Aamu aarniometsässä. -- Hyvä puhvelihäränjahti. -- Pikku Nianin
tarina. -- Simba ottaa Nianin pojakseen. -- Viidakon vastuksia. --
Matkan vaikeuksia.
Kun taivas alkoi punottaa ennustaen auringonnousua, alkoivat
matkamiehemme haukotella ja ojennella jäseniään, kunnes uni vihdoin
oli kaikonnut ja he nousivat ylös.
Heillä ei ollut telttoja koottavana eikä tavaroita järjestettävänä.
Heidän ei tarvinnut muuta kuin karistaa yltään multa ja ruoho, jolla
he olivat levänneet, ja lähteä marssimaan.
Ei mikään ole niin ihanaa afrikkalaisessa metsässä kuin
aamunsarastus. Siellä ei ole kasteen kostuttamaa korkeaa ruohoa, ei
kaislikkoa, jonka miekanmuotoisista lehdistä ryöppyää kokonainen
sadekuuro matkamiehen yli hänen astuessaan sen läpi, ei muuta kuin
pehmeää, ruskeaa lehtimultaa, johon jalat vajoavat kuin persialaiseen
mattoon. Niin kauan kuin vielä hämärtää, on kaikki metsässä
hiljaista, puut ja lehvät eivät liiku, kaikki ikäänkuin odottaa
päivän valkenemista. Mutta niin pian kuin valo tunkeutuu puiden
siimekseen, alkavat ne elää. Niiden korkeissa latvoissa käy suhina,
linnut alkavat visertää, merikotkan ja papukaijan ääni kuuluu ja
helmikana pyrähtää lentoon. Pian hyenankin jäähyväishuuto kajahtaa
metsässä, kun se pakenee pesäänsä karttaen rehellistä päivänvaloa.
Myös jalopeura karjuu viimeisen tervehdyksensä yölle, niin että metsä
kajahtaa. Nuoret hirvet ja antilopit kiiruhtavat laitumelle rehevän
ruohon kimppuun.
Matkamiehemme seurasivat ihastunein katsein hämärän muuttumista
päiväksi ja kiiruhtivat nopein askelin eteenpäin.
Kun he olivat marssineet tunnin ajan, pysähtyi Simba äkkiä ja
viitaten alavaan paikkaan vuoren rinteellä kuiskasi: "Puhveleita."
Kaikkien mielet jännittyivät. He tähystelivät Simban viittaamaan
suuntaan, mutta erottivat vaivoin vain joukon tummia pilkkuja pitkän
matkan päässä. Kaikki suuntasivat askeleensa siihen suuntaan Niani
kaikkein toimeliaimpana.
Kun he saapuivat alavan alueen reunaan, jakoi Simba joukkonsa kahteen
osaan neljänkymmenen metrin päähän toisistaan ja kehotti heitä
hiipimään elukoiden läheisyyteen kaikilta muilta suunnilta paitsi
tuulen puolelta, liikkumaan mahdollisimman äänettömästi ja ampumaan
vasta sitten, kun he kuulivat pitkän vihellyksen.
Onneksi tuuli oli läntinen, niin ettei heidän tarvinnut kiertää, ja
puhvelien ja matkamiestemme välillä kohosi useita pieniä kumpuja,
joita peitti korkea ruoho, kuten itse tasankoakin.
Epäonnistuminen olisi ollut hyvin harmillista, sillä tyhjin vatsoin
eivät matkamiehet olisi jaksaneet enää kauaksi kulkea ja ruoka oli
heille siis aivan välttämätöntä. Siksipä he lähestyivät eläimiä niin
varovasti kuin suinkin ryömien ruohon peitossa ja piiloutuen silloin
tällöin kumpujen taakse tai suurten palmujen varjoon.
Askel askeleelta ja henkeään pidätellen he hivuttautuivat yhä
lähemmäksi kohottaen silloin tällöin päätään nähdäkseen, miten
pitkälle olivat ennättäneet ja missä nuo muodottomat ja villit
eläimet olivat, joiden kimppuun he aikoivat hyökätä.
Kalulu, joka oli tottuneempi tällaiseen metsästykseen kuin Simba
tai Motokaan, suoriutui parhaiten. Hänen notkea, kevyt ruumiinsa
tunkeutui ruohon läpi yhtä helposti kuin antiloopin. Paljoa ennenkuin
hänen toverinsa olivat päässeet paikoilleen piiriin, oli hän tullut
niin lähelle puhvelihärkää kuin oli suinkin mahdollista, ja hänen
nuolensa oli jo valmiina jousessa, jotta hän heti merkin saatuaan
voisi ampua.
Muutamien minuuttien kuluttua -- Simba oli odottanut, kunnes kaikki
olivat perillä -- kuuli Kalulu vihellyksen ja kohosi pystyyn
silmäilläkseen ympärilleen. Simba seisoi hänen oikealla puolellaan
ja kauempana samalla puolella Moto. Abdullah oli parin metrin päässä
Kalulun takana ja tähtäsi samaa eläintä kuin hänkin. Selim oli
kauimpana vasemmalla noin kolmen- tai neljänkymmenen metrin päässä
nuoresta puhvelista. Kaiken tämän Kalulu näki yhdellä silmäyksellä ja
seuraavassa hetkessä hänen jousensa jänne laukesi ja Selimin, Simban
ja Moton pyssyt paukahtivat. Puhvelit karkasivat hämmennyksissään
joka puolelle.
Lauman johtaja, jonka kylkeen Kalulun nuoli oli tunkeutunut, oli
jo painanut päänsä alas hyökätäkseen vihollisen kimppuun, kun
Abdullahin laukaus pamahti aivan Kalulun takaa, niin että tämä painoi
vaistomaisesti päänsä alemmaksi. Puhveli horjahti -- kuula oli osunut
sen otsaluuhun -- mutta vain hetkeksi. Seuraavassa silmänräpäyksessä
se painoi päänsä alas, raastoi maata sarvillaan ja hyökkäsi hurjasti
mylvien nuoren päällikön kimppuun.
Mutta yhtä hyvin olisi peto voinut tavoitella savua. Yhdellä
harppauksella oli nuori mtuta väistänyt vaaran, ja kun puhveli
hyökkäsi ohi, jännitti Kalulu jousensa ja ampui suoraan sen sydämeen,
jolloin eläin kaatui maahan kuolinkouristuksissaan. Simba ja Moto
olivat ottaneet osalleen yhteisen puhvelin ja kahdella hyvin
tähdätyllä laukauksella he tekivät siitä lopun. Selimin ensimmäinen
laukaus oli murskannut hänen puhvelinsa etujalan, toinen oli osunut
vatsaan niin pahoin, että eläin mörisi tuskasta ja oksensi verta
-- varmat merkit siitä, että se oli kuoleman oma. Ennenkuin Selim
ennätti ladata uudestaan, horjahti puhveli, kaatui polvilleen ja
kierähti kuolleena kyljelleen.
Pikku Niani oli sillä välin puun taakse piiloutuneena seurannut
terävin katsein taistelun menoa, ja kun se hänen mielestään oli
nyt lopussa, astui hän esiin päästäen äänekkään riemuhuudon,
ikäänkuin hän yksin olisi kaatanut kaikki kolme puhvelia. Mutta sen
hyvän palveluksen vuoksi, jonka hän oli tehnyt heille, ei kukaan
malttanut hillitä hänen ylimielisyyttään, vaan kaikki nauroivat
hänelle, kun hän tanssi Kalulun ampuman puhvelin selässä. Mutta eipä
kestänyt kauan, ennenkuin tyhjät vatsat alkoivat äänekkäästi vaatia
ravintoa. Keihäät ja veitset otettiin esille ja parhaat lihapalaset
leikattiin irti. Kun kullakin oli niin suuri kantamus lihaa kuin hän
jaksoi kantaa, palasivat he metsään ja etsivät itselleen sopivan
piilopaikan, jossa saattoivat kaikessa rauhassa keittää ja syödä.
Varovaisuus oli tarpeen, sillä olihan vihollinen voinut kuulla heidän
laukauksensa.
Tunnin kuluttua he löysivät melkein samankaltaisen pensaikon kuin
se, missä he olivat viettäneet yönsä. Simba ja Moto sytyttivät
tulen, ja pojat vuolivat Kalulun johdolla teräviä seipäitä, joiden
kärkiin ohuet lihaviipaleet pistettiin. Ne paistettiin sitten tulella
kypsiksi. Sammuttaakseen pahimman nälkänsä he heittivät ohuita
lihapaloja myös suoraan tuleen, ja niin pian kuin ne olivat hiukan
kypsyneet, söivät he ne hyvällä halulla.
Sitten he veistivät vielä lisää seipäitä, rakensivat oikean halstarin
tulen yläpuolelle ja kuivasivat siinä runsaasti lihaa matkaeväiksi.
Ikäpuolella päivää he päättivät jatkaa taas matkaansa.
Kello kahden aikana lihat olivatkin valmiit, ja kukin otti taakan
kantaakseen. Sitten he lähtivät kylläisinä ja tyytyväisinä kulkemaan
jälleen etelää kohti.
Auringon laskiessa he pystyttivät leirinsä pienen järven rannalle,
rakensivat aitauksen kuivista oksista ja asettuivat ilta-aterialle.
Kaikki olivat hyvällä tuulella, ja Simba narrasi toiset nauramaan
lystikkäillä puheillaan.
Illallisen jälkeen Moto kaivoi esille lannevaatteensa suuresta
taskusta tupakanlehden ja palan kalkkia tarjoten Simballe osan.
Sitten hän kehotti Niania kertomaan tarinansa.
Hämmästyneenä ja niin mielissään, että hänen pienet mustat kasvonsa
aivan polttivat, vastasi Niani, ettei hän osannut mitään tarinoida.
Mutta kun Moto käski hänen kertoa olostaan vankeudessa, oli hän heti
valmis seuraamaan kehoitusta.
"Siinä ei ole paljon kerrottavaa", hän sanoi. "Tifum Byah otti
minut majaansa, ja minä sain palvella häntä, tuoda hänelle vettä ja
puhdistaa hänen piippuaan, ja kun Ferodia lähti pois Katalambulan
kylästä kovin suutuksissaan sen johdosta, etteivät Simba ja Moto
sallineet hänen viedä Selimiä mukanaan, täytyi minun seurata
Tifumia. Matkalla hän löi minua usein, ja kerran hän uhkasi hakata
pääni poikki, jollen pitänyt kiirettä. Olin kovin suruissani,
kaikki oli minusta aivan yhdentekevää, kun en saanut olla Selim
herran luona. Eräs orja, jonka he olivat anastaneet arabialaisilta,
koetti paeta, ja Ferodia antoi käskyn tappaa hänet. Kuusi miestä
heitti hänet maahan, yksi taivutti hänen päätään taakse ja toinen
leikkasi hänen päänsä poikki tylsällä veitsellä. En koskaan unohda,
miten hirveää se oli, kun hänen verensä pärskyi toisten kasvoille,
hänen ruumiinsa nytkähdellessä kuolinkamppailussa. Vaikkei Tifum,
joka seisoi vieressä ja nauroi, olisi tehnyt mitään muuta pahaa,
olisi hän ansainnut kuoleman. Matkan varrella ei tapahtunut mitään
muuta, kuin että joka päivä jotain orjaa pideltiin pahoin tai
piiskattiin. Matkalla kuoli luullakseni parikymmentä. Vihdoin me
saavuimme Ferodian kylään, joka ei ole lainkaan niin suuri kuin
Katalambulan, joskin hänellä on paljon lehmiä, lampaita ja vuohia.
Tifumilla on neljä vaimoa, jotka kaikki ovat rumia ja julmia, ja
he kohtelivat minua pahemmin kuin heidän herransa. He repivät
minua tukasta, nipistivät minua korvista ja poskista, löivät minua
ja panivat minut kantamaan vettä ja paimentamaan vuohia. Välistä
luulin, että menehtyisin, mutta Tifum vain nauroi, ja silloin pidin
viisaimpana olla oikein reipas. Kun Tifum huomasi sen, otti hän
minut pois heidän luotaan ja antoi minun palvella vain itseään.
Mutta koko ajan hän uhkasi leikata jonakuna päivänä pääni poikki ja
syödä minut, ja silloin hän avasi suunsa niin selkosen selälleen,
että minusta tuntui, kuin hän olisi voinut pistää minut suuhunsa
kokonaisena. Usein hän valitti sitä, ettei hän ollut saanut valkoista
orjaa -- senkin pakanallinen koira! Silloin hänen väkensä olisi
kunnioittanut häntä paljon enemmän. Eräänä päivänä me kuulimme, että
kuningas Katalambula oli kuollut ja Kalulu valittu kuninkaaksi.
Ferodia suuttui hirveästi. Hän uhkasi tappaa kaikki, jotka olivat
pitäneet Kalulun puolta, ja seuraavana päivänä hän keskusteli
heimon vanhimpien kanssa ja lähti suuren joukkueen kera kulkemaan
Katalambulan kylää kohti. Tifum otti minut mukaansa ja minä sain
kantaa hänen keihästään, riisipussia sekä kurpitsapulloa. Koko ajan
minä tuumin, miten saisin kylään päästyäni ilmaistuksi Simballe ja
Motolle Ferodian aikeet. Mutta Tifum jätti minut Meroenin kylään,
enkä voinut tehdä mitään. Sinä yönä, jolloin petos oli suoritettava,
koetin jälleen päästä Simban ja Moton puheille, mutta turhaan, ja kun
saavuimme Katalambulan kylään, oli Ferodia siellä jo herrana. Lopun
te tiedätte. Minä näin teidät kaikki sidottuina, ja olin vähällä
purskahtaa itkuun, mutta Tifumin vuoksi en uskaltanut. Koko ajan
tuumin miten voisin teitä auttaa. Samana päivänä, jolloin Soltali
poltettiin metsässä, kuulin Tifumin vannovan, että hän seuraavana
päivänä hakkauttaisi Kalulun pään poikki ja että Selimin kävisi
samoin, yhdentekevää suostuisiko Ferodia siihen vai ei. Silloin minä
suutuin. Naura sinä, Simba, jos haluat, mutta sydämeni oli musta, ja
minä katselin Tifumin veistä ja toivoin, että voisin sillä lävistää
hänen kurkkunsa. Odotin kunnes ilta pimeni, ja silloin kuulin Tifumin
surkeasti valittavan. En luullut hänen koskaan vaipuvan uneen, mutta
vihdoin hän sentään nukkui, ja minä varastin hänen veitsensä ja tulin
teidän luoksenne, Selim herra. Muuta ei Nianilla ole kerrottavana."
"Reipas poika, oikein reipas poika!" huudahti Moto, mutta Simba
ojensi käsivartensa, nosti Nianin ylös, painoi hänet rintaansa vasten
ja kuiskasi hänen korvaansa helliä sanoja, jommoisia Niani ei koskaan
ollut kuullut. Pojan silmät kyyneltyivät, ja kurkussa tuntui niin
kumman paksulta, ikäänkuin hän olisi ollut tukehtumaisillaan.
Ja hänen herransa Selim, joka oli niin paljon korkeampi sekä Niania
että kaikkia muita ja jolla oli niin kaunis äiti Sansibarissa, hän
katsoi Niania niin lempeästi hymyillen, ettei pojan ihailulla ollut
rajoja. Ja sitten hän lausui suloisella äänellään: "Tule nyt minun
luokseni, tule Selimin syliin, pikku Niani!" Ja nuori herra sulki
syliinsä ja suuteli tuota pientä veitikkaa, joka oli saanut kasvaa
kenenkään koskaan välittämättä hänestä.
"Äitini on kiittävä sinua", sanoi Selim ja laski kätensä pojan pään
päälle. "Muistathan sinä hänet?"
"Oi, kuinka minä koskaan voisin unohtaa hänet tai teidät?" Niani
huudahti, ja kyyneleet vierivät pitkin hänen poskiaan.
"Sinuttele minua, Niani. Sinä et ole enää orja, vaan minun ystäväni,
samoinkuin Simba ja Moto."
"Niin, herra, mutta Simba ja Moto ovat suuria ja kilttejä, minä olen
pieni ja paha. Ehkäpä teen jonakin päivänä jotakin ilkeää, niin ettet
tahdo enää olla minun ystäväni."
"Kun se päivä koittaa, tahdon muistella erästä pientä poikaa, joka
tuli palvelemaan minua ja hiipi keskellä yötä leirin läpi, jossa
kaikki olivat pahoja ja pelkäsivät Soltalin henkeä. Tuon hyvänteon
muisto pakottaa minut sanomaan: Anna anteeksi Nianille, sillä hän
pelasti sinun henkesi."
"Niani tahtoo koettaa olla hyvä, sillä hän rakastaa herraansa", sanoi
poika.
Myöskin Abdullah tarjosi ystävyyttään Nianille, ja Simba lupasi
vieläkin enemmän.
"Tästä illasta alkaen saa Niani pitää minua isänään, koska hänellä
ei ole isää eikä äitiä. Meidän herramme Selim, samoin Abdullah ja
Moto ovat hänen ystäviään, ja kun Niani tulee suureksi, antaa Selim
hänelle vaimon, talon ja puutarhan, ja siellä hän saa elää pienten
Nianiensa kanssa."
Tämä herätti yleistä iloa, ja kaikki laskivat leikkiä Nianin
lapsista, kunnes oli aika mennä levolle.
Tulen annettiin nyt sammua. Pimeä yö vallitsi synkässä metsässä,
tuuheat oksat huojuivat hiljaa nukkuvien yläpuolella, ja tuikkivat
tähdet levittivät valoaan heidän vuoteittensa yli.
Kuusi kokonaista päivää he marssivat etelää kohti, eikä metsä ollut
vieläkään loppunut. Joka päivä he ampuivat tuoretta metsänriistaa ja
kuivasivat osan lihasta, jotta heillä tarpeen sattuessa olisi ruokaa
varattuna.
Seitsemäntenä päivänä arveli Kalulu, että he voisivat nyt kääntää
kulkunsa länttä kohti ja kolmen päivän marssin jälkeen varmaankin
saapuisivat Liemban rannalle.
Niin pian kuin he alkoivat kulkea länteen päin, joutuivat he
aarniometsän ikuisesta varjosta ja rauhasta viidakon kuumuuteen ja
vaivoihin. Kaktuskasvien mädännyt haju kiusasi heitä ja oksaiset
orjantappurapensaat vaikeuttivat heidän kulkuaan. Ilma oli täynnä
hapanta yrttien hajua, joka aiheutti yskää, ja jos he olivat
kajonneet johonkin myrkylliseen lehteen ja koskettivat sitten
epähuomiossa kasvojaan, paisuivat heidän nenänsä ja huulensa. Okaiset
köynnöskasvit pistivät heitä jalkoihin tai takertuivat heidän
ruumiiseensa ja saivat aikaan vertavuotavia haavoja. Nämä vastukset
olivat kuitenkin vähäisiä verrattuina muihin vastoinkäymisiin. Koko
maaperä oli täynnä haljenneitten siemenkotien kuoria, joissa on yhtä
runsaasti piikkejä kuin metsäsian harjassa. Ajatelkaahan, miltä
tuntuisi kulkea avojaloin sellaisessa metsässä, joka on ikäänkuin
kylvetty täyteen pieniä metsäsikoja, ja teidän on pakko myöntää,
että tuska on yhtä suuri, kuin jos kävelisi hehkuvilla hiilillä.
Ystäviemme oli tuon tuostakin tuskasta irvistäen pysähdyttävä
vetämään jaloistaan teräviä okaita.
Kuuma ja haljennut maa tuotti vielä monta muutakin ikävyyttä. Kovan
kuivuuden johdosta se oli täynnä teräväreunaisia rakoja ja halkeamia,
joihin helposti saattoi kompastua, ja varomattomat arabialaispojat
kompastuivat vähän väliä, kun eivät alituisesti katsoneet eteensä.
Kaiken tämän yläpuolella paahtoi aurinko peloittavan kuumana.
Ei ainoakaan tuulenhenki raikastuttanut ilmaa eikä ainoakaan
ystävällinen puu suonut heille suojaa. Heistä tuntui kuin heidän
alastomat ruumiinsa olisivat tulleet eläviltä paistetuiksi heidän yhä
kulkiessa eteenpäin. Ja auringon paahde, maan kuumat höyryt, pistävät
oksat ja marssin vaivat lisäsivät janoa, joka heitä kiusasi hien
valuessa pitkin heidän ruumistaan.
He ajattelivat ihanaa varjoa, jota metsä oli heille suonut, ja he
olisivat toivoneet, että sitä yhä olisi jatkunut. He ajattelivat
kirjavien lintujen viserrystä ja kaikkia muita iloja, jotka he olivat
nyt saaneet vaihtaa kuumaan tasankoon ja viidakon vaivoihin. Mutta
kotimatka oli tuottava heille vielä monta koettelemusta, ja heidän
täytyi kestää ne, jos he halusivat vielä kerran syleillä ystäviään,
jotka odottivat heitä Sansibarissa.
He saapuivat illan suussa lammen rannalle, jonka vesi oli
kalkinväristä ja mutaista. Poljettu maa sen ympärillä todisti, että
eläinten, jotka kulkivat epäystävällisen tasangon yli pohjoispuolella
oleville laidunmaille, oli tapana käydä täällä, ja sen vastenmielinen
väri johtui siitä, että nämä janoiset petoeläimet olivat syöksyneet
siihen saadakseen sammuttaa janoaan. Jossakin määrin tuo vesi saattoi
sittenkin lievittää heidän tuskiaan.
Kun he seuraavana päivänä jatkoivat matkaansa, oli heille uusia
vaivoja varattuna. Viidakko oli loppunut, ja sen sijaan levisi heidän
eteensä puuton tasanko, jota peitti edellisen kesän korkea, kuiva
heinä. Astuttuaan useita tunteja, he huomasivat, että tasanko yhä
aleni, ja Kalulu väitti, että he olivat nyt saapuneet eteläpuolella
Liembaa oleville niittymaille; Simba ja Moto yhtyivät ilomielin tähän
arveluun. Mutta heidän saavuttuaan vielä kauemmaksi länteen, näytti
maa jälleen kaukana taivaanrannassa kohoavan, vaikka heidän tiensä
laskeutui laskeutumistaan. Pian oli hyvin vaikea päästä eteenpäin.
Luja maa juuttui pehmeämmäksi, ja siinä kasvavat kaislat muodostivat
yksinäisiä turpeita, jotka heilahtivat heidän allaan, kun he
loikkasivat toiselta turpeelta toiselle.
Kahden tunnin väsyttävän kulun jälkeen he saapuivat liejuiselle
maalle, joka pinnaltaan tuntui hyvinkin kiinteältä. Mutta niinpian
kuin he astuivat sille, vajosivat he usein vyötäisiään myöten pahalta
haisevaan sotkuun, jonka kostea multa ja mädännyt ruoho muodosti
ja jossa pieniä öljymäisiä kouruja kulki. Kaislan miekanmuotoiset
lehdet haavoittivat heidän paljaita ruumiitaan, ikäänkuin niitä olisi
viilletty partaveitsellä, ja heidän rinnastaan ja jäsenistään vuoti
verta. He näyttivät kovin surkeilta, kun he vihdoinkin pääsivät tästä
suomaasta lujemmalle pohjalle, sillä heidän ruumiinsa oli kokonaan
mustan liejun peitossa, joka auringossa pian kuivui ja kovettui
likaisen harmaaksi kuoreksi.
Mutta he jatkoivat pelottomasti matkaansa kunnes saapuivat
kukkulalle, joka aamusta alkaen oli häämöttänyt taivaanrannassa.
Koska oli ilta, laskeutuivat he siellä levolle, ja he olivat niin
väsyneitä vaivalloisesta päivämarssistaan, etteivät ajatelleet edes
janoaan.
Varhain kolmannen päivän aamuna he jatkoivat taas matkaansa ja
katselivat alakuloisina ääretöntä tasankoa, joka aaltoili kuin meri
heidän edessään ja näytti ennustavan, että tämä päivä tulisi olemaan
yhtä rasittava kuin eilinenkin. Niin pitkälle kuin silmä kantoi
näkivät he edessään kumpuja ja harjuja, jotka olivat vaaleanharmaan,
kuivan ja palaneen heinän peitossa. Koko kolmas päivä kului heidän
vaeltaessaan tämän surullisen maan halki länttä kohti.
Neljäntenä päivänä Kalulu johti heitä leveää vuorenharjannetta
pitkin, joka kulki luoteista suuntaa ja josta heillä oli laaja
näköala yli koko seudun. Silloin tällöin heidän täytyi laskeutua
laaksoon, mutta he nousivat pian taas ylemmäksi. Iltapuolella kohtasi
heitä iloinen näky: synkkiä vuoria, joiden luo Kalulu arveli heidän
voivan saapua seuraavana päivänä.
Viidennen päivän iltana he pystyttivät leirinsä vuoren rinteelle,
kirkkaan joen partaalla kasvavaan bambulehtoon, jonka vihreät lehdet
muodostivat mieluisan vastakohdan kuivalle heinälle. Senjälkeen he
kulkivat tuuheiden metsien halki, ohi vuorien ja yli syvien kuilujen,
kunnes saapuivat vihreille niittymaille, joilla kasvoi yksinäisiä
puita. Kaikkina näinä päivinä he olivat laskeutuneet hitaasti, mutta
varmasti sitä järveä kohti, jota he etsivät, ja mehevästä ruohosta
päättäen he eivät voineet enää olla kaukana siitä. He asettuivat
leiriin, lämmittivät viimeisen kuivan lihan ja lohduttivat toisiaan
sillä, ettei täällä tarvinnut kauan etsiä metsänriistaa.
Keskiyöllä he heräsivät jalopeuran karjuntaan, joka kuului aivan
läheltä, ja niin pian kuin Moto oli ennättänyt koota ajatuksensa,
sanoi hän:
"Mitä minä sanoin? Tiesinhän minä, että tällaisella seudulla täytyy
olla paljon metsänriistaa, ja samaa ilmaisee tuokin karjunta.
Jalopeura oleskelee vain sellaisilla seuduilla, missä se voi saada
ruokaa. Pidä pyssysi valmiina, Selim, sillä jos rosvo on hyvin
nälkäinen, hyökkää se meidän kimppuumme."
"Minä näen sen", sanoi Kalulu. "Ettekö huomaa mustaa olentoa tuon
puun luona? Se pysähtyy ja katsoo tänne."
"Hiljaa", varotti Simba, "se lähestyy. Tähtää tarkasti, nuori herra."
"Ammunko nyt?" kysyi Selim kuiskaten.
"Ei, ei, ei!" Moto vastasi. "Odota, kunnes käsken. Luodin täytyy
tunkeutua jalopeuran pään läpi, sillä ei riitä, että se vain
haavoittuu."
He saattoivat melkein kuulla sydäntensä sykkivän odottaessaan aivan
liikkumattomina puun juurella hurjaa ja mahtavaa rosvoa, joka Afrikan
metsissä öisin etsii kenen se voisi niellä. Oli onni, että se oli
ilmaissut tulonsa karjunnalla, sillä jos jalopeura olisi äkkiä
hyökännyt matkamiesten kimppuun, olisi pelko jähmettänyt heidät. He
eivät kuulleet enää ainoatakaan ääntä, näkivät vain, miten suuri,
tumma ruumis hitaasti lähestyi heitä. Hetken kuluttua jalopeura
pysähtyi jälleen, ja he kuulivat ruohon kahinaa -- eläin kai pieksi
häntäänsä ja näkivät kaksi kiiluvaa täplää, joihin Selim nyt tähtäsi.
Moton käsi lepäsi kuitenkin hänen olkapäällään ja esti häntä
ampumasta.
Hetken seisoi jalopeura liikkumatta ja tuijotti miehiin, joiden se
tiesi kyyköttävän puun alla. Sitten se käännähti vasemmalle aikoen
kiertää ympäri, mutta Selim käänsi samalla pyssyään ja tähtäsi koko
ajan molempiin kiiluviin täpliin. Äkkiä jalopeura pysähtyi jälleen ja
päästi kovan karjunnan, joka jähmetytti matkamiesten veren. Niani ja
Abdullah hiipivät Simban ja Moton taakse, jotka nostivat myös pyssyn
poskelleen siltä varalta, että Selimin voima pettäisi ratkaisevana
hetkenä. Jalopeura kyykistyi nyt maahan, ja Kalulu kuiskasi Motolle,
että peto valmistui hyökkäykseen.
Sana "piga" -- tulta -- kajahti niin terävästi ja käskevästi, että
kolme pyssyä pamahti samalla hetkellä, ja he näkivät tulen valossa
jalopeuran kohoavan takajaloilleen. Hurja karjunta ja kumea tömähdys
ilmaisi tuskallisille metsämiehille, että hyökkäys oli keskeytynyt ja
että jalopeura joko oli henkitoreissaan tai kuollut.
He kokosivat hehkuvat hiilet nopeasti yhteen, heittivät kuivia oksia
tuleen, niin että syttyi kirkas liekki, ja sen valossa he näkivät
jalopeuran makaavan oikealla kyljellään ja sätkyttelevän yhä vasenta
etukäpäläänsä leuat, valkeat hampaat, ulos riippuva kieli ja pää
melkein murskaantuneina kolme kuulaa oli yhtä aikaa tunkeutunut sen
aivoihin.
"Haa, ahnas peto!" huusi Niani innoissaan. "Sinä aioit syödä Nianin
suuhusi, mutta isä Simba, Selim ja Moto antoivat sinulle kyytiä.
-- Ei suinkaan se enää koskaan voi karjua, päällikkö?" kysyi hän
Kalululta.
"Ei, poikaseni", vastasi tämä arvokkaasti, "nyt se ei voi enää
samoilla metsässä eikä pelottaa antilooppeja karjunnallaan sydänyön
aikaan. Voit nukkua rauhassa, Niani."
Toiset rauhoittivat myös Niania leikillisin sanoin, ja Moto ehdotti,
että kaikki muut kävisivät levolle ja hän yksin valvoisi siltä
varalta, että kuollut jalopeura houkuttelisi toisia paikalle.
Kun taivas alkoi idässä valjeta, herätti Moto toverinsa, jotka heti
sytyttivät tulen lämmitelläkseen kylmän yökasteen jälkeen. Kalulu
leikkasi jalopeuran kynnet, jotka hän antoi Selimille, Simballe ja
Motolle. Neljännen käpälän hän aikoi antaa Abdullahille, mutta kun
tämä kieltäytyi ottamasta sitä vastaan, piti hän sen itse.
Simba otti tuuhean harjan, leikkasi sen kuuteen yhtä suureen osaan
ja jakoi ne kaikkien kesken. Sitten hän ehdotti, että matkaa
jatkettaisiin ja metsänriistaa pidettäisiin tarkoin silmällä.
Tunnin kuluttua Simba näki kauriin, jonka hän ampui. Toverit
ennättivät hänen luokseen juuri parahiksi kuullakseen, kuinka hän
muhamettilaiseen tapaan hurskaasti lausui: "Bismillah", ennenkuin
leikkasi kauniin eläimen kurkun poikki.
Sillä välin kun he paistoivat lihaa ehdotti Moto, että he lepäisivät
tämän päivän pitkän matkansa vaivoista, mutta Simba ja Kalulu
tahtoivat jatkaa matkaa, kunnes he pääsisivät Liemban rannalle. Selim
kannatti Kalulun mielipidettä, mutta Abdullah ja Niani, jotka olivat
kovin väsyneitä, olivat samaa mieltä kuin Moto.
He lepäsivät päivälliseen saakka, jolloin Niani ja Abdullah olivat
jälleen siksi reippaat, että saattoivat kulkea eteenpäin.
Heidän lähtiessään matkaan näytti maisema heistä yhtä kauniilta
kuin silloin, kun se ensi kerran avautui heidän silmiensä eteen,
ja he näkivät kaukana puhvelihärkiä ja antilooppeja, jotka kävivät
mehukkaassa ruohikossa laitumella.
Siellä täällä avarien niittyjen keskellä kohosi korkea tamarindi,
silkkiäispuu, ryhmä komeita palmyrapalmuja, matala pensaikko,
orjantappuratiheikkö tai mimosalehto, jotka antoivat maisemalle yhä
suuremman viehätyksen.
Heidän päittensä yläpuolella leijailivat haukat ja kotkat tähystellen
terävin silmin saalista pienempien lintujen viserrellessä pensaikossa
ja puiden oksilla.
Maisema teki niin rauhallisen ja mieluisan vaikutuksen, että
arabialaispojat toivoivat sen ulottuvan aina Sansibariin saakka.
Poika parat! Se oli luonnollinen toive kaikkien niiden vastusten
jälkeen, joita he lyhyenä oloaikanaan Afrikassa olivat saaneet kokea.
Mutta ei olisi tarvittu muuta kuin että Ferodia olisi ilmestynyt
viidenkymmenen sotilaansa kera heidän silmiensä eteen, jotta tämä
rauhallinen, suloinen maisema olisi muuttunut kauhun paikaksi,
sellaiseksi että viidakko ja puuton tasankokin olisi tuntunut
paratiisilta sen rinnalla.
Heidän istuessaan illalla tulen ääressä arveli Kalulu, ettei näin
viljava ja rikas seutu voinut olla asukkaita vailla, ja hän otaksui,
että koska he nyt nopein askelin lähestyivät järven rantaa, saisivat
he varmaankin seuraavana aamuna tai myöhemmin päivällä nähdä
viljellyn maan ja asutuksen jälkiä. Heidän kuljettuaan seuraavana
aamuna pari tuntia, huudahti Simba, joka marssi joukon etunenässä,
että hän näki viljavainion. Tämä sanoma pelästytti ensin nuorempia,
mutta vähitellen he rauhoittuivat ajatellessaan, että Ferodia oli
kaukana heistä ja etteivät nämä ihmiset ehkä koskaan olleet kuulleet
puhuttavankaan tuosta hurjasta ja kauhistuttavasta miehestä.
He kiersivät viljavainion ympäri ja saapuivat tunnin kuluttua
ruskealle ja syvälle joelle, joka oli noin kahdenkymmenen jalan
levyinen ja juoksi pohjoista kohti. Tunkeutuessaan tiheän, pitkän
ja jäykän ruohon läpi, jota kasvoi rannalla, päästi Niani äänekkään
huudon osoittaen esinettä, joka oli piilotettu rantaan. Kalulu palasi
takaisin katsomaan, mitä se oli, ja näki kaksihankaisen kanootin. Hän
ilmoitti heti uutisen toisille, ja kaikki kerääntyivät yhteen pitäen
hiljaisen neuvottelun. Mutta Moton mielestä oli kovin varomatonta
lähteä kanootilla soutamaan ja hän ehdotti, että he piiloutuisivat
lähimpään viidakkoon. Siihen suostuttiin, ja parin metrin päässä
löytyikin sopiva paikka, jonne he saattoivat kätkeytyä ja neuvotella
mitä tehdä, jätettyään ensin Nianin vartioimaan. Hänen oli määrä
ilmoittaa heti, jos jotakin epäilyttävää näkyisi.
"Mitä väkeä sinä luulet täällä asuvan?" kysyi Simba Kalutulta.
Nuori päällikkö arveli, että niillä main asusti Wa-Liemba-heimoon
kuuluvaa kansaa ja että kanootti oli kyläläisten, jotka olivat
lähteneet etsimään metsänriistaa.
Moto ehdotti, että he odottaisivat sydänyön tuloa ja lähtisivät
sitten soutamaan kanootilla virtaa alas. Simba ja Kalulu luulivat
myöskin siten päästävän helpoimmin Liemba-järvelle. Mutta Selim ja
Abdullah panivat kovasti vastaan -- sehän olisi varkautta ja sitä
paitsi vihollismielinen teko heimoa kohtaan, joka ei ollut tehnyt
heille mitään pahaa. Toiset esittivät kuitenkin niin päteviä syitä,
että arabialaispoikien täytyi vaieta. Pakenivathan he parhaillaan
maasta, jossa jokainen väijyi heidän henkeään ja jossa ylivoima
uhkasi ennemmin tai myöhemmin heidät nujertaa menettelevätpä he
miten taitavasti tahansa. Viisaus ja varovaisuus kehotti heitä täten
välttämään vaikeuksia ja uutta vankeutta, ja jolleivät he käyttäneet
hyväkseen tätä onnellista tilaisuutta, niin voisi sattua, että
he muutaman tunnin jälkeen kiroisivat omantunnonherkkyyttään ja
päättämättömyyttään, ja valittaisivat onnetonta kohtaloaan vieläkin
kovempiin kahleihin kytkettynä kuin mitä Ferodian olivat olleet.
Näiden sanojen jälkeen taipuivat Selim ja Abdullah toisten tahtoon
eivätkä tehneet enää vastaväitteitä, joskin he keskenään valittivat
sitä, että oli turvauduttava näin luvattomaan menettelyyn.
Yö saapui ilman että mitään erikoista tapahtui. Niani kutsuttiin
pois vartiopaikaltaan ja vain kuiskaten vaihdettiin joitakin sanoja,
ennenkuin lähdettiin matkaan.