Kalulu joutuu vangiksi. -- Soltali poltetaan. Kalulu saa käskyn
valmistautua kuolemaan. -- Soltalin kuoleman jälkeinen yö. -- Rotta
vapauttaa leijonan. -- Tifum pahan loppu. Murhako? -- Niani sanoo
sitä "oikeudeksi". Selim pyytää Kalulua seuraamaan mukanaan kotiinsa.
-- He päättävät matkustaa Ujijiin.
Kolme tuntia ennen aamunsarastusta hiipi kolmenkymmenen miehen
suuruinen joukko, jota Ferodia johti, kirkkaassa kuutamossa
Katalambulan pihalle. Yhtä suuri joukkue kiiruhti Soltalin majalle,
ja kaksikymmentä sotilasta miehitti portit.
Kun Ferodia oli nähnyt jokaisen asettuvan paikoilleen, odotti hän
vielä hetken aikaa, kunnes hän näki suuren joukon mustia olentoja
hiipivän aukealle pihalle ja sai kuulla, että liittolaiset tulvivat
porteista sisään. Sitten hän astui Kalulun majaan. Hetken aikaa hän
tarkasteli nukkuvia nuorukaisia -- Kalulua, Selimiä ja Abdullahia --
ja annettuaan merkin Tifumille ja takana seisoville sotilaille hän
hyökkäsi riemuhuudoin vihatun Kalulun kimppuun, samalla kun Tifum
kävi käsiksi Selimiin ja eräs sotilas Abdullahiin.
Yhä useampia Ferodian miehiä tulvi paikalle, ja ennenkuin nuorukaiset
olivat ennättäneet kunnolla herätä, olivat he sidotut ja avuttomia
vankeja. Watutain sotahuuto, jonka Ferodia ensin kajahdutti ilmoille,
kaikui nyt joka taholta, ja suuri joukko kiiruhti Simban ja Moton
majalle, mutta nämä olivat jo valmiit taisteluun. Tosin he eivät
olleet ennättäneet ladata pyssyjänsä, mutta niiden varsilla he
murskasivat jokaisen pään, joka uskalsi tunkeutua pimeään majaan.
Mutta katto oli siksi matala, ettei Simba voinut käyttää koko
voimaansa. Lopulta ylivoima pääsi voitolle, ja Simba ja Moto
viskattiin maahan ja vangittiin.
Ei kestänyt kauan ennenkuin Ferodia oli herrana kylässä. Suunnitelma
oli siksi hyvin valmistettu ja siksi taitavasti pantu toimeen, ettei
se olisi voinut epäonnistua. Jokainen, joka heräsi tuohon hirveään
huutoon, joutui heti vihollisten käsiin, ja aamulla oli Ferodian
hallussa viisi tuhatta orjaa, sillä sotavangit Keski-Afrikassa ovat
heti orjia.
Ne kahleet, jotka löydettiin kuninkaan varastohuoneista ja jotka
aikaisemmin oli ryöstetty arabialaisten leiristä Kwikurussa, tulivat
nyt hyvään tarpeeseen, ja Kalulu, arabialaispojat ja muutamat
itsepintaisimmista vangeista pantiin kaularautoihin, mutta kun ei
löydetty mitään lukkoja, sidottiin rautojen molemmat päät vain
köydellä lujasti yhteen. Kädet selän taakse sidottuina ja yhteen
kahlehdittuina ajettiin heidät ulos. Niin pian kuin kuninkaan
aarrekammio oli tyhjennetty ja rahat jaetut sotilaitten kesken ja
viety hyvään talteen kylän ulkopuolelle, sytytettiin kaikki majat
tuleen. Äärettömän lyhyessä ajassa oli koko kylä liekkien vallassa,
ja olkikatot sekä öljy ja voi, joita säilytettiin suojissa, lisäsivät
tulen raivoa.
Sillä välin kun kylä, jossa oli vietetty niin monta hauskaa,
meidänkin kertomuksessamme mainittua hetkeä, muuttui suureksi
mustaksi tuhkaläjäksi, nousi aurinko idästä yhtä loistavana kuin aina
ennenkin valaisten tätä toista onnettomuusnäytelmää, jonka uhreina
Kalulu, Selim ja Abdullah olivat.
Kun voittajat olivat jättäneet kylän oman onnensa nojaan, jaettiin
orjat ja eri heimot erotettiin toisistaan. Ferodian osalle tulivat
ne, joiden kohtaloa me olemme seuranneet.
Vasta sitten kun oli kuljettu niin pitkälle, että kaikki takaa-ajo
oli mahdotonta, ja saavuttu paikalle, missä ei näkynyt teitä eikä
ihmisjälkiä, lähestyi Ferodia sitä joukkoa, jossa Kalulu ja hänen
ystävänsä olivat.
Niinpian kuin nuori kuningas huomasi vihollisensa, kiristi hän
hampaitaan ja hänen mielensä kuohui vihasta, mutta Ferodia vain
nauroi hänelle ja ärsytti häntä yhä enemmän.
"Se on oikein, kukonpoikaseni, räpyttele sinä siipiäsi ja kie'u
kilpaa merikotkien kanssa, jotka pitävät ääntä tuolla järvellä. Olen
minä ennenkin vääntänyt niskat kerskailijalta, ja samaa on Tifumkin
tehnyt. Vai mitä arvelet, Tifum?"
"Olen kylläkin, kuninkaani", vastasi tämä nöyrä palvelija, joka
seisoi Ferodian takana.
"Kuuletko, Kalulu, mitä Tifum sanoo?" Ja kääntyen Tifumin puoleen hän
jatkoi: "Luuletko, että voit helposti vääntää nurin Kalulun niskat?"
"Anna minun yrittää, kuningas, ei mikään huvittaisi minua sen
enemmän", vastasi Tifum ilkeästi vilkaisten Kaluluun.
"Kalulun kaula on kapea kuin heinänkorsi. Helposti se käy, jos
toisella kädellä tartut hänen pitkiin, komeihin palmikkoihinsa.
Huomenna saat yrittää." Ferodia astui lähemmäksi poikaa, ja
töytäisi häntä rintaan keihäänsä varrella. "Kuuletko poika?" Mutta
hän vetäytyi hyvin pian takaisin, sillä notkea Kalulu hyppäsi
vihollistansa vastaan. Hänen hampaansa tunkeutuivat Ferodian
kaulaan, ja hän olisi varmaan kuristanut hänet, jollei Tifum olisi
keihäällään vetäissyt yli koko hänen selkänsä, niin että hän oli
mennä tajuttomaksi.
"Senkin leopardin penikka!" Ferodia huusi. "Huomenna me kidutamme
sinut hengiltä. Mutta ensin saat nähdä, miten me poltamme Soltalin,
koska hän uskalsi valita sinut watutain kuninkaaksi, ja sillä
aikaa kun häntä poltetaan, venytämme me sinun jäseniäsi, kunnes ne
murskautuvat." Näin sanoen Ferodia poistui vihan vimmoissaan ja käski
pystyttää rovion erään suuren puun juurelle ja tuoda Vanhan Soltalin
paikalle.
Hetken kuluttua leimusi valtava tuli vastapäätä leiriä, ja Soltali
seisoi Ferodian edessä.
"Viekas mganga, näetkö puun ja tulen tuolla?" kysyi Ferodia.
"Näen kyllä", vastasi vanhus. "Siinä sinä saat palaa, ja siellä
sinun kirottu tuhkasi saa mustua ja tuottaa kirousta puulle, jonka
alla väärä noita tuli tuomituksi. Halloo Tifum, tuo Kalulu tänne ja
anna venyttää hänen ruumistaan maassa, niin saamme nähdä, voivatko
Soltalin taikakeinot karkoittaa Kalulun tuskat ja pelastaa noidan
itsensä tulesta."
Kalulu tuotiin paikalle, ja vaikka hän puri ja löi ja potki voimiensa
takaa, painettiin hänet maahan, ja neljä miestä sitoi nuorat hänen
käsiinsä ja jalkoihinsa ja veti niistä, kunnes näytti siltä, kuin
nuori ruumis olisi tullut raastetuksi kappaleiksi. Sitten nuoran päät
kiinnitettiin maahan pistettyihin seipäihin.
Raaka Ferodia löi onnetonta poikaa keihäänsä varrella ja käski hänen
katsella, miten väärä mganga, joka oli tehnyt hänestä kuninkaan,
paloi tulessa.
Se orjaryhmä, johon Selim, Abdullah, Simba ja Moto olivat kytketyt,
vietiin nyt Kalulun läheisyyteen. Soltali sidottiin puuhun ja puita
lisättiin tuleen. Savu kohosi korkealle ja liekit kiihtyivät uuteen
vauhtiin.
Niin pian kuin tuli kärvensi vanhusta, kohotti hän oikean kätensä ja
huusi koko voimallaan: "Kuulkaa, Ferodia ja te hurjat watutalaiset!
Te luulette, että voitto on teidän ja että te voitte huutaa Ferodian
kuninkaaksi, mutta taivaanhengen tahto on tapahtuva. Soltali ei
olisi voinut nimittää Kalulua kuninkaaksi, jollei se olisi ollut
taivaanhengen tahto. Vain jonkun aikaa sinä saat riemuita, Ferodia.
Kalulusta tulee vielä kuningas. Sinun loppusi, Ferodia, on oleva
hirveä, minun kärsimykseni eivät ole mitään siihen verrattuna. Ja
sinun pääsi, Tifum, tullaan iskemään irti ruumiistasi, ja haukka
on puhkaiseva sinun silmäsi. Moshono, jonka wamarungut polttivat,
kutsuu Soltalia. Soltali menee ennen sinua, Tifum sinä seuraat minua,
Ferodia. Mosh --"
Ennenkuin Soltali ennätti lausua loppuun viimeisen sanan, hervahti
hänen vanha päänsä rinnalle, ja liekit nuoleskelivat häntä yhä
kiihkeämmin kunnes vihreät niiniköydet vihdoin katkesivat ja
ruumis putosi tuleen, säkenien sinkoillessa joka taholle. Sotilaat
kiiruhtivat paikalle lisäämään puita, mutta Selim ja Abdullah
käänsivät pois päänsä, jotta heidän ei olisi enää tarvinnut nähdä
tuota kauheaa näkyä.
Ferodia kääntyi Kalulun puoleen.
"Huomenna sinä kuolet, yhtä varmaan kuin Soltali nyt on kuollut",
sanoi hän. "Makaa siinä tämä yö ja valmistu seuraamaan häntä huomenna
auringon noustessa. Tifum saa koettaa voimiaan."
"Oi Ferodia, sinähän kuulit hyvän Soltalin äänen. Taivaanhenki
on sanonut, että minusta on tuleva kuningas. Varo itseäsi, etten
jonakuna päivänä ota sinua hengiltä. Kuuletko, mitä sanon, sinä
rosvo, murhamies ja kurja pelkuri?"
"Kie'u sinä, kukonpoika. Kie'u niinkauan kuin sinulla on ääntä.
Huomenna Tifum hakkaa pääsi poikki, ja minä saan siitä voimakasta
lääkettä. Minä olen puhunut."
Ferodia poistui, mutta Tifum ei voinut vastustaa haluaan lähestyä
Kalulua. Hän tarttui tämän kaulaan ja puristi hieman.
"Oi Kalulu, huomenna minun veitseni erottaa pääsi ruumiistasi. Kipu
menee pian ohi, sillä Tifumin veitsi on terävä, ja minä terotan sen
vielä tänä iltana, niin ettei sinun tarvitse kitua kauan. Enkö ole
kiltti, Kalulu? Minä keitän sinun poskistasi velliä itselleni, ja
kun syön ne, niin ajattelen, miten usein tuo typerä, vanha kuningas
Katalambula hyväili niitä. Nuku hyvin yösi, Kalulu. Nuku hyvin,
viimeistä yötä nyt nukut. Hyvää yötä!"
"Odotahan, Tifum Byah, odotahan hetkinen!" huusi Kalulu lempeällä
äänellä. "Kuulitko mitä Soltali sanoi?"
"Kuulin kyllä. Et kai luule, että olen kuuro?" vastasi Tifum.
"Etkö pelkää kohtaloa, jota Soltali ennusti sinulle?" kysyi Kalulu
teeskennellen vakavuutta.
"Pelkäisinkö vanhan ukon mielikuvitelmia? Tifum Byahko pelkäisi
Soltalia? Ei, nuku sinä, Kalulu, nuku nyt."
"Ei, maltahan vielä hetkinen ja kuuntele, mitä minulla on sinulle
sanottavana. Kalulusta tulee watutakansan kuningas, ja hän hakkauttaa
pääsi poikki ja viskaa sen watutakoirien ruuaksi. Tule tänne ja
kallista korvaasi, niin kuiskaan sinulle pari sanaa", sanoi Kalulu.
"Kas näin! Mitä arvelet --", mutta samassa Kalulu iski terävät
hampaansa Tifumin poskeen ja puri niin kovasti, että Tifum, joka
huusi tuskasta, saattoi irtaantua hänestä vain tarttumalla molemmin
käsin pojan kurkkuun puristamalla sitä niin kovasti, että poika
meni tainnoksiin. Tifum sai hirveän haavan kasvoihinsa, sillä
Kalulun hampaat, joista etumaiset olivat viilatut teräviksi, olivat
puraisseet palan lihaa pois.
Kun Tifum huomasi, miten pahasti hänen poskensa oli raadeltu, alkoi
hän huutaa ja löi sitten keihäänsä varrella tajutonta poikaa.
Varmaankin hän olisi lyönyt hänet kuoliaaksi, jollei Ferodia olisi
tullut väliin ja käskenyt hänen säästämään kostoaan seuraavaan
päivään.
Ei ollut helppo saada hillityksi raivostunutta miestä, jonka poskea
pakotti hirveästi. Mutta Ferodia oli kuningas, ja kuninkaan käskyä
täytyi Tifumin totella, vaikka koko ruumista olisi polttanut, ja
lopulta hän valittaen poistui paikalta.
Näyttipä siltä kuin Soltali olisi herättänyt enemmän kauhua kuolleena
kuin elävänä, sillä rovion vielä palaessa monet majat olivat
siirretyt kauemmaksi, ja niin pian kuin yö pimeni, vetäytyivät kaikki
pois kuolinpuun läheisyydestä, ja miehet kuiskailivat keskenään, että
Soltalin henki asui nyt puussa ja katsoi suurin, vihaisin tulisilmin
leiriin. Taikauskoinen kansa ei uskaltanut lähestyä niin julmalla
tavalla murhatun vanhuksen tuhkaa, ja maassa avuttomana makaava
Kalulu oli ainoa elävä olento, joka yön aikana oli lähellä Soltalin
pelättyjä maallisia jäännöksiä.
Tifum paha hoiteli kipeää poskeaan eikä tiennyt tästä mitään, sillä
hän oli vetäytynyt majaansa, jossa hän makasi pää oven lähellä
vilvoittaakseen siinä itseään. Tässä majassa oli osa sitä saalista,
joka oli ryöstetty Katalambulan kylästä ja jonka Tifumin omat orjat
olivat sinne tuoneet. Siellä oli kaksi pakkaa kangasta, kymmenen
kaunista norsuntorahammasta, kuulia, ruutia ja muutamia pyssyjä,
niiden joukossa, omituista kyllä, Selimin englantilainenkin pyssy.
Tifum, joka huomasi, että tämä pyssy oli toisia hienompi, oli
anastanut sen sekä paljon ampumatarpeita Ferodian huomion ollessa
kokonaan kiintynyt hänen saavuttamaansa suureen menestykseen.
Yö pimeni yhä. Metsästä kuului kammottavia ääniä, ja taikauskoiset
sotilaat luulivat, että Soltalin henki, joka ei saanut rauhaa valitti
surkeasti. He vetäytyivät majoihinsa ja koettivat uneen vaipumalla
unohtaa taikauskoisen pelkonsa. Myöhemmin yöllä rauhoittui Tifumkin
ja vaipui uneen.
Kun leiri oli käynyt niin hiljaiseksi, ettei olisi saattanut luulla
viidensadan sotilaan siellä nukkuvan nousi pieni notkea Niani
makuupaikaltaan leiritulen äärestä, missä hän useiden muiden orjien
kera oli maannut saamatta unta silmään, ja hiipi sen ryhmän luo,
johon hänen isäntänsä Selim, Abdullah, jättiläismäinen Simba ja Moto
kuuluivat. Hän saattoi erottaa molempien arabialaispoikien vaaleat
vartalot ja astui pitemmän -- Selimin luo laskien kätensä hänen
suulleen ja päänsä hänen korvansa juureen.
"Minä olen Niani, teidän orjanne. Olkaa hiljaa, herra. Olen
tullut pelastamaan teidät, sillä kuulin Tifumin vannovan, että te
kuolisitte huomenna yhdessä Kalulun kanssa. Olkaa hiljaa, minulla
on veitseni tässä. Minä leikkaan teidän ja teidän ystävänne köydet,
ja me pakenemme kaikki kauaksi." Näin sanoen Niani leikkasi poikki
niiniköyden, jolla kaularauta oli sidottu kiinni, ja hetken kuluttua
Selim tunsi niskansa olevan vapaan kamalasta ketjusta.
Sitten poika hiipi Abdullahin luo ja vapautti hänetkin käskien
hänen maata liikkumattomana paikallaan kunnes hänelle annettaisiin
merkki. Sitten hän ryömi edelleen Simban luo, joka heti ymmärsi
mistä oli kysymys, ja kääntyi kyljelleen, jotta Niani voisi leikata
poikki köydet hänen ranteistaan, ja kohotti päätään vapautuakseen
myös kaularaudasta. Sen jälkeen tuli Moton vuoro, ja pian hänkin
oli vapaa. Sitten Niani kosketti kevyesti jokaista päähän. Kaikki
nousivat heti pystyyn ja hiipivät pojan jäljessä ohi leiritulien
ääressä nukkuvien olentojen ja ohi majojen, kunnes saapuivat sen puun
taakse, jonka juurella vanhan Soltalin tuhka lepäsi.
"Sano nyt, Selim herra, mitä me teemme?" kysyi Niani kuiskaten.
"Sen saavat Simba ja Moto päättää", vastasi Selim, "mutta me emme saa
karata ilman Kalulua. Kernaammin jään tänne ja kuolen yhdessä hänen
kanssaan."
"En minäkään tahdo paeta ilman häntä", sanoi Abdullah, "kuolemalla
hänen rinnallaan pääsisimme suoraan paratiisiin. Anna minulle veitsi,
niin leikkaan poikki hänen köytensä."
"Ei, ei, herra", sanoi Simba, "minun täytyy kuitenkin palata
takaisin, sillä minulla on vielä hiukan muutakin tehtävää kuin
Kalulun pelastaminen. Jää sinä, Moto tänne, ja jos meidän pakomme
tulisi ilmi, niin kiiruhtakaa ensin itää kohti ja sitten aamun
valjettua etelään. Tule minun kanssani, Niani. Anna veitsi minulle."
Simba ja Niani lähestyivät ryömien sitä paikkaa, jossa Kalulu makasi
sielultaan ja ruumiiltaan kiusaantuneena. Kun Simba oli päässyt
hänen luokseen, kuiskasi hän Kalulun nimen ja varoitti häntä samalla
sanoen: "Hiljaa!"
Kerrottuaan aikeistaan hän leikkasi Kalulun köydet poikki, niin että
poika saattoi nousta istumaan. Mutta hänen ruumiinsa oli niin jäykkä
ja hellä, ettei hän voinut liikahtaa.
Simba odotti kärsivällisesti, kunnes puutumus oli kadonnut ja
kuiskasi sitten:
"Kalulu, muistatko, mitä Soltali sanoi? Soltali sanoi, että Tifumin
pää tulisi erotetuksi hänen ruumiistaan. Sen minä aion nyt tehdä.
Tahdotko seurata mukana?"
Niinpian kuin Simba oli lausunut nuo sanat, oli kuin kipu olisi
hävinnyt Kalulun ruumiista. Hän hypähti ylös ja oli huutaa ilosta,
mutta Simba laski suuren kätensä hänen suulleen.
"Ei sanaakaan, ei hengähdystäkään, jos henkemme on sinulle kallis!"
hän kuiskasi. "Ystävämme ovat puun takana ja he odottavat meitä.
Sinun täytyy nyt totella minua, jos tahdot että aikeemme onnistuu."
Kalulu puristi Simban kättä seuraten sitten sanaakaan sanomatta häntä
ja Niania, joka astui edeltä.
Tifumin majan läheisyydessä Mani pysähtyi, sillä hän oli yhtä viekas
kuin se eläin, jonka nimeä hän kantoi, ja osoitti majaa, joka seisoi
erillään toisista. Simba ojensi veitsen Kalululle ja kuiskasi
hänelle: "Seiso tässä liikkumattomana kuin kuivunut puu, kunnes kuulet
minun antavan merkin." Kalulu nyökkäsi ääneti.
"Nyt, Tifum paha", kuiskasi Simba päättävästi, "nyt on kysymys sinun
tai minun hengestäni, ja luulenpa, että sinun vuorosi on tullut.
Verelläsi sinun täytyy maksaa Selimin arvet sekä Kalulun kärsimykset.
Mutta miten voin kostaa sinulle kaikkien puolesta? Herrani, sheikki
Amerin, Isa paran ja pikku Mussoudin puolesta!" Ja uskollinen
palvelija yllytti itseään yhä suurempaan kiihkoon ja vihaan. Sitten
hän kumartui eteenpäin, tarttui suurin, jäntevin käsin Tifumin päähän
ja puristi sen mäsäksi.
Kosto oli pantu täytäntöön niin nopeasti, että Kalulu hätkähti
hämmästyksestä kuullessaan merkin. Hän saattoi tuskin uskoa, että
verityö oli jo tehty, mutta hän astui päättävästi eteenpäin, ylpeänä
siitä, että sai auttaa sellaista miestä kuin Simbaa. "Leikkaa se
poikki!" sanoi Simba, ja Kalulu hakkasi pään irti ruumiista ilman
vähintäkään omantunnonvaivaa. Soltalin ennustus oli siten toteutunut.
Simba ja Kalulu aikoivat juuri poistua, kun Niani kuiskasi:
"Pyssyt ovat majassa!"
"Sehän on totta!" vastasi Simba ja palasi majaan, josta hän otti
neljä pyssyä sekä kuulia ja ruutia ja antoi ne Kalululle ja Nianille
kannettavaksi. Sitten hän otti pari keihästä ja pitkän arabialaisen
miekan, jonka Tifum oli myöskin anastanut itselleen, ja näine
saaliineen he palasivat takaisin yhtä hiljaa kuin olivat tulleetkin.
Puun juurella, missä toiset odottivat heitä, he jakoivat pyssyt
siten, että Abdullah, Simba ja Moto saivat kukin pyssynsä ja Selim
oman englantilaisen kiväärinsä, jota hän iloissaan puristi rintaansa
vasten. Kalulu sai keihään, jousen ja viinen, Niani keihään sekä
kallisarvoisen ruutisarven kantaakseen. Simba itse otti kuulia ja
miekan. Kalulu kantoi kamalaa taakkaansa, mutta siitä ei kerrottu
mitään muille. Simba kehoitti vain lähtöön, ja kaikki seurasivat
häntä.
"Yöstä on vielä neljä tuntia jäljellä", sanoi Simba. "Meidän täytyy
kulkea etelää kohti."
Viisisataa sotilasta oli edellisenä yönä kulkenut leirin ympärillä
etsien hedelmiä, puita, vettä y.m. jotta pakolaisten ei tarvinnut
pelätä, että heidän jälkensä keksittäisiin, ja Kalulu oli
varovaisuuden vuoksi sitonut Tifumin pään lannevaatteeseensa,
jotta tihkuva veri ei antaisi heitä ilmi. Kun he olivat päässeet
syvälle metsään, ei kenenkään maksaisi enää vaivaa etsiä heitä. Ja
taikauskoisimmat heidän vihollisistaan sanoisivat: "Soltali on vienyt
heidät täältä!"
Simba, Moto ja Kalulu tiesivät tämän, ja vaikka he astuivatkin
nopeasti, olivat he sittenkin rauhallisella mielellä. Kukin oli omiin
ajatuksiinsa vaipunut, eikä puhunut sanaakaan ennenkuin aamu sarasti,
jolloin Selim huomasi mytyn Kalulun kädessä ja kysyi mitä siinä oli.
"Älä kysy nyt, Selim veljeni, meidän täytyy astua eteenpäin", vastasi
Kalulu, eikä asiasta puhuttu sen enempää ennenkuin he kello yhdeksän
aikana aamulla pysähtyivät suon rannalle juomaan vettä. Kalulu laski
silloin kädestään mytyn, vaate avautui ja miehen pää tuli näkyviin.
"Allah! Mitä tuo on?" huudahti Selim hämmästyneenä, ja Abdullah
toisti samat sanat.
"Mitäpä se olisi muuta, rakkaat veljeni, kuin Tifum pahan pää?" sanoi
Kalulu.
"Mutta sehän on murha!" Selim huudahti kauhuissaan nähdessään tuon
kalpean, kamalan pään. "Murha!" toisti Simba. "Sitä minä en sanoisi,
nuori herra. Ehkä sinun kansasi sanoo sitä siksi, mutta me pakanat
sanomme sitä oikeudeksi. Minä kuristin hänet ja Kalulu leikkasi hänen
päänsä poikki. Eikö Tifum ollut aikonut leikata Kalulun päätä? Ja
ehkäpä sinunkin. Sillä Allah tietää, että hän vihasi sinua!"
"Niin", vakuutti Niani, "minä kuulin Tifumin sanovan, että hän tekisi
sen."
"Mutta hän ei tehnyt sitä, ja minä olen pahoillani, Simba, että
turhaan tapoit hänet", sanoi Selim, joka vaivoin saattoi hillitä
väristystä.
"Selim, Amerin poika, salli Simban, mrundin, kysyä sinulta, joko
olet unohtanut isävainajasi, heimolaisesi ja omat kärsimyksesi?
Missä he kaikki ovat? Sano, missä on Isa? Missä pikku Mussoud? Miten
Abdullahia kohdeltiin? Miten kävi ystäväsi Kalulun? Missä on Soltali?
Miten on Katalambulan kylän käynyt? Minä sanon sinulle, nuori herra,
jos arabialaispoika voi unohtaa kaiken tämän, niin minä, mrundi,
en voi sitä tehdä. Jos Tifum pahalla olisi tuhat elämää, niin minä
lopettaisin ne kaikki, mikäli saisin siihen tilaisuuden. Mitä sanot
siihen, Moto ystäväni? Enkö ole puhunut oikein?"
"Aivan oikein, veljeni Simba. Minä olisin tehnyt aivan samoin, ja
pahoittelen vain, että sinä sait ottaa hänet hengiltä, sillä olisin
tahtonut tehdä sen itse", Moto vastasi.
"Mitä sinä sanot, Kalulu?" kysyi Simba nuorelta päälliköltä.
"Tässä on vastaukseni", sanoi Kalulu ja heitti hymyillen pään ilmaan,
niin että se pamahti maahan.
"Entäs sinä, Abdullah? Sinä, joka olet arabi?" jatkoi Simba.
"Koraani sanoo: Jollei vihollisesi tahdo lähteä luotasi ja tehdä
rauhaa kanssasi ja lakata sotimasta, niin tartu häneen ja tapa hänet
missä ikänä hänet löydät, sillä Allah on antanut oikeauskoiselle
vallan hänen ylitseen. Ja koska sinulla on profeetta Muhammed
puolellasi, niin olkoon kaukana Abdullahista, sheikki Mohammedin
pojasta, että hän väittäisi sinun tässä hirveässä asiassa olevan
väärässä", vastasi Abdullah vakavasti.
"Jos koraani niin sanoo, silloin minäkin, Selim, Amerin poika, olen
vakuutettu siitä, että olet tehnyt oikein", sanoi Selim nousten
pystyyn ja katsoen anteeksipyytävästi Simbaan.
"Ja minä, Niani, Selimin orja, vakuutan, että Simba on tehnyt
oikein", huudahti pieni neekeripoika niin vakuuttavasti,
että kaikkien täytyi vetää suunsa nauruun ja hetkeksi luopua
vakavuudestaan.
"Mitä sinä aiot tehdä päällä, Kalulu?" kysyi Selim.
"Aion keittää siitä lääkettä, jotta käsivarteni tulisi voimakkaaksi
kostamaan Ferodialle", sanoi Kalulu käärien myttynsä kokoon.
"Ei, älä tee sitä, Kalulu. Jätä se minun tähteni tekemättä", pyysi
Selim katsoen vakavasti häneen, "sellaista tekevät vain raakalaiset.
Heitä pois tuo pelotin lintujen ja petojen ruuaksi."
"Sellainen tapa on aina ollut watutakansan keskuudessa", vastasi
nuori päällikkö, "ja jollen minä tee sitä, niin ei minusta koskaan
tule kuningasta." "Minunkin kansani sekä kaikkien niiden heimojen
parissa, jotka minä tunnen, on sellainen tapa vallalla", sanoi Simba.
"Anna Kalulun tehdä mitä hän haluaa."
"Mutta sinähän olet muhamettilainen, Simba, ethän sinä ole enää
pakana", huudahti Selim, jota sellainen raaka teko inhotti. Abdullah
lainasi jälleen lauseen koraanista, ja Simba antoi myöten.
"En minä aio syödä Tifumin päätä. Eivät warungit syö ihmisiä. He
keittävät vain ihmisten lihasta lääkettä, ja siitä olisin kernaasti
ottanut osani. Mutta jos tuo hyvä kirja kieltää sitä tekemästä, niin
lupaan, etten tee siten", sanoi hän. "Meillä ei ole sitä paitsi aikaa
keskustella, on marssittava eteenpäin!" Hän näytti hyvää esimerkkiä,
ja pienellä joukolla oli täysi työ pysyäkseen hänen pitkien,
voimakkaiden askeltensa tasalla. Iltaan mennessä ei monta sanaa
vaihdettu.
Auringon laskiessa oli pakolaisten pakko pysähtyä. He näkivät
tiheän viidakon ja keksivät siinä kapean ja epämukavan aukon,
joka johti rauhalliseen lepopaikkaan. Heidän tulevaa leiriään
ympäröi luonnollinen, tiheä aitaus -- viisikymmentä jalkaa leveä
ja kaksitoista jalkaa korkea -- jonka toisiinsa kietoutuneet
orjantappurat, kaktuskasvit ja köynnökset olivat muodostaneet.
Jokaisessa oksassa ja lehdessä oli tuhansia okaita. Tuskinpa
boakäärmekään olisi uskaltanut tunkeutua tämän aitauksen
läpi, puhumattakaan ihmisestä, vaikka hän olisi ollut puettu
kolminkertaiseen panssariin. Aitauksen sisäpuolella kasvoi sitä
vastoin hienoa, pehmeää ruohoa, ja keskellä oli pieni syvennys --
aivan kuin puhvelihärän kuoppa -- jossa oli vettä. Ei edes viekas
Moto olisi voinut keksiä sen pelottavampaa puolustuslaitetta
alastomia ihmisiä ja petoja vastaan. Molemmat arabialaispojat
nauroivat iloisina ja hieroivat tyytyväisinä käsiään ajatellessaan,
miten hyvässä turvassa he olivat.
Simba, joka oli itseoikeutettu johtaja, katseli ympärilleen.
"Täällä me olemme turvassa", hän sanoi, "ei mikään mtuta voi löytää
meitä, mutta meillä ei ole mitään syötävää, ja poikien tulee pian
nälkä. Huomenna meidän täytyy etsiä itsellemme ruokaa. Luuletko, että
metsää on vielä pitkältäkin, Moto?"
"En tiedä, mutta enpä luulisi. Siellä, missä metsä harvenee,
tapaamme me metsänriistaa", vastasi taitava metsästäjä niin suurella
varmuudella, että Selim, Abdullah ja Niani nuolivat huuliaan,
ikäänkuin he olisivat tunteneet jo kielellään lihavan metsänotuksen
mehevää lihaa.
"Minä tunnen hyvin tämän metsän", sanoi Kalulu, "tahdotko ensin sanoa
meille, minne aiot lähteä?"
"Niin minne?" kysyi Simba katsoen Motoon, joka toisti samat sanat
katsoen Simbaan.
"Minun täytyy saada se tietää", sanoi Kalulu. "Täällä me olemme
turvassa. Ferodia voisi yhtä hyvin löytää linnun, joka on piilottanut
päänsä puun koloon. Mutta minne te aiotte, Simba ja Moto?"
"Sanokaa se itse, nuori päällikkö", sanoivat Simba ja Moto yhteen
ääneen.
"Minäkö? No niin", sanoi Kalulu. "Minä tahdon palata takaisin metsän
halki ja ottaa selkoa jokaisesta heimoni miehestä ja aloittaa
taistelun Ferodiaa vastaan, kunnes jokainen, joka on käyttänyt
keihästään hänen puolestaan, on samanlainen kuin tämä tässä." Hän
osoitti Tifumin jäykkää päätä. "Minä tahdon sotaa, kunnes kaikki
viholliseni ovat voitetut. Minä lähden matkaan huomenna auringon
noustessa." Näin sanoen hän hyökkäsi ylös ja lävisti keihäällään
Tifumin pään, hänen ruumiinsa väristessä vihasta.
Kun hän täten mielikuvituksessaan näki vihollisensa jalkojensa
juuressa, tunsi hän jonkun kevyesti koskettavan olkapäätään. Hän
kääntyi taakseen ja kohtasi Selimin lempeän, rukoilevan katseen ja
kuuli hänen sanovan:
"Kalulu, meille sinä olet yhä watutalaisten kuningas. Käy
rauhallisesti istumaan minun, veljeni Abdullahin ja pikku Nianin
viereen ja kuuntele, mitä veljelläsi Selimillä on minulle
sanottavana."
Ystävyys Selimiä kohtaan sai Kalulun mielen pehmenemään, ja Selimin
osanottava katse ja ystävällinen ääni liikutti häntä siinä määrin,
että hän ensi kertaa eläissään purskahti itkuun. Kun Selim näki
nuoren, ylpeän päällikön kyyneleet, alkoi hänkin osanotosta itkeä.
"Kalulu", sanoi Selim voitettuaan liikutuksensa, "kun minä makasin
nälkään nääntyneenä metsässä, tulit sinä minun luokseni, ja minä näin
sinun mustissa silmissäsi niin syvää sääliä, että heti aloin pitää
sinusta kuin veljestäni. Sitten me sekoitimme veremme yhteen, ja minä
suostuin ilomielin veljeksesi. Kun olin kylässä ja tunsin Tifumin
laskevan raskaan kätensä olalleni ja kuulin yhä korvissani Ferodian
julmat käskyt, tulit sinä avukseni kuin hyvä enkeli. Ja Abdullahin
sinä pelastit ahneen krokotiilin kidasta, vaikka se oli jo vetänyt
hänet syvyyteen. Kun sinusta tuli kuningas ja sinun vallassasi
oli monien sotilaiden elämä ja kuolema, pyysin minä sinulta lupaa
lähteä omaan maahani poistaakseni surun taakan äitini hartioilta, ja
sinä lupasit minulle rikkauksia ja seuralaisia. Mutta pahat päivät
koittivat. Ferodia tuli kuin varas yöllä monine sotilaineen ja otti
minut ja meidät kaikki orjikseen ja tahtoi tappaa sinut. Silloin
pikku Niani pelasti meidät kaikki, hän, jonka luulin luodun vain
leikkiä ja pilaa varten. Ja nyt me olemme taaskin vapaat, Allahille
olkoon kiitos!"
Kalulu nyyhkytti rajusti, ja Selim saattoi vain vaivoin jatkaa
puhettaan:
"Nyt minulla on enää pieni pyyntö sinulle, Kalulu: veljeni, mutta jos
suostut siihen, niin teet Selimin vielä onnellisemmaksi kuin silloin,
kun kuiskasit korvaani, että olin vapaa ja sinun veljesi. Mutta minä
uskallan töin tuskin ilmaista pyyntöäni pelosta, että annat minulle
kieltävän vastauksen."
"Kerro, Selim, mitä voin tehdä puolestasi? Enkö jo kauan sitten ole
sanonut sinulle, että voit käskeä minua? Mutta mitäpä minä voisin
antaa sinulle? Eilen Kalulu oli orja! Mitä orja voi antaa?" Ja hän
nauroi katkerasti.
"Sinulla on enemmän, kuin koskaan ennen olet omistanut, Kalulu.
Lupaatko suostua pyyntööni?"
"Sinä pilkkaat minua, mutta minä annan sinulle lupaukseni, eikä
mtutapäällikkö helposti riko sanaansa", vastasi Kalulu.
"Kuule siis, veljeni! Sansibarissa minulla on kaunis koti. Sen
ympärillä kasvaa suuria puita, jotka ovat täynnä hyviä, keltaisia
hedelmiä, appelsiineja nimeltään, sekä toisia puita, joiden suuret
hedelmät ovat hunajaakin makeammat ja joita nimitetään mangoiksi.
Siellä kasvaa myöskin korkeita palmuja, joiden pähkinät ovat yhtä
suuria kuin sinun pääsi ja täynnä maidonvalkeaa mehua, joka sammuttaa
janon. Ei koko Ututassa eikä sen lähistössä ole sellaisia vihanneksia
kuin minun puutarhoissani ja pelloillani Sansibarissa. Siellä kasvaa
pumppuja, melooneja ja kurpitsoja, kurkkuja, herneitä ja papuja,
keltaisia ja valkeita tomaatteja, banaaneja ja kaikenlaista muuta,
joista et osaa edes uneksiakaan. Eikä sellaista taloa kuin minun
ole koko neekerialueella. Se on korkea kuin korkein puu ja suuri
kuin tori sinun kylässäsi, ja se on yltyleensä rakennettu kivestä.
Sen lattiat ovat valkeaa kiveä, sen vuoteissa on untuvapatjoja ja
hienointa valkeaa liinaa, ja niin pian kuin käyt niille lepäämään,
unohdat kaikki huolesi. Ylemmistä ovista, joita me nimitämme
ikkunoiksi, näet suuren, sinisen meren ja leikkivät laineet, jotka
kaiken päivää laulavat rakkaudesta, kauneudesta ja ilosta. Tähän
kauniiseen kotiin minä kutsun sinut, veljeni. Tähän ihanaan paikkaan,
jonka Allah on antanut minulle, minä tahdon viedä sinut. Ja rakas
äitini, joka on valkea kuin pilvi tuolla taivaalla ja kaunis kuin
kuu, on rakastava sinua kuin omaa poikaansa kaiken sen vuoksi, mitä
sinä olet minulle tehnyt. Sano, Kalulu, tahdotko tulla minun kanssani
ja saada osasi äitini rakkaudesta? Tahdotko tulla katsomaan kaikkia
Sansibarin ihmeitä?"
Kalulu ei vastannut, hän vain nyyhkytti. Hänen ei ollut helppo
vastata myöntävästi, mutta hän muisti lupauksensa ja että Selim pyysi
häneltä suosionosoitusta. Simban syvä ääni keskeytti ensimmäisenä
hiljaisuuden.
"Nuori herramme Selim on lausunut viisaita sanoja", hän sanoi. "Ei
Moto enkä minäkään olisi tullut sitä ajatelleeksi, mutta pojan
sydän on löytänyt viisaamman neuvon, kuin mitä meidän päämme olisi
voinut keksiä. Nuori päällikkö, kyllä sinusta tulee vielä Ututan
kuningas, mutta lähde nyt ensin Sansibariin, missä silmäsi saavat
nähdä ihmeitä ja pääsi oppia viisautta. Nyt minä tiedän, mikä meille
kaikille on parasta. Jos lähdet Sansibariin, niin palaat takaisin
suurena kuninkaana. Selimin kautta saat tutustua moneen rikkaaseen
arabialaiseen, ja mitä paremmin opit heitä tuntemaan, sitä enemmän
kiinnyt heihin. Ja oleskeltuasi siellä vuoden tai kaksi voit saada
heidät lähtemään kanssasi omaan maahasi auttamaan sinua voittamaan
takaisin oikeutesi. Palkaksi voit antaa heille ne orjat, jotka
Ferodia on ottanut, ja antaa heille runsaasti norsunluuta ja heiltä
voit vastalahjana saada paljon kankaita ja kaikenlaisia kauniita
tavaroita. Kun olet tutustunut Sansibarin oloihin, opit myös
varustamaan omat kyläsi niin vahvoiksi, että ne voivat vastustaa
vihollisten hyökkäyksiä. Sinä voitat Ferodian ja kaikki heimot
laajalla alueella ja teet maasi niin suureksi ja rikkaaksi, ettei
toista sellaista tule olemaan, ja sinun nimesi ja kunniasi tulevat
tunnetuiksi yli koko maailman. Minä olen puhunut."
Kalulu hyppäsi pystyyn ja huudahti innostuneena: "Jo riittää! Selim,
sinä sait minut melkein suostumaan, mutta Simba on voittanut minut
lopullisesti puolellenne. Minä seuraan mukana Sansibariin. Tahdon
oppia paljon, niin että minusta tulee suuri kuningas, ja minä palaan
Ututaan suurena ja voimakkaana miehenä, sellaisena kuin sinä, Simba,
olet. Silloin Ferodia saa varoa. Nauttikoon hän saaliistaan kunnes
Kalulu palaa, mutta -- Soltalin tuhan, Mostanan haudan, Katalambulan
raunioiden nimessä -- minä olen kostava. Olen puhunut."
"Hyvä -- hyvä -- hyvä!" huusivat kaikki yhteen ääneen. Selim nousi
ylös ja syleili Kalulua, Simba ja Moto puristivat hänen käsiään ja
Niani hyppi heidän ympärillään kuin pieni apina. Kun Abdullahin
vuoro oli syleillä Kalulua, lupasi hän koraanin nimessä palata hänen
kanssaan Ututaan nähdäkseen, että hän pääsi jälleen oikeuksiinsa.
Pienessä lujasti varustetussa leirissä vallitsi mitä hurjin ilo.
"Yksi pyyntö minulla vielä olisi, Kalulu", sanoi Selim hymyillen,
mutta katsomatta ylös.
"Vieläkö yksi pyyntö? Mikä se on? Minä lupaan sen tehdä. Puhu!"
vastasi Kalulu ja kohotti Selimin kasvoja, niin että hän saattoi
nähdä tämän silmät.
"Sinä olet hyvä, Kalulu, kun lupaat ennenkuin tiedät, mitä aion
pyytää. Sinä tiedät, että minä olen arka ja pelkuri, en voisi nukkua
rauhassa yötäni, jos tuo ilkeä pää olisi näin lähellä ja --"
Kalulu nousi heti, tarttui päähän ja heitti sen pensaikkoon
orjantappuroiden keskelle, missä se oli paremmassa säilössä, kuin jos
se olisi tullut haudatuksi kymmenen jalan syvyyteen maahan.
"Hyvä, hyvä!" huusivat Abdullah ja Selim, jotka nyt olivat
rauhalliset ja tyytyväiset.
"Puhukaamme nyt muusta", sanoi Simba, kun kaikki olivat hiukan
rauhoittuneet. "Sinä tunnet maan, Kalulu. Miten me pääsemme
helpoimmin Sansibariin?"
"Missä Sansibar sijaitsee?" kysyi Kalulu.
"Sen pitäisi sijaita suoraan itään täältä, juuri siellä, mistä
aurinko joka aamu nousee", sanoi Simba.
"Minä tunnen tien Uroriin saakka, mutta sen toisella puolella
en ole käynyt", sanoi Kalulu. "Meidän joukkomme on liian pieni
uskaltaaksemme kulkea Uhehen läpi", sanoi Simba. "Se ei käy päinsä.
Mitä sinä neuvoisit, Moto?"
"Jos vain pääsisimme jollekin kauppatielle, löytäisin hyvinkin pian
perille. Mutta Kalulu", huudahti hän äkkiä, "etkö sinä sanonut, että
näillä tienoin on jokin suuri järvi?"
"On kyllä, Liemba-järvi, jolla ei ole ensinkään loppua. Se ulottuu
kauaksi pohjoiseen", Kalulu vastasi.
"Liemba järvi! Liemba!" toisti Moto itsekseen, ikäänkuin koettaen
muistutella nimeä. "En ole koskaan ennen kuullut puhuttavan
Liembasta. Monta kertaa olen kulkenut Tanganjikan yli matkalla
Ujijista --"
"Ujiji!" keskeytti Kalulu ihmeissään. "Tanganjikasta en minä ole
koskaan kuullut, mutta sen minä tiedän, että Ujiji sijaitsee Liemban
rannalla, jonkun matkan päässä Usowasta."
"Wallahi!" huudahti Moto. "Silloin Liemba on sama järvi kuin
Tanganjika, sillä Ujiji sijaitsee Tanganjikan rannalla. Ujijin
jälkeen tulee Kawendi ja sitten Usowa -- se on parin päivämatkan
päässä Ujijista etelään. Kun me olimme päässeet Uwenbaan, niin
kuljimme aina suoraa tietä Marunguun."
"Jos sinä tunnet tien Ujijista Marunguun tai Uwembaan tai Usowaan,
niin silloinhan tiemme on aivan selvä, koska tunnet tien Ujijista
Sansibariin", sanoi Kalulu.
"Tärkeintä on siis päästä järven rantaan", sanoi Simba.
"Minä tunnen tien järven rantaan", sanoi Kalulu, "kävin siellä
muutamia kuukausia sitten. Se on noin parinkymmenen päivämatkan
päässä täältä, juuri siellä minne aurinko laskee. Mutta järven ja
meidän välillämme on Ferodian maa. Viikon päivät meidän täytyy kulkea
tuohon suuntaan", hän osoitti etelää kohti, "ja sitten kääntyä ja
kulkea järveen päin".
"Niin, se on hyvä. Huomenna me aloitamme matkamme niinkuin sinä
ehdotat, ja jos Allah sallii, olemme me viiden kuukauden kuluttua
Sansibarissa", sanoi Simba.
"Ja huomenna me saamme ruokaa, Insallah!" huudahti Moto.
"Insallah! Insallah!" toistivat arabit.