Katalambulan kuolema ja hautajaiset. -- Kalulusta tulee kuningas.
-- Selim saa luvan matkustaa kotiin. -- Tyytymättömät. -- Ferodian
suunnitelmat. -- Tifum paha ja hänen neuvonsa. -- Ferodia käy Kalulun
luona. -- Petos.
Kahden viikon marssin jälkeen he saapuivat Katalambulan kylään, missä
he saivat kuulla, että vanha kuningas oli kuollut edellisenä päivänä.
Koko kylä oli surun vallassa.
Tämä oli kova isku Kalululle, sillä hän oli suuresti rakastanut
setäänsä. Kun hänelle ilmoitettiin tämä surusanoma, kävivät hänen
kasvonsa harmaankalpeiksi ja koko hänen ruumiinsa alkoi vapista.
Sitten hän puhkesi valitushuutoihin ja kiiruhti Katalambulan majaan
heittäytyen kuolleen ruumiin yli.
"Herää, watutain päällikkö!" hän huusi. "Katso, poikasi Kalulu
on palannut metsästysretkeltään. Avaa silmäsi ja korvasi, oi
Katalambula, ojenna kätesi ja hyväile häntä, jota rakastit niin
hellästi! Puhu, Katalambula! Sano, minne olet mennyt? Miksi en kuule
sinun ääntäsi? Tule Kalulun luo, käy istumaan puun alle ja kerro
nuoruutesi urotöistä! Katalambula, minä kuolen, jollet herää."
Hän huusi huutamistaan, kunnes huomasi, että sanat ja kyyneleet
olivat turhat. Silloin hän nousi, lähti omaan majaansa, heittäytyi
vuoteelleen ja itki niin, että hänen sydämensä oli sulaa kyyneliin.
Ennen auringonlaskua kaivettiin nelikulmaisen pihan nurkkaan hauta
ja sen ylle rakennettiin maja. Hautajaisjuhlallisuudet alkoivat ja
Kalulu tuli majastaan kunnioittamaan Katalambulan ruumista. Kaikki
naapurikylien taikurit sekä heimon vanhimmat ja ylhäisimmät miehet
olivat koolla, ja piha oli tungokseen asti täynnä miehiä, naisia ja
lapsia jotka olivat järjestyneet siten, että suuren puun ympärille
oli jäänyt avara tyhjä piiri. Tähän piiriin astuivat taikurit ja
ylhäisimmät läsnäolijat. Sitten tuotiin paikalle lihavimmat ja
suurimmat mustat härät, jotka oli määrä teurastaa Katalambulan haudan
ääressä, sekä jättiläissuuruisia saviruukkuja täynnä uhriviiniä, jota
aiottiin valella haudan yli.
Rummunpäristäjät olivat valmiina, samoin taikurit, joiden ruumiit oli
maalattu täyteen valkoisia juovia, ja joilla oli käsissään kivillä
täytettyjä kurpitsapulloja.
Sitten alkoi kuolinlaulu. Sävel oli surullinen ja etenkin kerto,
johon naisten ja lasten pehmeämmät äänet yhtyivät, soi valittaen.
Poika Loralamban,
voittaja Uwenban,
sulttaani Liemban
kuollut on
Velimies Mostanan,
viisain Manyaparan, [vanha, viisas neuvonantaja]
kuningas Ututan
kuollut on.
Kuoro: Kuollut on!
Oi, isku kohtalon.
Voittaja wamarungun,
kuningas Kwikurun,
laps viisas Malungun, [taivaan henki]
kuollut on!
Mahtava mtuta,
sankari watuta
kuollut on!
Kuoro: Kuollut on!
Oi, isku kohtalon!
Hän poissa on, hän poissa on
ja kansan suru lohduton.
Nyt maassa lepää valtias,
hän, viisain, parhain kuningas,
ja kaiho käskee: laulakaa
ja ylistäkää vainajaa,
mi kuollut on.
Kuoro: Mi kuollut on!
Oi, kova isku kohtalon!
Miks lähti hän, miks jätti hän
niin mainehikkaan elämän?
Haudanko rauhan vuoksi vaan
hän riensi sinne nukkumaan?
Nyt ikuisesti laulakaa
ja ylistäkää vainajaa,
kaatakaa viinit haudalleen,
me jäämme suruun ikuiseen.
Oi, kova isku kohtalon,
kun kuninkaamme kuollut on!
Kuoro: Oi, kova isku kohtalon,
kun kuninkaamme kuollut on!
Kun laulu oli loppunut, pantiin ruumis paksun kaarnan sisään, ja
neljä taikuria kantoi sen hautaan, missä se asetettiin oikealle
kyljelleen ja sen viereen asetettiin kilpi, keihäs, jousi ja viini.
Pääpuoleen pantiin ruukullinen hirssijauhoja. Kaarna, jossa ruumista
oli kannettu, asetettiin ruumiin päälle, ja viiniä kaadettiin sen
yli. Sitten teurastettiin härät haudan yläpuolella, niin että veri
vuoti hautaan. Se täytettiin sen jälkeen mullalla ja poljettiin
kovaksi. Lopuksi kaadettiin hautakummulle kymmenen pullollista
viiniä, ja niin olivat juhlamenot lopussa.
Heimon vanhimmat ja taikurit kerääntyivät nyt puun alle
neuvottelemaan siitä, kuka valittaisiin vainajan seuraajaksi.
Monet ehdottivat Ferodiaa, joka oli vainajan sukulainen, mutta
enemmistö -- tosin varsin pieni enemmistö -- puolusti Kalulua,
joka oli Katalambulan veljenpoika sekä kasvatti, ja jonka kuningas
vainaja oli valinnut seuraajakseen. Sitä paitsi oli Kalulu rohkea ja
hänestä tulisi aikaa myöten suurempi sotilas kuin Ferodiasta, ehkäpä
itse Katalambulaakin suurempi. Hän oli voittanut kaikkien sydämet
herttaisuudellaan ja hyvyydellään.
Väittely oli kiivas. Ne, jotka äänestivät Ferodiaa, uhkasivat
luopua Katalambulan heimosta ja mennä Ferodian puolelle ja palata
aseistettuina takaisin hakkaamaan Kalulun pään poikki. Mutta Soltalin
onnistui kaunopuheisuudellaan rauhoittaa kiihoittuneet mielet ja
saada niin monta Ferodian puolustajaa siirtymään Kalulun puolelle,
että lopulta edellistä kannatti vain pieni, taistelunhaluinen
vähemmistö.
Ja sillä välin kun odotettiin sanansaattajien paluuta, jotka olivat
lähetetyt ilmoittamaan Kalululle siitä kunniasta, joka oli tullut
hänen osakseen, lähti vähemmistö kylästä uhaten palata takaisin
Ferodian kanssa, joka ei jättäisi heille kostamatta.
Kalulu otti lähetystön vastaan ja seurasi heidän mukanaan Soltalin
luo. Tämä ei ollut vain heimon etevin poppamies ja taikuri, vaan
myöskin manyapara -- neuvonantaja -- ja Katalambulan appi. Sitäpaitsi
hän oli hellästi kiintynyt Kaluluun. Ilomielin hän nyt ilmoitti
nuorukaiselle, että tämä oli valittu kuninkaaksi.
Soltalilla oli hiukan veteen sekoitettua hirssijauhoa vieressään --
se oli voimakas lääke ja taikakeino -- ja kun Kalulu seisoi nyt hänen
edessään kuutamossa, nousi Soltali paikaltaan ja siveli tätä voidetta
nuorukaisen kasvoihin ja huusi ääneensä: "Ole kuningas, ole rohkea,
ole voimakas, ole hyvä! Ja kaikki vihollisesi paetkoon sinua!"
Vuoron perään kaikki heimon vanhimmat nousivat ja toistivat
samat sanat. Sitten kaikki kansa keräytyi paikalle, ja Soltali
lauloi ylistyslaulun uuden kuninkaan perheestä, hänen hyvistä
ominaisuuksistaan ja elämänkohtaloistaan ja lopetti kehottamalla
kaikkia kunnioittamaan ja palvelemaan Kalulua, samoin kuin he
olivat palvelleet hänen kasvatusisäänsä, jotta watutakansan kunnia
tulisi tunnetuksi koko maailman kansojen parissa ja sen rohkeutta
ylistettäisiin kaikkialla.
Sotilaat huusivat ääneensä, rummut rämisivät, ja kaikki yhtyivät
yksiääniseen huutoon: "Kauan eläköön Kalulu!"
Kun äänet vaikenivat, nousi Kalulu ja puhui kansalle kaikkien
kuunnellessa ihaillen ja tarkkaavina: "Watutaheimon sotilaat ja
kansamme vanhimmat ja neuvonantajat, te olette valinneet minut
kuninkaaksenne, sentähden että Katalambula, jolla ei ollut
perillistä, rakasti minua, Mostanan poikaa, ja siksi että hän,
kuningas vainaja, oli sanonut Soltalille: Koska minulla ei ole
poikaa, hallitkoon Kalulu minun sijastani, kun lepään haudassa.
Katalambula on nyt lähtenyt isiensä luo. Hän oli vanha, vuosien
ja kunnian painama. Häntä ei ole enää olemassa, raskas multa
peittää hänet. Kuningas on kuollut, mutta te olette valinneet minut
täyttämään hänen sijansa. Olen vielä nuori, enkä ole nähnyt monta
kuunvaihdetta, en ole valmis sotilaskaan. Mitenkä voin siis täyttää
Katalambulan paikan? Tahdon sanoa sen teille. Katalambula oli hyvä,
hän rakasti kaikkea hyvää ja vihasi pahaa, ja niin minäkin teen.
Katalambula oli oikeudenmukainen, sitä minäkin tahdon olla. Kun
Katalambula oli nuori, oli hän urhoollinen ja voimakas, hän taisteli
kuin jalopeura. Kun minä olen valmis sotilas, olen minäkin voimakas
ja urhoollinen, ja taistelen kuin jalopeura. Katalambula oli viisas.
Oi, minä olen nuori ja typerä, mutta minulla on Soltali, Katalambulan
ystävä luonani. Minulla on samat heimon vanhimmat, neuvonantajat
ja taikurit tukenani kuin hänelläkin, ja he auttavat minua
viisaudellaan, kun huolet painostavat minua, ja minä tulen viisaaksi
heidän viisautensa kautta. Nyt vallitsee rauha maassa, watutalaiset
ovat rikkaita ja onnellisia. Kansan parissa ei riehu tauteja eikä
karjankaan joukossa. Mutta synkät päivät voivat yllättää meidät, jos
voimakas vihollinen hyökkää maahan. Tauteja voi levitä joukkoomme,
kuka voisikaan estää pahoja henkiä lähettämästä maahan kauheita
kulkutauteja, jotka tappavat sotilaitamme ja karjaamme? Mutta
Kalulu on valmis lepyttämään pahoja henkiä uhreilla ja voimakkailla
lääkkeillä. Watutamiehet rakastavat Kalulua ja ovat valinneet hänet
kuninkaakseen. Kun hetki on tullut ja hätä vaatii, on Kalulu valmis
kuolemaan watutalaisten puolesta. Minä olen puhunut." Kun Kalulu
oli lopettanut puheensa, lähti hän omaan majaansa, jossa hän tapasi
Selimin, Abdullahin, Simban ja Moton keskustelemassa viime päivien
tapahtumista.
He kohosivat kaikki pystyyn, tervehtivät häntä kunnioittaen,
tarjosivat hänelle puhtaan härännahan istuinpaikaksi ja valittivat
kuninkaan kuolemaa, kuninkaan, joka niin suuresti oli rakastanut
Kalulua.
"Ah niin, hän oli hyvä mies", sanoi Kalulu. "Hän hoivasi minua kuin
naarasjalopeura poikasiaan. Hän ylpeili myös minusta, sillä hän
sanoi, että minulla oli hänen isänsä, Loralamban silmät ja että
pidin pääni yhtä pystyssä kuin hänkin. Hän sanoi usein, että minä
kohottaisin watutakansan suuruuteen. Ennenkuin lähdin norsunjahtiin,
neuvoi hän minulle, miten minun tuli käyttäytyä, kun minusta tulisi
kuningas, ja hän kehotti minua suuren sotajoukon kanssa kulkemaan
koko Ututan halki ja tarkastamaan, miten suuri valtakuntani on ja
mitkä heimot maksavat minulle veroa. Hän sanoi, että jos kuningas
unohtaa kansansa, niin kansa unohtaa kuka on sen kuningas ja nousee
kapinaan. Riitaisuuksia syntyy, ja kansa heikkenee. Aion seurata
hänen neuvoaan ja lähden matkalle täysikuun aikaan. Sano, Selim,
tahdotko seurata mukanani?"
"Oi, Kalulu, sinä olet nyt suuren kansan kuningas, sinä olet rikas ja
mahtava, ei koko Afrikassa ole sinun vertaistasi. Jos vain liikutat
huuliasi, syttyy sota ja verta vuodatetaan laajoilla aloilla, kyliä
poltetaan, kokonaisia heimoja hävitetään. Sinä, vaikka olet poika
niinkuin minäkin, olet mahtava äkillisessä voimassasi, mutta vielä
pari päivää sitten sinä syleilit minua ja lausuit minulle monta
ystävällistä sanaa. Tahdotko suoda Selimille armon, Kalulu?"
"Tahdonko suoda sinulle armon! Oi, Selim, luuletko, että Kalulun
ystävyys on kepeäjalkainen kuin antilooppi, joka juoksentelee sinne
tänne etsien makeaa ruohoa? Ei, se on kuin virran vuo, joka aina
kulkee samaan suuntaan. Sano mitä haluat. Tahdotko vaimon itsellesi?
Ota kylän kaunein tyttö. Haluatko pyssyn? Ota niin monta kuin huolit.
Sano, mitä sinä toivot?"
"Pyydän sinulta, Kalulu, nyt kun olet kuningas, että sallit
Abdullahin, Simban, Moton ja minun matkustaa omaan maahamme."
"Matkustaa!" toisti Kalulu surullisena. "Jättäisitkö siis minut
yksin? Mitä Kalulu on tehnyt sinulle ja ystävillesi, koska tahdotte
hyljätä minut?"
"Oi, veljeni -- jos sallit minun vielä käyttää tätä nimeä -- sinä
olet ollut vain hyvä meille", vastasi Selim. "Mutta muista, että
me lähdimme omasta maastamme ostaaksemme norsunluuta ja orjia.
Meidän oli määrä matkustaa Rua-maahan, Tanganjikajärven toiselle
puolelle. Mutta sinä tiedät, miten meidän kaikkien kävi Kwikurussa.
Me, jotka olemme nyt täällä, olimme kuitenkin siksi onnelliset, että
voitimme sinun ystävyytesi ja että sinä vapautit meidät orjuudesta.
Mutta Sansibarissa elävät meidän, Abdullahin ja minun, äitimme,
jotka surevat meitä. Minulla on suuria tiluksia ja paljon rahaa,
ja Simballa ja Motolla on vaimo ja lapset. Tekisimmekö oikein
jäädessämme tänne, jos Kalulu sallii meidän matkustaa?"
"Oi, Katalambula on juuri kuollut ja haudattu, ja nyt Selimkin tahtoo
jättää minut! Mikä paha henki minua näin vainoo? Oi, jospa olisin
kuollut Katalambulan sijasta! Mutta et suinkaan sinä tahdo matkustaa
heti, Selim? Sääli minua ja viivy täällä vielä joitakin kuukausia,
sitten minä -- joskin tiedän, että se on kuolemakseni -- seuraan
sinua tuhannen sotilaan kera siihen maahan, missä sinun ystäväsi
ovat."
"En tarkoittanutkaan nyt heti, vaan kuukauden kuluttua. Etkö tahdo
sallia minun lähteä kuukauden perästä? Ajattele äiti parkaani, joka
on surrut ja kärsinyt koko tämän ajan. Vain hänen tähtensä haluan
näin pian lähteä luotasi."
"Tapahtukoon niinkuin tahdot, Selim. Kalulu ei ole niin sydämetön,
että hän erottaisi äidin ja pojan toisistaan. Sinä sanot, että
aikomuksesi oli matkustaa Rua-maahan ostamaan norsunluuta ja orjia.
Sinun ei tarvitse kulkea niin kauaksi. Minulla on täällä kaksisataa
arabialaista, jotka Ferodia otti vangiksi Kwikurussa. He ovat
nyt sinun omasi ja saavat kuljettaa mukanaan norsunluuta, josta
puolet on sinun ja toinen puoli Abdullahin, Simban ja Moton. Oletko
tyytyväinen?"
"Tyytyväinenkö?" toisti Selim. "Sinä olet hyvä, Kalulu. Toista
sinun kaltaistasi en koskaan tapaa!" Ja tunteittensa vallassa hän
heittäytyi itkien jalomielisen nuoren villin kaulaan muidenkin
osoittaessa kaikella tavalla iloaan ja kiitollisuuttaan.
He valvoivat kauan sinä iltana, ja päätettiin, että Selim ja hänen
ystävänsä jäisivät vielä kahdeksi kuukaudeksi Kalulun luo.
Sillä välin kun nuori kuningas suunnitteli lähimpää tulevaisuuttaan,
oli tyytymätön vähemmistö jo matkalla Ferodian luo. Eivätkä sen
jäsenet olleet lausuneet vain tyhjiä uhkauksia! He olivat kaikki
sotilaita, jotka olivat seuranneet Ferodian mukana Uririin ja
taistelleet Kwikurussa ja saaneet osansa saaliista. He ihailivat
uljuutta ja sota-onnea, ja heidän silmissään Ferodia oli sankari,
joka paljoa suuremmassa määrässä oli ansainnut heimon kuninkaan
aseman kuin poika, joka -- vaikka hän olisi ollut miten lupaava
hyvänsä -- ei ollut kunnostautunut sen enemmän kuin mikä muu poika
hyvänsä hänen asemassansa. Ferodia oli päällikkö, joka, jos hän olisi
kuningas, voisi hankkia rikkautta jokaiselle sotilaalle, kankaita,
norsunluuta, orjia ja karjaa, jota vastoin Kalulu kuninkaana ei vielä
moneen vuoteen uskaltaisi ryhtyä mihinkään hyökkäyssotaan.
Ei kestänytkään kauan ennenkuin tyytymättömät päättivät lähteä
Ferodian alueelle -- sinne oli vain viikon marssi lounaista kohti
-- ja kehottaa häntä julistamaan itsensä kuninkaaksi ja ryntäämään
Kalulun kylään anastamaan vallan poikakuninkaalta.
Viikon kuluttua he olivat Ferodian kylässä ja pääsivät helposti
päällikön puheille, jonka rinnalla istui mielistelevä Tifum paha.
"Rauha olkoon teidän kanssanne, veljet!" tervehti heitä Ferodia,
joka nousi paikaltaan ja kiireesti syleili toista toisensa jälkeen.
Ututassa sekä muissa Tanganjika-järven seuduilla sijaitsevissa maissa
vallitsevan tavan mukaan hän hieroi ensin heidän käsivarsiaan ja
hartioitaan ja kävi sitten heidän kaulaansa, hiljaa taputellen heitä
selkään oikealla kädellään ja mutisten: "Wake, wake, wake, waky" --
"terve terve, terve ja rauha."
Niinkuin viisas diplomaatti ainakin hän suoritti tervehdysmenot
perinpohjaisesti ja kysyi sitten, mistä he tulivat ja mitä asiaa
heillä oh.
"Miksi olisimme tulleet niin pitkän matkan päästä," vastasi se,
joka oli valittu puhetta johtamaan, "ellemme tervehtiäksemme
sinua, Ferodia, kaikkien watutaheimojen kuninkaana? Katalambula,
suuri kuningas, on kuollut. Häntä ei ole enää. Hän makaa maassa.
Watutaheimoilla ei ole nyt ylipäällikköä. He kuljeskelevat ympäri
kuin lampaat ja seuraavat nuorukaista, joka ei kelpaa heidän
paimenekseen. He ovat valinneet Kalulun, joka on vielä lapsi, eikä
mikään sotilas. Hän suree vain Katalambulaa eikä tiedä mihin ryhtyä.
Siksi olemme tulleet sinun luoksesi, Ferodia, pyytääksemme sinua
rupeamaan paimeneksemme, johtajaksemme, kuninkaaksemme. Sano, mikä on
vastauksesi?"
"Olet puhunut totta, veljeni", vastasi Ferodia. "Kalulu on tosiaankin
vain lapsi ja hyvin hemmoteltu lapsi. Ja ken hän on? Hän ei ole
mtuta, ei sotilas, hän ei ole taistelulla saavuttanut oikeutta kantaa
keihästä muuna kuin taakkanaan. Hän on mrori, vierasta heimoa. Ja
kellä on suurempi oikeus olla watutain johtaja Katalambulan jälkeen
kuin minulla, Ferodialla? Kuka saavutti voitot hänen taisteluissaan
jollen minä? Olen voittanut monet kansat, ja urhoollisuudellani olen
saavuttanut oikeuden olla hänen seuraajansa. Sinun sanasi, veljeni,
ovat tosia, ja sinun viisautesi ilahduttaa minua."
"Sano, oi päällikkö, milloin tahdot lähteä meidän kanssamme
rankaisemaan Soltalia ja niitä, jotka ovat valinneet toisen sinun
sijaasi?" kysyi puhemies.
Vilkas keskustelu syntyi nyt siitä, miten olisi parasta anastaa
Katalambulan kylä, syöstä Kalulu vallasta ja pakottaa hänen
puoltajansa yhtymään Ferodiaan. Tähän neuvotteluun ottivat kaikki
kylän vanhimmat ja arvokkaimmat miehet osaa. Useita ehdotuksia
tehtiin, ja lopulta kääntyi Ferodia Tifumin puoleen.
"Mitä sinä sanot, Tifum?" hän kysyi. "Sinä olet viekas kuin hyeena,
viisas kuin norsuparven johtaja ja julma kuin musta leopardi, joka
ei päästä saalista kynsistään. Puhu, Tifum, sinun neuvosi ovat
korvaamattomat."
Tifum paha nousi heti puhumaan: "Kuka on yhtä viisas kuin Ferodia?
Hän tietää, että Tifum kykenee neuvomaan häntä, ja heti hän käskee
hänen puhua. Kuka voittaa Ferodian taistelutantereella?" Ja
kaunopuheisesti hän luetteli Ferodian kaikki ansiot. "Minun neuvoni
on seuraava", hän jatkoi. "Katalambulan kylä on vahva, sotilaita on
paljon, ja kyliä on suunnaton joukko yltympärillä. Ferodian heimo on
pieni ja heikko. Se on kuin kourallinen hiekkaa koko erämaan hiekkaan
verrattuna. Yksin me emme voi taistella Kalulun kansaa vastaan. Mutta
lähettäkäämme sana kinyalakansalle, jonka päällikön Katalambula
tappoi, sekä muiden ympäristöheimojen tyytymättömille päälliköille,
niin voimme toivoa menestyvämme. Ottakoon Ferodia sitten kaikki oman
heimonsa sotilaat mukaansa, lähteköön Kalulun kylään ja sanokoon,
että he ovat tulleet onnittelemaan häntä. Astukoon hän itse sadan
parhaan miehensä kera kylään ja hierokoon kaikkien kanssa ystävyyttä,
varsinkin Kalulun kanssa, sillä välin kun toiset odottavat
ulkopuolella. Kymmenen päivän kuluttua voivat liittolaiset ennättää
paikalle eri tahoilta. Sillä välin kun Ferodian sotilaat vangitsevat
yöllä Kalulun, Soltalin ja kylän vanhimmat, vartioivat jotkut
portteja, kunnes ulkona olevien on aika toimia. Kun kaikki sitten on
valmista, hyökätköön koko joukko kylään ja teurastakoon ja tappakoon.
Kun watutalaiset aamulla saavat kuulla, että Ferodia on voittanut,
pelästyvät he ja kaikki tulevat hänen luokseen ja ovat hänelle yhtä
uskollisia kuin Katalambulalle. Mutta Kalulun täytyy kuolla. Rauhaa
ei saada, niin kauan kuin hän elää, ja jos Ferodia sallii, niin
minä väännän niskat siltä kukolta! Tämä on Tifum pahan neuvo, oi
päällikkö."
Sekä Ferodia että kaikki muut tervehtivät Tifumin sanoja riemulla,
ja sanansaattajia lähetettiin heti paikalla voitettujen heimojen luo
kehottamaan, että kaikki tyytymättömät kerääntyisivät Ferodian johdon
alle ja kulkisivat suuren metsän halki öisin viljavainioiden kautta
-- ja kokoontuisivat kymmenennen yön jälkeisenä aamuna Katalambulan
kylän läheisyyteen.
Valittuine sotilaineen, joista Ferodia oli vielä erikoisesti
erottanut sata -- häikäilemättömiä, urhoollisia ja taistelunhaluisia
miehiä --, alkoi Ferodia seuraavana aamuna marssia Katalambulan kylää
kohti, samalla kun muut heimot kiiruhtivat yötä päivää eteenpäin
ottaakseen osaa suureen taisteluun. Tifumin kantajien joukossa oli
pieni orja Niani, josta emme pitkään aikaan ole kuulleet mitään.
Saavuttuaan perille seurasi Ferodia Tifumin neuvoa ja lähestyi vain
sadan valitun miehensä kera porteille, missä hänet -- hän kun oli
tullut onnittelemaan Kalulua -- otettiin ystävällisesti vastaan ja
saatettiin suurelle torille.
Kalulu oli aluksi epäilevä ja levoton, mutta Ferodian erinomainen
kohteliaisuus, ystävällisyys ja hänen sydämelliset onnittelunsa
riistivät aseet kokemattomalta nuorukaiselta, joka puolestaan yritti
vastata ystävällisesti hänelle ja kohdella häntä mahdollisimman
vieraanvaraisesti.
Tifumia Kalulu tervehti kylmästi ja ylpeästi, mutta Tifum oli
puhdasverinen diplomaatti ja tekeytyi tavattoman ystävälliseksi
ja nöyrän kohteliaaksi. Hän nauroi ja jutteli vuoroin Kalulun,
vuoroin Selimin kanssa, joka, niinkuin hän sanoi, oli tavattomasti
miehistynyt ja melkein yhtä pitkä ja kaunis kuin Kalulukin, uusi
kuningas. Hän lähenteli Simbaakin, joka vähän aikaa sitten oli
pehmittänyt perinpohjaisesti hänen luunsa, ja mairitteli ja liehakoi
tälle siinä määrin, että Simbaa inhotti, ja hän sanoi tälle, ettei
arabialaisten keskuudessa osoitettu muukalaiselle tuollaista
tunkeilevaa tuttavallisuutta. Mutta se ei pelottanut Tifumia. Hän
löi polviinsa ja nauroi niin äänekkäästi, että Moto luuli hänen
kadottaneen järkensä. Ja kun hän näki Abdullahin kauniit kasvot,
hyökkäsi hän hänen luokseen ja syleili häntä, ikäänkuin hän olisi
löytänyt jälleen kadoksiin joutuneen poikansa. Kun Abdullah punastuen
harmista, kun häntä täten hyväiltiin, antoi Tifumille paukahtavan
korvapuustin, nauroi tämä vieläkin kovemmin, vaikka Abdullah oli
huomaavinaan, että hänen silmänsä säkenöivät vihaa. Ferodia ja Tifum
olivat saavuttaneet ensimmäisen päämaalinsa. He olivat kylässä, ja
aika kului levollisesti siihen yöhön saakka, jolloin heidän oli
määrä panna toimeen uhkapelinsä. Kymmenentenä päivänä saattoi Tifum
ilmaista Ferodialle sen ilosanoman, että heidän liittolaisensa olivat
saapuneet Meroenin heimon kylään, kolmen tunnin matkan päähän.
Ja sitten saapui onnettomuutta uhkaava yö. Ei ollut syntynyt
minkäänlaisia epäilyitä, vaikka Kalulu ja hänen ystävänsä olivatkin
levottomalla mielellä. Tämä johtui kuitenkin etupäässä vain siitä
ylimalkaisesta inhosta, jota he tunsivat kunnianhimoista Ferodiaa
ja hänen viekasta, imartelevaa kätyriään, Tifum pahaa kohtaan. Jos
Kalulu vain olisi saanut tietää, mitä suunnitelmia he kaikessa
hiljaisuudessa hautoivat ja mikä vaara uhkasi häntä hänen omassa
kylässään, niin miten kiireesti hän olisikaan hälyttänyt sotilaansa
kokoon, miten kiivaana hän olisikaan hyökännyt vihollistensa kimppuun
ja raastanut heidät kappaleiksi!
Mutta Kalulu yhtä vähän kuin hänen ystävänsäkään ei aavistanut
vaaraa, vaan vaipui uneen yhtä levollisesti kuin kaikkina muinakin
iltoina.