä nooteissa, alkoi itää. Hän henkilöi

itsensä Corinneksi ja äidiksi ja hän tuhlasi paljon aikaa kutsumuksensa

tuumiskelemiseen. Hylkäsi sen, että hänen kutsumuksensa oli elää suvun

hyväksi, hänen velvollisuutensa auttaa itämään ja kasvamaan niitä

siemeniä, jotka luonto oli hänen ruumiiseensa kätkenyt. Hänen

kutsumuksensa oli näyttää, mitä madame Staëlin Corinne oli ajatellut

viisikymmentä vuotta sitten, mutta hän kuvitteli nyt, että ne olivat

hänen omia ajatuksiaan, jotka hänen sielussaan kärsivät ja pyrkivät

kuohahtamaan näkyviin.

Hän rupesi kirjoittelemaan. Eräänä päivänä runoja. Luonnistivat. Rivit

yhtä pitkiä ja loput rimmasi. Silloinkos hän hoksasi: hän oli luotu

runoilijaksi. Puuttui vain ajatuksia, ja ne hän sai valmiina

Corinnesta. Ja niin sikisi paljon runoja. Mutta nyt oli maailmankin ne

saatava, ja mitenkäs muuten kuin lehdissä. Hän lähetti kerran tekeleen

nimeltä "Sapho" johonkin kuvalehteen nimimerkillä Corinne. Jyskivin

sydämin vei hän kyhäyksen postiin ja pannessaan sitä laatikkoon,

lähetti hiljaisen rukouksen "Jumalalle". Seuraavat kahden viikon päivät

olivat hirvittäviä. Hän ei syönyt, tuskin nukahti, karttoi seuraa.

Ensimäisenä lauantaina, jona lehti ilmestyi, tärisi hän kuin horkassa

ja luhistui sitten ihan kokoon, kun ei nähnyt runoaan painettuna, eikä

edes selittelyä "kirjevaihto"-osastossa. Seuraavana lauantaina oli hän

varma ainakin vastauksen ilmestymisestä ja vei lehden avaamattomana

mukaansa metsään. Siellä, pensaikon perukassa, veti hän lehden salaa

esiin ja vilkasi ympärilleen oliko kukaan väijyksissä, aukoi lehteä ja

tähysteli palstan toisensa jälkeen. Siellä oli vain yksi ainoa runo,

nimeltä Bellmanin päivä. Mutta sitten "kirjevaihtoa". Noiden pikku

rivien ensimäisellä vilkaisulla rutistui lehti hänen sormiensa

rutaisusta, hän hykersi sen palloksi ja nakkasi pensaikkoon. Ensi

kertaa eläissään oli häntä solvattu. Hän olikin oikein satulasta

suistettu. Se tuntematon sanomalehti-kirjoittelija oli tohtinut tehdä

pahempaa kuin kukaan muu, se oli lausunut epäkohteliaisuuden. Helène

oli lähtenyt varustustensa sisältä tantereelle, jossa virka-arvot eivät

paljoa painaneet, jossa voiton sai se luonnonvoima, jonka nimi oli

kyky, ja jonka edessä oikeudeton mahtikin nöyrtyi, kun ei sitä enää

voinut kieltää. Mutta myös naisena oli tuntematon häntä loukannut. Näin

oli hän tohtinut kirjoittaa: "Vuoden 1807 _Corinne_ olisi laittanut

ruokaa ja tuudittanut lapsia, jos hän olisi elänyt vuonna 1870. Mutta

ettehän te ole mikään Corinne!"

Siinä kohtasi häntä ensi kertaa _se_ vihollinen, perivihollinen, mies.

Vai ruokaa laittaa ja tuudittaa kehtoa! Senpähän näkisi!

Helène lähti kotiin päin. Koko ruumiinsa oli rusennuksissa ja lihakset

tuskin tottelivat heikkoja hermoja. Mutta kulettuaan vähän matkaa,

kääntyi hän yhtäkkiä takaisin. Sillä voisihan joku löytää lehden! Hänen

tuumansa paljastuisi. Hän meni takaisin, otti kepakon ja veti sillä

lehden pensaikosta. Sitten kohotti hän maasta sammalturvetta, piiloitti

lehden sen alle ja vieritti kiven päälle. Niin haudattiin siinä toive,

mutta myös todiste. Rikoksestako? Niin, siltä hänestä tuntui! Kuten hän

olisi tehnyt jotakin väärää. Kuten hän olisi paljastanut itsensä

toiselle sukupuolelle!

Sen päivän perästä alkoi uusi sisällinen taistelu. Kunnianhimo ja

julkisuuden pelko kamppailivat; tulosta ei mitään.

* * * * *

Seuraavana syksynä kuoli isä. Kun oli kuluttanut öitään kortin peluussa

ja tapannut, jäi häneltä maksamattomia velkoja. Mutta koska hän oli

kenraali, ei se asia ollut kovin vaarallista. Helènen ei tarvinnut

mennä tupakkapuotiin, mutta hänet otti hoitoonsa muudan tähän saakka

näkymättömänä pysytelleinyt täti.

Mutta isän kuolemasta tuli mullistava muutos hänen elämäänsä.

Kiväärikomennukset vaikenivat itsestään; rykmentin upseerit rupesivat

nyökkäämään päätään sedällisesti ja luutnantit tohtivat tulla

pyytämään tanssiin. Nyt huomasi hän, että hänen ylhäisyytensä ei

johtunutkaan hänen persoonallisesta arvostaan, vaan oli se lainattua.

Hän tunsi kuin olisi hänet arvossa alennettu ja hänessä heräsi kiihkeä

myötätuntoisuus kaikkia subalterneja kohtaan, tunsipa hän mielessään

oikein rakastavansa niitä, jotka nyt nauttivat hänen entisestä

arvo-asteestaan. Siten kasvoi myös persoonallisen tunnustuksen tunne,

arvo-asteen, joka oli kaikkia muita korkeampi, vaikkei sitä ollut

arvolistoissa.

Hän halusi kunnostautua, raivata tiensä, ja, miksipä ei, hallita.

Hänellä oli kykyjä, joita hän oli tohtinut harjoittaa, vaikkeivät ne

vielä olleet kohonneet eikä kohottaneet häntä keskinkertaista

korkeammalle; hän soitti pianoa. Nyt alkoi hän tutkia sointu-oppia ja

puhui G-molli-sonaatista ja Fiss-duuri-symfoniasta kuten olisi itse ne

sepittänyt. Ja alkoi holhoilla säveltaiteilijoita.

Puoli vuotta isän kuoleman jälkeen tarjottiin hänelle paikka

hovinaisena. Ja hän meni. Siten palasivat hänen elämäänsä rummun

pärinät ja kiväärikomennukset ja Helènen myötätuntoisuus subalterneja

kohtaan laimeni. Mutta ihminen on häilyvä kuin onni ja Helène sai uusia

ajatuksia uusien kokemusten keralla.

Hän hoksasi nimittäin pian olevansa palvelija. Herttuatar ja hän

istuivat Logårdenissa. Herttuatar virkkasi.

-- Minun mielestäni ovat nämä sinisukat tuhmia.