Virralla. -- Vihdoinkin järvellä. -- Selim kehuu Liemban ihanuutta
ja Kalulu vastaa siihen. -- Matka järvellä. -- Selim ampuu seepran.
-- Selim ajaa hurjasti seepraa takaa. -- Myrsky järvellä. -- Taaskin
vankina.
Kolme tuntia sen jälkeen kun pimeys oli laskeutunut maahan, oli aika
ryhtyä siihen uhkarohkeaan tekoon, joka saattaisi heidät jälleen
ystäviensä luo. He eivät olleet kuulleet ainoatakaan rauhattomuutta
herättävää ääntä. Sammakot kurnuttivat ruohikossa ja krokotiilin
käheä mörinä kajahti metsässä, mutta mustan ibislinnun karhea huuto
oli kauan sitten vaiennut. Nyt oli aika lähteä matkaan, sillä
tähän aikaan yöstä eivät rauhalliset afrikkalaiset uskalla loitota
kylistään.
He löysivät helposti kanootin ja astuivat siihen varovasti sanaakaan
sanomatta. Simba ja Moto tarttuivat kumpikin airoonsa, työnsivät
veneen rannasta ja sousivat toisen rannan suojaan, jossa vene kulki
korkean ruohon ja puitten suojassa.
Kylän luona he lepuuttivat airojaan ja antoivat kanootin hiljalleen
soljua sen ohitse soutaakseen sitten jälleen varovaisesti eteenpäin.
Ja kun he olivat sivuuttaneet viljellyt maat, rupesivat Kalulu ja
Selim myös soutamaan, ja vene kiiti kaksinkertaisella vauhdilla
eteenpäin. Seutu oli nyt jälleen viljelemätöntä, ja kun Simba pani
koko jättiläisvoimansa liikkeelle ja Moto ponnisti lihastensa ja
jänteittensä koko voiman, oli vauhti kiivas, mikä näkyi parhaiten
nopeasti ohikiitävistä korkeista kaisloista ja puista. Tähdet
valaisivat heidän tietään, virta auttoi heitä eteenpäin, ja nopea
kulku -- viisi peninkulmaa tunnissa -- virkisti heidän mieltään.
Täten olisivat he yhdeksän tunnin soudun jälkeen seuraavana aamuna
kaukana kaikesta vaarasta, vaikkapa heitä ajettaisiinkin takaa. Sillä
elleivät seudun alkuasukkaat keksisi heitä ei kukaan saisi selville
heidän pakotietään, sillä he eivät jättäisi taakseen minkäänlaista
jälkeä.
Kaikkien mielestä tämä oli mainio tapa kulkea kotia kohti, sillä
vaikka he hetken aikaa lepuuttivatkin airojaan, niin ystävällinen
virta kuljetti heitä sittenkin lähemmäksi heidän päämääräänsä.
Kun aamu valkeni, ei missään näkynyt viljeltyä maata. Virran rannat
olivat korkeita, suurien puiden reunustamia ja ne viettivät jyrkkinä
veden rajaan. Virta yltyi vahvemmaksi, väliin se kuohui koskena
kallioiden ohi, ja myötäkäyminen antoi heidän aironvedoilleen yhä
suuremman voiman.
Vähitellen virta leveni ja sen kulku hiljeni. Korkea kaisla ympäröi
heitä joka puolelta, ja he iloitsivat siitäkin, sillä kalastajia
lukuunottamatta ei mikään heimo valitse asuinsijakseen niin
epäterveellistä seutua. Levättyään jonkun aikaa ja syötyään kuivattua
lihaa he jatkoivat matkaansa. Keskellä virtaa kohosi pitkiä,
hiekkaisia saaria, ja kaislikossa lepäili krokotiilejä paistatellen
kylkiään auringossa, mutta ne sukelsivat veden alle kuullessaan
airojen loiskeen ja nähdessään kanootin, joka häiritsi niiden rauhaa.
Ystävämme soutivat edelleen saarien ja hietasärkkien ohi ja kapeitten
kanavien läpi -- minne, sitä he eivät tienneet, eivätkä siitä
välittäneetkään, kunhan vain pääsisivät suurelle järvelle, jonne
olivat matkalla.
Päivällisen aikaan he pysähtyivät ja laskeutuivat levolle kanootin
pohjalle. Pimeän tultua he heräsivät virkistyneinä ja syötyään
jatkoivat taas kulkuaan.
He soutivat vielä tämänkin yön tähtien tuikkiessa lauhkeitten
tuulien virvoittaessa heidän ohimokaan, ja korkea kaislikko vilkutti
jäähyväisiksi eteenpäin kiiruhtavan kanootin jälkeen. Vesi loiski
pienin lainein sen kylkeä vasten ja muodosti sen taakse vaahtoavan
köliveden. Krokotiili mörähteli ja virtahepo korskui ja kaiku
toisti näitä kummia ääniä kuljettaen niitä soiden yli ja herättäen
unesta harmistuneet ja vastaankurnuttavat sammakot. Mutta soutajat
istuivat yhä ääneti kuin varjot kanootin halkaistessa tummaa vettä
ja kiitäessä nopeasti nyökkivien kaislojen välitse piittaamatta
vähääkään krokotiileistä tai sammakoista.
Aamu valkeni. Yölliset sumut hajosivat nousevassa auringossa, ja kas
-- he näkivät järven avautuvan edessään! Liemba järvi! Vihdoinkin! Ja
tähän saakka äänettömät soutajat ratkesivat riemuhuutoon luullessaan
päässeensä jo miltei matkansa päähän.
Mutta turvassa he eivät vieläkään olleet, heidän takaa-ajajansa
saattoivat olla heidän kintereillään, ja heidän oli pakko soutaa
vielä kauas ja kauan, ennenkuin he saattoivat sanoa olevansa
suojassa. Abdullah ja Niani asettuivat nyt Selimin ja Kalulun
paikalle soutamaan. Simba ja Moto olivat väsymättömiä.
Kahdeksan tuntia he seurasivat järven oikeanpuoleista rantaa,
mutta sitten he laskivat pienen saaren rantaan, piilottivat veneen
kaislikkoon ja nousivat maihin ja pusersivat toistensa käsiä, sillä
nyt he luulivat olevansa täysin turvassa.
"Oi, Kalulu, me olemme pelastuneet!" huudahti Selim ihastuneena ja
kävi nuoren päällikön viereen istumaan.
"Niin, tällä hetkellä kyllä, veljeni, mutta eikö Sansibariin ole
vielä pitkä matka?"
"Viiden kuukauden matka, mutta niinpiankuin olemme Usowassa, ei
meidän tarvitse pelätä mitään. Moto sanoo, että ihmiset ovat siellä
ystävällismielisiä arabeja kohtaan. Mutta eikö täällä ole ihanaa?"
kysyi Selim.
"On kyllä, mutta nouskaamme korkeammalle, jotta voimme katsella
ympärillemme", ehdotti Kalulu, "siellä voimme nukkua rauhassa ja ilma
on myöskin viileämpää kuin täällä."
Hetken kuluttua he olivat saapuneet saaren korkeimmalle kohdalle,
ja istuen varjoisan mimosapuun alla katseli Selim ihastuneena
ympärilleen ja osoitti Kalululle kaikkea sitä kauneutta, jonka hän
ympärillään näki.
"Katso, Kalulu", hän sanoi, "annahan kun sanon sinulle, mikä minusta
täällä on kauneinta. Katso Liemban vettä, miten kirkasta ja syvää se
on. Se on taivastakin sinisempää siinä kohdin, missä järvi on syvä.
Ja katso noita pieniä kumpuja rannoilla! Ne peilaavat itseään vedessä
aivankuin meidän turhamaiset naisemme nähdäkseen miten kauniita he
ovat. Näetkö miten ne muodoltaan muistuttavat watutamajoja? Mutta
olkikaton asemesta on taivaanhenki kattanut ne puilla ja lähettänyt
tuulet soittamaan niiden latvoihin ja oksiin. Ja kumpujen välissä,
Kalulu, on kiemurtelevia laaksoja, jotka katoavat harmaitten
kalliorotkojen vähin. Jos olisit lähempänä, niin kuulisit purojen
laulavan ja nauravan solistessaan kallioiden ja kivien yli Liemban
helmaan."
Hetken kuluttua hän jatkoi vakavammin:
"Tuo puiden ja purojen soitto kertoo meille arabeille taivaanhengen
hyvyydestä. Jos kuulosi olisi kyllin herkkä ja me molemmat
seisoisimme puiden siimeksessä laaksossa tuolla kaukana, niin
kuulisit sieluni ja sydämeni äänen laulavan yhdessä purojen ja puiden
kanssa. Ja samoinkuin sydämeni laulavat myös linnut. Eikö lintujen
laulu ole sinusta suloista, Kalulu?"
"Kuuntele, Kalulu, kuuletko syvän järven laulavan? Etkö! Minä kuulen
ja ymmärrän sen äänen. Kuuletko laineiden loisketta rantaa vasten? Se
on musiikkia minun korvissani, ja se tuo mieleeni vieläkin syvemmän
ja ihanamman laulun, jota meri Sansibarin rannoilla lauloi iltaisin
isälleni ja hänen ystävilleen, kun he istuivat ja ihailivat laskevaa
aurinkoa. Tiedätkö, Kalulu, noiden pienten laineiden äänet kajahtavat
minun korvissani ikäänkuin kaukaisten ystävien huokaukset ja ne
muuttavat mieleni puhtaammaksi ja paremmaksi, enemmän Allahin lapsen
kaltaiseksi, tuon suuren taivaanhengen, joka on luonut sekä sinut
että minut ja kaikki ihmiset. Ne täyttävät sydämeni rakkaudella ja
vievät minut lähemmäksi Jumalaa. Tänä hetkenä en tunne vihamielisiä
tunteita ketään kohtaan. En edes Ferodiaa. Tahdon unohtaa kaiken
sen pahan, minkä hän on tehnyt minulle ja omaisilleni. Sillä mitä
minä olen Allahin rinnalla, jonka näen kaikkialla luonnossa näissä
mahtavissa kallioissa, näissä äärettömissä metsissä, kummuissa ja
laaksoissa, rajattomassa taivaanholvissa, jonka yläpuolella Allahin
kultainen valtaistuin lepää."
Kalulu kuunteli ihmetellen Selimiä, joka intomielisin sanoin ja
katsein tulkitsi tunteitaan ja ympäröivän luonnon ihanuutta sekä
kiitollisuuttaan, kun hän nyt oli pelastunut viimeisestä vaarasta.
Kalulu, joka oli käytännöllisempi mieleltään, ei ymmärtänyt häntä,
vaan luuli, että hänen puheessaan piili taikavoima. Taikavoimia ja
loihtijan lahjoja hän ymmärsi ja niihin hän pani arvoa.
"Sinun sanasi", sanoi Kalulu, "herättävät minussa halun olla
arabialainen samoinkuin sinäkin. Olen kuunnellut puhettasi, Selim
veljeni, mutta minä en voi nähdä sitä kauneutta, josta sinä puhut.
Minä en kuule taivaanhengen, purojen, puiden enkä laineiden ääntä.
Mutta minä en ole arabi, vaan mtuta ja kuningas. Olen elänyt Urorin
ja Ututan auringon alla. Olen samoillut molempien näiden maiden
metsissä ja tasangoilla. Olen metsästänyt antilooppeja ja puhveleita,
olen etsinyt hunajaa ja asettanut ansoja linnuille. Olen oleskellut
laaksoissa ja uinut virroissa. Olen kiivennyt korkeita kallioita
ylös ja nukkunut monena yönä vuorilla, mutta en ole koskaan kuullut
säveliä kaikessa tässä."
"Mikä kansa rakastaisi enemmän soittoa kuin warorit ja watutalaiset",
jatkoi Kalulu. "Äitimme laulavat meille istuessaan tamarindipuun
varjossa ja tuudittaessaan meitä uneen. He laulavat viljavainioista,
työstä ja jokimatkoista, sodasta, suurista, kauan sitten kuolleista
kuninkaista ja juhlista, mutta he eivät laula koskaan linnuista
eivätkä veden äänestä. Me emme kuule koskaan sellaisia säveliä kuin
sinä. Heti opittuamme kävelemään astuvat jalkamme rummun tahdissa,
ja kun me vartumme suuriksi, rummutamme ja laulamme me päivät pitkät
ja yölläkin, kuutamossa. Meidän naisemme laulavat, meidän sotilaamme
laulavat ennenkuin he menevät taisteluun, me laulamme häissä ja
hautajaisissa. Aina ja alituisesti heimoni laulaa ja samoin teen
minäkin. Mutta en koskaan ole kuullut heidän sanovan, että vesi
laulaa ja että puut ja lehdet tai oksat laulavat. Sanotko sinä
kaikkien villien eläintenkin karjuntaa ja mörinää lauluksi?"
Hetken kuluttua Kalulu jatkoi jälleen:
"Ei, Selim veljeni, sinun taivaanhenkesi ei ole sama kuin minun.
Sinun opettaa sinulle vain valheita. Hän ei uskalla näyttäytyä,
hän tahtoo paistatella itseään auringossa, valtaistuimellaan.
Kovin kuuma lienee tuolla pilvien yläpuolella, ja kova kuumuus
tekee laiskaksi. Miksikä hän ei astu alas ja näyttäydy meille?
Meidän henkemme käy usein meidän luonamme. Yhtenä päivänä hän tulee
valkosiipisenä lintuna, toisena suurena korppina, jonkun kerran
karjuvana jalopeurana tai leopardina. Mgangan rukoilee häntä juomalla
taikajuomaa ja helisyttämällä kurpitsapulloja, ja hän antaa meille
sotaonnea tai runsaasti kankaita, helmiä ja norsuntorahampaita.
Jos hän on äkeissään, tappaa hän meidät tarttuvilla taudeilla tai
ärsyttää vihollisia vastaamme ja tekee meidät heikoiksi. Mutta hän ei
koskaan valehtele. Kun hyvä taikuri kysyy häneltä, vastaa hän aina,
ja tapahtuu aina hänen sanojensa mukaan."
Vieläkin Kalulu puhui:
"Sinä sanot, että sinun taivaanhenkesi on luonut sinut ja minut ja
kaikki ihmiset. Ehkä hän on luonut sinut ja arabit, sillä te olette
valkeita, mutta waroreja ja watutoja hän ei ole luonut. Me olemme
mustia, mustien vanhempien lapsia. Oletko nähnyt metsäkauriin käyvän
laitumella emänsä rinnalla? Samoinkuin ne tulevat maailmaan, samoin
myös watutain ja warorien lapset. Sinä sanoit kerran, että kun hyvät
arabit kuolevat, joutuvat he paratiisiin. Voihan se olla, sillä he
ovat valkeita ja sinun taivaanhenkesi suosii heitä. Mutta kun warorit
ja watutat kuolevat, lasketaan heidät syvään hautaan, yhdentekevää
ovatko he olleet hyviä vai pahoja, eikä heistä kuulla sen enempää,
siksi etteivät he ole enää elossa, että he ovat kuolleet. Sen ovat
taikurit ja viisaat miehet sanoneet minulle, ja minä puhun totta."
"Oi, Kalulu veljeni, sinä olet kuin ne, jotka eivät näe, siksi ettei
heillä ole silmien valoa, ja jotka eivät kuule, siksi että heidän
korvansa ovat suljetut. On varma, että Allah, taivaanhenki, on luonut
taivaan katokseksi ylitsemme ja maan vuoteeksemme, ja vaikka sinä
olet musta, niin on hän sittenkin luonut sinut samoinkuin minutkin.
Hän on luonut linnut, puut, vuoret ja laaksot. Hän antaa sateen
langeta maahan ja kaikkien hedelmien ja viljan kasvaa aikanaan meidän
hyödyksemme. Kun tulet Sansibariin ja olet oppinut meidän kieltämme,
saat nähdä, että minä puhun totta. Nyt sinun mielesi on kuin
aamuhämärä, mutta aurinko tunkeutuu esiin ja mustat pilvet hajoavat
sen valon tieltä. Samoin on pimeys haihtuva sinustakin. Mutta
älkäämme puhuko tästä enää, vaan käykäämme levolle, jotta voimme
yöllä taas jatkaa matkaamme."
Selim kävi makuulle, ja kun Kalulu oli turhaan yrittänyt käsittää
veljensä sanoja ja jo edeltäkäsin nähdä vilahduksen siitä valosta,
jota hän oli hänelle luvannut, laskeutui hänkin levolle.
Simba herätti heidät, seisoen heidän edessään kuin henkien maasta
saapunut jättiläisvarjo. Voimakas ravistus hävitti kuitenkin tämän
harhaluulon ja ilmaisi heille, että yö oli saapunut ja että Simba
herätti heidät, jotta he jälleen jatkaisivat matkaansa.
Kevyin askelin he kiiruhtivat rantaan rakkaan kanoottinsa luo ja pian
oli Mimosasaari hävinnyt yön varjojen pariin.
He pysyttelivät kaukana rannasta, jotta kalastajien veneet eivät
pidättäisi heitä. Yltympärillä oli syvää vettä, ja yläpuolella korkea
taivas tuhansine tähtineen, jotka valaisivat pakolaisraukkojen
tietä. Virkistääkseen tovereittensa mieltä viritti Kalulu Liemban
soutajanlaulun:
Vene vierii,
nopsaan kierii.
Ja aironvetojen kiihtymisestä hän huomasi, että laululla oli
tarkoitettu vaikutuksensa.
Kun aamu jälleen valkeni, tähystelivät he ympärilleen nähdäkseen,
näkyisikö missään asuntoja, mutta kun he huomasivat, ettei niin
ollut asian laita, soutivat he lähemmäksi rantaa, ja Simba, joka oli
keksinyt pienen lahdelman kahden kukkulan välissä, ehdotti, että he
nousisivat siellä maihin ja kävisivät metsänriistaa etsimässä, sillä
eväät alkoivat jo loppua.
He eivät olisi voineet valita sen parempaa paikkaa, sillä täällä
ei ollut kaislikkoa eikä meriheinää, jota muuten aina kasvoi
rannalla joensuun läheisyydessä. Rannalla kasvoi sen sijaan paljon
hedelmäpuita. Täällä oli kypsiä singwehedelmiä -- suuria kuin
luumut, mutta kirpeämmän makuisia -- sekä keltaisia mbembuja, jotka
muistuttivat pieniä persikoita. Kaikki hyökkäsivät heti hedelmien
kimppuun, niin nälkäisiä he olivat.
Syötyään kyllikseen ehdotti Kalulu, että Selim ja hän lähtisivät
yhteen suuntaan, Moto ja Abdullah toiseen ja Simba ja Niani jäisivät
vartioimaan kanoottia, ja kaikki hyväksyivät ehdotuksen.
Kalulu ja Selim lähtivät astumaan koillista kohti kiiruhtaen nopeasti
eteenpäin, Kalulu jousineen ja keihäineen ja Selim pyssy olalla. He
kulkivat hedelmämetsän halki näkemättä ainoatakaan metsäneläintä,
mutta kauempana he tulivat tasaiselle tantereelle, jossa kasvoi
yksinäisiä puita, ja siellä he näkivät seepraparven. Selim tähtäsi
kaunista eläintä, joka seisoi joukon etunenässä ja pää pystyssä
tarkasti heitä. Laukaus pamahti, ja komea eläin kiepsahti kumoon
toisten ilmaistessa suruaan ja levottomuuttaan kimakasti hirnuen ja
nelistäen pois metsämiesten luota, jotka nauraen kiiruhtivat ottamaan
haltuunsa saaliin.
Haavoittunut seepra makasi liikkumatta. Selim, joka luuli sitä
kuolleeksi, laski pyssynsä maahan ja jäi katselemaan kaunista
eläintä. Voimatta hillitä haluaan hän istahti sen selkään ja tarttui
sen harjaan kiinni.
"Mikä erinomainen ratsu tämä olisi!" hän sanoi Kalululle. "Miten
hauska, jos tällainen eläin veisi minut Sansibariin!" Mutta juuri kun
hän sai sen sanotuksi, kohosikin seepra jaloilleen -- niin nopeasti,
ettei Selim ennättänyt heittäytyä alas sen selästä-- ja kiiruhti
nuolen nopeudella toveriensa jälkeen.
Kalulu päästi kauhistuneen huudon, mutta hillitsi heti itsensä ja hän
sai ammutuksi nuolen pakenevan eläimen kylkeen.
Uusi haava kiihdytti pelästyneen eläimen yhä hurjempaan juoksuun.
Kalulu kuuli seeprojen iloisen hirnunnan, kun niiden johtaja palasi
takaisin. Hän näki niiden piirittävän sen ja katselevan epäilevin
katsein ratsumiestä, näki niiden hurjasti nelistäen hyökkäävän
Selimiä vastaan, suut auki, korvat höröllään ja jalat kohotettuina
potkuun. Kalulu näki haavoittuneen seepran katoavan muun lauman
mukana metsään, ja hän oli peloissaan valkoisen veljensä puolesta.
Toinnuttuaan ensi hämmästyksestään piti Kalulu silmällä suuntaa,
jonne seeprat olivat kadonneet, ja palasi sitten takaisin leirille,
missä Simba ja Niani odottivat metsästäjien paluuta. Hän kertoi
heille tapahtumasta ja pyysi Simbaa seuraamaan mukanaan seeprojen
jälkeen.
Niani itki surusta, mutta Simba käski hänen jäädä vartioimaan leiriä
ja kiiruhti Kalulun kanssa tasangolle. He pysähtyivät hetkeksi sen
puun alle, missä seepra oli maannut ikäänkuin kuolleena. Kalulu
osoitti, mihin suuntaan seepra oli nelistänyt, ja juoksujalkaa he
kiiruhtivat eteenpäin.
Kavioiden jäljet näkyivät selvästi pehmeässä maassa, ja he saattoivat
seurata parven kiivaita liikkeitä sen hyökätessä uskaliaan miehen
kimppuun, joka oli rohjennut nousta sen johtajan selkään. Ja he
saattoivat käsittää tuon vapauteen tottuneen joukon harmin, kun he
säihkyvin silmin ja harjat pystyssä kuopivat maata kavioillaan.
Sitten he ajattelivat, miltä Selimistä mahtoi tuntua, kun nuo hurjat
eläimet pärisevin sieraimin ja kiihkeästi hengittäen purivat ja
potkivat häntä hänen yrittäessään iskuin ja huudoin puolustautua
vastaan.
He kiiruhtivat eteenpäin sitä nopeammin, mitä enemmän ajattelivat
sitä johon Selim oli joutunut. Suuret veritäplät maassa todistivat
heille, että seepra oli varmaankin väsynyt, ja ennenkuin Kalulun
ja Simban voimat olivat aivan lopussa, näkivät he Selimin
vahingoittumattomana astuvan heitä vastaan.
Uupuneina kiihkeästä juoksustaan heittäytyivät Simba ja Kalulu maahan
heidän sydämiensä tykyttäessä hurjasti ja keuhkojensa tehdessä
rajusti työtä. Heidän päätään särki, mutta toinnuttuaan hiukan he
pyysivät Selimin kertomaan seikkailunsa. Niinpiankuin Seepra oli
horjahtanut ja kaatunut maahan, oli Selim hypännyt alas sen selästä
ja piiloutunut puun taakse, ja seepraparvi oli äänekkäästi hirnuen
hävinnyt metsään jättäen johtajansa oman onnensa nojaan.
Hetken kuluttua he lähtivät taas liikkeelle, leikkasivat kappaleiksi
seepran, joka oli tuottanut heille niin paljon vaivaa ja
levottomuutta, ja palasivat samaa tietä kuin olivat tulleetkin.
Auringon laskiessa matkamiehemme seisoivat jälleen saman puun
alla, josta kilpajuoksu oli alkanut, ja sen juurelta he löysivät
Selimin pyssyn, jonka hän typeryydessään oli laskenut kädestään.
Pian sen jälkeen he saapuivat leiriinsä, ja siellä Moto ja Abdullah
tervehtivät riemulla heitä. He puolestaan olivat tappaneet nuoren
puhvelilehmän.
He viettivät yön leirissä suoden itselleen hiukan lepoa viime päivien
vaivojen ja vastusten jälkeen.
Kun he seuraavana aamuna auringon noustessa jatkoivat matkaansa,
pysyttelivät he rannan läheisyydessä, jota he saattoivat nyt
tarkemmin tähystellä. He näkivät laineiden hyrskyvän kallioita
vasten, jotka kohosivat korkealle heidän päänsä yläpuolelle tai
kisaillen hyväilivät hiekkarantoja. He näkivät puroja, jotka
hiekkaisen maan läpi juoksivat järveen, ja suuria jokia, jotka
laskivat vetensä kaislikkojen ja ruohokasvien lomitse tähän suureen
sisämaanmereen. He ihailivat jättiläiskorkuista kaislikkoa, jonka
miekanmuotoiset lehdet kahisivat tuulessa ja loistivat kuin hienoin
silkki, ja jonka varret seisoivat niin tiheissä riveissä, että niiden
juurella vallitsi täydellinen pimeys. Mutta he kuulivat jalkojen
töminää sekä lintujen viserrystä ja hätäisiä huutoja.
He kulkivat niemien ja alankojen ohi, joilla kasvoi villejä
banaanipuita, öljypalmuja, tamarindeja, varjoisia sykomoreja ja
monihaaraisia mimosoja, ja kaikki nämä kummut ja laaksot, niemet ja
lahdet, joissa virtahevot leikittelivät ja krokotiilit laiskoina
ojentelivat suunnattomassa pituudessaan, olivat kauniit katsoa.
Sitten järvi kapeni. Molemmat rannat tulivat lähemmäksi toisiaan,
ja kova virta kuljetti heitä pohjoiseen päin vieläkin suuremmalla
järvellä. He jatkoivat matkaa sen oikeaa rantaa pitkin iloiten
siitä, että he nyt olivat saapuneet Ujijijärvelle. Silloin tällöin
he soutivat kylien ohi, ja öisin he lepäsivät syvällä kaislikossa
tai jossakin yksinäisessä saaressa kaukana ihmisasunnoista. Päivän
toisensa jälkeen he jatkoivat matkaansa häiriöttä, ja kaikki
luulivat, että he pääsisivät seikkailuitta Usowaan.
Mutta kuudentena päivänä sen jälkeen, kun he olivat saapuneet
suurelle järvelle, nousi myrsky ja ukkonen. Aallot vyöryivät
valkovaahtoisina, niin että kanootti, joka niin kauan oli kantanut
heitä, viskautui sinne ja tänne kunnes he luulivat menehtyvänsä.
Simba ja Moto tekivät ankarasti työtä airoineen ja koettivat suunnata
kulkunsa rantaan, mutta vahva tuuli teki kaikki heidän ponnistuksensa
tyhjiksi ja ajoi veneen yhä kauemmaksi ulapalle, ja laineet vuoroin
nostivat sen vaahtopäisille harjoilleen, vuoroin syöksivät sen
suoraan syvyyteen. Salamat leimahtelivat joka suunnalla ukkosenjyrinä
oli räjähyttää taivaan halki, ja sade virtasi tulvinaan. Tuuli ja
aallot ajoivat puoleksi vajonnutta venettä minne halusivat, eikä
ollut paljonkaan apua siitä, että poika parat ammensivat siitä
vettä voimainsa takaa. Kanootti ajautui nyt kaikista ponnistuksista
huolimatta sumun ja sakean sateen läpi asuttua rantaa kohti, ja kun
ilma hetkeksi kirkastui, huomasivat matkamiehemme joukon ihmisiä,
jotka olivat kerääntyneet rantaan katsomaan heidän kulkuaan.
Pelästyneet pakolaisemme ihmettelivät ketä nuo ihmiset saattoivat
olla ja miten he ottaisivat heidät vastaan. Mutta he eivät
ennättäneet ajatella sen enempää, ennenkuin jättiläisaalto heitti
Simban kädestä airon ja pyörähytti veneen ympäri, niin että seuraava
laine sattui siihen sivulta, nosti sen korkealle ilmaan ja heitti sen
ylös alaisin. Kolmas aalto viskasi sekä veneen että sen miehistön
rannalle, missä hetkeksi typertyneet miehet heti joutuivat rannalla
seisovien vangeiksi. Ne olivat wazavila- eli niinkuin arabialaiset
sanovat wazavira-kansaan kuuluvia paimentolaisia, jotka rakentavat
majansa Liemban rannoille, aina Usowasta Ututan rajoilla asti. Jos
pakolaisemme olisivat saaneet matkata rauhassa vielä kolme päivää,
olisivat he saapuneet Utowan ystävällisten asukkaiden pariin, mutta
melkein tämän alueen kynnyksellä he joutuivat huonomaineisten
wazavila-rosvojen käsiin.
Simba taisteli hurjasti vastaan, mutta hän enempää kuin toisetkaan ei
voinut vastustaa ylivoimaa. Heidät sidottiin jaloista ja käsistä ja
kuljetettiin vajaan, missä arabialaisten valkeat ruumiit herättivät
yhtä paljon hämmästystä kuin watutainkin parissa.
Näiden rosvojen päällikkö oli nimeltään Casema. Hänen heimonsa
lukumäärä, naiset ja lapset mukaanluettuina, teki kolmesataa. Noin
neljä kuukautta aikaisemmin he olivat lähteneet Benzanista, joka
sijaitsee Rungwa-joen pohjois- ja Usowan itäpuolella, ja sinne he
aikoivat nyt palata vankeinensa.
Simba ja Moto pääsivät tästä perille päällikön neuvotellessa väkensä
kanssa, ja he olivat varmat siitä, että saattaisivat päästä pakoon,
kunhan käyttäytyisivät vain viisaasti ja varovaisesti. Itse he kyllä
saattoivat hillitä itsensä, mutta he eivät olleet varmat kiivaasta
Kalulusta, joka varmaankin voisi tehdä jotain ajattelematonta,
tai ylpeistä arabialaispojista, jotka helposti saattoivat joutua
epätoivoon. Niani paran puolesta ei kenenkään tarvinnut pelätä, hän
oli syntynyt orjana ja saattoi helposti tulla jälleen tylsäksi kuin
orja, jolla ei ole mitään tulevaisuudentoivetta.
Taivas kirkastui pian, tuuli hiljeni ja laineet asettuivat. Voittajat
tulivat lähemmäksi tarkastamaan vankejaan. Peläten että he voisivat
saada apua järveltä käsin, päättivät nämä vielä samana iltana lähteä
matkaan ja kulkivat sisämaahan sidottuaan ensin vankiparat vahvoilla
nahkahihnoilla toisiinsa.
He kulkivat itää kohti, mutta niin perinpohjin mutkitellen, että Moto
vain vaivalla saattoi pysyä matkan suunnasta selvillä.
Päivällisen aikana he pysähtyivät syvällä metsässä, ja sotilaita
asetettiin vahtimaan vankeja, vaikka nämä olivat niin väsyneet päivän
vaivoista, ettei mitään vartioimista olisi tarvittu. He vaipuivat
pian uneen, vaikka hihnat hankasivat heidän kaulaansa ja ranteitaan.