Orjanmetsästäjät suunnittelevat hyökkäystä. -- Todenmukainen
kuva orjakaupasta. -- Tulvan vallassa oleva tasanko. -- Hirveä
loppukohtaus. -- Vapauden riemu. -- Simba taistelee leopardin kanssa.
-- Kuinka mtutapäällikkö taistelee. -- Kalulu voittaa. -- Miten oikea
metsänpoika toimii. -- Mitä Kalulu löysi arabialaisten leirissä. --
Alhainen teko.
Onnettomat vangit herätettiin auringon noustessa epäystävällisin
keihääntöytäyksin. Kalulu oli vähällä päästää harminsa valloilleen,
mutta kun Moto näki, kuinka hänen silmänsä leimahtivat, pyysi
hän, ettei Kalulu ärsyttäisi heidän herrojaan vieläkin pahempiin
väkivallan tekoihin.
Pian he olivat taas matkalla, sillä villit ja orjat eivät
tarvitse suuresti valmistuksia. Heidän marssittuaan hetken aikaa
kuuli Moto muutamien sotilaitten puhuvan hyökkäyksestä, jonka
Casema oli päättänyt tehdä yöllä erääseen kylään, josta useimmat
taistelukelpoiset miehet olivat poistuneet. Nämä olivat lähteneet
metsästysretkelle eteläänpäin ja jättäneet vain muutamia miehiä
puolustamaan naisia ja lapsia. Kylä kuului eräälle erillään elävälle
wabemda-heimolle.
Kun päivä kallistui ehtooseen, käski Casema pysähtyä tiheään lehtoon,
mutta kun ei saatu tehdä tulta, oli pakko syödä maissia paahtamatta,
mikä on varsin vaikea tehtävä kaikkein vahvimmillekin leuoille.
Sotilaat teroittivat keihäitään ja tarkastivat joustensa jänteitä
ja valmistautuivat kaikella tavalla hyökkäykseen kylään, joka siis
sijaitsi lähiseudulla.
Kolme tuntia sen jälkeen, kun oli tullut pimeä, lähti
sataviisikymmentä wazavila-soturia matkaan ja vain parikymmentä jäi
vartioimaan vankeja.
Vaikka Selim, Kalulu ja heidän ystävänsä koettivat kuunnella
tarkasti, kuuluisiko mistään sodan melskettä, ei heidän korvansa
voineet erottaa mitään melua. Mutta parin tunnin kuluttua he
näkivät tulen loimua etelän puolella puitten latvojen yläpuolella,
ja arvasivat, että tuo ilkeä työ oli suoritettu. Keskiyön aikana
palasivat miehet mukanaan kaksisataaviisikymmentä naista ja lasta
sekä muutamia ukkoja -- nuoremmat olivat kaatuneet viimeistä
miestä myöten puolustaessaan kyläänsä. Marssikäsky annettiin ja
wazavilamiehet ajoivat keihäillään orjiaan eteenpäin poluttomassa
viidakossa, jotta he pääsivät turvaan ennenkuin ärtyneet
wahembalaiset ennättäisivät ajaa heitä takaa.
Aamun sarastaessa he marssivat yhä koillista kohti, ja matkan
varrella Selim ja Abdullah saivat nähdä mitä hirveimpiä näkyjä, jotka
eivät kuitenkaan olleet Kalululle, Simballe eikä Motolle mitään uutta.
Lähes kahden viikon kuluessa nuo molemmat arabialaispojat näkivät
Afrikan kirouksen silmiensä edessä ja käsittivät täydellisesti sen
synnin koko laajuuden, johon wazavilarosvot olivat antautuneet. He
olivat hyökänneet rauhallisen kylän kimppuun, saattaneet sen asukkaat
kurjuuteen ja orjuuteen ja polttaneet heidän kotinsa. Kekäleiden ja
tuhan keskellä lepäsivät niiden ruumiit, jotka olivat koettaneet
puolustaa itseään ja kyläläisiään rosvoja vastaan.
Loppumattoman metsän ja tiheän viidakon läpi kulkivat orjaparat
laahustavin askelin kostuttaen maata verensekaisella hiellään, ja
päästivät surunsa ja tuskansa ilmoille kyynelin ja valituksin,
minkä johdosta armottomat voittajat rankaisivat heitä iskuin ja
lyönnein. Joka päivä jätettiin jokin rintalapsi, joka siihen saakka
oli ollut täysin terve, kylmänä ja kuolleena tien viereen, kun äiti
ei jaksanut enää pitää sitä hengissä ja usein onneton äiti itsekin
vaipui nälkään kuolleen lapsensa viereen. Ja vieläkin surkeampaa oli,
kun äiti raukka ravinnon puutteessa ensiksi kuoli ja lapsi parka
hänen rinnoillaan jäi ihmetellen katsomaan poistuvan karavaanin
jälkeen vaistomaisesti peläten metsän kaameaa hiljaisuutta. Ei kukaan
jäljellejäänyt surrut näitä onnettomia, vain valittava tuuli lauloi
yksitoikkoista kuolinlaulua, kunnes ahnas hyeena ja nälkäinen sakaali
tuli jakamaan saalista.
Ei mikään olisi sen paremmin voinut parantaa Selimin ja Abdullahin
halua ansaita rahaa orjakaupalla kuin tämä matka, vaikkapa heidän oma
onneton kohtalonsa ei olisikaan opettanut heitä ymmärtämään "orja"
sanan koko kirousta.
Viidentenätoista päivänä matkalle lähdön jälkeen he saapuivat
asutulle tasangolle, missä wazavilalaiset myymällä kaksi orjaa
saivat viikon ravintoannokset jokaiselle karavaanin jäsenelle, ja he
lepäsivät kaksi päivää, jotta heidän ihmiskarjansa hiukan toipuisi.
Sataseitsemänkymmentä orjaa oli jäljellä, sillä yli kahdeksankymmentä
oli matkan varrella kuollut.
Jatkaessaan matkaa he suuntasivat kulkunsa melkein suoraan
pohjoiseen. He olivat nyt sataneljäkymmentä penikulmaa Ujiji-järven
itäpuolella, missä Kalulu ja hänen ystävänsä olivat olleet niin
lähellä kuolemaa. Melkein kaiken aikaa oli satanut, ja tasanko, jota
myöten he kulkivat, oli yhtenä järvenä, lisäten suuresti matkan
vaivoja.
Maa yleni yhä, ja korkeammilta seuduilta virtaava vesi oli
kerääntynyt tasangolle niin, että matkamiesten oli pakko kahlata
kuuden tuuman syvyisessä ja usein vieläkin syvemmässä vedessä.
Moto sai kuulla, että tätä osaa tasankoa nimitettiin Rikwaksi,
ja yleisestä keskustelusta hän veti sen johtopäätöksen, että he
saapuisivat pian Rungwa nimisen joen partaalle, joka aina sadeaikana
tulvi yli äyräittensä.
Wazavilalaiset soivat heille taaskin kahden päivän lepoajan, jotta
orjat jaksaisivat vaeltaa tämän hirveän tasangon ja joen poikki,
jonka toinen ranta oli korkeampi.
Moto sanoi Simballe, että nyt olisi aika yrittää paeta. Varmaankin
he saapuisivat joko yöllä tai ainakin illan suussa joen rannalle,
ja jotta orjat eivät hukkuisi, olivat wazavilalaiset pakoitetut
vapauttamaan heidät kahleista. Simba oli samaa mieltä kuin Motokin,
ja toisia kehotettiin pitämään myös varansa.
Ne vähäiset voimat, joita väsyneet naiset ja lapset olivat keränneet
saadessaan levätä kaksi päivää, kuluivat jälleen loppuun heidän
kulkiessaan Rikwatasangon yli. Liejuinen maaperä, joka suuren
ihmisjoukon jaloissa pehmeni sitkeäksi mudaksi, vaikeutti suuressa
määrässä kärkijoukon etenemistä, ja joka hetki joku nainen tai lapsi
sai taistella henkensä puolesta liejuisessa erämaassa pääsemättä
koskaan enää jalkeille. Koko päivä kului eikä jokea vieläkään
näkynyt, ja wazavilalaiset näyttivät varsin levottomilta. Mutta
heti auringonlaskun jälkeen, kun päivä nopeasti vaihtui yöksi,
saapui etujoukko vihdoinkin Rungwa-joen kahlaamolle, jossa leveän ja
paisuneen joen vesimassat halkoivat tasankoa.
Pari sotilasta uskalsi astua joen rantaan mittaamaan sen syvyyttä ja
virran voimaa. Heidän oli niin vaikea pysyä pystyssä ja mitata veden
syvyyttä, joka paikotellen kohosi heidän hartioihinsa saakka, että
helposti saattoi jo edeltäpäin otaksua monen ihmishengen menevän
hukkaan, ennenkuin karavaani pääsisi joen poikki.
Ystävämme seisoivat aivan lähellä rantaa sinä aikana kuin näitä
kokeita tehtiin, ja Moto pyysi erään sotilaan leikkaamaan poikki
hänen köytensä, jotta hän ei hukkuisi virtaan. Sotilaan mielestä
hänen pyyntönsä oli kohtuullinen, ja hän irroitti sekä Moton että
hänen seuralaistensa kädet ja leikkasi jalomielisesti poikki myöskin
sen köyden, jolla he olivat kaulastaan sidotut toisiinsa.
Simba astui ensimmäisenä veteen, ja pitkä ja vahva kun oli tarttui
hän sekä Selimiä että Abdullahia käteen kiinni. Moto otti Nianin
osalleen, ja Kalulu, joka astui heidän jäljessään, käytti Motoa
aallonmurtajana ja samalla saattoi olla sekä hänelle että Nianille
avuksi. Keskellä jokea oli virta niin vahva, etteivät arabialaispojat
voineet seisoa enää pystyssä, yhtä vähän kuin Nianikaan, ja
Kalulunkin oli varsin vaikeaa säilyttää tasapainoaan.
Kovaa työtä se oli Simballe ja Motollekin, mutta vihdoin he olivat
kaikin joen toisella puolella, jossa he uupuneina vaipuivat maahan.
Heti Simban ja hänen ystäviensä jäljessä tuli kaksikymmentä
sotilasta, kukin kuljettaen naista tai paria lasta kädestä. Mutta
ensimmäisellä sotilaalla oli huono onni, sillä kun nainen, jota hän
talutti, huomasi, ettei hän voinut vastustaa virtaa, heittäytyi hän
huutaen eteenpäin ja painautui sotilasta vastaan, joka seisoi kaulaa
myöten vedessä, ja silloin virta alkoi kuljettaa heitä mukanaan.
Sotilas sukelsi veteen päästäkseen naisesta irti ja pääsi uimalla
rantaan, jossa kaksi muuta sotilasta auttoi hänet kuivalle.
Uppoavan naisen hätähuudot saivat hirveän pakokauhun aikaan niiden
naisten ja lasten joukossa, jotka olivat jo vedessä, ja sotilaat,
jotka taluttivat heitä, joutuivat siinä määrin suunniltaan, että he
horjahtivat ja ajautuivat virran mukana. Heillä oli nyt kyllin työtä
taistellessaan oman henkensä puolesta, jota vastoin virta vei toiset
armotta mukanaan onnettomien huutaessa ja valittaessa surkeasti,
kunnes vesi huuhteli heidän ylitseen ja sai heidät vaikenemaan.
Casema käski nyt sotilaiden kulkea parittain ja taluttaa yhtä naista
välillään, ja sillä välin kun naisten huudoista saattaa päättää,
että tätä uutta keinoa koetettiin, antoi Simba Motolle merkin olla
valmiina ja anastaa itselleen niiden molempien sotilaitten jouset ja
nuolet, jotka olivat lähteneet rantaan auttamaan toisia. Itse hän
aikoi riistää jousen sen sotilaan kädestä, joka oli jätetty heitä
vahtimaan. Moto vuorostaan antoi merkin Kalululle ja pojille ja
nyökkäsi sitten Simballe merkiksi, että kaikki olivat valmiina.
Nopeana kuin salama Simba hyökkäsi ylös, riisti käteensä keihään
mieheltä, joka nojautui sitä vasten, heitti hänet korkealle ilmaan
ja suoraan jokeen, ennenkuin tämä ennätti päästää ääntäkään. Moto
riisti yhtä nopeasti kolme jousta ja yhtä monta viintä, jotka olivat
täynnä nuolia, ja sitten kaikki tarttuivat toisiaan käsistä kiinni ja
hyppäsivät maihin, ennenkuin kukaan oli huomannut heidän pakoaan.
He olivat ennättäneet jo hyvän matkan päähän tasangolle, kun
hätähuudot ilmaisivat, että uusi onnettomuus oli tapahtunut
kahlaamolla, ja vaikkapa he eivät olisi saavuttaneet muuta, kuin
ettei heidän tarvinnut olla näkemässä niitä julmuuksia, joita näiden
ihmisparkojen täytyi kärsiä ennenkuin he pääsivät joen poikki,
olisivat he pitäneet itseään onnellisina.
Kalulu, joka taasen hengitti vapaasti, oli aivan kevyellä mielellä,
mutta Selim ja Abdullah kiittivät sydämessään Allahia hänen
varjeluksestaan ja rukoilivat hänen apuaan yhä edelleenkin. Moton
ehdotuksesta he alkoivat astua luoteista kohti.
Jo paljoa ennen kuin aamu sarasti, huomasivat he maaperän
vaihtelevaisuudesta, että he olivat loitonneet jokialueelta, ja
ensimmäisessä päivän valossa he näkivät edessään mahtavan vuorijonon,
joka oli yltyleensä tuoreen vihreyden peitossa.
He valitsivat varovaisuussyistä kaikkein vaivalloisimman tien, ja
kiipesivät pian ylös jyrkkää rinnettä, jossa kasvoi bambupuita.
Korkeudestaan he katsoivat alas tasangolle, joka tarjosi mitä
suurenmoisimman näköalan, ja suuntasivat sitten askeleensa ylös
vuorelle, jossa ei mikään toistaiseksi vielä uhannut eikä ennustanut
onnettomuutta.
Kesti kauan ennenkuin aurinko tuli esille. Oli näet sadeaika --
rajuilma Ujiji-järvellä oli ilmaissut sen tuloa -- ja paksut usvat,
jotka ympäröivät karuja vuorenhuippuja, johtuivat kovista sateista,
jotka olivat tulvineet yli koko Rikwatasangon.
Päivällisen aikana he lepäsivät syvässä rotkossa ja koettivat purra
maissiannoksiaan. Simban mielestä se oli kuitenkin kovin kuivaa
ravintoa. Ilman lihaa he eivät voineet enää tulla toimeen, se oli
ainoa ruoka, mikä soveltui vapaalle miehelle. Kalulu oli samaa mieltä
kuin hänkin ja oli heti valmis seuraamaan häntä metsästysretkelle --
varmaankin oli täällä runsaasti metsänriistaa. Simba otti keihäänsä,
jota hän kykeni parhaiten käsittelemään. Kalulu taas tarttui jouseen
ja viiniin.
Moto lupasi pitää sillä välin huolta pojista.
Kalulu, joka astui jousi oikeassa ja kolme nuolta vasemmassa
kädessään, laskeutui syvän rotkon kautta ihanaan laaksoon, ja siellä
hän ilokseen varsin pian äkkäsi yksinäisen antiloopin, joka lepäsi
puun alla märehtien.
Simba piiloutui puun taakse sinä aikana kuin Kalulu, notkeana kuin
käärme, hiipi korkeassa ruohikossa kunnes hän oli kylliksi lähellä
voidakseen lennättää nuolen eläimen sydämeen, joka pari kertaa
kouristuksentapaisesti ojennettuaan jäseniään kaatui kuolleena
kyljelleen.
Kalulu kääntyi nyt taakseen viitatakseen Simballe, mutta huomasi
hämmästyksekseen tämän lyhentäneen keihäänsä varren, riisuneen
lannevaatteensa yltään ja käärineen sen vasemman käsivartensa
ympärille sekä asettuneen puolustusasentoon.
Kalulu kiiruhti heti ystävänsä avuksi ja näki samassa leopardin
äkäisesti karjuen hyökkäävän Simban päälle. Pelottomasti hän pisti
nuolen jouseensa ja astui aivan taistelevien luo samassa kun Simba
työnsi vaatteeseen käärityn kätensä leopardin kitaan ja useampaan
kertaan pisti keihäällään sitä kylkeen.
Pedon kynnet olivat painuneet syvälle Simban vasempaan lanteeseen ja
polveen, joita se raastoi hirvittävästi, mutta leuat eivät voineet
tehdä mitään vahinkoa, sillä paksu vaate, jonka Simba oli tunkenut
sen kitaan, esti sitä puremasta. Onneksi Simba oli vahva, muuten
leopardi olisi ensi hyökkäyksellään kaatanut hänet kumoon, ja silloin
häntä olisi ollut vaikea pelastaa pedon kiiltäviltä hampailta.
Kalulu teki nämä havainnot mitä suurimmassa kiireessä, sitten hän
astui askeleen lähemmäksi, ampui nuolen leopardin ruumiiseen ja
odottamatta sen vaikutusta vielä toisen ja kolmannenkin, sillä välin
kun Simba lakkaamatta pisti sitä keihäällään. Kun hän tunsi terävien
kynsien otteen heltiävän, ponnisti hän vielä voimiaan, ojensi
oikean jalkansa eteenpäin, painoi eläimen pään taakse ja vetäisi
kahdesti terävällä keihään terällä sen kurkkua, niin että pää miltei
erottautui ruumiista. Silloin vasta pedon täytyi alistua ylivoiman
ja aseen alle. Se kaatui maahan ja pari kertaa nytkähdettyään jäi
liikkumattomana makaamaan.
Mutta Simba parka oli hyvin pahasti runneltu, kynnet olivat
tunkeutuneet syvälle hänen lantioonsa, ja polvilumpio oli paljastunut.
"Oi!" huokasi hän. "Jospa olisin saanut eilen edes hiukan syödä sitä
antilooppia, jonka sinä tänään ammuit, olisin kääntänyt tuon pedon
kaksinkerroin yhtä helposti kuin kangaspalan. Mutta kun täytyy elää
viljasta! Kuka voisi olla voimissaan, kun ei kahteen viikkoon ole
saanut muuta kuin viljaa ravinnokseen? Anna viljaa aasille, mutta
lihaa miehelle!"
"Kuulehan, Simba. Jää lepäämään tänne puun juurelle siksi aikaa, kun
käyn hakemassa toiset tänne. Heidän on paljoa helpompi päästä tänne
kuin meidän kantaa antilooppia heidän luokseen. Ota vaatteeni ja
kiedo se haavojesi ympärille, minä en kaipaa sitä, ennenkuin sinä
paranet."
Näin sanoen kiiruhti jalomielinen, osanottava nuorukainen kertomaan
ystävilleen onnettomuudesta, joka oli kohdannut Simbaa, ja nämä
ottivat tiedon levottomin mielin vastaan.
Selim ja Abdullah, joita Simban voimakas käsi niin monta kertaa oli
suojellut, kiiruhtivat hänen apuunsa.
"Hyi, miten hirveä eläin!" huudahti Selim nähdessään raadellun
leopardin, joka makasi maassa ammottavin haavoin. "Sanohan Simba,
oletko hyvin pahasti haavoittunut?"
Simba lepäsi nojautuneena puuhun ja näytti varsin tuskastuneelta.
Veriset vaatteet hänen lanteillaan ja polvensa ympärillä eivät
tarjonneet lainkaan mieluista näkyä. Pojat, jotka näkivät tämän veren
paljouden, luulivat, että Simban tila oli hyvinkin huono ja että
kuolema oli jo lähellä. He eivät tienneet mitä tehdä, vaan rupesivat
itkemään, ja ylistäen hänen erinomaisia ominaisuuksiaan he valittivat
hänen äkillistä poismenoaan.
Mutta Simba vastasi heille niinpian kun sai tuskiltaan puhutuksi:
"Älkää itkekö, nuoret herrat! Simba on vain hiukan haavoittunut, se
on vain lihashaava, ei muuta. Ei Simba vielä kuole, hänen täytyy
saada tavata vaimonsa ja lapsensakin ja nähdä Selim onnellisesti
kodissaan, ennenkuin hän kuolee. Mutta -- Abdullah herra!"
"Niin, Simba, mitä sinä tarkoitat?"
"Pidätkö sinä todellakin suuresta Simbasta?"
"Oi, Simba, miten voit sellaista kysyäkään? Sinä olet anastanut
sydämessäni isäni sijan. En voi koskaan unohtaa sitä hirveää hetkeä,
arvet jaloissani puhuvat siitä joka päivä."
"Kyllä minä arvasin, että hiukan pitäisit Simbasta. Mutta surisitko
sinä todellakin, jos Simba kuolisi ja hänet olisi pakko jättää tänne
hyenojen ja sakaalien ruuaksi?"
"Allahin tähden, älä puhu tuolla tavalla, Simba. Sinähän sanoit,
ettet kuolisi, miksi siis kiusaat minua?"
"Niin, mutta minä voisin kuolla, ellei Abdullah tahtoisi tehdä
minulle palvelusta."
"Puhu! Käske, Simba, mitä tahansa!" pyysi Abdullah innokkaasti.
"Jospa Abdullah herra tahtoisi sytyttää tulen ja Selim herra leikata
muutamia viipaleita antilopin lihaa, niin Simba saisi syödä ja jäisi
eloon."
"Sinä saat lihaa ennenkuin ennätät laskea sataan, Simba!" huudahti
Abdullah ja alkoi juosta edestakaisin keräten heinää, kuivia lehtiä,
oksia ja pari suurta kantoa, joiden väliin tuli sytytettiin.
Selim oli sillä välin ottanut Simban keihään ja leikannut suuria
lihapalasia.
Abdullah oli saanut rovionsa valmiiksi, mutta kääntyi hädissään
Simban puoleen.
"Niin, nyt meillä on puita, mutta mistä saamme tulta? Meidän
pyssymmehän ovat järven pohjassa?"
"Kalulu kyllä auttaa sinua siinä työssä", sanoi Moto, joka samassa
saapui paikalle Kalulun ja Nianin seurassa.
Abdullah ihmetteli suuresti miten se kävisi päinsä ja halusi oppia
tämän villien konstin.
Kalulu ryhtyi nyt työhön ja näytti miten mtutalainen saa tulen
syttymään ilman pyssyä ja ruutia.
Hän valitsi palasen kuivaa, kovaa kaarnaa, asetti sen maahan
jalkojensa väliin ja sirotti sen päälle hiukan hiekkaa, jonka hän
ensin oli hieronut kuivaksi ja lämpimäksi sormiensa välissä. Sitten
hän valitsi vahvimman nuolen viinistään, leikkasi höyhenet ja kuurnan
pois siitä ja hankasi sen aivan sileäksi, sitten hän keräsi kuivia
lehtiä ja heinänkorsia kaarnan päälle ja pyöritteli nuolta käsissään
painaen sitä koko ajan alaspäin.
Hetken kuluttua näkyi savua, ja kun hän pyöritti nuolta lakkaamatta,
syttyi muutamia kipinöitä heinien ja lehtien välissä ja ne
leimahtivat pian tuleen.
"Näin watutalaiset hankkivat tulta itselleen", sanoi Kalulu
Abdullahille hiukan ylpeästi, mikä arabialaispojan mielestä oli
täysin oikeutettua, koska Kalulu todellakin sai aikaan tulen, jolla
saattoi paistaa lihaa Simballe.
"Selim, Selim! Tuo liha tänne!" huusivat Kalulu ja Abdullah yhtäaikaa.
"Kyllä tuon!" vastasi Selim kantaen antiloopin jalkaa. Ja Niani tuli
perässä kantaen toista kantamusta.
Kalulu pani lihan seipäiden varaan paistumaan, ja Moto sitoi Simban
polven Kalulun vaatteella ja sai lantiosta verenjuoksun pysähtymään.
Sitten hän rakensi katoksen heidän suojakseen ja valmisti pehmeän
vuoteen haavoittuneelle ystävälleen.
Sillä välin kun liha paistui, nylki Kalulu leopardin, jonka nahasta
hän sai erinomaisen lantiovaatteen. Ja kun Simba oli nauttinut
sellaisen annoksen antiloopinlihaa, että sillä olisi voinut ravita
kaksikin miestä, tunsi hän voimiensa jälleen palaavan.
"Liha on parasta lääkettä", hän sanoi. "Se auttaa meitä ajattelemaan
ystävällisemmin lähimmäisistämme, ja kun vatsa on täysi, voi kestää
mitä hyvänsä. Jos minulla aina olisi kylliksi liharuokaa, voisin
tapella leopardin kanssa joka päivä, jos niiksi tulisi, ja hyvä
veitsi kädessä en pelkäisi jalopeuraakaan."
Näitä sanoja tervehdittiin riemuiten. Moto tunsi itsensä yhtä
rohkeaksi kuin Simbakin, mutta Selim puolestaan arveli, että hän,
joka oli vain poika, tarvitsi hyvän pyssynsä ennenkuin hän uskalsi
ruveta mittelemään voimiaan jalopeuran tai leopardin kanssa. Abdullah
ja Niani pelkäsivät kumpikin, että he ajattelisivat ensi sijassa vain
puuhun kiipeämistä.
Kun Kalulu oli saanut leopardin nyljetyksi, uskalsi Niani astua
esille, ja harmissaan siitä pahasta, jonka peto oli saanut aikaan,
hän pisteli keihäällä kuollutta ruumista ennenkuin kuljetti sen
kauemmaksi.
Laakso, missä tämä kaikki tapahtui, olisi epäilemättä viehättänyt
matkamiehiämme kauneudellaan, jollei tuuli olisi alituisesti
kuljettanut synkkiä sadepilviä, jotka kietoivat maiseman
rankkasateeseen.
He olivat kuitenkin tyytyväisiä katoksensa alla, missä he saattoivat
levollisesti kestää pieniä vastoinkäymisiä ja järjestää olonsa
mahdollisimman mukavaksi.
Kahteen päivään Simban ruumis oli siksi jäykkä ja hellä, ettei hän
voinut liikkua, mutta kolmantena päivänä he lähtivät taas liikkeelle
kulkien vuoriston läpi luoteista kohti.
Lämpimien maiden vuoret ovat aina suurenmoisia, mutta sadeaikana
ne tekevät vieläkin valtavamman vaikutuksen. Minne ikänä katseensa
kääntää, näkee aina korkean vuorenhuipun sadepilvien ympäröimänä
tummaa taustaa vasten, ikäänkuin itse yö olisi puristautunut
suunnattomaksi palloksi, jonka kostonhimoinen raivotar aikoi viskata
alas laaksoon. Tällaiset korkeimpien vuorien huipuilla olevat mustat
pilvet ovat hyvin tavallisia Keski-Afrikassa, ja ukkosen jyristessä
ja salaman leimahdellessa ne ajautuvat edestakaisin heittäen
sadekuuroja hiljaisiin laaksoihin.
Tällaisia luonnon vihanpurkauksia sattui joka päivä matkamiestemme
vaeltaessa niitä seutuja kohti, missä he toivoivat tapaavansa
ystäviään. Simban haavojen vuoksi heidän täytyi kulkea hitaasti,
eivätkä he viikon kuluttua olleet päässeet kuin neljänkymmenen
peninkulman päähän Rungwatasangolta. Mutta Simba selitti nyt olevansa
yhtä terve ja voimakas kuin ennenkin, ja otti jälleen johdon
käsiinsä. Sinä päivänä he vaelsivat kaksikymmentäviisi peninkulmaa.
Illalla he saapuivat pitkään ja kapeaan laaksoon, ja sen toisella
puolella, viidakon keskellä, he näkivät muutamia majoja, varmaankin
pienen kylän. Sillä puolella, jossa he olivat, oli vanha viljelysmaa,
josta umpeenkasvaneita teitä haarautui joka puolelle. Se oli varma
merkki siitä, että täällä oli aikoinaan ollut tiheä asutus.
Kun he poikkesivat yhdelle näistä teistä, lensi nuoli aivan Simban
korvan ohi ja pian seurasi toinen nuoli toistaan.
Tarkemmin katsottuna huomasivat matkamiehemme joukon miehiä tiheän
pensaikon takana.
"Kiiruhtakaa, Simba ja Moto, arabialaisveljeni ja Niani!" huudahti
Kalulu. "Nouskaa tuolle kummulle. Minä tulen heti jäljessä. Ensin
viekoittelen kuitenkin nuo miehet piilostaan esiin ja näytän heille,
miten mtuta ja päällikkö osaa taistella."
"Ei", vastasi Simba, "me emme lähde ilman sinua. Tule meidän
kanssamme, Kalulu."
"Älkää pelätkö minun puolestani, ajatelkaa arabialaispoikia ja
itseänne. Minua he eivät voi vangita. Menkää, Selim ja Abdullah,
Kalulu pyytää teitä."
"Antaa hänen tehdä mielensä mukaan", sanoi Moto. "Kalulu tietää mitä
tekee." Ja odottamatta Simbaa hän tarttui Selimiä käteen kiinni ja
juoksi hänen kanssaan mäkeä ylös. Simba seurasi jäljessä Abdullah ja
Niani mukanaan.
Kun ystävät olivat päässeet turvaan, astui Kalulu lähellä olevan
suuren puun luo surkeasti ontuen, ikäänkuin hän olisi ollut pahasti
haavoittunut, ja piiloutui sen taakse. Mutta niinpiankuin hän oli
päässyt sinne, jännitti hän jousensa ja otti vasempaan käteensä kolme
nuolta varalta.
Hänen ei tarvinnut odottaa montakaan minuuttia, ennenkuin kuusi
miestä hyökkäsi esiin pensaikosta suoraan hänen piilopaikkaansa
kohti, jonka he piirittivät joka puolelta. Yksi miehistä tähtäsi
Kaluluun ja heitti keihäänsä häntä vasten. Se osui maahan tuskin
kyynärän päähän Kalulusta, mutta tämä ei liikahtanut paikaltaan.
Mies heitti vielä toisenkin keihään, joka osui vieläkin lähemmäksi.
Nyt lensi pitkä heittokeihäs -- assegaj -- häntä vastaan ja raapaisi
kaarnan puusta hänen päänsä yläpuolelta. Kun hän ei vieläkään
vastannut, luulivat miehet, että hän oli niin pahasti haavoittunut,
ettei voinut puolustaa itseään. Mutta kun yksi miehistä, joka oli
toisia rohkeampi, hyppäsi puun juurelle, lennätti Kalulu nuolen hänen
rintaansa, ja ennenkuin toiset ennättivät suojaan, osui toinenkin
nuoli maaliinsa. Sitten Kalulu tarttui molempiin keihäisiin ja
assagajiin, joilla miehet olivat ahdistaneet häntä, ja päästäen
watutain sotahuudon hän hyökkäsi kevyesti kuin antilooppi viidakon
läpi.
Kun miehet näkivät Kalulun juoksevan, kiiruhtivat he hänen
jäljessään. Päästyään kukkulalle heittäytyi Kalulu pensaan taakse
ja odotti silmät ja korvat jännittyneinä ja käsi jousen jänteellä,
kunnes ensimmäinen miehistä tuli näkyviin, ja sitten hän lävisti
hänen kurkkunsa nuolellaan. Ennenkuin kuoleva ennätti päästää
korahdustakaan, oli Kalulu pistänyt uuden nuolen jouseensa ja ampunut
sen neljännen miehen selkään, juuri kun tämä kääntyi paetakseen
pois. Nyt Kalulu astui esiin piilostaan, keräsi kuolleitten
aseet -- keihäät, jouset ja nuolet -- ja kun hän näki molempien
jäljelläolevien pakenevan, palasi hän ystäviensä luo, jotka
levottomina odottivat häntä. Ihmetyksen vallassa toiset kuuntelivat
hänen kertomustaan taistelun kulusta, ja Simba soimasi itseään
arkuudesta, kun hän oli jättänyt Kalulun yksin vihollista vastaan.
Mutta Kalulu keskeytti hänet. "Älä sano siten, Simba. Sinä olet
suuri ja hyvä maalitaulu, jota vastoin minä olen pieni ja kapea, ja
vaikkapa heitä olisi ollut kaksikymmentä, niin varovaisuudella olisin
suoriutunut heistä kaikista. Nuo ihmiset eivät taistele kernaasti
avonaisella tantereella, ja niinkauan kuin heillä oli vain yksi
vihollinen läheisyydessään, eivät he olisi viitsineet ajaa ketään
muuta takaa. Hyppäämällä edestakaisin pensaikossa ja ampumalla
kulloinkin lähinnä olevaa heistä, olisin siinä määrin vähentänyt
heidän joukkoaan, etteivät he ilman suurta mieshukkaa olisi päässeet
tänne saakka ja saaneet meitä käsiinsä. Jos me sitä vastoin kaikki
olisimme olleet koolla, olisivat he voineet tappaa meistä pari
kolme, ja kenestä me olisimme tahtoneet luopua? -- Selimistäkö? Vai
Abdullahista? Vai Nianista? Ei, Simba, näethän, etten olisi voinut
toimia toisin."
Simba ja Selim pahoittelivat, ettei heillä ollut pyssyjään, he
kumpainenkaan eivät osanneet ampua jousella, ja Simba lisäsi, että
jos hänellä vain olisi ollut oma hyvä pyssynsä, ei ainoakaan noista
miehistä olisi päässyt hengissä pakoon.
"Eipä nytkään päässyt muuta kuin kaksi pakoon", sanoi Kalulu nauraen,
"eivätkä he taida uskaltaa häiritä meitä enää. Mutta parasta on
sittenkin, että lähdemme matkaan, ennenkuin kylän toiset miehet
ryhtyvät ajamaan meitä takaa."
Hän jakoi nyt aseet toisille, ja Simba katsoi ihailevin katsein
häneen.
Tähän asti oli Kalulu hänen mielestään ollut kestävä ja
nopsajalkainen, notkea ja voimakas ikäisekseen, mutta sittenkin vain
poika. Nyt hän mittaili häntä kiireestä kantapäähän saakka, pudisti
päätään ja mutisi jotain itsekseen. Kalulun kysyessä, mitä hän sillä
tarkoitti, hän vastasi:
"Sinun silmäsi on yhtä varma kuin jalkasi ja käsivartesi, Kalulu.
Kun tulet muutamia vuosia vanhemmaksi, olet yhtä vahva kuin minä, ja
kun palaat takaisin omaan maahasi, saa Ferodia katua tekojaan, sillä
sinä hyökkäät kuin jalopeura hänen tielleen." Ja Moto oli aivan samaa
mieltä.
"Niin, kyllä Ferodia saa vielä nähdä Kalulun, mutta tuskinpa hän
antautuu hänen orjakseen", lisäsi Kalulu.
Tänä iltana ystävämme pystyttivät leirinsä joen rantaan, punertavan
kallion juurelle, ja seuraavana aamuna he nousivat vuorelle ja
suurella vaivalla tunkeutuivat bamburuoko- ja orjantappuratiheikköjen
läpi.
Saavuttuaan korkeimmalle huipulle tarkastelivat he ympäristöä
koettaen ottaa selkoa siitä, missä he oikeastaan olivat. Tämä
vuoriketju, jolla he seisoivat, erotti varmaankin eri vesijaksot
toisistaan ja Rungwan jokialue oli jäänyt heidän taakseen. Moton
laskujen mukaan he lähenivät Unyamweziä -- tieto, jota kaikki
tervehtivät ilolla -- ja heidän oli nyt parasta kääntää askeleensa
koillista kohti.
Hyvin pitkän päivämarssin jälkeen he asettuivat lepäämään metsälammen
rannalle, muutaman penikulman päähän koilliseen punaisesta
vuoriketjusta. Monista linnuista, joita kierteli ilmassa, Kalulu
päätteli, että lampi oli kalarikas, ja hän asettui rannalle seisomaan
keihäs kädessään. Hetken kuluttua hän huomasi liikettä sakeassa
vedessä, iski keihäänsä veteen ja sai pyydetyksi viiden tai kuuden
kilon painoisen kalan. Riemuiten tervehtivät nälkäiset toverit
saalista, sillä viime päivien ruoka-annokset olivat olleet varsin
vähäiset.
Toisetkin yrittivät pyytää kaloja harppuunalla, mutta vain Simballe
ja Motolle se onnistui. Arabialaispojat pitivät liian lujasti kiinni
keihäistään eivätkä sen vuoksi osanneet heittää niitä suoraan veteen.
Seuraavana päivänä maisema muuttui puistomaiseksi monine ihanine
puineen ja pensaineen. Päivällisen aikaan he saapuivat tielle, jonka
suuntaa Moto tutki. Hän väitti, että se johtaisi heidät Unyanyemben
tielle.
Tämä tieto oli monien vastusten ja vaivannäköjen jälkeen niin
ilahduttava, että he marssivat eteenpäin hyvillä mielin, ja
arabialaispojat ajattelivat jo äitejään, jotka ristikko-ikkunoittensa
takaa alituisesti tähystelivät mannermaata kohti ihmetellen, missä
heidän poikansa oleskelivat.
Pari tuntia ennen päivän laskua he saapuivat harvaan metsään.
He asettuivat leiriin ja rakensivat sen ympärille risuaitauksen
suojellakseen itseään petoeläimiltä ja rupesivat lämmittämään kalaa,
jota heillä oli vielä jäljellä. Mutta siitä riitti vain suupala
kullekin, ja siksi Kalulu ehdotti, että hän lähtisi hankkimaan heille
lisää syötävää jousellaan. Simba ja Moto kielsivät häntä, ja Selim ja
Abdullah pyysivät häntä jäämään heidän luokseen, sillä he kestäisivät
vallan hyvin ruuatta seuraavaan päivään. Mutta Kalulu nauroi
iloisesti ja pyysi heitä olemaan huoletta, hän kyllä suoriutuisi
kaikista vaaroista.
Niinpä Kalulu lähti matkaan luvaten palata pian takaisin. Hän
astui suoraan eteenpäin tietä myöten, samaa, jota heidän oli määrä
seuraavana aamuna kulkea. Hän tähysteli ympärilleen ja tarkasti
kaikki epäilyttävät paikat. Harva metsä muuttui jälleen alankomaaksi,
jolla kasvoi kääpiö-ebenpuita ja sinisiä kumipensaita. Ruohon
keskellä oli myös runsaasti termiittipesiä. Tasangon tuolla puolen
alkoi taaskin tiheä metsä -- sinne oli vain kymmenen minuutin matka.
Siellä hänen onnistuisi ehkä päästä metsänriistan jäljille, hän
tuumi, ja astui nopein askelin metsää kohti.
Mutta hän kulki yhä kauemmaksi ja kauemmaksi näkemättä ainoatakaan
eläintä. Äkkiä kohosi savupatsas hänen edessään. Siinä itsessään ei
ollut mitään vaarallista, mutta mistähän tuo savu tuli? Täällä metsän
keskellä ei voinut olla mitään kylää. Kalulu oli oikea metsän poika,
aito metsästäjä, jonka vaisto oli hereillä. Hän tahtoi ottaa selkoa
siitä, mistä tuo savu keskellä sadeaikaa saattoi johtua.
Hän hiipi puun juurelta toiselle, mättäältä mättäälle. Vuoroin hän
kyyristyi mättään taakse, vuoroin mateli kuin käärme heinikossa
hyökätäkseen taas eteenpäin leopardin harppauksin, kunnes tuli niin
lähelle savua, että saattoi erottaa ääniä.
"Ääniä!" Vain se tosiasia, että metsässä kuului muita ääniä kuin
hänen omansa, oli jo tärkeä, sillä eivätkö kaikki äänet viime aikoina
olleet olleet vihollismielisiä? Hän oli nyt monta vertaa varovaisempi
kuin ennen, ja melkeinpä jo katui, että lainkaan oli tullut tänne.
Miksikä hän ei ollut totellut Selimiä ja toisia ystäviään, jotka
olivat pyytäneet, ettei hän lähtisi matkaan?
Piilopaikastaan puun takaa hän näki ihmisiä, joilla oli samanlaiset
huivit pään ympärillä ja pitkät viitat yllä kuin Selim oli kertonut
Sansibarissa käytettävän. Hän kuunteli ja erotti sanoja, joita hän
oli kuullut Selimin, Abdullahin, Simban, Moton ja Nianin käyttävän.
Se ei varmaankaan ollut mitään kieltä, jota Afrikan keskiosissa
puhuttiin, eivätkä nuo miehet, jotka kulkivat leirissään valkeissa
turbaaneissaan ja pitkissä valkeissa takeissaan, olleet maan
asukkaita. Varmaankin he olivat arabeja. Motohan oli sanonut,
että he olivat Unyanyemben tiellä ja että he saattaisivat kohdata
arabialaisia karavaaneja, jotka olivat matkalla Fipaan tai tulossa
sieltä. Tietysti nuo arabit olivat Selimin ja Abdullahin kansaa! Ne
olivat hänenkin ystäviään, koska hän oli Selimin veli!
Mitä hänen tulisi nyt tehdä? Kääntyä heti takaisin ja ilmoittaa nämä
hyvät uutiset ystävilleen? Hän oli vähällä toteuttaa tämän aikeensa,
mutta samassa hänen päähänsä pisti toinen tuuma: "Miksi hän ei voisi
astua heidän luokseen ja kertoa kuka hän oli? He ottaisivat hänet
varmaan hyvin vastaan Selimin tähden."
Poika parka! Hän luuli, että kaikki arabit olivat Selimin ja
Abdullahin kaltaisia ja lähti senvuoksi aivan levollisesti
piilopaikastaan ja astui leiriin.
"Halloo, veli! Tulehan tänne!" Kuuluihan tuo veljellinen tervehdys
aika hyvältä. Mutta se ei merkinnyt sittenkään mitään. Kalulu astui
kuitenkin lähemmäksi, ja kolmekymmentä miestä otti hänet vastaan.
Kolme näistä oli varmaankin johtajia ja valkeita, joskaan heidän
ihonvärinsä ei ollut yhtä valkea kuin Selimin ja Abdullahin. He
keskustelivat innokkaasti keskenään, kun hän lähestyi heitä.
Vanhin näistä, rokonarpinen ukko, jolla oli pienet silmät ja
bambukeppi kädessä, puhutteli häntä kysyen kuka hän oli, mistä hän
tuli ja miksi hän oli yksin metsässä, ja Kalulu vastasi hymyillen
ja huonolla kisawilin murteella, jota rannikkoheimot puhuivat,
toivoen että ukko osoittaisi hiukan iloa nähdessään hänet.
Miehet keskustelivat taaskin yhdessä, ja rokonarpinen, joka oli
puoleksi neekeri, puoleksi arabi, kävi istumaan ja käski Kalulun
istua viereensä. Tämähän oli ystävyydenosoitus, ja Kalulu kysyi
viattomasti: "Oletteko te arabeja?"
"Tietysti, Misallah. Keneksi muuksi sinä meitä luulit?" vastasi
rokonarpinen.
"En tiedä, en ollut aivan varma asiasta." Ja Kalulu katseli nyt
turvallisemmin ympärilleen. Leirin yhdessä nurkkauksessa hän näki
joukon orjia, jotka olivat lujasti köytetyt toisiinsa. Heidän oli
mahdoton karata, tuumi hän. Ei edes Simba olisi voinut katkoa noita
kahleita eikä murtaa niitä vahvoja lukkoja, joilla kaulavanteet
olivat suljetut.
Hän aikoi vielä kysyä jotakin, kun aivan äkkiarvaamatta kymmenkunta
miestä tarttui häneen ja riisti aseet häneltä. Joukko orjia astui
esiin, kaulavanne ojennettiin johtajalle, joka sovitti sen Kalulun
kaulaan, lukitsi sen lukolla ja tarkasteli sitten vankiaan. Hän
nyökkäsi päätä miehille, jotka olivat pidelleet kiinni vangista. Nämä
päästivät hänet irti nuorukainen kohosi pystyyn ja vanki ja hänen
herransa katselivat toisiaan.
"Ettekö te sanonut olevanne arabeja?"
"Kyllä, arabeja me olemme", sanoi johtaja nauraen Kalulun
typeryydelle.
"Mutta jos te olette arabeja, mitä tämä väkivalta silloin merkitsee?"
"Se merkitsee sitä, että sinä olet minun orjani."
"Orja? Minäkö?"
"Juuri niin, ja ainakin viidenkymmenen dollarin arvoinen
Sansibarissa."
"Minäkö orja! Tunnetteko Selimiä?"
"Selimiä? Mitä Selimiä? Minä tunnen montakin sen nimistä."
"Minun Selimiäni. Valkeaa arabialaispoikaa, joka on yhtä suuri kuin
minä."
"Mikä hän sitten on?"
"Hän on minun veljeni."
"Sinun veljesi! Valkea arabi sinun veljesi. Pakanan koira!"
"Me olemme tehneet veljesliiton. Minä olen watutalaisten kuningas."
"Sinäkö watutalaisten kuningas! Ha, ha, haa! Kuninkaita meillä
on täällä yllin kyllin. Näetkö tuota naista? Hän on kuningatar
Uwembassa. Me myymme ainoastaan kuninkaita. Vaikkapa olisit kaikkien
paholaisten kuningas ja kaikkien arabialaisten Selimien veli, niin
olet sittenkin minun orjani vieläpä kaunein ja komein, mitä minulla
koskaan on ollut. En myy sinua alle sadan dollarin. Wallahi! Kas
niin, mene nyt! Miehet, viekää hänet pois! Me lähdemme nyt matkaan."
"Mutta kuule minua, päällikkö, minä en ole sinun orjasi. Anna minun
mennä. Simba ja Moto suuttuvat sinuun, jos pidätät minut täällä. Anna
minun mennä, anna minun palata leiriimme. Se on aivan lähellä."
"Ole vaiti! Ei sanaakaan enää! Sinä olet minun orjani. Arabit osaavat
kyllä kohdella orjia. Pahoille orjille on meillä puuies ja kahleet.
Ole järkevä ja vaikene. Saat kulkea Sansibariin kaulavanteessa, ja
jos olet itsepintainen, panemme ikeen niskaasi. Lörpötteleviä orjia
varten on meillä piiska. Ole järkevä, sanon minä. Ajakaa heitä
eteenpäin, miehet."
Veri nousi Kalulun päähän, hän oli aivan suunniltaan. Hän hyökkäsi
roiston kimppuun ja koetti murskata hänen päänsä kahleillaan,
ja varmaan olisi sen tehnytkin, jollei olisi ollut tekemisissä
viekkaitten ja viisaitten miesten kanssa, jotka tiesivät, miten
voimakkaita vastapyydystetyt orjat ovat. Ennenkuin Kalulu oli
ennättänyt lyödä johtajaa muuta kuin kolme kertaa, oli hän potkittu
ja lyöty melkein kuoliaaksi. Sen jälkeen seurasi johdonmukainen
pahoinpitely, jollaiseen vain sekarotuinen arabi voi pystyä. Kalulu
tappeli vastaan kaikin voimin, niin että kuudella miehellä oli täysi
työ pitää häntä aisoissa. Kun rangaistus oli suoritettu, sai hän
viimeisenä orjarivissä marssia Unyanyembeä kohti.
Arabit aikoivat suorittaa iltamarssin, "tirikesan", joksi he sitä
nimittivät, päästäkseen seuraavana päivänä ennen päivällistä järven
rannalle, noin kolmenkymmenen peninkulman päähän leiripaikaltaan.
Leirinsä he olivat pystyttäneet kauaksi tiestä, ja ellei savu olisi
antanut heitä ilmi, ei Kalulu koskaan olisi tavannut heitä. Kun
tulet olivat sammutetut, ei kukaan olisi voinut aavistaakaan, että
seudulla oli ollut orjanpyydystäjiä tai että Kalulua oli kohdeltu
noin väkivaltaisesti.
Mikä äkillinen muutos! Kalulu oli eronnut arabialaisleiristä ja
yhtynyt toiseen. Edellisessä häntä rakastettiin, kunnioitettiin,
jumaloitiin, jälkimmäisessä hän oli kahlein kytketty orja, piiskattu
koira! Toisessa leirissä arabit olivat hyviä, ystävällisiä,
veljellisiä, toisessa rosvoja, orjienpyydystäjiä, roistoja. Tuolla
hänen oma mielensä oli täynnä rakkautta ja ihailua, täällä sitä
vastoin mitä katkerinta vihaa.
Kun häntä jo orjuuden ensi päivänä kohdeltiin näin julmasti, niin
kuinkahan paljon hän saisikaan kärsiä, ennenkuin hän saapuisi
Sansibariin? Ja kuinka hän voisi tulla toimeen Sansibarissa
kaulavanne kaulassaan? Loppuisiko tämä kurjuus koskaan? Vai täytyikö
hänen ikiajoiksi sanoa jäähyväiset vapaudelle ja ystävyydelle? Eikö
hänellä ollut mitään toivoa enää?
Nämä ajatukset täyttivät hänen mielensä, kun hän kulki jäykkä vanne
kaulassaan ja kalisevat kahleet käsissään, pitkä orjien rivi edessään
ja kovasydämiset ihmisrosvot takanaan.
Kalulu parka! Sinä olet vain yksi niistä monista tuhansista ja
jälleen tuhansista onnettomista miehistä, naisista ja lapsista, jotka
ovat kulkeneet tätä kärsimyksen tietä, joiden hurjia, uppiniskaisia
ajatuksia ei koskaan kukaan ole tulkinnut, joiden toivottomia
katseita ei kukaan ole nähnyt eikä hiljaisia rukouksia kuullut. Mutta
astu sinä eteenpäin, kärsi orjuuttasi, niinkuin tuhannet ennen sinua!
Me kohtaamme sinut vielä!