"Emmekö koskaan enää saa nähdä Kalulua?" -- Marssi Unyanyembeen.
-- Vihdoinkin ystävien parissa. -- Jalopeurakuninkaan kaupunki.
-- Kotona jälleen. -- Selim syleilee äitiään. -- Kalulu löytynyt.
-- Orjamarkkinat. -- Paljonko Kalulu maksaa? -- Kalulu jälleen
ystäviensä parissa. -- Esitetään Abdullahin äidille. -- Oma Kaluluni!
Aurinko oli mennyt mailleen ja pimeys laskeutunut maahan. Simba
seisoi levottomana pienen leirin ovella, sillä Kalulu ei ollut vielä
palannut takaisin. Ja sisällä leirissä toiset kuuntelivat yhtä
jännittyneinä vähintäkin askelten ääntä.
"Mitähän pojalle on tapahtunut? Luuletko, että hän on eksynyt, Moto?"
kysyi Simba.
"En luule, Kalulu ei voisi eksyä, vaikka hän yrittäisikin. Hän on
tappanut jonkun elukan ja palaa laahaten mukanaan suurta lihataakkaa.
Kalulu tietää, miten metsänriistaa on ammuttava."
"Minä olisin toivonut, ettei hän olisi lähtenyt lainkaan", sanoi
Selim. "Kovin ikävä, jos hänelle olisi tapahtunut jotain ikävää, kun
olemme siksi lähellä ystäviämme."
"Miten hänelle voisi tapahtua jotakin ikävää? Vaikkapa hän kohtaisi
jalopeuran tai leopardin, niin kyllä hän niistä suoriutuisi. Puita on
yllin kyllin, joihin hän voi kiivetä, ja tahtoisinpa nähdä apinan,
joka kiipeäisi sen ketterämmin kuin hän", sanoi Moto.
Mutta yö pimeni yhä, ja ystävien levottomuus eneni.
"Mitä tietä hän meni, tiedätkö sinä, Moto?" Simba kysyi.
"Luullakseni hän läksi Unyanyembeen vievää tietä myöten, mutta
mahdollisesti hän meni myös metsään. Jos hän löysi metsänriistan
jälkiä, niin ei hän suinkaan pysähtynyt tielle, vaan seurasi niitä",
vastasi Moto.
"Minä menen häntä etsimään? Tahdotko tulla mukaan? Pojat voivat pitää
tulta vireillä, niin ettemme eksy leiristä", sanoi Simba.
"Miten levoton sinä olet, Simba! Etkö tiedä, ettemme yön aikana voi
tehdä mitään? Jos meillä olisi pyssy, niin voisimme antaa sillä
merkin, nyt me vain väsyttäisimme itsemme emmekä hyödyttäisi ketään
tässä pimeydessä. Jos Kalulu on joutunut kauaksi seuratessaan
antiloopin tai jonkin muun eläimen jälkiä, osaa hän viettää yötä
taivasalla. Hän voi nukkua puun oksalla, ontossa puussa tai
metsäkarjun pesässä yhtä hyvin kuin leirissäkin. Meidän on parasta
nukkua nyt leirissä, ja huomenaamulla me lähdemme eri suuntiin häntä
etsimään ja huudamme häntä niin, että koko seutu kajahtaa."
"Sinä olet minua viisaampi, Moto, mutta kovaa tämä on. Jos hänelle
tapahtuu jotakin pahaa, niin syytän siitä aina itseäni, kun olin
niin typerä enkä pitänyt parempaa huolta pojasta. Olen pahoillani,
etten pakottanut häntä jäämään leiriin. Tunnen, että onnettomuus on
tapahtunut. -- Niin, jääkäämme tänne aamun sarastukseen saakka, ja
Allah auttakoon meitä, jotta löydämme hänet!"
"Amen", vastasivat arabialaispojat hartaina.
Aamun sarastaessa Simba herätti ystävänsä. Hän ei ollut nukkunut
rahtuistakaan, vaikka hän oli käynyt pitkäkseen. Sykkivin sydämin ja
jännittynein mielin hän oli kuunnellut jokaista ääntä, joka katkaisi
hiljaisuuden. Kevyt aikainen antilooppi, rasahteleva palmunlehti,
maahan pudonnut oksa tai hyeenan hiipivät askeleet, kaikki herättivät
hänen mielessään toiveen, että Kalulu palasi takaisin.
Simba odotti kärsimättömästi päästäkseen liikkeelle ja saadakseen
käyttää vahvoja keuhkojaan. Kun aurinko nousi, kysyi hän Motolta
karhealla äänellä, minkä tien hän valitsi.
"Etkö tule koskaan, mies! Meidän täytyy kiiruhtaa. Menetkö etelää vai
pohjoista kohti?"
"Mihinkä tahansa", vastasi Moto, "mene sinä etelään, minä menen
pohjoiseen, ja sitten käännymme molemmat itään. Meidän täytyy palata
päivällisen aikaan, sillä ellei Kalulu ole siihen mennessä palannut
eikä kumpikaan meistä ole löytänyt häntä, niin on hän" --
"Mitä, Moto?" keskeytti Selim hänet kovin levottomana. "Älä sano,
että hän on hukassa! Meidän täytyy löytää hänet. Minä kuljen
Unyanyemben tietä pitkin niin pitkälle kuin voin, ja palaan
päivällisen aikaan takaisin."
"Älä lähde leiristä", sanoi Simba. "Minun on melkein mahdoton kestää
ajatusta, että Kalulu on kadonnut, mutta jos sinäkin häviät, niin
kaikki maailman paha kohdatkoon minua ja vaikka heti paikalla."
"Mutta rakas Simba, nythän on kirkas päivä. En minä voi kadota.
Minä pysyttelen vain tiellä. Minä menen itään ja kun olen kulkenut
muutaman tunnin tietä myöten, käännyn takaisin ja palaan samaa tietä
leiriin. Ehkäpä veljeni Kalulu on haavoittunut ja makaa jossakin
odottaen meitä. Ken tietää? Hän on tehnyt niin paljon hyvää minulle,
että minunkin täytyy uskaltaa jotain hänen hyväkseen. Minä menen,
Simba. Abdullah ja Niani jäävät vartioimaan leiriä."
"No niin, miten tahdot. Sinä olet herra täällä niinkuin muuallakin,
missä minä olen. Tule, Moto, lähdetään matkaan."
"Oletko pahoillasi minulle, Simba?" sanoi Selim kiiruhtaen hänen
luokseen. "Etkö ymmärrä, että minun velvollisuuteni on etsiä häntä?
Ajattelehan kaikkea, mitä hän minun hyväkseni on tehnyt? Ole nyt
minulle hyvä, niinkuin aina ennenkin, Simba. Anna minun lähteä
tarvitsematta tuntea, että olet minulle pahoillasi?"
"Niin, mene sinä, nuori herra, ja olkoon Allah sinun kanssasi. Simba
ei tiedä paljonkaan Allahista, mutta etsiessään Kalulua hän rukoilee
Allahia suojelemaan sinua. Tule nyt, Moto."
"Allah olkoon sinun kanssasi, Simba, ja sinunkin Moto!" huusi Selim
lähtiessään.
"Sinunkin kanssasi!" vastasivat molemmat, ja kaikki kolme lähtivät
eri suuntiin.
Abdullah ja Niani kuulivat leiriin ystäviensä toistuvat huudot:
"Kalulu! Kalu-lu! Ka-luuu-luu!", kunnes äänet hävisivät etäisyyteen.
Selim kulki ja kulki eteenpäin huutaen alati kadonnutta ystäväänsä
nimeltä.
"Oi Kalulu -- Kalulu -- Kaluluu-luu-u!" kajahti autiolla tasangolla
kääpiö-ebenpuiden ja kumipensaiden lomasta. Selim oli saapunut
sen takana olevaan metsään, ja taaskin hän huusi Kalulua. Mutta
ei vähintäkään jälkeä näkynyt hänestä keskellä tätä kauheaa
yksinäisyyttä. Metsä oli hiljaa ja ääneti ikäänkuin ei ketään
ihmistä koskaan olisi liikkunut sen pimennoissa. Selim tarkasteli
tietä, joka oli sileä ja kova. Joskus hän oli näkevinään paljaiden
jalkojen jälkiä, mutta niitä oli niin paljon, etteivät ne voineet
olla yhden ihmisen jättämiä. Eikö tämä ollutkin Unyanyembeen johtava
karavaanitie?
Kun Selim vihdoin palasi leiriin huutaen yhä Kalulua nimeltä ja
saamatta mitään vastausta, oli hänen sydämensä täynnä surua ja
levottomuutta, Hieman myöhemmin palasivat myös Simba ja Moto
etsittyään kadonnutta yhtä turhaan, ja he alkoivat surra Kalulua kuin
kadotettua ystävää ainakin.
Heidän surunsa oli syvä. Selim vuodatti katkeria kyyneleitä, eikä hän
voinut karkoittaa mielestään sitä syvää alakuloisuutta, jonka ystävän
kohtalo oli jättänyt häneen. Lakkaamatta hän kysyi itseltään, mitähän
hänelle oli saattanut tapahtua, mutta ei löytänyt mitään vastausta.
Kalulu oli lähtenyt hymyilevänä ja iloisena, nuoruutensa täydessä
voimassa. Terävine päineen, jäntevine käsivarsineen, notkeine
jäsenineen ja nopsine jalkoineen hän tuntui voittamattomalta. Ja nyt
hän oli kadonnut jäljettömiin!
"Jos voit saada minut uskomaan, että tapaamme vielä Kalulun, niin
siunaan sinua, Moto", sanoi Selim.
"Minä en sitä ymmärrä. Jalopeura on voinut hyökätä hänen päälleen
takaa ja viedä hänet mukanaan -- mutta se ei ole luultavaa. Villit
ovat voineet vangita hänet, mutta tässä erämaassa ei kernaasti voi
olla ihmisiä. Sinä tiedät, mitä hän jo on saanut aikaan, miten notkea
ja nopsa hän on, miten voimakas ja viisas. Hän on oikea metsän poika.
Jos vaara ja kuolema on yllättänyt hänet, niin on se tapahtunut kovin
äkkiä."
"Entäs mitä sinä luulet, Simba?"
"En tiedä mitään muuta, kuin ettei hän ole täällä, nuori herra, ja
ettemme me tiedä, minne nuori päällikkö on joutunut, hän, jonka
avutta emme olisi vielä lähimainkaan päässeet näin pitkälle kotia
kohti", vastasi Simba ääneensä itkien. Ja hänen kyyneleensä lisäsivät
yleistä alakuloisuutta.
"Emmekö me saa koskaan enää nähdä Kalulua?" nyyhkytti Abdullah.
Ja sekä hän että Selim muistelivat, miten monta kertaa Kalulu oli
pelastanut heidät vaarasta, miten jalo ja hyvä tuo nuori villi oli
ollut ja miten suuresti he rakastivat häntä.
"Älkää itkekö noin katkerasti", Moto sanoi. "Ehkei Kalulu ole vielä
kadonnut, ehkä hän palaa ikäpuolella. Minä lähden uudestaan häntä
hakemaan ja koetan samalla hankkia meille hiukan ruokaa. Älkää
heittäkö kaikkea toivoa, kummempaakin on tapahtunut kuin että hän
tulisi takaisin."
Pojat ja Simba katsoivat kiitollisina Motoon, joka oli heidän paras
metsästäjänsä, ja tämä lähti kulkemaan Unyanyembeen johtavaa tietä
myöten.
Hän palasi illalla takaisin antilooppi mukanaan sekä tuoden
hämmästyttäviä uutisia.
"Minä kuljin samaa tietä kuin Selim aamulla", kertoi hän, sillä välin
kuin Simba ja hän valmistivat ateriaa, "ja saavuin tiheään metsään.
Heti sinne tultuani kiintyi huomioni keltaiseen multakasaan, jolla
metsäkarju oli peittänyt pesänsä. Minä astuin sen luoja mitä luulette
minun siellä nähneen? Pojan jalkojen jäljet, ne olivat pienet ja
kapeat, aivan varmaan ne olivat Kalulun jäljet. Hän oli hypännyt
kummulle, sillä varpaat olivat syvemmälle painuneet kuin kantapää.
Minä koetin seurata jälkiä, mutta pian ne katosivat kokonaan.
Kuljin sittenkin edelleen samaan suuntaan ja puolen tunnin kuluttua
saavuin leiriin, jossa ei ollut minkäänlaista aitausta, mutta
siellä oli palanut tuli, sillä tuhka tuntui vieläkin lämpimältä.
Jos Kalulu elää, olen aivan varma siitä, että hän on ollut noiden
ihmisten parissa. Mutta ketä he ovat? Rosvojako? Vai wanyamwezejä?
Alkuasukkaitako? Vai arabeja? Tämä on erämaata, täällä ei ole
ainoatakaan kylää lähiseuduilla. Minne nuo ihmiset ovat menneet?"
"Lähtekäämme etsimään. Seuratkaamme tietä, kunnes saavumme johonkin
kylään, jossa voimme tiedustella", huudahti Simba, ja Selim ja
Abdullah yhtyivät häneen.
"Malttakaahan, syödään ensin, niin että jaksamme kulkea", vastasi
Moto äänellä, josta kävi ilmi, että hän tiesi mitä tahtoi.
Tunnin kuluttua he olivat syöneet vankan aterian ja tuntia ennen
auringonlaskua he olivat matkalla Unyanyembeen. Mutta ennenkuin
he olivat ehtineet sille leiripaikalle, joka oli herättänyt Moton
huomiota, oli jo niin pimeä, että oli parasta asettua yöpuulle.
He koettivat arvata, mitä Kalululle oli tapahtunut. Sitten
he muistelivat kuluneiden kuukausien tapahtumia ja puhuivat
paljon Kalulusta, hänen herttaisuudestaan, hyvyydestään ja
jalomielisyydestään. Paljon ei sinä yönä nukuttu, ja varhain
seuraavana aamuna oltiin taas jalkeilla. Kapea polku oli kovaksi
tallattu, osittain se kulki aivan suoraan, osittain se kiemurteli
monessa mutkassa kuin käärme. Se tuntui matkamiehistämme yhtä
loppumattomalta kuin metsäkin. Ei mitään muuta kuin metsää ja metsää
ja metsää, edessä, takana, oikealla, vasemmalla, vain metsää, eikä
jälkeäkään viljelyksestä ja ihmisasunnoista. Vain puita, puita,
puita. Kaiken lajisia puita, okaisia kaktuksia, keihäslehtisiä
aloepuita, orjantappuroita, kumipuita, silkkiäispuita, mimosoja,
plataneja, tamarindeja, villejä hedelmäpuita -- mutta ei missään
peltoja eikä kyliä.
Seuraavana päivänä metsä harveni ja muuttui puistomaisemmaksi, ja
sen jälkeen he saapuivat kalkinväriselle, hedelmättömälle alangolle.
Sitten seurasi harvaa metsää, viidakkoa ja taas alankomaata -- mutta
ei vieläkään ihmisasuntojen jälkiä. Tuntuipa siltä, kuin ei muita
elollisia olentoja olisi ollut koko maailmassa. Mutta raivattu tie
jatkui yhä edelleen kiemurrellen mutkaisena tai kulkien suorana kuin
nuora pitkät matkat.
Sinä iltana he lepäsivät jälleen leveän joen rannassa, jakoivat
liha-annoksensa ja jatkoivat matkaa aamun sarastaessa. Päivällisen
aikaan he näkivät viljavainion ja keltaisten tähkien takana kylän.
Kun he saapuivat sinne, kohtasivat he sen portilla alkuasukkaita.
"Terveyttä minä toivotan teille, veljet!" huusi Moto.
"Terveyttä, terveyttä teillekin!" kuului vastaus.
"Mikä maa tämä on?"
"Manyara."
"Manyara!" huudahti Moto ihmeissään.
"Niin, ja Ma-Manyara on meidän kuninkaamme."
"Silloin ei ole pitkältä Unyanyembeen?"
"Noin yhdeksän päivän matka."
"Emmekö me kulkeneet vastikään Gombe-joen poikki?"
"Kyllä, jos tulitte Ukonongosta."
"Niin, sieltä me tulimme. Olemme käyneet metsästämässä ja meille
sattui onnettomuus. Olemme matkalla Unyanyembeen. Oletteko nähneet
karavaanin vastikään kulkevan Unyanyembeen?"
"Emme, emme moneen päivään."
"Terveyttä toivotamme teille, ystävät!"
"Terve, terve!" he vastasivat.
Ystävämme kulkivat edelleen viljeltyjen maitten ohi ja kun he
saapuivat jälleen metsään, kääntyi Moto taakseen ja sanoi:
"Kalulu on kadonnut!"
"Kadonnut! Oi, Moto! Emmekö me koskaan enää tapaa häntä?"
"Pelkään pahoin, ettemme tapaa. Luulin tuon karavaanin olleen
arabialaisen. Mutta jos niin olisi ollut laita, olisi se kulkenut
tätä tietä, ja silloin kylän väki olisi nähnyt sen. Mutta nyt luulen,
että ne ovat olleet rosvoja. Minne he ovat menneet? Mistä he tulivat?
Olivatko he wazavilalaisia vai wanyamwezilaisia? Arabeja he eivät
olleet, sillä siinä tapauksessa he olisivat kulkeneet tätä tietä.
Me olemme joutuneet jo liian kauaksi voidaksemme kääntyä takaisin,
ja me saisimme etsiä Kalulua vuosikausia eri heimokuntien parista
löytämättä häntä sittenkään. Rosvot tappavat kaikki vangit, jotka
joutuvat heidän käsiinsä, jolleivät he voi tehdä heitä orjikseen.
Eikä heitä näe koskaan. Niitä on kaikkialla -- mutta ei missään, kun
haluaa nähdä niitä! Ei, Kalulu on kadonnut, ja jollemme itse tahdo
joutua hukkaan, täytyy meidän jatkaa matkaa Unyanyembeen."
Tämä oli kova isku arabialaispojille ja Simballe, jotka olivat olleet
varmasti vakuuttuneet siitä, että he löytäisivät ystävänsä, ja nyt he
muitta mutkitta saivat kuulla, että hän oli kokonaan kadonnut.
"Oi, Kalulu!" sanoi Selim. "Minulta hän ei ole kadonnut. Minun
muistissani ja sydämessäni säilyy hänen kuvansa sellaisena kuin
tunsin hänet, tuon parhaan ja jaloimman nuorukaisen, jolla oli ylpeä
mieli, vilkas luonne ja lämmin sydän. Kuolemaani saakka muistan häntä
uskollisimpana ja hellimpänä veljenäni."
"Minäkin säilytän hänet muistissani", sanoi Abdullah. "Kertokaamme
hänestä äideillemme, jotka eivät koskaan olisi saaneet nähdä meitä,
jollei Kalulua olisi ollut, ja he siunaavat häntä. Hänen nimensä ei
koskaan kuole, ja aina kun kuulen häntä mainittavan, tahdon rukoilla
Allahia, että minusta tulisi hänen kaltaisensa. Kalulun tähden
tahdon kohdella hyvin kaikkia niitä mustia, jotka nimittävät minua
herrakseen."
"Ja minä lupaan", Selim sanoi, "että veljeni Kalulun vuoksi en
koskaan osta itselleni orjaa. Ja kun minä kuolen, saavat kaikki
orjani vapautensa. Ei kenenkään minun palveluksessani olevan mustan
tarvitse valittaa sitä, että tapasin Kalulun Afrikassa. He saavat
iloita sen johdosta ja kiittää Kalulua siitä, että heitä tästä
lähtien kohdellaan hyvin minun talossani."
"Allah olkoon teidän kummankin kanssa!" huudahti Simba. "Jos kaikki
arabit olisivat teidän kaltaisianne, olisivat arabit rakastettuja
pakanoitten parissa."
"Niin, se on varmaa", sanoi Moto, "eikä meidän heimoomme kuuluvia
ihmisiä ostettaisi kuin lampaita ja vuohia eikä ajettaisi piiskoilla
ja kepeillä markkinoille myytäväksi. Joka ainoa päivä arabit
tekevät suurta vääryyttä tässä maassa, eikä ihme, että alkuasukkaat
kohtelevat heitä pahoin, kun he saavat heidät käsiinsä. Tifum kohteli
Selimiä ja Abdullahia julmasti siksi, että hän oli kuullut, että
heidän kansalaisensa kohtelivat mustia samalla tavalla. Sinä ja minä,
Simba, emme olisi sellaisia kuin olemme, jos joku muu kuin sheikki
Amer ben Osman olisi ollut herramme."
"Se on totta, Moto", sanoi Simba. "Emmekä me olisi nyt matkalla
Sansibariin, jos jalon Amerin poika olisi toisenlainen kuin hän on.
Selim herra on paras arabi koko maailmassa. Mutta kiiruhtakaamme
nyt Unyanyembeen ennenkuin mitään pahaa tapahtuu Selimille ja
Abdullahille, sillä silloin ei meillä enää olisi mitään ilon syytä."
Moto hätkähti ajatellessaankin sitä mahdollisuutta että jotain pahaa
voisi tapahtua hänen nuorelle herralleen, ja kiiruhti eteenpäin,
kunnes he saapuivat tasangolle, jossa hän lähti etsimään heille
ruokaa, ja saikin seepran kaadetuksi.
Kesti kuitenkin kaksi viikkoa, ennenkuin he saapuivat Unyanyembeen.
Syynä oli osittain se, että he kaipasivat Kalulun virkistävää
seuraa, osittain viivytti matkaa ravinnon hankinta. Mutta kolmannen
viikon ensi päivänä tunsivat Simba ja Moto arabialaista siirtokuntaa
ympäröivät tutut vuoret.
Vasemmalla kohosivat Zimbilin liuskavuoret, joiden juurella sijaitsi
arabialaiskylä Maroro, ja sen tällä puolen laajeni Kwiharan laakso.
Pian he näkivät edessään Say ben Salimin, Abdullah ben Saydin,
sheikki Nasibin ja pelätyn Kisesan arabialaisasunnot. He kulkivat
niiden ohitse ja jatkoivat nopein askelin tietä myöten, joka kulki
Kisiwanin ja kahden kukkulan välitse, ja sitten kohosivat heidän
eteensä Taboran suuret rakennukset pisangi- ja granaattiomenapuineen.
Kun he kysyivät vastaantulijoilta, jotka tuijottivat Selimiin ja
Abdullahiin ikäänkuin he eivät koskaan ennen olisi nähneet arabeja,
keitä asui Taborassa, mainittiin heille monien muiden nimien joukossa
myös Sultan ben Alin.
"Asuuko hän täällä?" kysyi Selim.
"Tuolla, tuon suuren puun luona."
He päästivät ilohuudahduksen, ja Selim ehdotti, että he menisivät
yllättämään vanhuksen, joka varmaankin istui verannallaan ja
keskusteli toisten arabien kanssa.
He tunkeutuivat hyvin puettujen sansibarilaisorjien ohi, jotka
ihmetellen katselivat arabialaispoikia, mutta siirtyivät heti heidän
tieltään. Selim ja Abdullah saapuivat hetken kuluttua perille ja
näkivät valkopartaisen sheikin istuvan seinävierustalla kirjavaan
tyynyyn nojautuneena. Hänen ympärillään istui useita muita arabeja.
Kaikki hämmästyivät nähdessään omituiset arabialaispojat, jotka
alastomina -- lukuunottamatta likaista ja repaleista lantiovaatetta
-- astuivat esiin ja puhuttelivat heitä selvällä arabiankielellä.
"Salaam Aleikum!" [Rauha teidän kanssanne.]
"Aleikum Salaam!" vastasivat hämmästyneet arabit nousten pystyyn.
"Oletteko te arabeja, lapset?" kysyi vanha Sultan ben Ali ja katseli
heitä tarkasti.
"Me olemme arabeja Muskatista", vastasi Selim vapisevalla äänellä.
"Allahin nimessä, mitenkä te sitten esiinnytte tuolla tavalla
alastomina oikeauskoisten nähden?" kysyi vanha sheikki edelleen.
"Meidän isämme ovat kuolleet. He olivat rikkaita kauppiaita
Sansibarista. He kaatuivat taistelussa, ja me, heidän poikansa,
jouduimme orjiksi. Monen kuukauden kuluttua meidän onnistui paeta
-- Allahille olkoon kiitos hänen armostaan -- ja tulimme nyt teitä
tervehtimään ystävinämme."
"Kaatuivat taistelussa!" huudahti sheikki. "Keitä te olette? Missä
taistelussa teidän isänne kaatuivat?"
"Tämä", sanoi Selim osoittaen Abdullahia, "on Abdullah, sheikki
Mohammed ben Mussoudin poika, ja minä olen Selim, Amer ben Osmanin
poika. Sinä olet Sultan ben Ali, minun sukulaiseni ja ystäväni."
"Oi, Allahille olkoon kiitos!" huudahti vanha Sultan hyökäten
heidän luokseen ja syleillen ja suudellen poikia. Hän katseli
heitä kyynelsilmin ja muistellessaan onnetonta päivää Urorissa hän
sanoi: "Vai niin, sinä olet Selim, jalon Amerin poika? Ja tämä on
Abdullah, Mohammedin poika? Oi, ihmeellisiä ovat Allahin tiet, ja hän
on armelias oikeauskoisiaan kohtaan. Teidän silmissänne minä näen
jälleen Amerin ja Mohammedin. Kuinka voisin koskaan unohtaa Kwikurun
onnetonta päivää? Mutta astukaa sisään, lapset! Astukaa sisään
Allahin nimessä. Amerin sukulainen ei unohda, mitä hän on Amerin
pojalle velkaa."
Mutta toisetkin arabit tahtoivat syleillä poikia ja lausuivat hartaat
kiitoksensa Allahille. Ja ennenkuin pojat astuivat sisään, sanoi
Selim:
"Sultan ben Ali, älä salli Amerin poikaa sanottavan epäkiitolliseksi.
Kas, tässä ovat minun ystäväni. Sinä et ole kiittänyt heitä siitä,
mitä he ovat meille tehneet. Tässä on Simba ja Moto. Etkö tunne
heitä?"
"Tunnen kyllä, kukapa ei tuntisi Simbaa ja Motoa!" Sultan vastasi
ja astui miesten luo syleillen heitäkin. "Astukaa Allahin nimessä
sisään. Sanokaa Amerin sukulaiselle, mitä te haluatte syödä ja
juoda." Hän kysyi sitten, kuka Niani oli ja syleili häntäkin.
Sultan ben Alin ystävät syleilivät nyt vuorossaan Simbaa, Motoa ja
Niania, ja monet hänen orjistaan tulivat tervehtimään ystäviään,
joiden he luulivat kaatuneen tuona hirveänä päivänä, jolloin
neljäsataa miestä -- arabeja ja heidän palvelijoitaan oli kohdannut
niin surkea kohtalo.
Sultan ben Ali käski orjiensa valmistaa heti paikalla hyvän aterian,
vei sitten Selimin ja Abdullahin mukanaan omaan kodikkaaseen,
matoilla peitettyyn huoneeseensa ja pyysi heitä lepäämään hetken
aikaa, sillä välin kuin hän kiiruhti keski-ikäisen arabin luo, joka
istui verannalla.
"Soud ben Sayd", sanoi hän tälle, "sinulla on kaksi yhdenikäistä
poikaa kuin nämä nuorukaiset. Kiiruhda ystäväni hakemaan heille
vaatteita, parhaat mitä sinulla on, ja sano mitä niistä tahdot, niin
ostan ne sinulta."
"Älä puhu maksusta, sheikki, ne ovat omasi. Minä nousen aasini
selkään ja palaan takaisin vaatteiden kera ennenkuin ennätät edes
sanoa Bismillah!" ja hyväsydäminen mies kiiruhti kotiinsa.
Sultan ben Ali lähetti hakemaan parturinsa, ja tämä leikkasi poikien
hiukset, jotka valuivat hartioille saakka. Ennenkuin tämä oli tehty,
oli Soud ben Sayd jo palannut takaisin mukanaan kaksi täydellistä
vaatekertaa, -- paidat, kauniisti ompeluilla koristetut takit ja
fetsit, leveät liinahousut ja tohvelit.
Pojat vietiin nyt kylpyhuoneeseen, jossa oli runsaasti saippuaa ja
vettä ja käsiliinoja, ja sitten Sultan ben Ali palasi verannalle
ystäviensä luo, jotka yhä vilkkaasti keskustelivat arabialaispoikien
odottamattomasta paluusta.
"Tämä on suuri päivä, Sultan ben Ali!" sanoi Soud ben Sayd.
"Sanohan muuta. Miten suuresti Amerin ja Mohammedin lesket
iloitsevatkaan! Entäs Leila, joka on määrätty Selimin vaimoksi, kun
hän on kyllin vanha! Ystäväni, jääkää kaikki päivälliselle luokseni,
jotta nuo lapsiparat tuntisivat, että he ovat taas ystävien ja
sukulaisten parissa. Poika parat, kuinka kovasti he ovatkaan saaneet
kärsiä! Mutta paljon on vielä kertomatta. Pian me saamme kuulla
heidän tarinansa. Olen iloinen, että te olette täällä yhdessä minun
kanssani."
Puolen tunnin kuluttua tulivat Selim ja Abdullah täysissä pukimissaan
verannalle, ja he olivat niin muuttuneet ulkomuodoltaan, että tuskin
olisi tuntenut heitä samoiksi villiintyneiksi, pitkätukkaisiksi
pojiksi, jotka olivat niin suuresti pelästyttäneet vanhusta kaikkea
muuta kuin sopivalla ulkoasullaan. Selim tuli ensin, Abdullah hänen
jäljessään, ja kaikki arabit kohosivat pystyyn. Lähestyessään sheikki
Sultania ilon välke kauniilla kasvoillaan Selim tarttui vanhusta
käteen ja kohotti sen kunnioittavasti huulilleen ja sitten hän aikoi
tervehtiä samaan tapaan toisiakin, mutta nämä eivät sallineet sitä,
vaan suutelivat sekä häntä että Abdullahia poskelle.
Pojat saivat istua kunniapaikoille Sultan ben Alin viereen, ja
sitten Selimiä pyydettiin kertomaan seikkailuistaan. Tämä kertoikin
lyhyesti, mutta selvästi kaikista tapahtumista, eikä hänellä koskaan
ollut ollut sen tarkkaavaisempia kuuntelijoita.
Arabien vilkkaat ja osaaottavat huudahdukset ilmaisivat pojille,
että he nyt vihdoinkin olivat ystävien parissa. Kalulua ylistettiin
suuresti, ja Sultan ben Ali lausui sen otaksuman, että poika
luultavasti oli murhattu tai viety vankeuteen ja orjuuteen.
Pian tarjottiin niin runsas ateria, että nälkäiset pojat aivan
hämmästyivät ja erityinen vati oli varattuna Simballe, Motolle ja
Nianille, jotka myös kutsuttiin sisään. Kaikkien kädet valeltiin
vedellä, ja kun Selim ja Abdullah näkivät suuret riisi- ja lihavadit,
huokasivat he tyytyväisinä. Sultan laski heidän eteensä parhaat
palat, ja pojat pakotettiin syömään niin paljon makeisia ja kakkuja
ja hunajaa, että he lopulta kieltäytyivät enempää syömästä.
Seuraavana päivänä heidät vietiin kaikkien Taborassa, Kwiharassa
ja Marorossa asuvien arabien luo vieraskäynneille ja kaikkialla
heidät otettiin sydämellisesti vastaan ja kutsuttiin kesteihin,
jotka seurasivat toinen toistaan niin tiheästi, että pojat kuukauden
kuluttua olivat aivan pyöreäposkiset eikä kummassakaan näkynyt enää
niiden seikkailujen ja kärsimysten jälkiä, joita he olivat saaneet
kestää.
Oltuaan kaksi kuukautta Unyanyembessä pojat jatkoivat matkaa Soud ben
Saydin kanssa, joka kuljetti suurta karavaania rannikolle. Sultan ben
Ali ja monet muut arabit saattoivat heitä jonkun matkaa ja erosivat
sitten alakuloisina heistä toivottaen heille kaikkea hyvää elämän
varrelle.
Kolme kuukautta myöhemmin he kulkivat enemmittä seikkailuitta
hedelmättömän Ugogan halki, ja saapuivat sitten kitkerän veden --
Marenga M'kalin -- ystävälliseen erämaahan sivuuttaen seuraavana
päivänä Usagaran keitaat.
Kymmenen päivää myöhemmin he tulivat Makatatasangolle, ja pystyttivät
viikkoa myöhemmin leirin Simbamwennin, Jalopeurankuninkaan
kaupungissa, joka erikoisesti oli jäänyt poikien mieleen Nianin ja
Isan ikävän kohtauksen vuoksi. Isa paran, joka oli nyt kuollut!
Levättyään kaksi päivää Simbamwennissa jatkoi karavaani marssiaan,
ja seitsemäntenäkymmenentenä päivänä lähtönsä jälkeen Unyanyembestä
näkivät ystävämme Bagamoyon takaisilta kukkuloilta Sansibaria
ympäröivän meren ja sen ikuisesti hymyilevän pinnan, ja heidän
mielensä olivat niin liikuttuneet, etteivät he voineet sanoilla
tulkita tunteitaan. He nauttivat tästä näöstä kunnes se katosi, kun
he laskeutuivat jyrkkää rinnettä alas ja saapuivat merikaupunki
Bagamoyon lehtojen ja puutarhojen kautta sen kaduille, missä heitä
tervehdittiin niinkuin ainakin pitkämatkaisia matkamiehiä iloisin
huudahduksin, hymyilevin katsein ja sydämellisin kädenpuristuksin.
Jo seuraavana päivänä Soud ben Sayd nousi nuorien ystäviensä ja koko
karavaanin kera kahteen purjealukseen. Ankkurit nostettiin, purjeet
levitettiin ja laivat soljuivat myötätuulessa salmen poikki, joka
erottaa Sansibarin mannermaasta.
"Kotia kohti! Miten ihanaa!" huudahti Selim ihastuneena ja syleili
tunteittensa vallassa Abdullahia.
"Kotona! Vihdoinkin kotona!" sanoi Abdullah. "Meillä on ollut
monenlaisia kokemuksia, Selim, mutta me olemme oppineet monta
terveellistä läksyä. Kiitetty olkoon Allah! Hän on vain koetellut
meitä, jotta tulisimme paremmiksi ja puhtaammiksi, ja minä tahdon
koettaa hyötyä tästä opistani. Entäs sinä, Selim?"
"Allahin avulla minäkin!" Selim vastasi.
"Tiedätkö mikä koranin luku parhaiten soveltuu meihin?" kysyi
Abdullah.
"Mikä sitten?"
"Se, jossa puhutaan kirkkaudesta, ja jossa profeetta, jonka nimi
olkoon siunattu, sanoo: Auringon helteessä, yön pimeydessä ei
Jumalasi ole hyljännyt sinua eikä hän vihaa sinua. Eikö hän nähnyt
sinua isättömänä ja äidittömänä ja hoivannut sinua? Eikö hän tavannut
sinua eksyttävillä teillä ja johtanut sinua totuuteen? Eikö hän
nähnyt sinut köyhänä ja tehnyt sinut rikkaaksi? Sen vuoksi älä
sorra isätöntä, älä työnnä luotasi kerjäläistä, vaan julista Herran
hyvyyttä."
"Kuinka ihanaa!" sanoi Selim. "Älä sorra isätöntä voi tarkoittaa: älä
sorra orjia. Niin, tosia ovat koraanin sanat, ja ylistetty olkoon
Jumala, ainoa, ikuinen Jumala!"
"Amen", vastasi Abdullah. "On olemassa vain yksi Jumala ja Muhammed
on hänen profeettansa!"
"Amen", vastasivat nyt Simba ja Moto yhtä haltioituneina hetken
onnesta kuin Selim ja Abdullah.
Vihdoin Sansibarin ranta kohosi kuin smaragdi pyöreän safiirin
keskeltä, ja matkamiehet tervehtivät suloista saarta iloisin
huudahduksin. He lähestyivät yhä lähemmäksi, jokaista yksityiskohtaa
tarkattiin ja jokainen tuttu talo veti heidän silmänsä puoleensa.
Vihdoin laivat laskivat satamaan, Selim ja hänen ystävänsä lausuivat
jäähyväiset Soud ben Saydille ja pyysivät häntä käymään heidän
kodeissaan, sitten he laskeutuivat veneeseen ja soutivat rantaan.
Kun he astuivat kaupungin katuja pitkin, hohtivat heidän poskensa ja
silmänsä loistivat. Vastaantulijat kääntyivät katsomaan heitä, useita
tuttujakin he tapasivat, mutta eivät malttaneet -- näin lähellä
kotia -- pysähtyä keskustelemaan heidän kanssaan, vaan astuivat
nopeasti arabi-, hindu- ja neekerikorttelien läpi ja sillan poikki
ja saapuivat pian rikkaitten arabialaisten puutarhojen keskelle.
Päästyään kaupungin ulkopuolelle he alkoivat juosta, mutta lähellä
kotiaan he hiljensivät vauhtiaan kalpeina ja liikuttuneina.
Äkkiä huusi Abdullah:
"Tuossa, Selim, on minun kotini!"
Selim seurasi ystäväänsä ovelle, syleili häntä vielä kerran ja pyysi
häntä pian tulemaan luokseen, sitten hän Simban, Moton ja Nianin
seuraamana kiiruhti omaa komeaa kotiaan kohti.
Hän näki mangopuut, oranssilehdot, kaneelipuut ja solakat
ryytineilikkapensaat. Pian asuinrakennuskin kohosi suurena ja
valkeana puiden välistä. Hän näki ristikkoikkunat, joista hän usein
oli uneksinut Afrikan erämaissa ja pienen temppelin, jonka hänen
isänsä Amer oli rakennuttanut. Hetkeksi hänen katseensa kiintyi
mereen ja rantaan, jossa hänen isänsä ja tämän ystävät niin usein
olivat istuneet ja katselleet laineiden leikkiä, ja sitten hän
hyökkäsi portista sisään, kiiruhti pihan poikki, veistetystä ovesta
sisään, portaita ylös ja suoraan haaremiin, jossa näki naisen
ristikkoikkunan ääressä katselevan ulos. Se oli Amina, hänen äitinsä!
Amina kohotti katseensa ja näki poikansa, Selimin, joka oli palannut
kotiin neekerien maasta!
On mahdoton sanoin kuvata äidin ja pojan iloa, kun he nyt saivat
syleillä toisiaan pitkän eron jälkeen. Ensimmäisen liikutuksen
mentyä ohi Selim kävi istumaan äitinsä viereen ja alkoi kertoa
hänelle synkkää tarinaa suruista ja kärsimyksistä, vaivoista ja
pettymyksistä, monista ihmeellisistä seikkailuista ja vieläkin
ihmeellisemmästä pelastuksesta sekä Kalulusta, hänen rohkeudestaan,
uhrautuvaisuudestaan ja uskollisuudestaan. Äiti puolestaan kertoi
mitä kärsimyksiä hänellä oli ollut näinä kahtena vuonna. Selimin setä
oli tahtonut ostaa maatilukset Amerin poissaollessa, mutta siihen ei
Amina ollut suostunut.
Kaikki oli käynyt hyvin, ja Selim oli nyt hyvin rikas. Saatuaan
lisäksi Leilan myötäjäiset hän saattoi lukeutua erääksi saaren
rikkaimmista miehistä. Mutta Amina pyysi, ettei Selim ajattelisi
vielä naimista, hänhän oli vain kahdeksantoista vuoden vanha -- vain
poika -- ja Selim lupasi sen hänelle.
Kolmantena päivänä kotiintulonsa jälkeen Selim lähti isännöitsijänsä,
rehellisen muhamettilaisen hindun kanssa kaupunkiin ostamaan
vaatteita uskollisille palvelijoilleen ja heidän perheilleen. Simba,
Moto ja Niani seurasivat mukana. Matkan varrella hän pistäytyi
Abdullahin kotiin pyytääkseen ystäväänsä mukaansa.
Hän käväisi myöskin entisten leikkitovereittensa luona, jotka ottivat
hänet ilomielin vastaan, ja kaikki halusivat kuulla hänen kertovan,
miten paljon hän oli saanut kärsiä orjuudessa ja miten hän oli
päässyt sieltä vapaaksi.
Kaupungilla kulkiessaan saapui Selim sattumalta ystäviensä kera
orjamarkkinoille, missä joukottain onnettomia olentoja myytiin
eniten tarjoaville. Ostajia oli paljon -- voimakkaita, komeita
arabeja, varakkaita sekarotuisia arabeja sekä aina Intiasta saakka
tulleita muhamettilaisia, jotka kaikki tarkasti tutkivat kaupan
olevaa "tavaraa". Siinä oli kumpaakin sukupuolta, kaiken ikäisiä,
puolialastomia ja kokonaan paljaita. Tuskin ainoakaan näytti
terveeltä, useimmat olivat nälistyneitä ja heikkoja. Viime aikoina
oli tuotu suurin joukoin orjia Kilwasta, Mombasahista, Whindestä,
Saadanista ja Bagamoyosta. Kaikki olivat livahtaneet englantilaisten
risteilijöiden ja englantilaisten agenttien käsistä. Mutta täällä he
seisoivat sen talon ikkunoiden alla, jonka katolla liehui Englannin
lippu nuo onnettomat olennot, surkein "ihmiskarja", jonka yli aurinko
koskaan on paistanut.
Selim tunsi inhoa katsellessaan tuota näytelmää ja aikoi juuri
poistua paikalta, kun hän tuli luoneeksi katseensa orjaan, jota juuri
myytiin.
Kalpeana ja poissa suunniltaan hän kuiskasi tovereilleen:
"Pian, tätä tietä, kiiruhtakaa Allahin tähden!" ja hän veti muut
mukanaan huutokaupanpitäjän silmien alta. He pysähtyivät uteliaitten
ryhmän taakse.
"Mikä nyt, Selim?" Abdullah kysyi. "Oletko sairas?"
"Sairasko! En. Mutta näettekö orjaa, joka juuri aiotaan myydä?"
"Näemme", vastasivat kaikki.
"Niin totta kuin Allah on taivaassa, tuo orja on minun veljeni
Kalulu!"
"Kalulu!" huudahtivat he hämmästyneinä.
"Niin, Kalulu!"
"Wallahi, hän se on!" huusi Moto liikuttuneena. "Täällä ei ole
ketään muuta -- ei arabia eikä afrikkalaista -- joka pitäisi päätään
niinkuin hän. Se on watutalaisten kuningas! Sen minä voin vannoa!"
Näin sanoen hän aikoi kiiruhtaa paikalle Simban seuraamana, mutta
Selim huusi: "Allahin tähden, älkää liikahtako paikaltanne!"
"Minkä vuoksi? Eihän hän ole orja!" huusi Simba. "Arabialainen
karavaani ryösti hänet keskellä yötä, siksi että sen johtajat
pelkäävät päivän valoa aivan kuin varkaat. Moto, sinä olit oikeassa,
ja minä hakkaan sen varkaan pään poikki, vaikka Sansibarin sulttaani
sitä ennen hakkaisi minun pääni poikki. Anna minun mennä, Selim!"
"Hiljaa, Simba!" sanoi isännöitsijä. "Sinä vedät ihmisten huomion
meidän nuoreen herraamme. Minä ymmärrän, mitä Selim toivoo. Hän
tahtoo, että ostat tuon orjan. Oi, Afrikka on opettanut sinut
viekkaaksi!"
"Niin, mene sinä", Selim sanoi. "Tarjoa mitä hyvänsä, vaikkapa
tuhatta dollaria, mutta älä anna häntä kenellekään muulle. Me
odotamme sinua täällä."
"Älä ole huolissasi. Sinä et ole huomannut erästä asiaa, Selim. Minä
tiedän saavani hänet hyvällä hinnalla. Etkö näe, että hänellä on
käsiraudat? Hän kuuluu vaarallisiin. Ole varuillasi, Simba, niin että
huomaat, kun annan sinulle merkin. Sitä ennen et hievahda paikaltasi,
mutta kun minä nyökkään, astut esiin ja tartut häneen. Kun olen
maksanut hänestä rahat, on hän Selimin orja. Ja sinä, Selim, sekä
te muut, pitäkää Simbaa silmällä, ettei hän pilaa suunnitelmaani.
Ymmärrättekö?"
"Kyllä", vastasivat toiset.
Piilopaikastaan he näkivät isännöitsijän astuvan esiin ja asettuvan
ostajien pariin ja kuulivat huutokaupanpitäjän, voimakkaan miehen,
jolla oli turbaani päässä, huutavan kovalla äänellä:
"Halloo, arabit, Sansibarin pojat ja rikkaat miehet, katsokaa
tänne! Tässä on erinomainen orja Ututasta. Hän sanoo olevansa
Ututan kuningas (eräs katselijoista naurahti). Ja kuninkaat ovat
kalliita. ('Heistä tulee huonoja orjia!' huusi Selimin isännöitsijä.)
Tämän pojan hinta kohoaa korkealle. ('Sitä se ei tee', huomautti
isännöitsijä.) Katsokaa häntä tarkasti. Huomatkaa hänen silmänsä,
ne ovat kuin elävää tulta. Katsokaa pään asentoa. Katsokaa hänen
jäseniään, ne ovat notkeat ja kaunismuotoiset kuin varsan. Katsokaa
hänen rintaansa, siinä vasta on keuhkot, jotka kelpaavat kovaan
työhön. ('Työhön ei niistä ole, mutta erinomaiset juostessa', sanoi
Selimin isännöitsijä.) Katsokaa hänen hampaitaan. Avaa suusi, poika!
Etkö tottele, koira! Tästä saat! (Kauppias töytäisi häntä.) Katsokaa
hänen hiuksiaan! Ne ulottuvat pitkälle selkään. Tällaista orjaa ei
koskaan vielä ole nähty näillä markkinoilla. Tehkää tarjous, arabit.
Te rikkaat miehet, jotka tarvitsette orjaa, tarjotkaa jokin summa
parhaasta orjasta, mitä Sansibarissa koskaan on nähty."
"Mutta sanokaahan, miksi hänellä on käsiraudat? Onko hän yrittänyt
murhata herransa? Ja miksi hänellä on kaulavanne? Onko hän yrittänyt
karata?" kysyi Selimin isännöitsijä.
"Hiljaa!" huusi kaupittelija. "Tehkää tarjous."
"Kaksi dollaria!" huusi isännöitsijä ivallisesti nauraen.
"Kaksi dollaria! Vain kaksi dollaria! Tästä erinomaisesta orjasta!
Katsohan häntä, mies, ja tarjoa sitten sata."
"Viisi dollaria!" huusi toinen. "Viisi dollaria! Viisi, viisi, viisi,
viisi, viisi."
"Kuusi dollaria!" huusi isännöitsijä.
"Kymmenen dollaria!"
"Kaksikymmentä dollaria!" tarjosi isännöitsijä.
"Kaksikymmentä dollaria! Kuka tarjoo enemmän?"
"Kaksikymmentäviisi!" huusi toinen.
"Kolmekymmentä dollaria! Hän on enemmänkin arvoinen, mutta hän on
oikea paholainen. Näen sen hänen silmistään."
"Kolmekymmentä, kolmekymmentä, kolmekymmentä. Eikö kukaan tarjoa
enempää? Hän on enemmän arvoinen. Tarjotkaa enemmän, arabit!
Kolmekymmentä, kolmekymmentä. Ensimmäisen toisen -- kolmannen
kerran." Ja huutokaupan pitäjä nyökkäsi päätä isännöitsijälle, joka
astui esiin ja laski kolmekymmentä dollaria kullassa. Toinen pisti ne
taskuunsa ja sanoi nauraen:
"Tämä orja tappaa sinut ensi kerran nähdessään sinun nukkuvan. Varo
häntä. Olisin pahoillani, jos jonakin päivänä saisin kuulla, että hän
on leikannut kaulasi poikki."
"Älä ole levoton minun tähteni. Olen nähnyt hurjempien kesyttyvän.
Irrota vanne hänen kaulastaan ja vapauta hänen käsiraudoista."
"Oletko hullu?" kysyi huutokaupanpitäjä.
"En lainkaan, vapauta hänet vain kahleistaan!" vastasi isännöitsijä.
Kaulavanne avautui ja käsiraudat olivat juuri putoamaisillaan maahan,
kun isännöitsijä nyökkäsi päätään Simballe, joka hyppäsi kuin
jalopeura kansanjoukon läpi ja samassa, kun käsiraudat kilahtivat
maahan, lausui syvällä äänellään taikasanan:
"Kalulu!"
Orja, joka seisoi yhä lavalla, kääntyi kuullessaan tuon sanan. Hän
näki Simban tutut kasvot, sekä hänen takanaan kaksi hienosti puettua
arabialaispoikaa, joita hän ei tuntenut, mutta Moto ja Niani olivat
hänelle hyvinkin tutut. Hän horjahti ja olisi kaatunut maahan,
jolleivat Simban vahvat käsivarret olisi tarttuneet häneen, nostaneet
hänet alas lavalta ja kantaneet hänet arabialaispoikien luo.
"Kalulu, etkö tunne Selimiä?"
Hämmästynyt Kalulu tarkasteli hetken aikaa Selimin kasvoja. Hän
näki hänen hymyillen astuvan häntä kohti, ja Kalulu syöksyi hänen
luokseen. Siten ystävykset olivat tavanneet toisensa jälleen monen
kuukauden eron jälkeen. Abdullah ja kaikki muut saivat myös osansa
syleilystä läsnäolevien suureksi hämmästykseksi. He eivät voineet
ymmärtää, mitenkä arabit saattoivat alentua syleilemään orjaa,
joka pari hetkeä sitten oli ollut kahleissa ja tullut myydyksi
kolmestakymmenestä dollarista.
Mutta ystävämme eivät välittäneet läsnäolevien huomautuksista ja
ihmettelystä, vaan menivät suoraan erääseen puotiin, jossa myytiin
valmiita vaatteita. Arabialainen paita heitettiin Kalulun hartioille,
valkea vaate käärittiin hänen päänsä ympärille, ja Kalulu oli kuin
muuttunut. Selim antoi sittemmin käskyn isännöitsijälle hankkia komea
arabialainen puku Kalulua varten.
"Parin päivän kuluttua", sanoi Selim Kalululle, "olet yhtä hyvin
puettu kuin mikä arabi tahansa Sansibarissa, mutta nyt tahdon näyttää
sinulle äitini ja kotini. Kun olemme päässeet kaupungin ulkopuolelle,
voit kertoa meille tarinasi."
Ja Kalulu kertoi, miten hän oli joutunut arabien leiriin ja miten
hänet oli petollisesti vangittu ja pantu kahleihin.
"Alussa tein hurjaa vastarintaa, mutta he löivät ja pitelivät minua
niin pahoin, että olivat vähällä ottaa minut hengiltä. Samana yönä me
lähdimme kulkemaan ja olimme vain öisin liikkeellä, kunnes saavuimme
Unyanyembeen, jossa meitä säilytettiin pimeässä huoneessa. Parin
päivän kuluttua jatkoimme jälleen matkaa, joka päättyi meren rantaan.
Meidän saavuttuamme tähän saareen, pani arabi minut peltotyöhön,
mutta he eivät saaneet minua tekemään työtä. He löivät ja piiskasivat
minua joka päivä, mutta minä en tahtonut tehdä työtä, ja vihdoin, kun
hän huomasi, ettei hän tullut minun kanssani toimeen, lähetti hän
minut useiden muiden mukana myytäväksi. Siinä minun tarinani."
"Tiedätkö, että sinä olet minun orjani, Kalulu? Mutta kun minä
olin sinun orjasi, annoit sinä minulle vapauden ja suojelit minua
tekemällä veljesliiton kanssani. Nyt minä teen saman sinulle. Sinä
olet vapaa ja minä olen sinun veljesi, ja minun äitini on sinun
äitisi", sanoi Selim.
"Ja minun myöskin", sanoi Abdullah. "Selim ei saa pitää sinua yksin
omanaan. Äitini haluaa nähdä sinut. Tässä on hänen kotinsa, käy
sisään."
Selim ja Kalulu seurasivat hänen mukanaan portaita ylös, ja kun he
olivat riisuneet tohvelit jalasta, saattoi Abdullah heidät suureen
saliin. Sen seiniä pitkin kulki komea sohva, joka oli päällystetty
kallisarvoisella silkillä, jommoista Kalulu ei ollut unissaankaan
nähnyt, ja lattialla oli paksuja persialaisia mattoja.
"Niin, Kalulu, minun kotini ei ole yhtä komea kuin Selim," sanoi
Abdullah, "mutta se on parempi kuin useammat muut arabialaiskodit.
Odota hetken aikaa, niin käyn hakemassa äitini."
Ei kestänyt kauan, ennenkuin Abdullah palasi äitinsä kanssa, jonka
kasvot olivat ohuen hunnun peitossa. Mutta kun hän näki, että vieras
oli vain nuori poika, heitti hän harson silmiltään, astui hänen
luokseen ja kiitti häntä suloisella äänellä. Hän pyysi Kalulua
pitämään tätä kotia omanaan ja oleskelemaan siellä milloin ikänä
Selim vain saattoi luopua hänen seurastaan. Ja sitten hän poistui
jälleen omaan huoneeseensa.
"Sinä näet, Kalulu, että meidän naisillamme on toiset tavat kuin
sinun heimolaisillasi", sanoi Abdullah äidin mentyä. "Jos olisit
täysi-ikäinen mies, et koskaan olisi saanut nähdä hänen kasvojaan.
Mutta sinä olet jo siksi suuri poika, että äitini arasteli sinuakin.
Mutta minä puolestani tahdon vielä painostaa hänen sanojaan: tule
varhain tai myöhään, kaikki mitä me omistamme on sinun omasi."
"Nyt et saa pitää Kalulua kauemmin luonasi, Abdullah, mutta seuraa
meidän mukanamme minun äitini luo", sanoi Selim.
"Ei, Selim, veljeni Kalulu syököön ensin minun luonani, sitten käymme
kaikki yhdessä sinun kotiisi."
"Meidän päivällisateriamme on valmis. Minä tahdon, että Kalulu tapaa
minun äitini. Tule, Abdullah, meidän kanssamme, me palaamme sinun
luoksesi illalliselle."
Kun Abdullah huomasi, ettei Selimillä ollut rauhaa jäädä antoi hän
myöten, joskin se soti arabialaista tapaa vastaan. Hän lohdutti
itseään sillä, että he palaisivat illalla takaisin hänen kotiinsa ja
ilmoitettuaan siitä äidilleen hän seurasi Selimin ja Kalulun mukana.
Simba, Moto ja Niani odottivat oven ulkopuolella, ja kaikki lähtivät
nyt yhdessä Selimin kotiin.
Jos Abdullahin koti oli jo tehnyt suuremmoisen vaikutuksen Kaluluun,
niin ihmetteli hän vieläkin enemmän Selimin komeaa asuntoa. Pihamaan
loistavan valkea marmori, puhtaus ja järjestys, joka vallitsi
kaikkialla, hyvin puetut orjat, jotka avuliaina kiiruhtivat heitä
vastaan, leveät portaat, veistetyt ovet ja suuri eteishalli, kaikki
tuo saattoi nuoren päällikön aivan hengästyneeksi ihmetyksestä. Hänen
katseensa etsi Simbaa ja Motoa, mutta hän huomasi, että he olivat
pysähtyneet ovelle. Heidän ei ollut lupa astua ylempään kerrokseen,
jonne hänet nyt vietiin, ja Kalulun mieli tuntui hiukan levottomalta.
Selim ja Abdullah riisuivat eteisessä tohvelit jaloistaan ja
astuivat sitten suureen, korkeakattoiseen saliin, jossa oli paljon
kallisarvoisia esineitä.
Selim kääntyi Kalulun puoleen ja sanoi:
"Mitä Ututan nuori kuningas arvelee veljensä Selimin talosta?"
"Sinä olet suurempi kuin minä. Minulla on ollut monta tuhatta
sotilasta, jotka olivat valmiit täyttämään pienimmänkin käskyni,
mutta minä olen ensimmäinen kuningas Ututassa, joka on nähnyt
tämän kaltaisen talon. Minulla on ollut runsaasti norsunluuta ja
lukemattomia lehmiä, lampaita ja vuohia, mutta tällaista taloa ei
minulla koskaan ole ollut."
"Myöhemmin, Kalulu, kun me kaikki olemme varttuneet aikamiehiksi,
seuraamme sinua Ututaan ja pidämme huolta siitä, että pääset taas
oikeuksiisi, ja silloin voit saada kaikkea sellaista, mitä täällä
näet. Mutta me olemme vielä nuoria poikia ja meidän pitää oppia vielä
paljon, ennenkuin voimme taistella Ferodiaa vastaan. Siihen saakka
pyydän sinua jäämään tänne Abdullahin ja minun luokseni Sansibariin
ja pitämään minun kotiani omanasi. Odota hetken aikaa, minä käyn
kutsumassa äitiäni, Aminaa, jota sinun täytyy oppia rakastamaan."
"Minä pidän kaikesta, mikä on sinulle rakasta, Selim", vastasi Kalulu
ja kävi sohvalle istumaan.
Selim kolkutti äitinsä huoneiston ovelle, ja kun äiti tuli saliin,
suuteli hän kunnioittavasti hänen kättään ja vei hänet Kalulun luo.
Mutta kun äiti näki vieraan, mustan miehen, vetäytyi hän pois sanoen:
"Kuka tämä on, poikani? Mitä sinä ajattelet, kun päästät orjan
huoneeseen, minne vain arabeilla on lupa tulla? Ja minä olen
hunnutta! Hyi, poika!"
"Ei, rakas äiti, sehän on vain poika. Eikä hän ole mikään orja,
vaan minun veljeni", vastasi Selim hymyillen viitatessaan luokseen
Kalulun, joka näytti hämmästyneenä katselevan Aminan ihmeellistä
kauneutta.
"Sinun veljesi! Onko sinulla kaksi äitiä? Herrani Amer ei kertonut
minulle koskaan, että hänellä olisi ollut muita vaimoja, kuin mitä
tässä talossa asuu. Mitä ihmeellistä peliä tämä? Kuka tuo poika on?"
"Etkö sinä arvaa, äiti? Se on veljeni, Kalulu."
"Kalulu!" toisti äiti. Hänen kauniille kasvoilleen levisi hymy, ja
Kalulun luo astuen hän lausui tälle helliä sanoja niinkuin ainakin
äiti poikansa pelastajalle ja vapauttajalle.
"Tämä talo on sinun käytettävänäsi", lopetti hän. "Käske mitä haluat,
ja sinua totellaan. Minäkin, Selimin äiti, joka niin kauan surin
häntä kuolleena, osaan olla kiitollinen. Simba, Moto ja pikku Niani,
jotka ottivat osaa Selimin kärsimyksiin, ovat saaneet palkinnoksi
taloja ja puutarhoja, eikä Selim voi koskaan kylliksi kehua heidän
hyvyyttään. Mutta sinulle, joka olet saanut kärsiä niin paljon,
tahdon minä olla äidin asemassa, ja sinä olet tästä lähtien minun oma
Kaluluni."