Selimin, Abdullahin ja Mussoudin kärsimykset. -- Isa saa isonrokon.
-- Hänet jätetään karavaanin jälkeen. -- Selim pakenee. Metsän
kuninkaan ääni. -- Selim ampuu jalopeuran ja antiloopin. -- Nälkä. --
Selim valmistautuu kuolemaan.
Palatkaamme nyt arabialaispoikien luo nähdäksemme miten heidän on
käynyt.
Vaikka karavaani lähti liikkeelle Ututaan päivää sen jälkeen kuin
Simba ja Moto olivat paenneet, ei se tietenkään voinut matkata yhtä
nopeasti kuin molemmat pakolaiset, ja siten Ferodian karavaani
tarvitsi melkein kuukauden samaan matkaan, jonka he olivat
suorittaneet muutamissa päivissä.
Ferodialla oli paitsi neljää arabialaista orjaa, joista kolme oli
melkein valkeaa, ainakin kolmesataa mustaa orjaa, ja hän tiesi, että
huhu niiden olemassaolosta hyvinkin pian leviäisi. Varmaankin hänen
luokseen saapuisi orjakauppiaita, ehkäpä aina Sambesi-joen varsilta
saakka, ja senvuoksi hänen oli edullisinta matkustaa niin hitaasti
kuin suinkin, ja antaa ihmiskarjansa samalla toipua vaivoistaan.
Liikkeelle lähdettiin vasta kuudelta aamuisin ja levolle asetuttiin
tavallisesti jo keskipäivän aikaan. Ensi päivinä kuljettiin viljavien
ja tiheästi asuttujen seutujen halki, joiden päälliköt olivat häntä
kohtaan ystävällismielisiä. Mutta kymmenen päivän kuluttua saavuttiin
Urorin ja Ututan välillä olevalle riidanalaiselle alueelle, jossa
kasvoi synkkää metsää ja viidakkoa ja asusti vain petoeläimiä.
Tämän alueen etäisimmästä päästä oli Katalambulan maahan noin
yhdeksänkymmenen englanninpeninkulman matka.
Poika parat, Selim, Abdullah ja Mussoud, eivät kärsineet vain
kuumuudesta, vaan heidän täytyi myös kantaa raskaita taakkoja, jotka
kalvoivat heidän tottumattomia hartioitaan. Kolmena ensimmäisenä
päivänä heidän täytyi lisäksi käydä alastomina, sillä orjien suojaksi
ei runsaasta saaliista huolimatta riittänyt ainoatakaan kyynärää
kangasta.
Orjia pidetään usein kuin karjaa ja kohdellaan myös sen mukaan.
Nuo kolmesataa orjaa sidottiin kahleilla, tunnustettava on, että
arabien leirissä oli tavattu paljon kahleita tätä tarkoitusta varten.
Täysikasvuisille pantiin rautarenkaat kaulaan, jota vastoin pojat --
arabialaispojat ja muutamat neekeripojat, Niani niiden parissa --
sidottiin köydellä vyötäisiltä.
Täysikasvuisia oli viisitoista ryhmää, kussakin kaksikymmentä henkeä,
ja kullakin ryhmällä oli päällysmiehensä. Poikien osastoa vartioi
Tifum Byah.
Niinkuin sanottu, orjia kohdellaan aivan häikäilemättä kuin karjaa.
Jos jonkun jostakin syystä täytyi pysähtyä matkan varrella, oli koko
ryhmän sekä päällysmiehen pakko myös pysähtyä, mikä tuotti ikävyyttä
ja kiusaa. Jokaisessa osastossa on aina joku, joka on toisia
oikullisempi, joka haluaa useammin vettä, j.n.e., mistä koituu harmia
tovereillekin, sillä päällysmies ei ole kovinkaan kärsivällinen, vaan
ottaa helposti piiskan esille kiirehtiäkseen jäljellejäänyttä joukkoa.
Poikien ryhmässä Isa alituisesti tahtoi pysähtyä, ja kaikki muut
saivat siitä kärsiä, varsinkin Selim, jonka niskoille hän aina
sälytti syyn.
Niani, neekeripoika, huomasi Isan kavaluuden, ja eräänä päivänä hän
uskalsi sanoa Tifum Byahille, ettei tämä piiskannut oikeaa syyllistä,
ja antoi ilmi Isan, joka senjälkeen sai maistaa ruoskaa. Isa, joka
ei ollut säälinyt Selimiä, huusi ja valitti nyt ääneensä, kun häntä
itseään rangaistiin, ja hän uhkasi kostaa pienelle sukkelalle ja
rohkealle Nianille.
Toisellakin tavalla Niani osoitti rakkauttaan nuorelle herralleen.
Ei kestänyt montakaan päivää, ennenkuin hän tarjosi Selimille sitä
kangaspalaa, jonka hän oli sitonut lanteittensa ympärille.
"Ei se tee mitään", sanoi hän, kun Selim ei tahtonut ottaa sitä
vastaan, koska Niani itse jäisi silloin aivan alasti, "minä olen vain
neekeripoika, eikä kukaan minua katsele. Ottakaa se, jos se vain
kelpaa teille. Se on hyvin likainen."
"Se on parempi kuin ei mitään", sanoi Selim kiitollisena, "ja minä
otan sen kernaasti vastaan, koska sinä et siitä välitä. Mutta emmekö
voisi jakaa sitä?"
"Ei se ole tarpeen", sanoi Niani lujasti, "Niani ei tarvitse
vaatteita. Tämä on sitäpaitsi sama kangaspala, jonka te annoitte
minulle sinä iltana, kun minä panin kampia Isalle ja Isa aikoi
heittää minut tuleen."
Selim nousi nyt sitoakseen likaisen kangaspalan uumilleen, mutta
huomasi samassa, että hänen ystävänsä Abdullah ja Mussoud katselivat
kaihoavin katsein kangasta -- heidänkin ihonvärinsä oli niin vaalea,
että heidän alastomuutensa pisti enemmän silmiin kuin neekerien.
Ääneti hän repäisi kankaan kolmeen osaan ja antoi molemmille pojille
osansa.
"Sinun sydämesi on hyvä kuin kulta", sanoi Abdullah punastuen, "olen
sinulle kiitollisempi tästä pienestä kangaspalasesta kuin kaikista
niistä kullalla kirjailluista vaatteista, joita sain isältäni. Allah
palkitkoon hyvyytesi."
"Sinä olisit voinut antaa minullekin palasen", sanoi Isa nuristen.
"Miksi se olisi ollut tarpeellista, herra Isa", sanoi Niani. "Teidän
ihonne on yhtä musta kuin minunkin. Olettehan te tuollakin tavoin
puettu. Te voitte nyt iloita mustasta nahastanne."
"Kirottu olkoon sinun nenäkkyytesi, Niani!" huusi Isa. "Minä taitan
sinulta niskat!"
"Parasta jättää se tekemättä", tuumasi Niani aivan levollisesti.
"Minä olen nyt Ferodian oma, ja jos te lyötte minua, niin tappaa
Ferodia teidät."
"Ole vaiti, äläkä kiusaa minua", sanoi Isa synkkänä, "minä olen
kyllin kurja ilmankin."
"Onko sinun paha olla?" kysyi Selim osaaottavasti.
"Päätäni särkee, niin että se on haljeta, ja selässäni tuntuu
ikäänkuin neulanpistoksia. Sitä ei kirvele enää Tifum lurjuksen
piiskaniskujen jäljiltä, vaan se on jotakin muuta", Isa valitti.
"Ole reippaalla mielellä, ystäväni", lohdutti Selim, "Pian me
saavumme Katalambulaan, ja siellä me saamme levätä. Tätä matkaa ei
voi enää kestää kauan."
"Minä en tule koskaan noiden kirottujen watutain maahan", vastasi
Isa, "olen aivan liian sairas."
"Mikä sinua vaivaa?"
"Älä pelästy, mutta minulla on isorokko."
"Isorokkoko? Miten voit sellaista otaksua?" huudahti Selim, joka
tahtomattaan hätkähti kuullessaan tuon pelätyn taudin nimen.
"Näin erään miehen kuolevan siihen tautiin, ja varmaan minä kuolen
siihen nyt itsekin", sanoi Isa surullisena.
Seuraavana aamuna Isa oli paljon sairaampi, mutta hän ei saanut
pysähtyä eivätkä toiset saaneet häntä kantaakaan -- sitä ei koskaan
suoda sairaalle orjalle Afrikassa -- vaan hänen täytyi jatkaa matkaa
toisten kanssa. Hän horjui kuumeisena eteenpäin, kunnes taakka, jota
hän kantoi, putosi maahan. Ja kun Tifum suutuksissaan tuli hänen
luokseen ja löi häntä, kaatui hän maahan. Mutta Tifumin sydämessä ei
ollut pienintäkään säälin tunnetta, hän piiskasi Isa parkaa, kunnes
Selim ei voinut sitä enää nähdä. Hän heitti taakkansa julman neekerin
päähän, ja kun tämä kaatui kumoon, alkoi Selim piiskata häntä, kunnes
Tifum taas vuorossaan heitti Selimin kumoon ja löi häntä voimainsa
takaa niin kauan, että hän meni tajuttomaksi.
Sitten Tifum leikkasi poikki nuoran, jolla pojat olivat sidotut
yhteen, ja heitti vettä Selimin päähän, jotta tämä jälleen tointuisi.
Vavisten raivosta hän käski tuoda paikalle raskaan puuikeen, jonka
toisessa päässä oli kaksi koukkua, ja jota käytettiin kaikkein
uppiniskaisimpia orjia varten. Se painoi noin kolmekymmentä naulaa,
jos puu oli tuoretta, ja tämä oli tehty kolme päivää sitten.
Puoleksi tajuttoman pojan pää pantiin molempien koukkujen väliin,
jotka sidottiin vahvalla köydellä kiinni, niin että pää joutui
kovaan puristukseen. Itse ies oli pitkä ja raskas, ja sen toinen pää
kiinnitettiin Abdullahin olkapäähän.
Kun tämä oli tehty, meni Tifum kuolevan Isan luo. Tämä ei kyennyt
enää mihinkään työhön, sen julma mieskin huomasi, ja hän antoi Isalle
vain potkun ja jätti onnettoman raukan yksin kuolemaan. Sitten
karavaani lähti taas liikkeelle.
Isorokko tarttui yhä useampiin orjiin, ja kun nämä iskuista ja
potkuista huolimatta eivät jaksaneet kulkea sen pitemmälle, jätettiin
heidät tielle. Kahdentenakymmenentenä päivänä huomasivat Selim ja
Abdullah, että pikku Mussoud oli saanut tartunnan.
He pyysivät saada kantaa pojan taakkaa, mutta heidän pyyntönsä
hyljättiin. Ja kun Selimin silmät iskivät tulta, vastasi Tifum
piiskaniskuilla, kunnes Selimin selkä oli yhtenä ainoana verisenä
haavana.
Selim ei päästänyt vähintäkään valituksen ääntä huuliensa yli, ei
edes huokausta. Hän tuskin enää tunsi ruumiillista kipua, mutta
hänen sydämensä oli raskas. Heidän vaeltaessaan eteenpäin keskellä
auringonpaistetta ja hiljaisuutta, jonka rikkoivat vain orjien
paljaitten jalkojen töminä ja pikku Mussoudin valitukset iski
häneen ajatus, että hän varmaankin sai kärsiä enemmän kuin muut
sen vuoksi, että hän oli unohtanut rukoilla Jumalaa. Syynä tähän
ei ollut kuitenkaan se, että Selimin mieli olisi ollut kova tai
katkera, hän ei ollut vain uskaltanut lähestyä Allahia pesemättömin
käsin ja jaloin. Hän päätti kuitenkin nyt ensi tilassa valmistautua
rukoukseen, ja siihen hänelle tarjoutuikin mahdollisuus, kun Tifum
pikku Mussoudin hartaasta pyynnöstä antoi karavaanin hetkeksi
pysähtyä. Tuo orjavouti teki sen kuitenkin ennen muuta saadakseen
itse tupakoida, eikä suodakseen lievennystä poikarukalle.
Niin pian kuin Tifum käänsi selkänsä, otti Selim valkeaa hiekkaa
maasta ja hieroi sillä jalkojaan, käsiään, kasvojaan ja ruumistaan,
ikäänkuin hän olisi pessyt itseään. Sitten hän käänsi kasvonsa
koilliseen, Mekkaan päin, ja alkoi rukoilla.
Hän rukoili Allahia, taivaan ja maan valoa, vanhurskasta,
kaikkivaltiasta ja kaikkitietävää Jumalaa.
"Epäuskoiset ovat laskeneet julmat kätensä minun päälleni, joka olen
oikeauskoinen ja oikeauskoisen poika. He ovat sitoneet minut kuin
teuraslampaan, he ovat lyöneet minua, hirveät hihnat ovat syöneet
verille ihoni, terävillä keihäillään he ovat pistäneet minua."
Sitten hän rukoili Allahin armoa ja pyysi häntä pelastamaan hänet
epäuskoisten käsistä.
"Sinä ihmisten herra, kuningas ja Jumala", lopetti hän, "pelasta
minut vihollisteni käsistä sen lupauksen tähden, jonka olet
profeettasi Muhammedin kautta antanut meille. Kuule isättömän rukous
ja armahda häntä."
Kun Selim oli lopettanut hartaan rukouksensa, heittäytyi hän maahan
ja nousi jälleen virkistyneenä ylös.
"Abdullah, ystäväni", sanoi hän tälle, joka istui veljensä vieressä,
"minun mieleni on virkistynyt. Minulla on hyvä tuuma."
"Minä näin sinun rukoilevan, Selim, ja toivoisin, että minäkin voisin
rukoilla, mutta sydämeni on katkera. Minusta tuntuu, niinkuin voisin
kirota kaikkia ihmisiä ja itseänikin ja sitten kuolla. Mussoudin
hetket ovat luetut, ja jos hän kuolee, on minusta yhdentekevää, mihin
minä joudun."
"Rakas ystävä", sanoi Selim lempeästi, "koraanissa sanotaan: Hädässä
rukoile Jumalaa, hän kuulee sinua. Hänen korvansa on avoinna
hädänalaisille".
"Minä tiedän sen, Selim, mutta minä en voi rukoilla",
toisti Abdullah. "Minä napisen Jumalaa vastaan, kun hän antaa
oikeauskoisiaan kohdella tällä tavalla. Kuulehan, kuinka Mussoud
valittaa, ja ajattele, että hänet jätetään yksin tänne tielle, sillä
minä en saa jäädä hänen luokseen. Mutta mikä tuuma sinulla oli,
Selim?" kysyi hän väsyneesti.
"Että me pakenemme tänä yönä syvälle metsään. Paljon parempi on
kuolla, kuin elää orjana. Ja ehkäpä löydän sieltä poiskin. He eivät
ole voineet tappaa minua kaikista julmuuksistaan huolimatta. Kenties
metsä kohtelee meitä ystävällisemmin."
"Entäs veljeni?"
"Me kannamme hänet mukanamme, ja kun olemme päässeet kylliksi kauas
metsään, hoidamme me häntä, niin että hän paranee. Me rakennamme
itsellemme majan puron rannalle, ja sillä välin kun sinä hoidat
veljeäsi, otan minä keihään mukaani ja kerään villejä hedelmiä ja
hunajaa. Mutta hiljaa, tuolta tulee Tifum. Auta Mussoud jalkeille,
ehkä hän kestää vielä iltaan saakka."
Lähtömerkki annettiin, pojat tarttuivat reippaasti taakkoihinsa, ja
koska Mussoud oli levättyään hiukan paremmissa voimissa, jatkettiin
matkaa tavalliseen tapaan.
Keskipäivällä pysähdyttiin aarniometsään, ja koska täällä ei
tarvinnut pelätä vihollisia, ei leirinkään ympärille rakennettu
risuista aitausta, niinkuin tavallisesti.
Abdullah ja Selim istuivat vieretysten syödessään paahdettua maissia
ja puoleksi keitettyjä viljatähkiä, mutta Mussoudin täytyi maata
leirin ulkopuolella, sillä watutalaiset tiesivät, että tauti oli
tarttuvaa ja saattoi olla toisille vaarallinen.
Sitten tuli ilta ja pimeä. Miehet istuivat leiritulien ääressä
keskustellen. Leirin ulkopuolella vallitsi yön hiljaisuus, vain
hyeenan ääni kuului silloin tällöin.
"Nyt on yö, Abdullah", Selim kuiskasi, "nyt sinun täytyy päättää,
mitä aiot tehdä."
"Rakas Selim", vastasi Abdullah, "en voi paeta ja jättää veljeäni.
Mussoud-parka ei elä ehkä huomisiltaankaan. Hän on varmaankin hyvin
sairas, hänen päänsä oli kovin kuuma, ja näytti melkein siltä, kuin
hän ei olisi tuntenut minua. Jos sinä pakenet, jään minä yksin tänne.
Isa on kuollut, Mussoud kuolee pian, ja sinä olet poissa."
"Niin, Abdullah, minä pakenen, vaikka sinä jäisitkin tänne, olen
väsynyt tähän elämään ja tahdon kuolla metsässä. En pelkää kuolemaa,
mutta minä en tahdo, että sanottaisiin, että Selim, Amerin poika,
kuoli kuin aasi tien vieressä, Tifumin potkimana. Jos minä kuolen,
niin tahdon kuolla kuin arabi, kenenkään muun kuin Allahin näkemättä
kurjuuttani ja vain taivaan linnut kuolinvuoteeni ympärillä. Tee
minulle palvelus, Abdullah ystäväni. Jos Mussoud elää huomenna,
niin sano hänelle, että olen paennut, ja suutele häntä puolestani.
Suutele minuakin ennenkuin nukut, sillä kun heräät huomenna, olen
minä poissa. Ikeen köysi on jo höllinnyt kaulastani, yhdessä
silmänräpäyksessä olen siitä vapaa."
"Kiitos, Selim, että ajattelet veljeäni, ja minä toivon sinulle
Allahin rauhaa ja siunausta. Ja kun sinä kotimatkalla näet Otavan
taivaalla, niin muista: Abdullah ajattelee sinua. Saattakoon pyhä
Muhammed sinut jälleen äitisi luo, ja kun olet ystäviesi parissa
niin muista minun äitiäni ja vie hänelle tervehdykseni. Minun täytyy
koettaa nukkua jaksaakseni kävellä huomenna. Minä annan sinulle
ystävyyden suudelman, ja koska tahdot paeta, niin toivon, että Allah
on pelastava sinut."
He laskeutuivat molemmat levolle, ja Abdullah vaipui pian uneen,
mutta Selim makasi valveilla ja tuumi pakoaan. Äkkiä hän muisti
Simban ja Moton jäähyväissanat ja ihmetteli, ettei hän aikaisemmin
ollut niitä ajatellut. Nehän olisivat antaneet hänelle voimia kestää
paremmin ja kärsivällisemmin raskaita koettelemuksia.
Mutta ei vieläkään ollut myöhäistä. Jos nuo molemmat ystävät elivät,
niin hän ei ollut yksin. Hän päätti siis paeta suoraan etelään,
koettaa tunkeutua metsän halki ja päästä Ututa kylän lähitienoille,
josta hän voisi saada jonkun ohjaamaan itseään Katalambulan luo.
Hetken aikaa hän tuumi tappaa Tifumin hänen omalla keihäällään, mutta
luopui siitä heti, sillä sellainen teko ei olisi ollut arabin eikä
Amer ben Osmanin pojan arvoinen.
Pari tuntia kului nopeasti tuumiessa. Kaikki nukkuivat sikeässä
unessa, ja tuletkin näyttivät sammuvan. Vain hiukan punertavaa
hillosta oli jäljellä.
Selim rukoili Allahilta rohkeutta ja voimaa, köysi oli irti ja pää
vapaa. Vapaa!
Hän nousi pystyyn ja hiipi äänettömästi puun luo, jonka juurella
aseet olivat, valikoi itselleen pari keihästä, pyssyn, ruutisarven
ja patruunalaukun ja hiipi sitten yhtä hiljaa pois, kuin hän oli
tullutkin.
Parilla pitkällä harppauksella hän kulki toisen puun luota toisen
luo, ja joka kerta, kun hän saapui uuden puun luo, tuntui hänen
pelastumisensa yhä mahdollisemmalta. Nuo korkeat, paksut rungot,
jotka yön aikana näyttivät vielä paksummilta ja pitemmiltä kuin
päivällä, muodostivat ikäänkuin muurin hänen ja hänen vihollistensa
välille.
Vihdoinkin hän oli vapaa! Hän kulki vapaasti, hän ajatteli vapaasti,
ja tuo ajatus hurmasi häntä, niin että hänen sydämensä oli pakahtua.
Hänen askeleensa tulivat lujemmiksi, pään ryhti ylpeämmäksi, selkä
suoremmaksi. Jokin voima pakotti häntä yhä eteenpäin. Väsymys näytti
paenneen, tavaton joustavuus piti hänen voimiaan yliaja hän kiiti
vapautta kohti.
Ääretön joukko mustia puunrunkoja solui hänen ohitseen, hänen
edessään ja hänen ympärillään levisi metsä äärettömän laajana, ja yhä
oli yö. Pimeys ei näyttänyt koskaan loppuvan, ja Selim oli iloinen,
että niin oli. Hän toivoi, että ikuisesti olisi yö ja että hänen
vihollisensa nukkuisivat.
Mutta vaikka yö oli pitkä ja ystävällisesti suojeli häntä
läpipääsemättömällä vaipallaan, loppui sekin niinkuin kaikki muukin.
Mutta silloin oli Selim jo kaukana watutaleiristä.
Aamu alkoi sarastaa, kun yön musta vaippa ensin hiukan harmaantui.
Sitten valkeni yhä enemmän puiden lehvien yläpuolella, kunnes
taivas tuli kellertävän kalpeaksi ja vihdoin teräksensiniseksi.
Valoisa juova läikehti Selimin tiellä, lehdet välkkyivät vihreinä ja
liikkuivat aamutuulessa.
Miten vilpoiselta ja tuoreelta ilma tuntuikaan! Maailma oli kuin
uudestisyntynyt, ja hyönteisten surinasta Selim saattoi päättää, että
muutkin nauttivat päivän valosta.
Pian päivä valkeni kokonaan, ja aurinko nousi kirkkaana taivaalle.
Mutta Selim katseli sitä nyt toisin tuntein kuin edellisenä päivänä.
Silloin hän vihasi sen kuivaa, polttavaa kuumuutta, joka tuotti
vain väsymystä ja janoa. Nyt se oli kuin suunnaton lamppu jonka
tarkoituksena oli valaista metsän hämärää, korkeaa holvia. Se ei
tuottanut enää väsymystä eikä janoa, se vain virkisti ja vahvisti
mieltä.
Päivemmällä Selim saapui lammikolle, jossa kasvoi keltaisia
lotuskukkia.
Miten ihanalta vesi maistui! Miten vilpoinen ja hiljainen metsä oli
näin keskipäivän aikana! Vähän matkan päässä lammikosta oli suuri
ontto bambupuu. Selim meni lähemmäksi tarkastamaan, ja huomasi että
puun sisällä oleva aukko oli suuri kuin huone. Hän ryömi sen sisään,
laskeutui levolle ja nukkui.
Kun hän heräsi, oli taaskin yö. Hän oli varmaankin nukkunut kahdeksan
tai kymmenen tuntia. Ensi hetkessä hän ei tiennyt, missä hän oli,
mutta vähitellen silmä tottui pimeyteen ja hän muisti paenneensa
orjuudesta.
Hän muisti myös kaiken muun: tuskallisen ikeen ja Tifumin armottomat
iskut. Hän nousi kiireesti jatkaakseen matkaansa.
Mutta ulkopuolelta kuuluvat hiljaiset, pehmeät askeleet pelästyttivät
hänet. Mitähän se saattoi olla? Samassa kajahti naurava ääni, joka
sai Selimin veren jähmettymään. Hän tointui kuitenkin pian. Sehän oli
vain hyeena, joka oli vainunnut saalista. Moto oli kertonut tästä
hirvittävästä äänestä, eikä Selim pelännyt enää.
Mutta pian sen jälkeen kuului kumea karjahdus -- toinen, kolmas --
kunnes Selimin korvat olivat mennä lukkoon. Tuo ääni oli metsän
pelätyn kuninkaan. Ei ole olemassa mitään valtavampaa kuin sen
karjunta.
"Se on jalopeura!" tuumi Selim, kun ensimmäinen pelästys oli hiukan
laantunut. Hän oli usein toivonut saavansa nähdä jalopeuran, mutta
nyt hän ymmärsi, että oli viisainta pysyä paikallaan.
Hänellä oli ladattu pyssy kädessään, eikä puuhun johtava kolo ollut
niin suuri, että eläin olisi voinut tunkeutua siitä sisään.
Jalopeura oli vainunnut saaliin ja lähestyi nyt puuta karjuen ja
vilkuillen hehkuvin silmin joka puolelle, ja pian se olikin keksinyt,
että saalis oli puun sisässä. Selim peräytyi aukolta, ja samassa
suuri eläin hyppäsi puuta vasten raastaen käpälillään kuorta,
ikäänkuin se olisi päättänyt tunkeutua sen läpi. Sydän kurkussa poika
tähtäsi petoeläimen päähän, laukaisi -- ja jalopeura kaatui maahan.
Selim ei uskaltanut kuitenkaan lähteä piilostaan, ennenkuin päivä
alkoi valjeta. Kauan hän kuunteli ulkoa tulevia ääniä, mutta kun
kaikki oli hiljaista, käsitti hän, että jalopeura oli kuollut, ja
sitten hän paneutui jälleen maata.
Hänen herätessään oli aivan valoisaa. Puun juurella makasi jalopeura
kuolleena. Selim kiipesi maahan ja katseli kuolleen pedon ruumista.
Vakavat ajatukset valtasivat hänen mielensä. Hän ajatteli, miten
väkevä ja ylväs tuo suuri eläin oli ollut edellisenä iltana
samoillessaan metsässä. Ja nyt, miten heikko se oli! Lapsikin olisi
voinut leikitellä sen harjalla ja hampailla.
"Jospa kaikki viholliseni kaatuisivat yhtä helposti kuin sinä",
tuumi Selim mielessään. "Sääli vain että olet saastainen, sillä olen
hirveän nälkäinen. Mutta sinua en saa syödä."
Sitten Selim jatkoi jälleen matkaansa etsien joka puolelta
metsänriistaa, voidakseen tyydyttää nälkäänsä. Hän oli ollut
kolmekymmentäkuusi tuntia ruuatta, ja kasvuiässä olevalle pojalle se
on pitkä aika.
Villejä hedelmäpuita ei ollut, ei metsäpersikoita eikä villejä
luumuja. Ko-virta näytti jakavan sen eteläpuolella olevat suuret
tasangot kahteen aivan erilaiseen alueeseen. Puut tässä osassa
lounais-Uroria, missä Selim nyt kulki, olivat parhaasta päästä
rakennuspuita. Jos Selim olisi tuntenut aarniometsiä paremmin
olisi hän löytänyt joukoittain syötäviä juuria. Mutta sitä hän ei
ymmärtänyt eikä niinollen tutkinut maata, vaan kulki alakuloisin
mielin eteenpäin. Auringon laskiessa hän näki pienen antiloopin, ja
rukoillen metsäonnea nosti pyssyn poskelleen. Pieni eläin kaatui
verissään maahan, ja Selim kiiruhti sen luo, nylki elukan, leikkasi
siitä lihaiset osat ja kantoi ne puuhun, jossa hän aikoi viettää
yönsä. Koottuaan kuivia oksia ja sytytettyään tulen hän paistoi
lihapalat ja söi ahnaasti pahimpaan nälkäänsä. Sitten hän pani maata.
Aamulla hän söi jälleen, otti mukaansa lopun ruuan ja jatkoi
matkaansa. Koska hän tunsi olevansa hyvissä voimin, kulki hän varsin
pitkän matkan. Illalla hän otti jälleen eväänsä esille, ja vaikka
hän huomasikin, että liha alkoi pahentua -- hän ei ollut malttanut
kylliksi paistaa sitä edellisenä iltana -- söi hän kuitenkin hyvällä
halulla. Mutta seuraavana aamuna se oli täynnä matoja, ja Selimin oli
pakko heittää se pois.
Aamupuolen päivää Selim vaelsi jälleen ja lepäsi kuumimman ajan.
Hän oli heikkona nälästä ja janosta, mutta kulki sittenkin muutamia
tunteja ikäpuolella, kunnes ei jaksanut enää, vaan sammutti nälkänsä
unella.
Kun Selim seuraavana aamuna jatkoi matkaansa, oli metsä tavattoman
hiljainen. Hän ei nähnyt ainoatakaan elävää olentoa, vain joitakin
haukkoja kierteli puiden yläpuolella. Hän laahasi tunnin toisensa
jälkeen väsyneitä jalkojaan eteenpäin, kunnes aurinko laski
taivaanrantaan. Vettä hän ei myöskään ollut nähnyt koko päivänä, ja
jano kiusasi häntä suuresti.
Taaskin koitti uusi päivä. Nälkä ja jano oli heikontanut Selimin
voimat ja tarmon. Jos hän olisi tiennyt, että watutakylän pellot
olivat parin tunnin matkan päässä, ja että tie, jota myöten Ferodian
karavaani kaksi päivää aikaisemmin oli kulkenut, oli vain penikulman
päässä hänestä! Mutta suuren metsän siimeksessä, joka ympäröi häntä
joka taholta, hän ei tiennyt mitään. Kunpa hän vain olisi jaksanut
kiivetä jonkun korkean puun latvaan, niin hän olisi nähnyt, minne
käsin hänen olisi pitänyt vaeltaa. Mutta hän saattoi tuskin erottaa
taivasta, niin tiheät olivat puiden latvat ja niin kiinteästi
toisiinsa kietoutuneet.
Väsyneen, nälkäisen ja janoisen Selimin mielestä metsä oli aivan
loputon. Hän tuijotti eteensä toivoen, että se alkaisi harventua ja
etsi silmillään joka puolelta eläviä olentoja, joko nelijalkaisia tai
lintuja. Hän katseli ylöspäin nähdäkseen edes vilahdukselta sinistä
taivasta.
Jos hän olisi ollut tottuneempi matkustamaan Afrikassa, olisi hän
tiennyt, että hän olisi löytänyt joka notkosta vettä, jos hän vain
olisi kaivanut kepillä syvälle maan sisään, ja että kaikkialla löytyi
juuria, joilla voi sammuttaa nälkänsä. Mutta hän ei tiennyt mitään
tästä kaikesta. Siksi hän kulutti kalliit hetkensä lepoon ja hyökkäsi
sitten taas hermostuneesti eteenpäin, kunnes nälkäinen ruumis ei
kestänyt enää ja hänen jalkansa uupuivat. Hän kaatui maahan, nousi
taas ylös, mutta jäi lopulta tunnottomana makaamaan. Poika parka, hän
sai kalliisti maksaa isänsä halun kartuttaa rikkauksiaan vaihtamalla
ihmisolentoja kangaspakkoihin ja lasihelmiin!
Pyörtymiskohtauksen jälkeen, jota kesti muutamia minuutteja, hän
koetti nousta istumaan, mutta ei jaksanut vaan kaatui selälleen.
Maatessaan pitkänään katse kiintyneenä ylöspäin, hän ajatteli niitä
iloja, joista hänen oli täytynyt luopua, ja mitä enemmän ruumis
kärsi, sitä halukkaammin ajatukset liitelivät entisissä iloissa.
Ääneensä valittaen hän sanoi:
"Oi, jospa vielä kerran saisin nähdä meren, jospa saisin nähdä
valkean rannan, jossa leikittelin Abdullahin ja toisten toverieni
kanssa, ennenkuin heittäydyimme uimaan mereen! Muistan, miten me
kotona keräännyimme mangopuun alle, miten sen hedelmät riippuivat
kultaisina ja purppuranpunaisina ja miten iltatuuli liikutteli
lehtiä, taivutti kuninkaallisen kokospalmun latvaa ja tuoksuvaa
kaneelipuuta ja kohotteli räikeänvihreän appelsiinipuun oksia, jonka
hedelmät olivat kuin palsamia sielulleni. Jospa minulla olisi nyt
yksi ainoakin appelsiini! Muistan sokeriruo'on ambranväriset varret
ja sen ihanan mehun, kokospähkinöiden virvoittavan maidon, loistavan
granaattiomenan suloisine tuoksuineen ja makuineen, keltaiset
sitruunat, jotka poistavat kuumeen ja janon sekä meloonit, joiden
tummanvihreän kuoren sisäpuolella on niin ihania aarteita. Oi,
Sansibar, paratiisi maan päällä! Amer ben Osmanin onneton poika näkee
sen puiden ja kukkien, talojen ja puutarhojen tulevan yhä lähemmäksi."
Väristen hän katseli ympärilleen suuressa, hiljaisessa
aarniometsässä, jonka ilma oli tukehduttaa hänet.
"Ilma on täällä varmaankin myrkyllistä", jatkoi hän kuumehoureissaan.
"Jättiläispuut kaatuvat mädäntyneinä maahan ja tuhannet hyönteiset
asettuvat niihin, taittuneita oksia putoaa alas ja mädäntyneet lehdet
löyhkäävät pahalta. Kuulen kaukaa nälkäisen jalopeuran karjuvan.
Ehkäpä se vainuaa arabialaispoika parkaa, ja vieläkin kamalammalta
tuntuu korvissani leopardin ääni ja hyeenan nauru."
Katkerin mielin Selim pahoitteli, että oli koskaan syntynyt, ja
ajatuksissaan hän kävi läpi viime aikojen kärsimykset.
"Minä näin jalon isäni kaatuvan ja itse jäin yksin -- minä itkin
ensin suurta suruani, sitten kärsin kaikki helvetin tuskat ja lopulta
toivoin, etten koskaan olisi nähnyt päivän valoa. Oi, noita hirveitä
marssipäiviä, joista ei tuntunut tulevan koskaan loppua, kun jano
kalvoi ruumistani eivätkä väsyneet jäsenet totelleet tahtoani."
Houreissaan hän näki edessään kuolleet, jotka oli jätetty tielle ja
makasivat siinä avoimin, jäykin silmin, ja kuolemankauhu valtasi
hänet, kun hän kuvitteli näkevänsä oman hautansa tämän metsän
korkean, vihreän holvin alla.
"Ei kukaan sure Selimin kuolemaa", valitti hän, "äitini ja
palvelijani eivät pese kuollutta ruumistani eivätkä kääri minua
valkoisiin kääreliinoihin, ja pyhä imani ei lue rukouksia kuolleen
sieluni pelastukseksi."
Mutta tätä kuolemanpelkoa ei kestänyt kauan. Hänen ajatuksensa
alkoivat sumentua, mutta hän kykeni vielä lausumaan kuoleman
tervetulleeksi ja kuiskaamaan jäähyväiset synnyinsaarelleen ja sille
kauniille maalle, joka oli tuottanut hänelle niin paljon kärsimyksiä.
Hänen viimeiset sanansa kuuluivat: "Minä tulen, rakas isäni!"