Sinun oma Gurlisi."

Kapteeni ei ollut kirjeeseen oikein tyytyväinen! Se oli liian lyhyt

eikä niin iloinen kuin tavallisesti. -- Seminaari, uskonnollinen,

vakavaluontoinen. Ja Ottilia, kaksi kertaa Ottilia! Ja entä Gurli.

Miksei Kultu kuten ennen. Hm! -- Viikon päästä sai hän Bordeaux'in

luona uuden kirjeen, jota seurasi ristisiteessä kirja. "Rakas Wilhelm!"

-- Hm! Wilhelm! Ei enää Pall! -- "Elämä on taistelua hamas..." Mitä

piruja? Mitä meillä on elämän kanssa tekemistä! "hamasta alusta loppuun

saakka! Levollisena kuin puro Kidronissa..." Kidron! Sehän on

raamattua! -- "on meidän elämämme kulkenut edelleen. Me olemme kuin

unissakulkijat kävelleet kuilujen yli niitä näkemättä!" -- Seminaari,

seminaari! -- "Mutta sitten vaativat sijaa eetilliset" -- Eetilliset!

Ablativus ai ai! Hm, hm! -- "kysymykset korkeimmissa potenseissa!" --

Potenseissa? -- "Ja kun minä nyt herään meidän pitkästä unestamme ja

kysyn itseltäni: onko meidän avioliittomme ollut sitä totista

avioliittoa? niin täytyy minun katumuksella ja häpeällä vastata, että

se ei ole sitä ollut! Rakkaus on taivaallista alkuperää (Math. XI: 22

ja seuraavat v.)" Kapteenin täytyi nousta paikaltaan ja ryypätä lasi

rommivettä ennenkun jaksoi jatkaa. -- "Miten maailmallinen, miten

konkreettinen meidän on ollut. Ovatko meidän sielumme eläneet siinä

harmoniassa, josta Plato puhuu (Phaidon, VI kirja, II. 9 §.)? Ei, pitää

meidän vastata! Mitä olen minä ollut sinulle? Taloudenhoitaja ja -- voi

häpeää! -- rakastajatar! Ovatko meidän sielumme ymmärtäneet toinen

toistaan? Ei, pitää meidän vastata!" -- Pirkeleen pirkele, kaikki

Ottiliat ja saatanan seminaarit! Onko hän ollut minun huushollerskani?

Vaimoni ja lasteni äiti on hän ollut! -- "Lue tämä kirja, jonka minä

sinulle lähetän. Se antaa sinulle vastauksen kaikkiin kysymyksiin. Se

lausuu julki sen, mikä on piillyt koko naissuvun sydämissä vuosisatain

aikana! Lue sinä se, ja sano sitten, tokko meidän avioliittomme on

ollut oikeaa avioliittoa! Polvillaan rukoillen, sinun oma Gurlisi."

Tämän pahan kapteeni oli aavistanut. Hän oli joutua järiltään, hän ei

voinut ymmärtää, mikä hänen vaimoaan riivasi! Tämähän oli pahempaa kuin

körttiläisyys!

Hän repi auki ristisiteen ja näki nidotun kirjan ja sen kannessa:

Henrik Ibsen, Nukkekoti. Nukkekoti! Niin. Juuri niin! Hänen kotinsa oli

ollut kuten pieni, hieno nukketalo, ja hänen pikku vaimonsa oli ollut

hänen pikku nukkensa ja hän oli ollut vaimon iso nukke. He olivat

leikitellen kulkeneet elämänsä särmäisillä muserokivillä ja he olivat

olleet onnellisia! Mitä heiltä siis puuttui? Mitä pahaa he olivat

tehneet? Hänen oli otettava siitä selko, koskapa sen sai tästä kirjasta

tietää.

Kolmessa tiimassa hän sen lukaisi! Mutta järki seisoi. Mitä tämä kuului

häneen ja hänen vaimoonsa! Ei hölyn pölyä! Olivatko he väärentäneet

vekseleitä? Vai eivätkö olleet rakastaneet toisiaan? Juu! -- Kapteeni

sulkeutui kajuuttaansa ja luki kirjan uudelleen ja merkkaili sitä

sinisillä ja punaisilla viivoilla ja kun alkoi tulla aamupuoli, ryhtyi

hän tekemään kirjettä vaimolleen. Ja hän kirjoitti:

"Hyvää tarkoittava, pieni Ablativus ai ai näytelmävehkeilystä

Nukkekoti, kyhäillyt vanha Pall Vanadiksella Atlantin valtamerellä

Bordeaux'in edustalla (lat. 45° long 160)."

§ 1. Likka oli mennyt miehen kanssa naimisiin sentähden, että mies

rakasti likkaa, ja siinä teki tyttö hiton hyvästi, sillä jos hän olisi

ruvennut odottamaan sitä, jota hän itse rakasti, olisi voinut tapahtua,

ettei se toinen häntä rakastanutkaan, ja silloin olisi hän tavannut

pirun rustirenkaassa. Sillä ylen harvoin sattuu että molemmat ovat

hullautuneet toisiinsa.

§ 2. Hän väärentää vekselin. Tuhmuus se on, mutta älköön hän sanokokaan

sitä tehneensä vain miehen vuoksi, sillä eihän hän ole koskaan

rakastanut miestään; jos hän olisi sanonut, että hän sen teki heidän

molempain ja lasten vuoksi, puhuisi hän totta! Selväkö?

§ 3. Jos mies tanssiaisten jälkeen pitää vaimosta, todistaa vain että

hän rakastaa vaimoaan eikä se ole vika miehessä; mutta tällaisen

esittäminen teatterissa on vika. Il y a des choses qui se font mais qui

ne se disent point, lausuu muistaakseni muudan ranskalainen. Muuten

olisi kirjailija, jos hän olisi oikeudenmukainen, voinut esittää

vastakkaisen tapauksen: la petite chienne veut, mais le grand chien ne

veut pas, sanoo Ollendorff. (Vert. Dalarön parkassia!)

§ 4. Se että vaimo tahtoo sitten kun näkee, että mies on emä nahjus --

jota mies onkin, koskapa antaa vaimolleen anteeksi sentähden, ettei

petkutus tullut ilmi -- lähteä lastensa luota, kun "ei ole arvokas

niitä kasvattamaan", on hyvin älytöntä koketteriaa. Jos vaimo oli nauta

(sillä ei suinkaan seminaarissa opeteta, että on luvallista väärentää

vekseleitä) ja mies härkä, niin piti heidän kelvata hyvin aisakkaiksi.

Missään tapauksessa ei hänen sopisi jättää lapsiaan sellaisen hölmön

kasvatettaviksi, jota hän halveksii.

§ 5. Noralla on siis sitä suurempi syy jäädä lastensa luo, kun huomaa

miehensä elukaksi.

§ 6. Se ettei mies ollut huomannut hänen oikeaa arvoaan ennen, ei ole

miehen syy, sillä oikeaan arvoonsahan Nora joutui vasta kalabaliikin

jälkeen.

§ 7. Nora oli jo ennen höpsö, sitä ei hän itsekään kiellä.

§ 8. Löytyy kaikki takeet siitä, että he tästä lähin kiskoisivat

kuormaansa tasaisemmin: mies on katunut syntejään ja tahtoo tehdä

parannuksen, vaimo myös! Bon! Käpälää päälle, nyt aletaan uudestaan! Ei

pata kattilaa soimaa. Velka velasta. Sinä olit nauta ja minä olin

härkä! Sinä, pikku Nora, olit huonosti kasvatettu; minä, pässinpää, en

ollut parempaa oppinut. Surkutelkaa meitä molempia! Nakelkaa

mädänneillä munilla meidän kasvattajiamme, mutta älkää pommittako

niillä vain minun pääkupuani. Minä olen, vaikka mies olenkin, yhtä

viaton kuin sinäkin! Ehkä hiukan viattomampikin, sillä minä menin

naimisiin rakkaudesta, vaan sinä rahain vuoksi! Olkaamme siis ystäviä

ja opettakaamme yhdessä lapsillemme elämämme kalliita kokemuksia.

"Selvä? All right! -- Tämän on Pall kapteeni jäykillä sormillaan ja

hitaalla älyllään kirjoittanut.

"Ja nyt, pieni, rakastettu nukkeni, nyt olen minä lukenut sinun kirjasi

ja lausunut siitä ajatukseni. Mutta mitä se meihin kuuluu? Emmekö ole

rakastaneet toisiamme? Emmekö vieläkin rakasta? Emmekö ole kasvattaneet

kumpikin itseämme ja höylänneet kulmat pyöreiksi, sillä muistathan,

että kyllä niitä oli alussa oksia ja känsiäkin! Mitä hullutuksia tämä

on! H----tiin kaikki Ottiliat ja seminaarit! -- Ruotaisen kirjan sinä

lähetit. Huonosti merkitty kulkuväylä, jossa voi ajaa milloin tahansa

karille. Mutta minä otin mittavehkeet, minä ja merkitsin karttaan ja

pääsin tyvenelle vedelle. Mutta empä tee sitä enää toista kertaa. Piru

halaiskoon pähkinöitä, jotka on mustat sisältä, kun on kerran niihin

reiän saanut. Ja nyt toivotan minä sinulle rauhaa ja onnea ja entistä

hyvää järkeä. Miten minun piskuiseni jaksavat? Unohdit kirjoittaa

niistä! Kai olivat esteenä huolet Noran siunatuista mukuloista (joita

ei löydy muualla kuin tuossa näytelmäkirjassa!) Itkeekö poju, soittaako

sirkku, laulaako satakieli, tanssiiko pikku nukke? Aina hän tanssikoon,

sillä siitä on Pall-vanha hyvillään. Ja nyt Jumala sinua siunatkoon

älköönkä salliko pahoja ajatuksia välillemme. Olen niin pahoillani,

etten voi sanoa! Ja pitää sitten istua ja kirjoitella arvostelevia

artikkeleita teatterikappaleista! Jumala holhotkoon sinua ja pienoisia,

pusi heitä suulle vanhan, uskollisen Pallin puolesta."

Kun kapteeni oli saanut kirjeensä valmiiksi, meni hän alas ruokasaliin

ja hankki krokinsa. -- Lääkäri oli siellä myös. -- Höi, yökkäsi

kapteeni, -- tiedätkö miltä haisee vanhat mustanhousun hapanneet. Höi,

Surabaja! Piru hissais kattauspylppyrällä keulan huippuun ja tuulettais

pohjaan reivatulla N.V.T.N. -- Mutta lääkäri ei ymmärtänyt hölyn pölyä!

Ottilia, Ottilia helv...! Kingottimella se kuranssia sietäisi! Viedä

vietävän harmaa hapan kanssikoppiin ja usuttaa toinen ruokakunta päälle

ja reikäluukut tukkoon!

Kyllä hän tiesi, mitä vanha kääkkä siesi. -- Mutta hittoko sinulla on,

Pall-paha? kysyi lääkäri. -- Plato, Plato! Hyi hitto, Plato! Niin! Kun

on merillä kuusi kuukautta, silloin se tulee se Plato! Ja eetillinen!

Eetillinen! Höi. Piikkipultti sisarhakaisiin, saisipa Ottilia

lämpyisensä niin tokko olisi suussa sen Plato, Plato. -- Mutta mitäs

sinä tarkoitat? -- Ooh, ei mitään. Kuule, sinä kun olet lääkäri,

mitenkäs se oikeastaan on naisten? Hä? Eikö ole vaarallista olla kauan

naimattomina? Tulee hiukan noin kukkelikui, yhdestä hangasta? Hä? --

Lääkäri laati lausuntonsa, joka päättyi valituksella siitä, etteivät

kaikki naaraat saata tulla hedelmöitetyiksi. Luonnossa, jossa koiraat

enimmäkseen olivat polygameja -- hyvällä syyllä, sillä pojille oli

ruokaa, (paitsi petoeläimillä), -- ei ollut moisia abnormiteetteja kuin

naimattomat naaraat. Mutta kulttuurioloissa, joissa vain onnenpotkusta

sai riittävästi leipää, oli se tavallista, etenkin kun naisia on

enemmän kuin miehiä. Tulisi siis olla kiltti vanhoille piioille, sillä

heidän kohtalonsa on surkea! -- Jaa, kiltti! Helppo sanoa, mutta eivät

itse voi olla kilttejä! -- Ja nyt tarinoi kapteeni kaikki, senkin, että

hän oli kirjoittanut arvostelun teatterikappaleesta! -- Osh, ne

kirjoittavat niin paljon roskaa, -- sanoi lääkäri ja sulki totikannun

kannen. -- Tiede se vain pystyy suuria kysymyksiä ratkaisemaan! Tiede!

Kun kapteeni kuuden kuukauden poissa olon ja ikävän

kirjevaihdon jälkeen, jossa vaimo oli pahoin pöllyyttänyt hänen

teatterikritiikkiään, viimein astui maihin Dalarössä, oli häntä

vastaanottamassa vaimo, kaikki lapset, kaksi piikaa ja Ottilia. Vaimo

oli hellä, mutta ei sydämellinen. Hän kurotti otsansa suudeltavaksi.

Ottilia oli pitkä kuin harus ja hän oli kulinut tukkansa lyhyeksi niin

että niska oli kuin köysiluuta. Illalliset ikävät teevesineen. Parkassi

lastattiin lapsilla ja kapteeni pantiin vinnikamariin. Voi miten kaikki

oli muuttunut! Pall-pahainen näytti niin vanhalta ja nolo oli hän myös.

Tämähän nyt oli ihan helvettiä, tuumi hän; naimisissa, eikä vaimoa!

Huomisaamuna tahtoi hän viedä rouvansa purjehtimaan. Mutta Ottilia ei

sietänyt merta. Hän oli voinut niin pahoin matkustaessaan tänne

Baggensfjärdistä. Ja sitäpaitsi oli sunnuntai. Sunnuntai? Sepä se!

Mutta he voisivat lähteä kävelemään sen sijaan. Heillä olisi kyllä

paljon puheltavaa. Niin mutta mistä olisi heillä puheltavaa. Vaan

Ottilia ei saisi tulla mukaan!

He lähtivät käsikoukkua. Mutta he eivät puhelleet paljoa; ja mitä

puhuivat, puhelivat paremminkin sanoja, joilla tahdottiin salata

ajatuksia, kuin ajatuksia, joita ilmaistiin sanoilla. Kulkivat pienen

koleraisten hautausmaan ohi ja kääntyivät Schweizer-laaksoon. Heikko

tuuli hengähteli kuusikossa ja tummain havujen lomitse loisti vihreä

veden selkä. Istuivat kivelle. Mies vaimon jalkoihin. Pian paukahtaa,

tuumi mies. Ja paukahti!

-- Oletko sinä ajatellut sitä meidän avioliittoamme? alkoi rouva.

-- En, -- vastasi mies, niinkuin olisi juonensa valmistanut, -- minä

olen sitä vain tuntenut! Minä luulen nimittäin, että rakkaus on tunteen

asia; purjehditaan rannikon mukaan, mutta jos turvaudutaan kompassiin

ja merikorttiin, niin ajetaan karille.

-- Juu, mutta meidän avioliittomme on ollut vain Nukkekotia.

-- Valetta, suvaitkaa. Et sinä ole väärentänyt vekseleitä, et näytellyt

sukkiasi syfiliittiselle tohtorille, et tahtonut lainata häneltä rahoja

vastineella in natura; et ole koskaan ollut niin romantisen hölmö, että

olisit ajatellut miehesi menevän ilmaisemaan itsensä rikoksesta, jonka

vaimo oli tyhmyyksissään tehnyt ja josta ei tullut edes rikosta, kun ei

syyttäjää ollut; et sinä ole koskaan minulle valehdellut! Minä olen

kohdellut sinua yhtä kunnollisesti kuin Helmer vaimoaan, kun hän teki

hänet paraaksi uskotukseen, salli hänen jutella pankin asioista,

virkain täyttämisestä "and so on"! Me olemme siis olleet täydellisesti

mies ja vaimo, sekä vanhain että uusmuotisten käsitteiden mukaan.

-- Niin, mutta minä olen ollut sinun taloudenhoitajasi!

-- Valetta, ellet pahastu! sinä et ole milloinkaan syönyt keittiössä,

et ollut palkalla, et koskaan tarvinnut tehdä tiliä rahoista, et

koskaan saanut toria, jos jokin ei mennyt kuten piti! Ja pidätkö minun

ammattiani; hilata ja ponnistaa, laskea ja viskata touvia ja kirkua:

kunniaa! ja -- lukea silliä ja mittailla ryyppyjä, pidätkö sitä

kunniakkaampana kuin vahtia piikoja, käydä torilla, synnyttää lapsia ja

kasvattaa niitä!

-- En, mutta sinä saat palkan työstäsi; sinä olet oma isäntäsi, sinä

olet mies, sinä vallitset.

-- Mutta pikku ystäväni! Tahdotko sinä minulta palkkaa? Tahdotko sinä

oikein ruveta huushollerskakseni? On vain sattuma, että olen mies,

sillä vasta kuudentena kuuna se asia ratkaistanee! Se on ikävää, sillä

nykyjään on rikos olla mies, mutta eihän se ole meidän syy. Ja piru

vieköön hänet, joka on ärsyttänyt ihmiskunnan eri sukupuolet taisteluun

keskenään! Sen on paljosta vastattava. Minäkö vallitsen? Emmekö

vallitse molemmat? Ryhdynkö minä mihinkään merkittävään tehtävään

kysymättä neuvoa sinulta. Häh? Mutta sinä, sinä kasvatat lapsesi oman

mielesi mukaan! Muistatkos, kun minä tahdoin lakkauttaa tuudittamisen,

jota pidin rikoksena, kun sillä huumataan lasta. Silloin sait sinä

vallita. Vuorotellen sinä ja minä! Tultiin kuitenkin hyvin toimeen

tähän saakka. Sinä olet hylännyt minut Ottilian vuoksi!

-- Ottilian! Aina Ottilia! itsehän sinä minulle hänet toimitit!

-- En juuri häntä! Mutta nyt hän sittenkin vallitsee.

-- Kaikesta mistä minä pidän, tahdot sinä minut erottaa!

-- Onko Ottilia "kaikki"? Siltä näyttää!

-- Mutta minä en voi häntä lähettää pois nyt kun olen ottanut hänet

kotiopettajaksi, lukemaan tyttöjen kanssa kasvatusoppia ja latinaa.

-- Latinaa! Ablativus ai ai! Herra Jeesus, pitääkö heidätkin nyt

turmella!

-- Jaa, heidän tulee tietää yhtä paljon kuin miehenkin naimisiin

mennessään, että avioliitosta tulisi oikea avioliitto.

-- Mutta, rakas ihminen, eiväthän kaikki aviomiehet osaa latinaa! Minä

en osaa kuin yhden ainoan sanan latinaa ja se on Ablativus ja ai ai, ja

me olemme kuitenkin onnellisia! Ja sitäpaitse aiotaan juuri lakkauttaa

latina hyödyttömänä miesten opetuksessa. Pitääkö teidän nyt kokeilla

samaa kirousta! Ettekö nyt voi varoa esimerkkiä! Eikö se riitä että

miessukupuoli on pilattu; pitääkö vielä naisetkin pilata! Ottilia,

Ottilia, minkäs minulle tehnyt olet!

-- En viitsi enää keskustella tästä asiasta! Mutta meidän rakkautemme,

Vilhelm, ei ole ollut sellaista kuin sen olisi pitänyt olla! Se on

ollut aistillista!

-- Rakas kulta, mitenkä meillä olisi voinut olla lapsia, jos se ei

olisi ollut -- myöskin aistillista? Mutta se ei ole ollut ainoastaan

aistillista.

-- Mikä voi olla samallaikaa mustaa ja valkeaa! Kysyn vain? Vastaappas!

-- Kyllä, päivänvarjosi on päältä musta ja sisästä valkea!

-- Sofisti!

-- Kuule, hyvä ystävä, puhupa omalla kielelläsi ja omalla sydämelläsi,

äläkä Ottilian kirjoilla! Pidä älysi aisoissa ja ole vain omaa itseäsi,

minun oma, rakas vaimokultani!

-- _Sinun, sinun oma_, sinun omaisuutesi, jonka sinä ostat sillä, minkä

_sinä_ ansaitset työllä, _omalla_ työlläsi!

-- Aivan samoin kuin, ota vaari, _minä_ olen _sinun_ miehesi, sinun

_oma_ miehesi, jota yksikään muu nainen ei saa vilaistakaan, jos aikoo

säilyttää silmänsä, ja jonka sinä _sait lahjaksi_, ei, korvaukseksi

siitä, että hän sai sinut! Eikö tämä ole partie égale!

-- Mutta olemmehan eläneet aina kuin leikillä? Eihän meillä ole ollut

mitään korkeampia intressejä, Vilhelm!

-- Kyllä. Meillä on ollut korkeampia intressejä, Gurli; me emme ole

eläneet aina kuin leikillä, meillä on ollut vakaviakin hetkiä! Meillä

on ollut kaikkein korkeimmat intressit mitä löytyy; sillä me olemme

antaneet elämän tulevalle sukupolvelle, olemme otelleet ja ahertaneet

aika uljaasti noiden pienten puolesta, joista tulee kerran suuria, etkä

sinä suinkaan ole otellut vähemmän kuin minä. Olet ollut kuoleman

kielissä neljä kertaa heidän tähtensä! Olet halveksinut yön lepoa niitä

tuudittaessa, päivän iloja niitä hoidellessa; olisihan meillä voinut

olla kuusi huonetta ja keittiö Kuningattaren kadun varrelta ja lakeija

eikä meidän olisi tarvinnut asua Långaradenissa, ellei meillä olisi

ollut noita pienokaisia: olisihan Kultu voinut käydä silkissä ja

sametissa ja vanha Pall housun polvet harakanpesittä, jos olisimme

tahtoneet olla ilman lapsia! Olemmeko siis nukkeja? Olemmeko niin

itsekkäitä kuten vanhat kääkät väittävät, jotka usein hylkivät miehiä,

kun eivät niitä saa? Otapa selkoa, miksi on niin paljon naimattomia

tyttöjä! Kaikki ne osaavat kehua kosijoillaan, ja kuitenkin ovat ne

niin mielellään marttyyrejä! Korkeammat intressit! Latinaa! "Pukeutua"

puolialastomaksi hyväntekeviin tarkoituksiin ja antaa lasten virua ja

tärveltyä märissä rievuissa! Luulenpa että minulla on korkeammat

intressit kuin Ottilialla: tahdon vahvoja, iloisia lapsia, jotka voivat

kerran elämässä suorittaa sen, jota me emme ennättäneet suorittaa!

Mutta latinan avulla sitä ei suoriteta! Hyvästi, Gurli! Menen vartioon!

Seuraatko sinäkin?

Vaimo ei noussut paikaltaan, ei vastannut. Mies meni, raskain askelin,

kovin raskain. Ja sininen ulappa synkeni ja päivä ei hänelle enää

paistanut. -- Pall, Pall, mihin mennään, mihin mennään, huokasi hän

itsekseen kun hän kapusi hautausmaan aidan portaita; makaisinpa tuolla

päreristikoiden alla, tuolla puun juurten seassa; mutta en varmaan

saisi rauhaa jos makaisin yksinäni.

Gurli, Gurli!

* * * * *

-- Nyt on asiat huut hiiteen, anoppi, -- sanoi kapteeni eräänä päivänä

kun tuli mummon luo Sturenkadun varrelle.

-- Miten niin, rakas Ville.

-- Eilen ne olivat meillä. Toissa päivänä olivat prinsessan luona. Ja

pikku Alice tuli niin huonoksi. Sattui vain tulemaan kipeäksi,

tietysti, ja minä en uskaltanut lähettää hakemaan Gurlia, sillä hän

olisi tietysti luullut minun joutavillani sanovan Alicen olevan

sairaana. Ooh! Kun keskinäinen luottamus on hävinnyt, niin... Kävin

tässä äskettäin sotakomissarion luona ja kysyin onko meillä Ruotsin

lain mukaan oikeutta savustaa kuoliaaksi vaimon ystävättäriä! Ei muka

ollut. Ja jos olisi, ei uskaltaisi, sillä silloin loppuisi tyyten

kaikki. Hitto, paljon parempi kun olisi rakastaja; ottaisi niskasta ja

nakkaisi ulos. Mitä minä nyt teen?

-- Jaa, jaa, paha tämä nyt on, Ville, mutta täytyy keksiä jotain. Ethän

sinä, iso mies, voi olla näin naimattomana.

-- En, sitäpä minä juuri!

-- Minä sanoinkin sille ihan tärkilleen tässä, että jos hän ei ole

siivolla, niin miehensä lähtee tyttöjen luo tuossa paikassa!

-- No, entäs se?

-- No hän että: menköön, että jokainen on ruumiinsa herra!

-- Hän kanssa, tietysti! Koreita teoriioja. Harmaat hapset minulle

tulee, anoppi!

-- Vanha hyvä temppu, jolla hänet saa mustasukkaiseksi. Tavallinen

radikaalikuuri, rakkaus tulee kuorestaan, jos sitä on!

-- On sitä!

-- On tietysti! Sillä rakkaus ei kuole vain noin napauttamalla;

vuosikaudet sitä täytyy kaluta, jos sekään auttaa. Rupeeppas

kurtiseeraamaan Ottiliaa, niin saa nähdä!

-- Kurtiseeraamaan! Ottiliaa!

-- Koetas! Etkös tunne jotain alaa, mikä häntä intresseeraa?

-- Juu, antaapas! Nyt niillä on se statistiikkansa! Langenneet naiset,

tarttuvat taudit, hyi! Jospa johtaisi sen matematiikkaan! Sitä minä

ainakin osaan!

-- No kas niin! Ala matematiikalla, jatka saalin tuonnilla ja kengän

auttamisella. Saata kotiin iltasella. Juo sinun-maljat hänen kanssaan

ja suutele häntä Gurlin nokan edessä. Jos tarvitaan, niin lähentele.

Ooh, ei hän suutu, elä luulekaan! Ja matematiikkaa, paljon, niin

paljon, että Gurli saa kuunnella tuppisuuna. Tule viikon päästä ja

kerro!

Kapteeni meni kotiin ja luki läpi viimeiset lentokirjaset

epäsiveellisyydestä ja ryhtyi toimeen.

Viikon päästä istui hän iloisena ja tyytyväisenä anoppinsa luona ja

ryyppäsi aika lasin sherryä. Oikein iloisena.

-- No kerro, kerrohan nyt, -- sanoi mummo ja lykkäsi silmälasit

otsalleen.

-- Niin, tuota, ensimmäinen päivä otti kovalle, se epäili minua. Luuli

minun kujeilevan. Mutta sitten mainitsin minä, miten ääretön vaikutus

probabiliteettikalkyylillä oli Amerikassa siveellisyyskysymykseen. Se

oli sanalla sanoen ollut epookin tekevä. Vai niin, sitä hän ei

tiennytkään; se ärsytti häntä. Minä sujautin esimerkin ja todistelin

numeroilla ja kirjaimilla, että voitiin jotenkin tarkasti laskea

lankeavain naisten luku. Tämä häntä hämmästytti. Nyt näin, että hän oli

utelias ja halukas hankkimaan itselleen valtin ensi kokoustaan varten.

Gurli oli hyvillään kun näki että meistä voi tulla ystäviä ja hän

oikein meitä tyrkytteli toisillemme. Tunki meidät minun huoneeseeni ja

sulki oven; ja me istuimme ja laskimme koko iltapäivän. Kääkkä se oli

onnellinen, sillä se arveli minusta tiedoissa hyötyvänsä, ja parissa

kolmessa tunnissa olimme me ystäviä. Illallisella tuumi Gurli, että

minä ja Ottilia hänen mielestänsä olimme olleet niin kauvan tuttuja,

että voisimme ruveta sinuiksi. Minä avasin pullon vanhaa hyvää

sherryäni juhlatapauksen kunniaksi. Ja sitten suutelin Ottiliaa

keskelle suuta, Jumala syntejäni siunatkoon! Gurli näytti olevan hieman

hämillään, mutta ei närkästynyt. Ottilia, sulaa onnea. Sherry vahvaa,

Ottilia heikko. Autoin kapan hänen päälleen ja saatoin hänet kotiin.

Puristin hänen käsivarttaan Skeppsholmin sillalla ja selitin koko

taivaan tähtikannen. Ah! Hän oli hurmaantunut. Aina rakastanut tähtiä,

mutta ei ollut saanut oppia niiden nimiä. Naisrukathan ei saa mitään

oppia. Haaveili oikein kuntoon ja me erosimme parhaina ystävinä, jotka

olivat ymmärtäneet toisiaan väärin niin kauan, kauan! Ja lisää

matematiikkaa. Olimme yhdessä aina illalliseen saakka. Gurli pistäytyi

huoneeseen pari kertaa ja nyykäytti meille päätään. Mutta illallisella

oli puhe pelkästään matematiikasta ja tähdistä ja Gurli istui vaiti ja

kuunteli. Sitten saatoin hänet kotiin. Mutta rantasillalla tapasin

kapteeni Björnin. Puikittiin Grand Hotelliin ottamaan pari lasia

punssia. Tulin kotiin kello yksi.

-- Gurli valvoi pukeissaan. "Missä sinä olet ollut näin kauvan,

Vilhelm?" sanoi.

Silloin meni piru minulle sisään ja minä vastasin: käveltiin ja

juteltiin Holmbrolla niin kauan että ihan unohdin mitä kello oli. Se

naula veti.

"Minun mielestäni ei ole oikein sopivaa kävellä kaupungilla yöllä

nuoren naisen kanssa", sanoi.

-- Minä olin olevinani hämilläni ja änkyttelin, että kun on niin paljon

puhumista, niin ei aina muista, mikä on sopivaa, mikä sopimatonta.

"Mistä te sitten puhuitte?" sanoi Gurli ja nyrpisti suutaan.

-- Enhän minä sitä voi muistaa.

-- Hyvää menoa, poika, hyvin ajettu, -- sanoi mummo. -- Entäs sitten?

-- Kolmantena päivänä, -- jatkoi kapteeni, -- tuli Gurli huoneeseeni

käsitöineen ja oli siellä aina matematiikan loppuun. Illallisateria ei

ollut varsin iloinen, mutta sitä astronoomisempi. Autoin päällyskengät

kääkän koipiin, mikä teki Gurliin syvän vaikutuksen, joten hän antoi

vain poskensa Ottilian suudeltavaksi, kun hän lähti. Puristin hänen

käsivarttaan Holmbrolla ja puhuin sielujen sympatiasta ja tähdistä,

sielujen kodista. Join punssia Grand Hotellissa ja tulin kotiin kello

kaksi. Gurli valvoi pukimissaan; näin sen, pujahdin suoraan huoneeseni,

olin poikamies nyt, ja Gurli ei ilennyt tulla jälestäni kyselemään.

Seuraavana päivänä astronomiaa, Gurli sanoi, että hän hyvin mielellään

tutkiskelisi meidän kanssamme, mutta Ottilia sanoi, että me olimme jo

liiaksi syventyneet aineeseen ja että hän sitten selittäisi Gurlille

ensimäiset alkeet. Gurli närkästyi, lähti huoneesta. Paljon sherryä

illallisella. Kun Ottilia kiitti ruuasta, kopaisin häntä vyötäreiltä ja

suutelin häntä.

Gurli kalpeni. Kun panin Ottilialle päällyskenkiä jalkaan, kopaisin

vähän kädelläni, noin hm...

-- Älä kursaile, Ville, -- sanoi mummo, -- minä olen vanha jo!

-- ... noin, pohkioista. Ei muuten kehnot lainkaan! Hm! Ei kehnot

lainkaan! Höi! Mutta kun minun piti panna palttoo ylleni, niin: hast du

mir gesehen! siinä seisoo Liina, saattaakseen fröökinää kotiin. Ja

Gurli pyyteli anteeksi minun puolestani; minä olin vilustunut tänä

iltana; pelkäsi yöilman minua vahingoittavan. Ottilia nolona; ei

suudellut Gurlia lähtiessään. Huomenna piti minun näytellä Ottilialle

tähtitieteellisiä koneita siellä koululla kello kaksitoista. Hän tuli

kyllä, mutta oli pahoillaan. Oli juuri tullut Gurlin luota, joka oli

ollut hänelle epäystävällinen. Ei voinut ymmärtää miksi. Kun minä tulin

kotiin päivälliselle, oli Gurli merkillisesti muuttunut. Kylmä ja mykkä

kuin kala. Hän kärsi. Mutta veitsi sydämeen vaan.

Mitä sinä sanoit Ottilialle, kun hän oli niin pahoillaan? -- aloin.

"Mitäkö? Sen sanoin, että Ottilia on koketti. Sen sanoin."

-- Kuinka sinä voit, sanoin. Et suinkaan sinä vain ole mustasukkainen!

"Minä, mustasukkainen, tuolle!" huudahti hän.

-- Se olisikin ihmettä! sillä eihän noin intelligentti ja älykäs nainen

toki voi lähennellä toisen miestä!

"Ei (nyt se tuli!), mutta toisen mies voi käyttäytyä tuhmasti toista

naista kohtaan." -- Huhuhuu! Itku pitkästä ilosta. Minä puolustin

Ottiliaa kunnes Gurli sanoi häntä kääkäksi ja minä yhä jatkoin

puolusteluitani. Ja iltapäivällä ei Ottilia tullut. Hän kirjoitti

haalean kirjeen ja pyyteli anteeksi, mutta sanoi huomanneensa olevansa

"viidentenä pyöränä." Minä protesteerasin ja tahdoin mennä häntä

hakemaan. Mutta silloin Gurli ihan hurjistui. Hän näki muka, että minä

olin rakastunut tuohon Ottiliaan, ettei hän (Gurli) ollut minusta

minkään arvoinen; hän tiesi, että hän oli hupelo, joka ei tainnut

mitään, ei kelvannut mihinkään ja että hänelle, huhuhuu, matematiikka

on ihan mahdotonta! Minä lähetin hakemaan komiskat ja me ajoimme

Lindingöbrohon. Siellä joimme lämmitettyä viiniä ja söimme jumalattoman

seksan ja meillä oli taas kuin häät ja sitten me ajoimme kotiin!

-- Entä sitten? -- kysyi mummo ja tirkisteli silmälasiensa ylitse.

-- Sitten! Hm! Jumala syntejäni siunatkoon! Minä viettelin hänet! Hitto

vie, omassa poikamiehen sängyssäni, ja ne oli häitä ne! -- Mitäs

tuumit, mummo?

-- Hyvin teit! Ja sitten?

-- Ooh, sitten! Sitten, jaa sitten oli kaikki all right, ja nyt me

puhelemme lasten kasvatuksesta ja naisten vapauttamisesta vanhasta

taikauskosta ja kääkistä ja romantiikasta ja perhanasta ja hänen

ablatiiveistaan, mutta me puhelemme nyt kahden kesken. Ja sitenhän

ymmärtää toisiaan paraiten. Eikö niin, mummo?

-- Juu, pulska poju, ja pian minä tulen Teitä taas katsomaan.

-- No tule! Ja saat nähdä miten nuket tanssivat ja leivoset ja

käenpiiat laulavat ja visertävät ja meillä taas ilo kattoa kohottaa,

sillä katsos, siellä ei kukaan odottele kummituksia, joita ei ole

muualla kuin satukirjoissa! Katsos, siellä saat nähdä sen oikean

nukkekodin!

Vahvempi.

Genevessä asuu muudan rouva X., joka julkaisee lehteä nimeltä

Europan Yhdysvallat. Eurooppalaisen liittotasavallan aate periytyy

Saint-Simonisteista, ja Europan yhdysvaltoja suunnitteli mielessään jo

Napoleon III:s, joka oli sosialisti ennen kun tuli keisariksi. Naituaan

Eugènie Maria de Montijon, joka oli vahvempi kuin hän, muutti hän

ohjelmaansa.

Rouva X ei muuta. Hän oli ollut naimisissa vanhan Saint-Simonistin

kanssa. Avioliitto oli lapseton. Rouva X:stä, joka oli idealisti, oli

alentavaa hoidella taloutta. Mies, joka hänkin oli lukenut, laittoi

ruuan ja siisti huoneet. Hänestä se ei ollut lainkaan alentavaa. Mutta

hän joutui naurettavaksi.

Eihän siinä naurettavaa ollut, jos hän teki naisväen töitä, mutta se

oli naurettavaa, että hän teki ne yksin. Jos molemmat olisivat tehneet,

ei kumpikaan olisi ollut naurettava.

Nyt kuuluu hän toisten kertoman mukaan kuolleen, toisten taas olevan

Amerikassa. Tuntuu siis siltä kuin tuo avioliitto ei olisi ollut oikea

avioliitto, eikähän se ollutkaan, kun heillä ei ollut lapsia.

Hyvän aiheen vapaasti sommiteltuun novelliin saisi heidän vähän

tunnetusta elämän tarinastaan ja kaikki puoluenäkökannat siitä voisivat

saada kannatusta. Minä olen hartaasti koettanut hankkia enempiä

tietoja, vaan turhaan.

Naurettavuuteensako mies suistui? Pitikö hän asemaansa sietämättömänä?

Oliko rouvasta halventavaa olla miehen elättinä?

Herra ties!

Victor Hugon hautajaisissa odottivat yksinäiset ajoneuvot

Porte-Maillotin kohdalla valmiina lähtemään kulkueeseen. Ne olivat

yhden hevosen vedettävät, yksinkertaiset, köyhyyttä todistavat,

sellaiset, joilla humalaista tai kadulla sairastunutta saatetaan

talteen. Kuskipukille oli laitettu jokin obeliskintapainen, verhottu

mustalla kankaalla ja koristettu kuusenhavuista ja kukkasista tehdyllä

seppeleellä, jonka keskelle oli kyhätty säkeitä Victor Hugolle.

Ajoneuvoissa istui kaksi vanhanpuoleista naista ja mies, viimemainittu

taka-istuimella. Naisilla oli iso lippu, jonka he levittivät tuulen

liehuteltavaksi. Siihen oli maalattu taulu, jokin maisema, jossa

seisoivat maailman kaikkien kansakuntain edustajat ojentaen toisilleen

kättä. Yläällä oli kultakirjaimilla: La République Universelle ja sen

alla eräät Victor Hugon Maailman Tasavallalle omistamat säkeet.

Kaikki ohikulkijat, sekä pusero- että takkiniekat, dekoreeratut

ja dekoreeraamattomat, niin naiset kuin miehet, seisahtuivat

velvollisimmasti nauramaan kuvatukselle. Ja ne, jotka eivät tahtoneet

nauraa, nauroivat pakosta, kunnian ja intelligensinsä säilyttämiseksi.

Mutta nuo kaksi naista kohottivat uljaasti lippua, lausuen silloin

tällöin selityksiään, vakavasti, ystävällisesti, vihatta ja kiihkotta.

Eivätkö ne nähneet, miten heille naurettiin? Tietysti, se on selvä.

Mutta he kai eivät olleet muuta odottaneetkaan, ja siksi he eivät

hämmästyneet, eivät suuttuneet. He kyllä kaipasivat tulevan ajan

ihanteellisuutta, mutta nykyajalta eivät he näyttäneet kaipaavan

kerrassaan mitään.

Mutta peräistuimella olija, mies, hän huomasi naurun kyllä ja siksi

kääntelehti hän levottomana kuin syntipukki tuomiolla. Minkätähden oli

hän niin arka?

Tulin ajatelleeksi rouva X:ää. Hänkö se siinä piti lippua ja koetteliko

mies piiloitella?

Ja sitten ajattelin Napoleon III:tta. Mitähän hän olisi tuuminut, jos

olisi nähnyt nuoruutensa utopian lipussa liehumassa, Napoleon pienen

kirjoittajan ruumissaatossa. Ja Eugènie Marie de Montijo olisi tullut

Avenue de la Grande Arméelta ja tavannut rouva X:n täällä ajopeleissä

istumassa (jos se nyt oli rouva X.)

-- Ka, päivää, olisi hän sanonut, vai sinä varastit minun Ludvigini

aatteen!

Ja rouva X vastaisi:

-- Eihän hän sitä uskalla tunnustaa, vätys, ei uskalla sinun vuoksesi,

ja siksi minä sitä julistan. Katsopas tuota raukkaa miestä, joka istuu

tuossa pukilla ja vapisee. Ne on sankareja, ne! Ja puhuvatpa sitten

vielä heikosta sukupuolesta.

-- Siitä ei Ludvig koskaan puhunut. Hän kyllä tiesi, että historiassa

pitäisi olla: Eugènie I 1853-1870 siinä missä on Napoleon III

1852-1870.

-- Ja ei tahdota meille antaa äänioikeutta?

-- Mitä me äänioikeudella, kun on kerran absoluuttinen veto-oikeus?

Keisari oli vähäpätöisin koko keisarikunnassa; sillä hänellä ei ollut

ääni- eikä veto-oikeutta. Minulla oli ainakin viimeinen.

-- Niin. Oli paha tällä kertaa, että se teillä oli.

-- Hyvä tai paha, mies tai nainen, vahvempi vallitsee kaikessa

tapauksessa.

-- Ja tällä kertaa olen vahvempi minä, sanoo rouva X ja liehuttaa

lippua.

Ja poliisi huutaa luetellessaan: La République Universelle, antaa

mennä!

Ja maailman tasavalta ajaa erään soutuklubin ja lauluseuran välissä,

urheiluosastoon merkittynä.

Mutta keisarinnaa ei huudeta, sillä hän on Chiselhurstissa ja ottaa

vierailuille bonapartisteja, jotka agiteeraavat kolmannen keisarikunnan

hyväksi.

Kuten kyyhkyt.

He rakastivat toisiaan, se on varma, ja rakastivat totisesti, terveen

nuorison harkitsemattomin, naivin tuntein, jotka eivät eksy aprikoimaan

yhteisiä määriä samoin ajatteluita.

Rakastivat vuoden, mies sai halvauksen. Hän oli soittotaiteilija,

toinen oli laulajatar.

Ja sitten oli heidän matkustettava Lysekiliin, jossa miehen oli

ruvettava kylpemään.

He asuivat seurahuoneella. Vaimo kävi kävelemässä sairaan kanssa

päivällä. Hän marssi hitaasti kuin vanha mummo toverinsa vieressä.

Hänestä tuli toisen kainalosauva. Ja hän oli nuori ja veri kiehui. Hän

näki miten nuoret leikkivät, kuuli kuinka he soittivat, tanssivat.

Kaksi vuotta eli hän kuin sairaanhoitajatar ainakin. Maailma surkutteli

häntä, mutta kukaan ei tahtonut auttaa.

Kolmantena vuonna tulivat he jälleen Lysekiliin. Eräänä iltana

istuessaan sairaan huoneessa ja nähdessään akkunasta, miten tulet

loistivat seurahuoneen salista, jossa meriupseerit tanssivat nuorten

tyttöjen ja rouvien kanssa, ja kuullessaan pianon viettelevät sävelet,

syttyi hänessä hehkuva halu päästä mukaan. Nuoruutensa nousi kiihkeään

kapinaan sairashuonetta, kahletta vastaan. Hän nousi ylös ja sanoi:

-- Anna minun mennä vähän tanssimaan, yksi tanssi vain. Ei suinkaan

sinulla mitään sitä vastaan ole?

-- En minä siitä hyvillänikään ole, mutta sinun pitää päästä.

Ja hän meni.

Sairas jäi yksin, ei saanut unta. Lakanat polttivat ruumista ja hän

tahtoi nousta ylös ja lähteä tanssipaikalla, vaan ei voinut.

Aamulla palasi vaimo, rusoittavana, säkenöivän iloisena.

Mies iloitsi nähdessään häntä sellaisena ja samalla se häntä loukkasi.

Seuraavana ehtoona illallisen jälkeen jäi nainen seurapiiriinsä kun

mies lähti levolle. Mies valvoi vuoteellaan ja kuuli hänen laulavan

muille heidän laulujaan.

Seuraavana iltana jäi mieskin toisten luo, sillä hän luuli saavansa

hauskaa. Mutta seurustelu kävikin äänettömäksi, jäykäksi. Häntä nukutti

hirveästi, mutta hän ei tahtonut lähteä. Viimein ei auttanut muu. Hän

nousi ja sanoi hyvät-yöt. Kääntyi sitten vaimonsa puoleen.

-- Minä olen luvannut laulaa tänä iltana, sanoi vaimo.

Mies ei ilennyt pyytää vaimoa lähtemään. Ja lähti yksin.

Päästyään huoneeseensa, kuuli hän pianon soivan valssia ja näki

akkunasta vieraan herran syleilevän vaimoaan rinta rintaan

puserrettuna, pää herran olkapäätä vasten, ohi liihoitellen.

No ihmeppäs nyt tämä? Hän oli tanssinut erään herran kanssa. Niin,

mutta hänhän oli sanonut laulavansa?

Viikko tämän jälkeen näki mies kaksi tummaa olentoa puutarhassa

jasmiinipensaikon takana. Ja tiesi ken oli toinen, sillä hän tunsi

jokikisen hienon piirteen vaimonsa ruumiista. Ja he syleilivät, kuten

tanssiessakin, ja he suutelivat. No ihmepäs tämä nyt oli? Jos

suutelivat. Mutta vaimo oli luvannut suudella vain miestään. Miksi

pitää mennä lupailemaan sellaista, jota ei voi pitää!

Mies kuoli kohta tämän jälkeen; ja maailma rupesi istumaan oikeutta.

Vainaja vapautettiin, mutta eloon jäänyt tuomittiin syylliseksi.

Paha kyllä langetettiin tuomio ilman tutkimusta. Paha kyllä ei olisi

tutkia voitukaan, kun toinen asianomainen oli kuollut.

Siksi pitäisi tuomitseminen yleensä jättää valistuneen tulevaisuuden

tehtäväksi.

Se, joka ei niin kauan jaksa odottaa, voi tutkia mitä kirjoitettu on.

Satu Tobiaasta ei ole niinkään typerä, vaikka onkin apokryyfinen; laulu

Asrasta on siitä vialla, että se on runoutta. Ja "Erään nuoruuden

ystävän varoitus" on liian moraalinen.

Ihanteellisuuden tavoittelu.

Meidän realistisena aikanamme näyttävät elämän ihanteellisuuden

vaatimukset suunnattomasti suurenevan. Luonnollisesti sentähden, että

usko toiseen elämään on vähenemässä, joten halutaan elää tässä ainoassa

elämässä niin mukavasti kuin mahdollista.

Niinpä eräs nuori, kahdenkymmenen korvissa oleva tyttö selitti, ettei

hän aio mennä naimisiin, sillä hänen maansa laki sallii pulmallisessa

synnytyksessä surmata äidin, jos siten voidaan pelastaa lapsi. Voisi

kirjoittaa pari postillaa saarnoja tästä pääjuonesta. Ensin laista,

vanhasta kristillisestä laista, joka puolustaa sukua yksilöä vastaan;

toiseksi tytöstä, tuosta ateistisesta, darwinistisesta tytöstä, joka

pitää yksilöä sukua arvokkaampana.

Kun Gamahut, kuuluisa murhamies, viime talvena mestattiin Pariisissa,

selitti muudan ateistinen lehti tehtävän väärin, kun otetaan nuoren,

voimakkaan miehen elämä korvaukseksi ikäkulun mummon hengestä.

Ateistit eivät siis vielä ole muutelleet moraaliaan filosofiansa

mukaiseksi.

* * * * *

Onko välttämätöntä synnyttää lapsia? kysyvät ateistit-malthusiaanit.

Luonnolle se ei ole lainkaan välttämätöntä, sillä kuuden ihmislajin

sukupuuttoon kuoleminen on sille ihan yhden tekevää kuin muinaisten

5,000:n ammoniittalajin sukupuutto-surma. Mutta ateisti-naisen elämän

ilolle on synnyttäminen välttämätöntä, sillä se on sekä terveellistä

että hauskaa.

Se, että lapsivuoteeseen _saattaa_ kuolla, ei mitenkään jäävää

avioliittoa. Tuollainen suru on yhtä joutavaa kuin entisten

kortinpelaajain, jotka keskeyttivät pelinsä ruvetakseen itkemään

Homeron kuolemaa. Ja yhtä hengenvaarallista on kävellä kadullakin,

kattotiilet voivat koska tahansa romahtaa niskaan.

Kattotiilejä ei laki vielä ole kieltänyt, vaikka ne ovatkin

hengenvaarallisia, kuten myös savupiiput, pillastuneet hevoset, järven

rannat, purjealukset ja etenkin lokomotiivit ja tuliaseet.

* * * * *

Muudan aviopari sai kaksi lasta. Lapset kuolivat lavantautiin. Sitten

ei heille enää tullut lapsia, mutta rouva hankki kaksi rakkia niiden

sijaan. Hän eli sitten niiden ja kodin hyväksi, mies siihen luettuna.

Hän ei koskaan toivonut, että lapset olisivat olleet syntymättä, vaikka

niistä oli tullut hänelle surua, sillä niistä oli myös aikansa ollut

iloa. Ja hän ei suosittele hankkimaan rakkikoiria lasten asemasta,

sillä hän tietää, että myös rakit kuolevat jonkun vuoden päästä.

Tämä nainen on kristitty ja idealisti, mutta hänen ihanteellisuuden

tarpeensa ovat pienemmät kuin realistien.

Hänen runonsa.

Hän oleksii mieluimmin poikamiesten parissa, sillä hänellä on häjy

vaimo.

Pieni, ruma, häjy, toraava tyranni, joka nauttii lain väärää suojelusta

naista kohtaan.

Kuullapa miehen puhetta öisin tai aamupuoleen kun viini laskee

rullakaihteet peittäen nykyisyyden ja antaa menneisyyden valojen

loistaa! Varsin ominaista.

Tässä äskettäin istui hän sängyn laidalla erään ystävän, näyttelijän,

luona ja puhui vaimostaan. Otti muinaisuudesta taulun toisensa jälkeen,

kultaisilta kihlausajoilta, ensimäisiltä aviovuosilta. Ja nykyisyys ja

mennyt sulautuivat yhteen. Hänellä oli luomakunnan kaunein nainen,

hellin, älykkäin, kunnokkain. Oikea mestariteos. Mies tunnusti

tehneeksi usein vääryyttä hänelle, olleensa ilkeä, arvoton vaimolleen.

Pantuaan palttoon päälleen ja tyhjennettyään viimeisen lasin, kävi hän

yhtäkkiä vakavaksi.

-- Yksi vika vain on hänellä kuin muillakin, sillä kukaan ei ole

virheetön, sanoi mies. Hän ei pidä siitä, että olen poissa kotoa öillä.

-- Miksi olet sitten poissa kotoa öillä? tokaisi joku poikamies.

-- Miksikö? Miksikö poissa öillä?

Rullakaihteet kohosivat ja päivän valo paljasti koko surkeuden.

Ja me huomasimme hänen suupieltensä kankeista lihaksista ja silmäinsä

ryppyisistä palteista, että liian kauan oli hän jo tuijottanut Gorgonin

kilpeen.

-- Mutta hän on hyvä sittenkin, lopetti hän ja kompuroi ulos.

Sittenkin!

-- Nordau sanoo naista humalaisen miehen runoelmaksi, sanoi poikamies.

Milloinka kuulemme naisen sepittävän ylistyslaulun miehelle?

-- Sitten kun nainen voi rakastaa miestä! vastasi toinen, joka näytti

hyvin raihnaalta. Mutta sitäpä saa odottaa. Rakastaa on miehinen

ominaisuus; olla rakastettu naisellinen etuus.

-- Mies antaa ja nainen ottaa. Autuaampaa on antaa kuin ottaa. Mutta

tuhmempaa.

-- Tuo hölmö, äskeinen, se yhä tekee runoelmaansa, mutta päivällä,

selvänä ollessa, se ei suju. Tulee paljasta proosaa. Ymmärrättekö nyt,

miksi hän on öillä poissa kotoa?

Vanua, vanua!

Kun kala alkoi kutea ja lintu olla soitimella, läksivät ihmisten lapset

kisapaikoilleen parittelemaan. Äidit hepentelivat nuoria narttujaan

houkuttelemaan koiraita; ompelijattaret panivat vanua leningin

lanteille ja räätälit täytteitä saketteihin ja bonjoureihin. Ja sitten

lähdettiin luonnon helmaan valitsemaan sopivaa keskustaa tälle

luonnolliselle toimitukselle, jota nyt valmisteltiin. Merenranta se

oli. Sinne tuli tukkukauppias rouvineen ja tyttärineen ja sinne tuli

luutnantti univormuineen ja velkoineen.

Ja eräänä iltana kun itikat tanssivat ja kissat naukuivat, tanssivat

tytöt seurahuoneen salissa ja he olivat leikanneet ison lapun pois

leninkinsä yläpuolesta ja vedättäneet alas rullakaihtimet jotta heidät

valossa paremmin huomattaisiin. Ja luutnantti nojailihe akkunakomerossa

tukkukauppiaan tyttäreen ja kysyi silmillään:

-- Maksatko sinä minun velkani? Mutta huulet sanoivat: Lupaatko

rakastaa minua myötä- ja vastoinkäymisessä?

Ja tukkukauppiaan tytär vastasi silmillään: lupaan, jos sinä teet

minusta kreivinnan ja viet minut hienoon seurapiiriini, jos annat papan

pelata korttia kenraaliesi kanssa ja jos mamma saa sinutella

kreivinnojasi, jos elätät minua kuolemaani asti ja annat minun aina

vain huvitella.

Luutnantti lupasi ja kauppa oli tehty.

Kaksi vuotta oli mennyt. He istuivat tylsinä ja ikävissään aamunutut

yllä ja puhuivat pari totuuden yksinkertaista sanaa.

-- Vanua! sanoi mies ja osoitti rouvan leninkiä, joka pullistelihe

tuolin seluksella.

-- Vanua! vastasi rouva ja osoitti tohvelillaan herran sortuuttia, joka

roikkui pyyhintelineellä.

Herra kiersi yötakin ympärilleen eikä vastannut mitään.

Kahden vuoden päästä sattui tukkukauppias tekemään konkurssin. Siten

tuli mahdottomaksi enempi kortin peluu noiden luvattujen kenraalien

kanssa ja kreivinnat lakkasivat seurustelemasta mummon kanssa. Tytär ei

ollut toivottu vieras ja luutnantista alkoi mennä mukiin yksityiselämä

kotona, etenkin kun apen apurahat loppuivat. Eräänä päivänä kun

luutnantti oli ollut hyvin totuutta rakastava kreivinnalleen, näki tämä

syytä olevan ruveta puhumaan yksityiskohdittain.

-- Etpä ole enää liian kohtelias minulle, kun tulin köyhäksi, sanoi

rouva.

-- En ole ollut ennenkään, vastasi mies, joten ei siis köyhyys

yksinomaan...

-- Niin, mutta sinä olit kohteliaampi ennen papalle.

-- Niin, kun hänen ainoa ansionsa oli se että hän oli rikas. Nyt kun

hän on kadottanut tämän kunnioitettavan ominaisuuden, en tiedä syytä,

miksi häntä liiallisesti kunnioittaisin.

-- Tunnustat siis suoraan, että nait pelkän rahan vuoksi?

-- Tietysti! Onhan kaunista tunnustaa -- hm -- ominaisuuksiaan.

-- Etkö häpeä tätä sanoa?

-- Juu, kyllä häpeen, mutta et suinkaan sinä voi kuvitella itsellesi,

että otit minut -- miksi sitä sanotaankaan? -- rakkaudesta? Minä olen

taipuisa olemaan vakuutettu siitä, että sinä maksoit nuo minun

vaivaiset kymmenen tuhannen velkani kreivinnan tittelin vastineeksi. Se

ei ollut kallis. Dickson sai maksaa pari sataa tuhatta päästäkseen

yksinkertaiseksi aatelismieheksi ja L.O. Smith maksoi kuusikymmentä

tuhatta Vaasan ritarimerkistä! Minä en ole petkuttanut sinua, sillä

sinä olet kreivinna, mutta sinä petkutit minua, sillä sinä tarjosit

rikasta appea ja tässä sitä nyt ollaan köyhänä vävynä! Vanua, vanua!

Alusta loppuun!

-- Niin, mutta minäpä en mennytkään naimisiin rahain vuoksi.

-- Et, mutta tittelin, ja -- mutta se nyt on yhdentekevää.

-- Sano suoraan vain! Se, joka tohtii hävittää köyhän naisen rahat ...

voi tohtia mitä tahansa.

-- Kuule nyt, puluseni.

-- Minä en ole mikään pulu!

-- Noo! Myötäjäisiäsi oli kymmenen tuhatta. Tiedätkö, miten paljon

minulta on kulunut neljänä vuonna? Neljäkymmentä tuhatta! Isäsi karisti

lisää viisi. Miten paljon olet siis sinä hävittänyt tuon köyhän

luutnantin rahoja?

-- Ettet häpeä! Vaimon kai tässä nyt olisi mieskin elätettävä?

-- Ei! Mutta ei saa sanoa, että mies on hävittänyt vaimon rahat, kun he

yhdessä ovat ne kuluttaneet, ja muuten, vaimonko rahat? Mistä ne rahat

tulivat? Vaimoko ne kokosi työllä? Älkää _te_ tulko puhumaan rahoista,

jotka kaikki menette naimisiin rahain vuoksi!

-- Ja tällä sinä tahdot ilmaista, että sinä pidät minua kuin jotain

muuta naista?

-- Minä en tahdo mitään ilmaista, koskapa sinä sen huomaat itsekin.

Kuitenkin: hyvä niinkuin on, sillä jos nyt tahdot kuulla koko totuuden:

meidän täytyy muuttaa elintapaa kun näin kävi. Etkö haluaisi käyttää

tilaisuutta hyväksesi ja vapautua, emansipeerautua syömästä armoleipää?

-- Tietysti, se on selvä se.

-- Vapaudu siis! Tee työtä!

-- En minä ole oppinut mitään.

-- Tee mitä voit! Hoida kotiasi!

-- Eihän se ole työtä.

-- Se on totta, se. Siksi täytyy vain jatkaa tyhjän tekemistä.

Yhteiskunta on määrännyt sinulle sen osan.

-- Hieno osa!

-- Huomaat nyt!

-- Kyllä. Olen tuomittu kuolinpäiviini syömään miehen leipää. Kun ei

isäni enää voinut minua elättää, vei äiti minut markkinoille

keksiäkseen jonkun, joka voi minut elättää.

-- Ja keksi minut. Siten kohosi isäsi luotto ja minä olen luultavasti

monin kerroin hankkinut hänelle takaisin sen, mitä hän kulutti minun

vuokseni. Niin on asiat ja minkäs mielestäsi niille tekee?

-- Ei mitään!

-- Ei. En minäkään tiedä minkä tekee. Sellaista se on: onteloa,

täytettyä. Vanua! Silkkaa vanua!

Luutnantti tuli kärtyiseksi ja rouva onnettomaksi. Kahden vuoden päästä

olivat he eronneet. Luutnantti tuomittiin maksamaan rouvalle

elinkautinen eläke.

-- Ne on vähän kalliita peliä nuo tuollaiset, tuumi kapteeni

päivällisillä kellarilla kerran.

-- Hyvä tavara, vahva hinta, sanoi luutnantti, mutta kun se on niin

kallista, niin pitäisi edes saada koetella ensin.

Afääriä.

Mikäs sen tietää, rakastiko tyttö häntä, sillä poika se kosi ja tyttö

tahtoi mielellään naimisiin. Mutta poika oli rakastunut tyttöön. Ei

tiennyt, tytön kauneuden, hyveiden, pikku vikain vai hänen

älykkäisyytensäkö vuoksi, tiesi vain, että rakasti. Sitten alkoi hän

käydä iltaisin tytön kotona. Ja sitten valmistautuivat he tulevaan

yhdyselämään käymällä teatterissa, konserteissa ja tanssiaisissa.

Eräänä iltana kun he olivat päässeet perähuoneen sohvaan ja tyttö

nojaili niskatukkaansa hänen englantilaiseen paidanrintaansa, sanoi

tyttö:

-- Robert, rakastatko sinä minua?

-- No kysytkin nyt sitä!

-- Sitten et suutu, jos pyydän sinulta jotain.

-- Suutu! Ah!

-- Tiedätkö sinä, että minulla on myötäjäisiä?

-- En.

-- On, neljätuhatta kruunua korkoja, puolet Pekan nuppineulatehtaassa,

puolet Paavon sinkkikaivoksissa.

-- Vähät niistä! Minä en ole ottanut sinua rahain vuoksi, sillä minä en

tiennyt, että sinulla on rahoja.

-- Niin, sinä olet sellainen, Robert, mutta kaikki miehet eivät ole

sellaisia.

-- No mitä sinä nyt oikein tahdot?

-- Niin, näes, minä olen jäsenenä Yhdistyksessä Naidun naisen

omistusoikeuden hankkimiseksi ja minä tahtoisin näyttää esimerkkiä

maailmalle. Tehdään sentähden sellainen sopimus, että minä saan pitää

korkoni. Eihän tiedä, mitä voi tapahtua. Etkö sinäkin tahdo tulla

yhdistykseen?

-- En, ystäväiseni, vastasi Robert, en ollenkaan, sillä oikean

avioliiton tulee perustua samoille oikeuksille, samoille

velvollisuuksille. Jos naidulla naisella tulee olla omistusoikeus,

tulee myös naineella miehellä olla. Tämän on laki jo oivaltanut ja

siksi on säädetty asetus avioehdosta.

-- Mikä se on?

-- Pitäisihän sinun se toki tietää, ennenkun haluat ruveta lakia

uudestaan säätelemään! Kas, se on sellainen pieni laki, jonka nojalla

kukin saa pitää omaisuutensa!

-- Niin, mutta sehän on juuri naidun naisen omistusoikeus!

-- Aivan niin. Mutta se on samalla naineen miehen omistusoikeus.

Tahdotko, että laadimme avioehtokirjat?

-- Hm! Sitä en ole tullut ajatelleeksi.

-- Ei, mutta, pikku ystäväni, täytyyhän toki vähän ajatella ennenkun

ryhtyy tällaiseen. Minä pidän omat ja sinä omat korkosi! Kumpikin

omillaan! Sehän on oikeutta? Vai mitä!

-- On, on!

Ja sitten he menivät naimisiin avioehdolla. Herrasta oli vähän

arkipäiväistä se että morsian puhui afääreistä, kun hän itse ei ollut

koskaan ottanut niitä puheeksi. Mutta oli hyvillään kuitenkin ajaessaan

maatilalleen ja viedessään nuorta rouvaansa kotiin.

Vuosi kului, tuli pienokainen. Robert-herran tila oli kyllin suuri

elättämään vaimon ja lapsen, mutta siitä ei herunut palmuhuoneisiin ja

berliniläisiin. Mutta lapsivuoteen jälkeen oli rouva tullut huonoksi

eikä voinut lähteä ulkosalle. Rockelstan paroonilla oli palmuhuone,

jossa paronitar kävi kävelemässä. Robert-herralle vihjattiin, että

hänen olisi myös rakennettava palmuhuone. Ei sitä kannattanut, sillä se

maksoi kuusituhatta kruunua, tilan koko vuositulot. Viimein täytyi

hänen se rakentaa, sillä tohtori oli määrännyt. Robert-herra noitui

tohtoria, uutta kotityrannia, ja tuumi että miksei hän yhdellä tiellä

määrännyt matkaa Afrikaan tai hovilinnaa tai jotain Meissonierin

taulua. Mutta vain itsekseen, samoin kuin teki senkin huomion, ettei

talon budgetti ollut mitenkään vaurastunut rouvan koroista. Vain

itsekseen.

Ja rouva sai palmuhuoneensa, mutta se maksoi tosin vain kolmetuhatta

kruunua. Palmut eivät kuitenkaan olleet kelvollisia ja rouvan päätä

alkoi syksyllä kivistellä. Tohtori selitti, ettei maaseutuilma sopinut

rouvalle ja että heidän oli asuttava kaupungissa talvella.

Mies ei voisi asua kaupungissa, sillä tila menisi hunningolle, eikä

hänellä ollut varaa pitää huoneustoa kaupungissa.

-- Eikö ollut varaa?

-- Ei ollut! Mutta rouvalla pitäisi olla, hän kokosi korkoja.

-- Jaaha, mies tahtoi käsiksi hänen vähiin rahoihinsa!

-- Eipäs. Hän ei tahtonut rouvaa rakentamaan itselleen palmuhuonetta,

hän ei tahtonut rouvaa pitämään miehelle eri huoneustoa, mutta hän ei

jaksanut käsittää...

-- Mitä ei käsittää.

-- No, se nyt on samantekevää!

-- Aha, vai samantekevää! Mies tahtoi käsiksi hänen rahoihinsa.

-- Ei, mutta rouva tahtoi miehen, sillä vielä ei ollut mies nähnyt niin

vilausta rouvan rahoista, vaikka he olivat toimineet rouvan pään mukaan

ja jakaneet.

-- Jaha, rouvanko siis piti elättää miestään.

-- Eikä. Miehen mielestä he vain kustantaisivat taloa molemmat. Siten

ei rouvasta olisi vaikeaa olla miehen elättinä ja sitähän rouva oli

tahtonutkin!

-- Ehkäpä! Niin, ihan niin: mies oli oikeassa! Rouva kirjoittaisi

papalle ja tahtoisi korkoja!

Hän kirjoitti papalle, joka pitkän kirjevaihdon päälle valitteli, että

tytär oli mennyt raukalle, joka ei kyennyt elättämään itse vaimoaan ja

lastaan, vaan hävittää vaimon rahat. Viimein tipautti hän kolme tuhatta

kruunua. Tehdasafäärit olivat huonolla kannalla, ja osakkeet eivät

olleet antaneet hyvin osinkoa.

Nyt täytyi heidän lähteä Tukholmaan, sillä rouva se nyt kustansi. Tätä

eivät Robert-herran kassakirjat voineet hyväksyä. Sillä talous maalla

maksoi kuusituhatta kruunua, josta rouvan olisi pitänyt ottaa osalleen

puolet. Mutta mitäs sillä nyt väliä!

Seuraavana vuonna ei tullut korkoja lainkaan, sillä tehdasafäärit eivät

käyneet lainkaan. Nyt oli rouva pakotettu syömään toisen leipää.

Katkeraa, katkeraa! Mies ei koskaan sanaa kurahtanut, mutta rouva sitä

enemmän. Hän valitteli aamusta iltaan, että hän kostuttaa nöyryytyksen

kyyneleillä kovaa leipäänsä. Mutta kyynel on tavattoman joutuisa

kuivamaan ja rouva tuli pian jälleen iloiseksi eikä tullut paljoa

sittenkään pahoilleen kun seuraavana vuonna sai kuulla, että yhtiöt

molemmat olivat menneet nurin.

Ja he lähtivät talveksi Tukholmaan ja siellä pyhittiin poskilta pois

viimeiset kyynelten merkit.

Keväällä Robert-herra sairastui ja kuoli, kuoli paljon joutuummin kuin

romaanin lopuksi sopisi kuolla. Ja uskotut miehet tulivat ja tekivät

kalunkirjoituksen ja sen tehtyään tulivat he siihen johtopäätökseen,

ettei rouva, kiitos ja kunnia avioehdon, saisi niin äyriä periä; talo

myytiin ja myös huonekalut; varat pantiin holhouskamariin ja rouva sai

laputtaa papan luo kotiin.

-- Mutta pappakos oli sapessaan! Vihovietävän ideat, sanoi!

-- Onpas, tuumi rouva, lainsäädännössä vika sittenkin; sitähän minä

aina sanoin! Ei, kyllä naidun naisen omistusoikeus on paljoa parempi.

Tämän kaskun kertoja tuumi, että kyllä naineen miehen omistusoikeus on

vielä sitäkin parempi, mutta kertojahan oli mies ja viis siis hänen

sanoistaan.

Taikauskoa.

Naisten ihanteellisuuden vaatimukset miehen suhteen eivät tosiaan ole

pienet. He eivät vaadi muun muassa enempää eikä vähempää kuin että

miehen on "uskottava naiseen". Miten ylevästi harmissaan huudahti tässä

äskettäin muudan vallasnainen, joka ei käsittänyt Villisorsaa: "Hän ei

usko naiseen enää!"

Se on: siis on hän kuollut, kuollut ihmisenä ja kirjailijana.

Mitä sitten nyt oikein on tuo: uskoa naiseen?

Kai jotain ihka erityistä. Sanotaan että uskotaan Jumalaan tai ei

uskota Jumalaan, elämään tämän jälkeen, hyveen voittoon tai muuhun

sellaiseen. Mutta uskoa naiseen? Uskoa mieheen, sitä käsitettä ei ole

olemassa. Uskoa naisväkeen ei myöskään merkitse mitään. Uskoa naisiin,

-- ei, uskoa naiseen se pitää olla. Ei myös kelpaa, jos sanoo uskovansa

naisesta jotain hyvää tai pahaa; pitää sanoa uskovansa naiseen.

Analogisesti tämä olisi sama kuin sanoa: uskon että nainen on olemassa,

kuten Jumala on olemassa; ja: uskon että hänessä yhdistyvät kaikki

hyvät ominaisuudet, pahoja ei ole.

Mutta tämähän ei ole mitään muuta kuin vanhaa satua enkelistä,

sinisestä linnusta, immistä ja lemmestä ja sen sellaista.

Uskoa naiseen!

Ajanlaskumme alussa yritettiin suuremmoisesti luoda uskoa mieheen,

nikkarin poikaan. Yritys sujui hyvin parisen sataa vuotta. Mutta vuonna

323 teki Fausta (naimisissa Constantinus Suurella) kristinopin

valtiouskonnoksi. Siitä alkaen väheni Kristuksen palveleminen ja

Maria-kultti alkoi. Äiti oli pojan edellä ja poika saa väistyä

taemmaksi. Mutta entäs isä? Mies? Timmermanni? Hänet jätettiin silleen!

Muitta mutkitta. Ja keskiaikana on mies polvillaan naisen edessä,

äidin, naaraan.

Äly hoi!

Nainen erehtyi, kun teki miehen perheen edusmieheksi ja sitten myös

valtion. Siksi tuntuu nyt miehestä niin raskaalta joutua viralta.

"Luomakunnan herroiksi" sanovat naiset miehiä vain leikillä, mutta

maljat naiselle, ne ovat totta ne.

Naisen ylivalta on pysynyt vankkana ja henkii taiteessa, symboliikassa.

Michel Angelo tekee Kristuksen Viimeisessä tuomiossaan naiseksi ja

Pietàssa panee hän täysikäisen miehen äidin polville kuin sylivauvan.

Tasavalta kuvataan aina naiseksi, sekä Sveitsissä että Ranskassa.

Heinäkuun muistopylväässä on vapaus nainen, samoin myös Bavaria

Müchenin edustalla ja Svea Davidssonin talolla.

Naisen väittää eräs uudenaikainen, mutta hyvin alakuloinen

koiraskirjailija olevan korkeammalla siveysasteella kuin miehen. Se on

pötyä! Petetyn koiraan veren pakkautumista! Naiset ovat ihan yhtä

suuria kaljahousuja kuin mieskin, ellei mies ole korkeammalla. Nainen

on keksinyt hemmen myymisen, keksinyt prostitutsioonin, keksinyt

avioliiton. Avioliitto on naiselle elinkorko, jonka jälkeen hän usein

vielä saa eläkkeen, nainen nimittäin; sillä mies ei saa eläkettä naisen

kuoltua.

Ei myöskään ylioppilas, jos tahtoisi naida naisprofessorin, saa

professorin titteliä.

Rohkeus on hyve, sanotaan. Mutta siinä hyveessä on nainen kehnompi kuin

mies, sillä hän menee piiloon, kun mies lähtee sotaan. Blenda ja Jeanne

d'Arc ovat pari kärpästä, jotka eivät kesää tee ja Blendan

taistelutapaa pitäisi sitä paitse mies alhaisena.

Miehen alamaisuudesta se johtuu, että nainen voi olla julkeampi

arkielämässä. Syyttäköön vain nainen sitä, ettei häntä ole laskettu

sotaan; ei auta, hän on aina saanut mitä on tahtonut. Hän heitti miehen

niskoille sodan käynnin "raakaa" voimaa vastaan; itse hän päätti käydä

sotaa älyllä, kavaluudella ja viimein, kuten nykyään, valeella, kun hän

uskottelee olevansa orjatar ja jumalaisolento samalla kertaa.

Puhutaan niin paljon vietellyistä tytöistä. Onhan niitäkin, en vastaan

väitä, mutta minäpä kerron vietellyistä pojista, näyttääkseni, että on

_niitäkin_, en väittääkseni, että kaikki pojat ovat vieteltyjä ja

etteivät tytöt ole koskaan viettelijöitä. Tahdon sillä myös osoittaa,

että on vaarallista nuorten poikien "uskoa naiseen" kuten johonkin

mallikelpoisuuteen, puhtaaseen, virheettömään olentoon tai sen

semmoiseen. Ja samalla huomauttaa, että miehen "aistillinen" rakkaus on

puhtaampaa kuin naisen, sillä siinä ei ole tavallisesti taloudellisten

etujen syrjävaikuttimia, jotka ovat naisen, yhteiskuntaolojen kautta,

paha kyllä, saastuttaneet.

Äitinä olo, se on kunnia, mutta äidiksi tullessa tietysti tapahtuu

viettely. Hierokaamme siis tuosta rumasta "viettelijä" sanasta pois

edes joku siihen väärin räiskytetty tahra.

Mies, joka on hyvässä taloudellisessa asemassa ja takaa vaimolleen

elinkoron, voi saada "vietellä" minkä tytön tahansa, ja laillistuttaa

tekonsa, vieläpä kirkon siunauksellakin.

Äidithän haalaavat sitä tarkoitusta varten tyttäriään kylpylaitoksiin

ja hyvässä taloudellisessa asemassa olevaa "viettelijää" halutaan ihan

avoimin sylin.

Viettelijä on vain se, joka lähtee matkaansa maksamatta. Yksikään

nainen ei ole vielä poistuessaan maksanut. Avioliiton tulee perustua

hartaaseen rakkauteen, joka ei tee laskelmia, sanoo mies. Kyllä! Mutta

se perustuukin etupäässä miehen maksulle. Muuten se ei ole totista

avioliittoa lain ja Jumalan edessä!

Nainenhan antaa lapselle elon, sanotaan puolustellen; se on totta,

mutta mies antaa sekä vaimolle että lapselle elot.

Mutta tokkohan naisesta, joka ei synnytä lapsia miehelle, joka ei tahdo

tai ei voi synnyttää lapsia, tuntuu vastenmieliseltä ottaa elatuksensa

(maksua) mieheltä aviohemmestä? Eipä siltä näytä. Ikävä kyllä, näyttää

paremminkin olevan syytä pelätä, että naiset itse ovat tahtoneet

itselleen juuri tällaisia oloja, muuten ne eivät olisi sellaiset. On

hyvä, jos he niistä pyrkivät pois, mutta heidän asemansa voi muuttua

ainoastaan siten, että he valtaavat olemassa olon keinot itselleen ja

valtaus käy joko taistelulla tai kompromissilla.

Emansipatsioni tahtoo riistää mieheltä olemassa olon keinot, sosialismi

tahtoo ne jakaa miesten ja naisten välillä! Kumpi on parempaa?

* * * * *

Barbisonissa, taiteilijasiirtolassa, oli nuori englantilainen maalari,

haaveilija, viaton, kokematon. Hän oli aina uskonut naiseen ja ajatteli

suuria hänestä.

Hän rakastui kylän porttoon ja ilmaisi tälle rakkautensa. Nainen

suostui häneen kun mies lupasi naida hänet.

Menivät kihloihin.

Toverit pitivät velvollisuutenaan huomauttaa pojalle, mikä nainen

oikeastaan luontoaan ja ammattiaan oli. Hän vastasi että nuo puheet

olivat panetteluja ja että hän tiesi naisensa viattomaksi.

Toverit todistivat hänen erehtyneen. Hän vastasi, että he valehtelivat,

olivat kyynillisiä ja muuta jos jotain, ja hän vakuutti, etteivät he

voineet järkyttää hänen uskoaan naiseen.

Oli sitten kansanjuhlat ja tanssit kylässä.

Englantilainen oli tansseissa morsiamineen. Julmaa nähdä! Nainen

koreillen kuin kummitus, silmänalukset ruskeat; vanha, yövalvonnasta

pilautunut; liukuili entisiin ostajiinsa: sulhanen onnellisena,

ylpeänä, viattomana, talonpoikain ivan esineenä.

Mutta sulhanen ei huomannut mitään, ei nähnyt mitään muuta kuin

naisensa. Sillä hän rakasti häntä. Jos hän olisi tavannut tytön jonkun

miehen kanssa vaikkapa itse työssä, olisi hän keksinyt verukkeita tytön

puolustukseksi tai ei olisi uskonut silmiään.

Kas se on miehen rakkautta se. Hän rakastaa. Miksi? Siksi että

rakastaa. Motiivit? Vain rakastaa. Pyyteet? Että vain rakastaa.

Toverit surkuttelevat häntä ja sanovat syyksi hänen kokemattomuutensa.

-- Hyveen palkka, sanovat toverit vaikkeivät ole lukeneet Avioelämän

ensimäistä osaa.

* * * * *

Toinen poika, josta minun piti puhua, oli ollut mallikelpoinen aina

kolmenkymmenen ikäiseksi. Oli hyvästä perheestä; sisar hänellä oli

naimisissa erään loistorykmentin upseerin kanssa ja itse oli hän

virassa, minkä merkkinä oli kolmikulmainen hattu ja kalunat.

Hän oli varhain vakaa mies. Hänellä oli koira, hän nuuskasi, käytti

Spanjan ruokoista keppiä ja vanhan miehen vaatteita.

Ja ottipa sitten kerran ja rakastui yleiseen naiseen. No meidän

idealistirouvamme eivät tosin vaadi, että miehen on uskottava

yleiseenkin naiseen, mutta hän, ystävämme, hän uskoi. Hän tiesi

tietysti koko tuon naisen elämän, mutta sittenkin hän häntä rakasti.

Hän rakasti niin, että rikkoi yhteiskunnalliset lait tyydyttääkseen

hänen loistonhimoaan, seurauksena se, että eroitettiin virasta. Hän

matkusti naisen kanssa Amerikaan ja meni naimisiin. Sitten en heistä

tiedä.

Eräästä naisesta, jolle minä tämän tarinan kerroin, teki nainen

komeasti, kun lähti miehen kanssa. Oli vain luonnollista hänestä se,

että mies naista rakasti.

* * * * *

Tulliportin kadun varrella asui vanha hutka, joka oli vetäytynyt

yksityiselämään afääristään ja oli nyt noin neljänkymmenen viiden

korvissa. Hänellä oli kolme märkäsilmäistä King-Charles koiraa. Hänellä

oli harmaansekainen tukka ja hän käytti aina surupukua.

Kaunismuotoinen ja aatelissukuinen aliluutnantti rakastui häneen. Hänen

rakkautensa todisteeksi vaati nainen, että aliluutnantti kävelisi hänen

kanssaan käsikynkkää keskellä päivää Kuningattaren kadulla.

Hän käveli; sai potkut virasta ja katosi. Sitten tuli notaari. Nuori,

komea ja hyvin kokenut rakkauden praktiikassa. Rakastui hänkin, ehkä

tosissaan ensi kertaa eläessään. He menivät naimisiin.

Vähääkään pelkäämättä tulevansa naurettavaksi meni hän kadulle

lohduttelemaan noita kolmea märkäsilmäistä koirarakkia.

Sitten kuoli nainen ja notaari suri häntä kauheasti. Minä näin hänen

monta aikaa sen jälkeen kulkevan noiden kolmen koirarakin kanssa

Uudelle kirkkomaalle. Sitä että hän päätti päivänsä nimen väärentäjänä

vankeudessa, ei minun pitäisi kertoa, sillä se kai ei johtunut hänen

rakkaudestaan eikä kuulune asiaan. Kuulune!

Otapas ja tiedä?

Sommittelunovellissa olisi tietysti kirjailijan velvollisuus ollut

antaa kaikkien näiden seikkain määrätä kokonaistuloksen. Lopuksi olisi

silloin tietysti tullut: hän teki velkoja hankkiakseen vasikkakotlettia

rakeille ja siksi piti hänen väärentää nimiä.

Mutta tämä ei liene todenmukaista. Mutta totta on, että hän uskoi

naiseen!

Hänen piikansa eli debet ja kredit.

Mr Blackwood oli veistämön päällikkönä Brooklynissä ja oli nainut miss

Danckwardin, joka toi myötäjäisinä moderneja katsantokantoja. Ettei

tarvitsisi nähdä rakastettua vaimoaan piikana, oli mr Blackwood

asettunut vaimoineen täyshoitoon erääseen boarding-houseen.

Rouva, jolla ei ollut mitään tekemistä, kulutti päivänsä musiikilla ja

biljardipelillä sekä puolet öitään krokilla ja keskusteluilla

naisasiasta.

Miehellä oli 5,000 dollarin palkka, jonka hän säännöllisesti jätti

vaimon hallinnolliseen käyttöön. Rouvalla oli 500 dollaria taskurahoja,

joita hän sai käyttää mihin huvitti.

Sitten tuli lapsi. Hankittiin lapsenpiika, joka 100 dollarilla otti

kalliit äidin huolet sydämelleen.

Kaksi lasta lisää. Ja katso, lapset kasvoivat ja kaksi vanhinta alkoi

käydä koulua. Mutta rouvalla oli ikävä eikä kuitenkaan mitään

tekemistä.

Eräänä päivänä tuli hän humalassa aamiaiselle.

Mies tohti johdattaa hänen mieleensä, ettei moinen ollut soveliasta.

Rouva sai hermotäristyksen ja hänet kannettiin sänkyyn ja kaikki

perheen ystävättäret kävivät hänen luonaan kukkaistervehdyksillä.

-- Minkätähden sinä juot, ystäväni? kysyi mies niin hellästi kuin

suinkin. Suretko jotakin?

-- Miksen surisi minä, jonka elämä on mennyt hukkaan?

-- Mennyt hukkaan? Sinä olet synnyttänyt kolme lasta ja voisit käyttää

aikasi heitä kasvattaaksesi.

-- Minä en sovellu lapsille.

-- Hm, hm! Sinä et sovellu lapsille. Mutta sinun tulisi koettaa

sovelluttaa itseäsi lapsille; se on työtä yhteiskunnan hyväksi ja

kunniakas elämäntehtävä, kunniakkaampi kuin veistämönpäällikön virka.

-- Niin, jos olisin vapaa.

-- Sinä olet vapaampi kuin minä. Minä olen sinun hallintosi alla. Sinä

määräät minun tulojeni käytön. Sinulla on 500 dollaria taskurahoja

käytettävänä mielin määrin, mutta minulla ei ole taskurahoja yhtään.

Minun täytyy kerjätä kassasta, se on sinulta, kun tahdon tupakkarahoja.

Etkö olekin vapaampi kuin minä?

Rouva ei vastannut, mutta koetteli ajatella. Tuloksena oli se että he

päättivät ruveta pitämään omaa taloutta. Ja rupesivat.

"Kallis ystäväni", kirjoitti rouva Blackwood joku aika sen jälkeen

eräälle ystävättärelleen, "minä kärsin ja olen kuolon väsynyt. Mutta

minä tahdon kärsiä loppuun saakka, sillä ei elämässä ole mitään enää

onnettomalle naiselle, jolla ei ole mitään minkä hyväksi elää. Minä

tahdon näyttää maailmalle, että minä en voi alistua syömään miehen

armoleipää, ja siksi tahdon minä tappaa itseni -- työllä..."

Hän nousi ylös ensimäisenä aamuna kello 9 ja siivosi miehen huoneen.

Sitten eroitti hän kyökkipiian palveluksesta ja meni ostoksille

kello 11.

Kun mies tuli kello 1 kotiin aamiaiselle, ei ruoka ollut kelvollista.

Piian vika.

Rouva oli hirveän väsynyt ja itki. Mies ei hennonut valittaa. Ja hän

söi kärventyneen kotletin ja lähti toimeensa. Mutta virkkoi

lähtiessään: -- Älähän vain liiaksi vaivaa itseäsi, ystäväni! --

Illalla oli rouva niin väsynyt että hänen täytyi jättää yksi partiia

pelaamatta ja hän meni levolle kello 10. Seuraavana aamuna kun mr.

Blackwood meni hyvää huomenta sanomaan, hämmästyi hän kun rouva näytti

niin terveeltä.

-- Olet nukkunut hyvin, ystäväni? kysyi hän.

-- Miten niin? vastasi rouva.

-- Kun sinä näytät niin terveeltä.

-- Näy-tänkö -- minä -- terveeltä?

-- Näytät. Pieni puuha tekee sinulle hyvää.

-- Pieni? Onko tämä pientä? Mikähän sinusta sitten olisi kylliksi!

-- No, no, no, en minä tarkoittanut pahaa.

-- Et, sinä tarkoitit, että minä teen työtä liian vähän. Vaikka minä

olen kuin piika siivonnut sinun huoneesi ja paahtunut hellan ääressä.

Etkä sinä tietysti sitä tunnusta, että minä olen sinun piikasi.

Mennessään sanoi mies piialle:

-- Teidän on noustava ylös kello 7 siistimään minun huonettani. Rouvan

ei tarvitse toimittaa teidän tehtäviänne.

Illalla tuli mr. Blackwood kotiin hyvin iloissaan; mutta rouva oli

vihoissaan.

-- Miksen saa siivota sinun huonettasi? kysyi hän.

-- Siksi, että minä en tahdo, että sinä olet minun piikani.

-- Ja mikset sinä sitä tahdo?

-- Siksi että se vaivaa minua!

-- Mutta ei vaivaa se, että minä laitan sinun ruokasi ja hoidan sinun

lapsiasi?

Nyt kävi mies miettiväiseksi. Ajaessaan tramwaylla Brooklyniin, mietti

hän miten olla kuin eleä.

Kun hän palasi kotiin illalla, oli hän mietteissään päässyt aika

pitkälle.

-- Kuules nyt, ystäväni, sanoi hän; minä olen ajatellut paljon sinun

asemaasi kodissa ja minä en tietysti tahdo, että sinä olet minun

piikani. Minä olen senvuoksi tuumiskellut, että tehtäisiin näin. Minä

rupeen sinulle täyshoitoon ja maksan asunnostani. Silloin olet sinä

herrana talossa ja minä käyn täällä syömässä maksulla.

-- Mitä sinä tarkoitat? kysyi rouva vähän levottomana.

-- Sitä, mitä sanonkin. Me siis oletamme että sinulla on boarding-house

ja minä olen siinä täyshoidolla. Me oletamme vain.

-- No, anna tulla; mitä sinä maksat?

-- Minä maksan tietysti niin paljon, ettei sinun tarvitse ajatella,

että minä jään velkaa sinulle. Minun asemani tulee myös siten

mukavammaksi, sillä niin en joudu saamaan mitään armosta.

-- Armosta?

-- Niin, sinä paiskaat eteeni puoliraakoja ruokia ja jankutat

alituisesti, että olet minun piikani, ja että teet minulle työtä

ilmaiseksi.

-- No mitä sinä oikein haluat sanoa?

-- Onko mielestäsi 3 dollaria päivässä kyllä minun täyshoidostani?

Boarding-housessa saan sen 2 dollarilla.

-- Kyllä siinä 3 dollarissa on kyllin.

-- No hyvä. Siitä tulee tasaluvuissa 1,000 dollaria. Ja tästä saat ne

etukäteen!

Hän asetti pöydälle laskun.

-- Kas tässä jaoittelu, sanoi.

Vuokraan ................. 500 dollaria

Lapsenpiian palkka ....... 100 "

Keittäjättären palkka .... 150 "

Vaimon vivre ............. 500 "

Vaimon puetus ............ 500 "

Lapsenpiian vivre ........ 300 "

Keittäjättären vivre ..... 300 "

Lasten vivre ............. 700 "

S:n puetus ............... 500 "

Lämpö, valo, apuun ....... 500 "

4,050 dollaria

-- Ja'a nyt tämä 2:lla, koska me ositamme tasan, ja jäännös on 2,025

dollaria. Vähennä minun l,000:teni ja anna minulle 1,025 dollaria. Jos

sattuu olemaan mukanasi, sitä parempi.

-- Ositamme tasan! änkytti rouva. -- Pitääkö minun maksaa sinulle?

-- Tietysti, jos ollaan suhteellisia. Minä maksan puolet sinun

vivrestäsi, puolet lasten. Vai tahdotko, että minä maksan kaikki,

4,050. No hyvä, minä maksan sitten 4,050 dollaria + 1,000 dollaria

täyshoidostani. Mutta minä maksan erityisesti vuokran, ruoka-aineet,

valon, lämmön, serviisit. Mitä minä siis saan täyshoitomaksullani?

Ruuan laitetuksi 4,050 dollarilla.

Jos minä nyt tästä tosiaan vähennän puolet, sen mitä olen velvollinen

maksamaan, 2,025 dollaria, niin jää 2,025 dollaria ruuan laitatukseen.

Mutta koska minä maksan erityisesti kyökkipiialle ruuan laittamisesta,

miten voin minä siis joutua maksamaan 2,025 dollaria ruuan

laittamisesta ja kuitenkin vielä lisäksi 1,000 dollaria.

-- En minä ymmärrä!

-- En minäkään. Mutta sen minä tiedän, etten minä ole sinulle velkaa

mitään, kun minä elätän sinut, kaikki sinun lapsesi, kaikki piikasi,

jotka tekevät sinun työsi, jota sinä pidät minun työni veroisena tai

sitä suurempana. Vaikka työsi olisikin enemmän arvoista, niin saathan

sinä 500 dollaria erityisesti siitä, eristettynä talousmenoista, jota

vastoin minä en eristä itselleni mitään.

-- Johan minä sanoin, etten minä ymmärrä sinun laskelmiasi.

-- Enkä minäkään. Ehkä siis jätämme tuon täyshoitopuuhan. Taitaa olla

parasta. Ja selvitämme vain talouden tulot ja menot. Mutta ehkäpä

tahdot nähdä konttosi, katsos tätä.

An rouva Blackwood kotiavusta rouva Blackwoodin kyökkipiialle ja

lapsenpiialle:

Vivre & vuokra ............ 1,000 dollaria

Puetus .................... 500 "

Huvit ..................... 100 "

Käteistä taskurahaa ....... 500 "

Hänen lastensa vivre ...... 1,200 "

Ja kasvatus ............... 600 "

Piiat, jotka toimittavat

hänen kotiaskareensa .... 850 "

4,750 dollaria.

Maksettu: m:r Blackwood

Veistämön päällikkö.

-- On hävytöntä tuoda laskuja vaimolleen.

-- Vastalaskuja, ystäväni. Eikä sinun tarvitse niitäkään maksaa, sillä

minä maksan laskut kaikki.

Rouva mytisteli paperin ruttuun.

-- Pitääkö minun maksaa sinun lastesikin kasvatus.

-- Ei, se on minun maksettava ja sen minä maksan ja maksanpa vielä

sinunkin lastesi kasvatuksen. Minä, yksinäni! Mutta sinä et maksa niin

sentin pyöreää minun lapsistani. Onko tämä tasapuolista? Mutta minä

vähennän pois minun lasteni ja minun piikojeni elatuksen: ja sinä saat

vielä 2,100 dollaria minun piioilleni antamastasi kotiavusta. Vieläkö

tahdot laskelmia?

Rouva ei tahtonut, ei milloinkaan enää!

Perheen elättäjä.

Hän herää aamulla nähtyään pahoja unia langenneista vekseleistä ja

painoon ehtimättömistä käsikirjoituksista. Tuskan hiki tukassa, posket

tärisevät pukeutuessa. Mutta hän kuulee lasten livertelevän viereisessä

huoneessa, ja hän huuhtoo kylmää päätään kylmässä vedessä, juo

kahvinsa, jonka keittää itse ettei tarvitsisi näin aikaisin, kello

puoli kahdeksan herättää lapsenpiika-parkaa. Sitten korjaa hän

vuoteensa, harjaa vaatteensa ja istuutuu kirjoittamaan.

Kuume nousee, kuume, joka luo hourekuvia paikoista, joita hän ei ole

koskaan nähnyt, seuduista, joita ei milloinkaan ole ollut, ihmisistä,

joita et löydä osoitekalenterista. Kirjoitusten ääressä on kuoleman

kauhu. Ajatusten tulee olla selviä, sanain korrekteja ja maalaavia,

tyyli kelvollista, toiminnan pitää olla vilkas, mielenkiinto ei saa

laimeta, kuvailun pitää käydä repäisevästi, repliikit säkenöiviä. Ja

hänelle irvistelevät yleisön automaatit, joiden aivot hänen tulee vetää

vireeseen, arvostelijat kateuden kakkulat nenällä, jotka hänen täytyy

pakottaa suopeiksi; kustantajan nyreä naama, joka hänen täytyy

kirkastaa. Hän ehkä näkee jurymiesten istuvan mustan pöydän ympärillä

raamattu keskessä, hän kuulee hiljaa narahtavan vankilan portin, jossa

vapaa-ajattelijat saavat sovittaa sen rikoksen, että ovat ajatelleet

laiskojen hyväksi. Kuulee hotellin isännän sipsuttavia askeleita, sillä

se tuo kahta laskua. Ja kuume se polttaa, ja kynä syöksyy paperia

pitkin, suoraan, epäröimättä hetkeäkään kustantajien ja jurymiesten

näköä, ja sen jälet ovat punaisia viiruja, kuten hyytynyttä verta,

jotka sitten kuivuvat, mustuvat. Kun hän kahden tiiman päästä nousee

paikaltaan, jaksaa hän toki paraiksi laahustaa sänkynsä luo ja

heittäytyä siihen. Siinä makaa hän kuin kuoleman kourissa. Se ei ole

virkistävää unta, ei horrosta; se on kauan kestävää pyörtymystä, mutta

ei tiedotonta, hän tuntee kauhulla voimainsa loppuneen, hermot ovat

hervottomina, sydän onttona.

Soi pensionin kello. Voilà le facteur! Posti tuli.

Hän syöksyy säpsähtäen ylös ja menee hoippuen eteiseen. Saa käärön.

Korehtuuria, luettava heti. Eräs nuori kirjailija lähettää kirjeen,

pyytää arvostelua; polemiikkia eräässä lehdessä, vastattava; kirje,

jossa pyydetään antamaan avustusta erääseen kalenteriin ja varoittava

kirje kustantajalta. Kaikkiin puututtava, voimia vailla. Lapsenpiika on

nyt noussut ylös, pukenut lapset, juonut kahvia hunajan ja voileipäin

kanssa, jotka on valmistettu ja laitettu hotellissa. Sitten lähtee

lapsenpiika kävelylle luonnon helmaan.

Kello yksi soitetaan déjeuner'lle. Vieraat kokoontuvat ruokapöydän

ympärille, mies asettuu toveritta syömään.

-- Missä rouva on? kysellään.

-- En tiedä, on vastaus.

Miten raaka! kuiskivat naiset, juuri aamunuttuihin pukeutuneina.

Sitten tulee rouva. Tarjoileminen keskeytetään hänen tähtensä ja nuo

nälkäiset, jotka olivat tulleet ajoissa ruualle, saavat odotella toista

ruokalajia.

Naiset kysyvät nyt miten rouva jaksaa, oliko nukkunut hyvin, eikö ole

hermostunut. Mutta kukaan ei kysele miten mies jaksaa. Sillä senhän he

tietävät ilmankin.

-- Se on kuin haudankaivajalta karannut, sanoo yksi nainen.

Sen näköinen hän onkin.

-- Se elää kai hyvin huonosti, sanoo toinen nainen. Mutta hän ei elä

huonosti.

Hän ei puhele pöydässä, sillä hänellä ei ole mitään sanottavaa näille

naisille. Mutta hänen rouvansa kyllä puhuu.

Ja mies nieleksii ruokaansa kuunnellen kai varsin iloissaan kaikkea

kehnoa ylistettävän ja hyvää soimattavan.

Pöydästä noustua pyytää mies saada vähän puhella rouvan kanssa.

-- Ystäväni, sanoo hän, voisitkohan olla hyvä ja lähettää Loviisan

viemään räätäliin minun takkiani, siitä on ompeleet ratkenneet, enkä

itse joudu menemään.

Rouva ei vastaa paljon sitä eikä tätä, mutta ei lähetä Loviisaa, vaan

ottaa itse takin käsivarrelleen ja lähtee menemään kylään, jossa

räätäli on.

Puutarhassa tapaa hän pari "vapautettua" naista, jotka kysyvät minne

rouva on menossa.

Hän vastaa niin rehellisesti kuin mahdollista menevänsä räätäliin

miehensä tähden.

-- Ja räätäliin se lähettää hänet! Ja hän antaa kohdella itseään kuin

piikaa!

-- Ja itse makaa ruokalevolla, nuori mies. On sekin puoliso!

Hän makaa tosiaan päivälevolla, sillä hän kärsii verenpuutetta. Ja

sitten soittaa postin tuoja kello kolme ja nyt on hänen kirjoitettava

yksi vastaus Berliniin saksaksi, toinen Parisiin ranskaksi ja kolmas

Lontooseen engelskaksi.

Sitten kysyy rouva, joka on tullut räätälistä ja ehtinyt juoda yhden

konjakkia, eikö miestä haluttaisi lähteä nuorten kanssa huviretkelle.

Mutta miehellä on niin paljon kirjoitettavaa.

Kun hän on saanut kirjeet valmiiksi, nousee hän lähteäkseen kävelylle

ennen päivällistä. Häntä haluttaisi saada jutella jonkun kanssa. Mutta

hän on yksin. Hän menee lasten luo.

Lihava piika istuu puutarhasohvalla ja lukee Oikeita naisia, jonka

rouva on antanut hänelle lainaksi. Lapsilla on ikävä, ne tahtovat

uuteen paikkaan ja liikuskella.

-- Miksei Loviisa kävele lasten kanssa? kysyy mies.

-- Rouva sanoi, että nyt on liian kuuma.

Rouva sanoi!

Herra ottaa lapset mukaansa, lähtee kulkemaan tuonne maantietä pitkin,

mutta huomaakin, että lapsia ei ole pesty, niiden kengät ovat

rikkonaiset. Hän kääntyy takaisin.

-- Miksi on lapsilla rikkonaiset kengät? kysyy hän Loviisalta.

-- Rouva sanoi...

Rouva sanoi!

Hän lähtee kävelylle yksin.

Tulee murkina-aika, kello on seitsemän. Nuoret eivät ole vielä

palanneet. Kun on tarjoiltu kaksi ensimäistä ruokalajia, silloin ne

tulevat. Tulevat remuten, nauraen, punaisina hehkuen.

Rouva ja hänen ystävättärensä ovat etenkin riemuissaan ja löyhkävät

konjakilta.

-- Mitäs hauskaa ukko on sillaikaa saanut? sanoo rouva miehelle.

-- Kävin kävelemässä lasten kanssa, sanoo mies...

-- Eikö Loviisa ollut kotona?

-- Juu, mutta hän ei joutanut.

-- Ei minusta ole yhtään liikaa jos mieskin vähän hoitelee lapsiaan,

sanoo ystävätär.

-- Ei minustakaan, vastaa mies. Ja siksi huomautin minä Loviisalle,

ettei hän saa antaa lasten kulkea likaisina ja repaleissa.

-- Aina hävyttömyyksiä, kun tulee kotiin, sanoo rouva. Ei koskaan

huvitella ilman ettei solvaista. -- Ja hyvin pingotettu kyynel

tunkeutuu punottavasta silmästä.

Ystävätär ja muut naiset katsovat mieheen raivoissaan.

Valmistetaan hyökkäystä ja ystävätär hioo kieltään.

-- Onko herrasväki lukenut Lutherin pöytäpuhetta vaimojen oikeudesta?

alkaa hän.

-- Mistä oikeudesta? kysyy vaimo.

-- Hankkia itselleen toinen mies, jos nykyinen ei ole sovelias.

Paussi.

-- Vaarallinen oppi rouville, sanoo mies. Sillä siitä johdutaan miehen

oikeuteen hankkia itselleen toinen vaimo, jos nykyinen ei ole sovelias,

mikä viimemainittu on paljon tavallisempaa.

-- En ymmärrä, sanoo rouva.

-- Se ei kai ole Lutherin eikä minun syyni, vastaa mies. Yhtä vähä kuin

sekään välttämättä aina on miehen syy, ettei hän sovellu vaimolle. Hän

voi nimittäin soveltua jollekin toiselle aivan erinomaisesti.

Kuolon hiljaisuus pöydästä noustaessa. Mies menee huoneeseensa. Rouva

ja ystävätär asettuvat paviljonkiin.

-- Miten brutaali! sanoo ystävätär. Ja sinä hienotunteinen,

intelligentti nainen voit olla tuon egoistin piikana.

-- Hän ei ole minua milloinkaan ymmärtänyt, huokaa rouva.

Saadessaan lausua nämä musertavat sanat tuntee hän niin suurta

itsetyydytystä, ettei mitenkään voi muistaa miehen niin monasti

toistamaa vastausta: "Oletko sinä, ystäväni, niin syvä, etten minä,

joka olen jotenkin hyvä-älyinen, voisi sinua ymmärtää? Etkö ole

koskaan tullut ajatelleeksi, että mahdollisesti sinun pintapuolisuutesi

estää sinua ymmärtämästä minua!"

Mutta huoneessaan istuu mies, yksin.

Hän suree; kärsii kuten olisi äitiään lyönyt. Mutta vaimohan oli lyönyt

häntä kauan, lyönyt julkisesti, vuosikausia, ja hän ei ollut iskenyt

koskaan takaisin ennenkun nyt.

Tuo raaka, sydämetön, kyynillinen nainen, jota hän oli jumaloinut,

jolle oli tahtonut antaa koko sielunsa, ajatuksensa, kaikki hienot

tunteensa, tuo oli havainnut hänen valtiutensa ja siksi oli se häntä

pilkannut ja alentanut ja laahannut loassa, ja raastanut hiuksista ja

häväissyt. Oliko mies siis suuresti rikkonut, jos oli viimein kerran

lyönyt takaisin, kun häntä oli julkisesti pilkattu. Oli, hän tunsi

itsensä sittenkin niin rikolliseksi kuin olisi surmannut paraan

ystävänsä.

Lämmin kesä-ilta lankee hämärtäen ja kuu nousee.

Kuuluu laulua salista. Mies lähtee puutarhaan ja istuutuu pähkinäpuun

varjoon. Yksin! Pianon soinnutukset sulautuvat lauluun:

Usein, kun yö tuli harmaan

maailman melskeesen, vaivaan,

huokasi aalto ja puu,

sain syliss' uinua armaan; --

ääriltä tähtisen taivaan

katseli onneemme hiljainen kuu.

Nyt saan itkeä salaa

kaipauksen kyyneleen.

Ah, se ei konsana palaa

rakkauden kevääni kukkasineen!

Hän nousi kävelemään pitkin puutarhan käytävää ja katsoi akkunaan.

Siellä hän oli, hänen runoelmansa, jonka hän oli itselleen runoillut.

Ja vaimo lauloi kyyneleisin äänin. Naiset sohvilla katselivat

merkitsevästi toisiinsa. Mutta laakeripensaiden takana puutarhasohvalla

tarinoi melkein supatellen kaksi herraa, sikaria sauhutellen. Hän

kuunteli:

-- Pelkkää konjakkia.

-- Niin, se taitaa juoda.

-- Ja siitä syyttävät miestä.

-- Hävytöntä. Se rupesi juomaan jo Julianin ateljeerissä. Tiedäthän,

että se aikoi maalariksi, vaan ei kyennyt. Ja kun hänet hylättiin

näyttelyistä, kävi hän tuon poloisen kimppuun ja korvasi tappionsa

naimakaupalla.

-- Niin, olenhan minä kuullut. Ja sitten piinasi toista, niin että

toinen on kun luuranko. Pitivät ensin omaa taloutta, ja vaikka sillä

oli Parisissa kaksi piikaa, väitti olevansa miehen piika. Itse määräili

kaikesta, väitti olevansa orjatar. Hoiti kehnosti kotia, jota piiat

kavalsivat, ja toisen täytyi ristissä käsin katsoa miten mentiin

perikatoon. Kun mies esitti pelastuksen keinoa, vastusti rouva; esitti

mustaa, rouva tahtoi valkeaa. Niin se tuhosi miehen tahdonvoiman ja

hävitti hänen intelligensinsä. Sitten muuttivat he pensioniin että

rouva pääsisi vapaaksi taloudesta ja saisi antautua taiteelleen. Nyt

kun hänellä ei ole ruuanlaittoa eikä muuta hommaa, ei hän niin hipaise

pensseliä, huvittelee vain ystävättärensä kanssa. Hän halusi karkoittaa

miehen työstäkin ja häväistä hänet juopottelulla, mutta eipäs

onnistunut. Siksi vihaa hän miestä kuten moraalisesti valtiaampaansa

ainakin, ja sitähän mies onkin.

-- Niin, mutta raukkapa on mies, vastasi toinen.

-- Niin siinä suhteessa, mutta sitähän olemme kaikki -- siinä

suhteessa. Hän on yhä vaimoaan rakastanut, ja kaksitoista vuotta on

kulunut. Mutta pahinta on se, että hän, joka ennen oli niin vahva,

jonka sanaa pelättiin kamarissa ja lehdissä, alkaa lamautua. Minä

puhelin hänen kanssaan aamupäivällä ja hän on kainoimmin sanoen sairas.

-- Kertovat, että vaimo tahtoisi häntä hullujen huoneeseen ja että

ystävätär auttaa häntä aikeissa.

-- Oh, hyi hitto! Ja siinä se viitsii olla mokoman huvilentun orjana!

-- Vaan tiedätkö, minkätähden se halveksii miestään enimmin? Siksi kun

ei toinen voi elättää häntä hänen mielensä mukaan. Mies, joka ei voi

elättää vaimoaan, ce n'est pas grand' chose, sanoi hän tässä eräänä

päivänä päivällisillä. Ja minulla on vahvat syyni uskoa, että se

muinoin tuumi, että mies kynällään toitottaisi hänet maalariksi.

Onneksi ei toinen voinut poliittisten mielipiteittensä vuoksi ryhtyä

mihinkään tekemisiin valtalehtien kanssa, ja sitten kartti hän

taiteilijamaailmaa päämäärilleen vieraana.

-- Vaimo siis tahtoi hyötyä miehellään, mutta kun mies ei kelvannut,

niin hänet kaseerattiin. Kelpaapas toki vielä perheen elättäjäksi.

"Nyt saan itkeä salaa

kaipauksen kyyneleen," kuului salista.

-- Pam! napsahti lyhyesti pähkinäpuun takaa. Joku oksa rusahti poikki,

hieta rasahti.

Herrat hypähtivät paikaltaan.

Ruumis hienossa puvussa oli hietakäytävällä, pää penkin jalkaa vasten.

Laulu vaikeni, naiset juosta puhalsivat ulos.

Ystävätär hajuvesipulloineen rupesi pirskoittamaan kuollutta.

-- Hyi, kuollut, huudahti hän ja hypähti taapäin ja tukki nenäänsä kun

näki ettei se ollutkaan pyörtynyt.

Vanhempi herroista, joka kumartui kuuntelemaan kuolleen rintaa, kohotti

päätään, sanoi:

-- Hiljaa, naiset!

-- Miten brutaali! sanoi ystävätär.

Vaimo pyörtyi ystävättärensä syliin ja naiset huolehtivat hellästi

hänestä.

-- Heti hakemaan lääkäriä, huusi vanhempi herra. Juoskaa!

Ei kukaan liikahtanutkaan, kaikki tungeksivat vain pyörtyneen vaimon

ympärillä.

-- Minkä surun teki vaimolleen! Mikä mies, mikä mies! vaikeroi

ystävätär!

-- Ette pane niin tikkua ristiin kuolevan tähden, mutta kyllä

pyörtyneen. Ajakaa siihen konjakkia, niin kyllä selviää!

-- Oh! Oh! Kurja mies, hän ansaitsi kohtalonsa! selitti ystävätär.

-- Ei, hän ei olisi tosiaan ansainnut niin kurjaa kohtaloa kuin joutua

elävänä teidän käsiinne! Tietäkää huutia naiset, kunniaa perheen

elättäjälle!

Hän nousi ylös ja hellitti kuolleen käden.

-- Loppu tuli, sanoi hän.

Ja se tuli.