Ferodian riemukulku. -- Katalambula ottaa hänet vastaan. --
Abdullah lahjoitetaan Kalululle. -- Tapaa Simban ja Moton. --
Kalulu suunnittelee Selimin etsimistä. -- Pyssy löydetään. -- Selim
löydetään. -- Hänet tuodaan tajuttomana kylään. -- Toipuminen. --
Kalulun ja Selimin ystävyys.
Kahdentenakymmenentenäyhdeksäntenä päivänä Kwikurun taistelun jälkeen
saapui Ferodia riemukulussa Katalambulan kylään. Edellisenä iltana
olivat sanantuojat ilmoittaneet voitokkaan päällikön tulon, ja kun
seuraavan päivän aamupuolella näkyi suuri tomupilvi, joka osoitti,
missä sotajoukko kulki, kohotettiin iloisia huutoja.
Jo paljoa ennen kuin Ferodian etujoukko tuli näkyviin viljapeltojen
keskeltä, oli Katalambulan kylän portille kerääntynyt sotilaiden
omaisia. Kahdentuhannen ihmisen kurkusta kajahti yhtä aikaa
riemuhuuto "lu-lu-lu", neljätuhatta kättä taputti innokkaasti,
neljätuhatta ruskeaa ja mustaa jalkaa hyppi ilmaisten omistajainsa
iloa.
Rumpujen rämistessä Ferodia lähestyi. Ei kukaan sivistynyt kuningas
olisi voinut käyttäytyä sen arvokkaammin kuin hän. Hän astui kuin
jalopeura, hän nojasi käsivartensa kahden solakan nuorukaisen
olkapäihin, hän kantoi päätään ylpeästi pystyssä. Hänen edellään
astui kaksisataa valittua sotilasta, joiden päitä koristivat liehuvat
höyhentöyhdöt ja jotka asettuivat Katalambulan majan ulkopuolelle.
Sitten saapui Ferodia itse, ja hänen jäljessään taaskin kaksisataa
sotilasta. Kunkin sotilaan kasvoja ympäröi seepranharja, ja tässä
mustassa, jäykässä jouhikoristeessaan he näyttivät vielä entistäänkin
sotilaallisemmilta. Sitten seurasi täysikasvuisten vankien joukko
kaksikymmenhenkisissä ryhmissä kantaen Ferodian sotasaalista, ja
viimeisenä tulivat vangitut pojat johtajanaan Abdullah, jonka valkea
iho veti kaikkien silmät puoleensa. Viisisataa sotilasta muodosti
jälkijoukon.
Sotilaat asettuivat neliöön, ja vangit kantoivat ennenmainitun
suuren puun ympärille tavarapakkansa. Katalambula lepäsi penkillä,
joka päivän kunniaksi oli koristettu jalopeuran ja leopardin
nahoilla, ja hänellä oli kädessään lyhyt sauva, johon oli kiinnitetty
kirahvinhäntä. Sillä hän huiskutti pois kärpäsiä.
Uteliaat joukot olivat kiivenneet aitaukselle sekä majojen katoille,
ja Ferodia seisoi yksin piirin keskellä suuren saaliinsa vieressä.
Hän, samoinkuin kaikki muutkin, odotti, mitä Katalambula sanoisi.
"Me olemme ikävöineet sinua, Ferodia", sanoi nyt vanhus lempeällä
äänellä. "Me olemme kuulleet kerrottavan suuresta voitostasi, miten
sinä ja watutasotilaat voititte arabialaiset kauppiaat. Kerro, olemme
valmiit kuulemaan."
"Oi, Katalambula ja heimomme vanhimmat", Ferodia vastasi,
"minut lähetettiin viemään lahjoja Katalambulan ystäville,
waroripäälliköille, ja olin jo paluumatkalla kotiin, kun Olimali
lähetti minulle sanan, että arabit -- kauppiaat meren rannalta
olivat tulleet hänen maahansa äärettömiä kangas- ja helmi-varastoja
mukanaan. Hän sanoi, että samaiset miehet olivat murhanneet Mostanan."
"Eiaa, eiaa!" huusivat päälliköt Kalukin yhtyessä heihin, ja Ferodia
jatkoi:
"Kun kuulin Olimalin kutsun, olin kuin nälkäinen jalopeura, joka
vainuu saalista. Sanoin ääneen: 'Kas, Malungu jumala on antanut
arabit käsiini, minä kostan Mostanan kuoleman, minä valmistan
taikajuoman heidän ruumiistaan, ja heidän päillään koristan Olimalin
portin pielet.'"
"Eiaa, eiaa!" huusi kansa.
"Aamulla olivat watutasotilaat valmiit taisteluun. He kuulivat
Olimalin torven toitotukset ja arabien pyssyjen laukaukset,
ja minun käskystäni he nousivat yhtenä miehenä. Me piiritimme
vihollisen Olimalin kylään, meidän nuolemme kaatoivat kasoittain
heitä, ja me otimme useita satoja miehiä ja nuorukaisia orjiksi ja
toimme heidät tänne. Me anastimme pyssyjä, kuulia ja ruutia, me
keräsimme rikkauksia: hienoja kankaita ja helmiä. Toisen puolen
saaliista sai Olimali ja kaikki watutasotilaat ovat saaneet
osansa, päälliköt omansa ja Ferodia omansa. Viisikymmentä orjaa ja
kaksi arabialaispoikaa on kuollut matkalla, ja yksi valkea poika
karkasi metsään kuollakseen siellä. Meillä on jäljellä kaksisataa
täysikasvuista orjaa ja seitsemäntoista poikaa, joista yksi on
arabialaisen päällikön poika. Kankaat, helmet ja muu saalis on tässä
jalkojenne juuressa. Minä olen puhunut, oi Katalambula ja te heimomme
vanhimmat."
"Eiaa, eiaa!" huusi kansa taputtaen käsiään.
"Oi, Ferodia, suuri päällikkö ja sotilas", vastasi Katalambula, "sinä
olet minun oikea käteni, sinä olet jalopeura taistelussa. Kuka voisi
sinut voittaa?"
Sen jälkeen kuningas Katalambula lähti katsomaan orjia, ja Ferodia
kehui heidän etujaan. He saapuivat myös poikien ryhmän luo, ja
nähdessään Abdullahin kuningas uteliaasti koetti sormellaan hänen
valkeaa ihoaan, mutta veti sormensa heti pois nauraen omalle
pelolleen. Mutta Ferodian kehoituksesta hän siveli pojan alastonta
selkää ihmetellen hipiän pehmeyttä, ja tunnusteli hänen sileää
tukkaansa.
"Mitä me teemme hänelle?" kuningas kysyi.
"Kuningas saa sen itse päättää", vastasi Ferodia mielistellen.
"Siinä tapauksessa minä lahjotan hänet Kalululle", päätti Katalambula
nopeasti, "mutta minä luulin, että sinulla olisi ollut kolme tai
neljä valkeaa poikaa."
"Ainoastaan kolme valkeaa. Yksi heistä kuoli matkalla ja suurin
karkasi viiden päivämatkan päässä täältä."
"Miksi hän karkasi?"
"Siksi että hän oli aasi", vastasi Ferodia katkerasti. "En ole
koskaan nähnyt niin röyhkeää poikaa. Suu hänellä oli täynnä sanoja,
mutta hänen selkänsä ei kyennyt työhön, ja siksi hän karkasi. Mutta
rohkeutta hänellä oli kahden sotilaan edestä, ja aikaa myöten hänestä
olisi tullut komea orja."
"Kenestä sinä puhut, Ferodia?" kysyi Kalulu, joka oli tullut lähelle.
"Ole vaiti poika", sanoi Katalambula. "Sukulaisesi Ferodia on
lahjoittanut sinulle tämän pienen valkean orjan leikkitoveriksi. Avaa
hänen siteensä ja opeta hänet sotilaaksi."
"Ei, annahan Ferodian vastata", Kalulu sanoi. "Kuka karkasi?"
"Nuori arabialainen orja, sinun ikäisesi poika", vastasi Ferodia
vastahakoisesti. "Hän oli erään päällikön poika, ja luulenpa melkein,
että Tifum julmuudellaan sai hänet karkaamaan."
"Tifum Byah ei ole lempeäkätinen, eikä ole kumma että poika karkasi!"
sanoi Kalulu. "Siitä voimme puhua myöhemmin. Nyt otan valkean orjan
mukaani ja annan hänelle ruokaa."
Tarkasti Abdullahia katsellen Kalulu leikkasi poikki hänen siteensä
ja käski ihmettelevän arabialaispojan seurata mukanaan. Ja tultuaan
huoneeseensa hän tarkasteli häntä jälleen, asettui seisomaan selin
häntä vasten ja koetti kädellään, kumpi heistä oli pitempi ja hymyili
sitten hänelle.
"Ymmärrätkö kitutankieltä?" Abdullah pudisti päätään, ja Kalulu
kiiruhti hakemaan hänelle ruokaa, paistettua lihaa, riisiä ja
maissipuuroa. Kädenliikkein hän ilmaisi Abdullahille, että ruoka oli
tarkoitettu hänelle, ja arabialaispoika käytti heti hyväkseen uuden
herransa hyvyyttä.
Kalulu katseli Abdullahin syöntiä, sitten hän kiiruhti pois ja palasi
takaisin mukanaan kaksi miestä, jotka nähdessään Abdullah lakkasi
syömästä.
"Simba! Moto! Miten te tulitte tänne?"
"Abdullah, poika parka!"
Hän hyppäsi pystyyn, syleili Simbaa ja sitten Motoa ja suuteli heitä
itkien ilosta, Kalulun hyväntahtoisesti katsellessa heitä.
"Oi, minä en ole yksin, minulla on vielä ystäviä", nyyhkytti poika,
ja Simba kysyi innokkaasti, minne toiset olivat joutuneet.
"Kova onni on vainonnut meitä siitä saakka kun tulimme Uroriin",
sanoi Abdullah surullisena. "Isa kuoli isoonrokkoon pari päivää sen
jälkeen, kun lähdimme Kwikurusta. Vähän myöhemmin sairastui pikku
veljeni Mussoud samaan tautiin ja kuoli ja Selim --"
"Niin, missä on Selim?" Moto kysyi.
"Samana yönä kun Mussoud kuoli, pakeni Selim metsään, sillä Tifum
löi häntä ja meitä kaikkia. Minä en voinut seurata hänen mukanaan
Mussoudin vuoksi, mutta minä rukoilin Allahia hänen puolestaan. Kun
heräsin aamulla, oli Selim poissa. Ja minä luulen, että hän otti
pyssyn ja pari keihästä mukanaan, sillä neekerit pitivät suurta melua
niistä."
"Pakeniko hän metsään?" kysyivät Simba ja Moto ihmeissään. "Sanoiko
hän, mitä tietä hän aikoi kulkea?"
"Hän sanoi aikovansa koettaa päästä Sansibariin, mutta juuri ennen
nukkumistani kuulin hänen mutisevan jotakin Simbasta ja Motosta ja
Katalambulasta, vaikka en tiedä, näinkö vain unta."
"Niin, se kuuluu hyvin uskottavalta", sanoi Moto, "hän muisti
varmaan, mitä me olimme puhuneet. Eikö hän sanonut, aikoiko hän paeta
pohjoiseen vai etelään?"
"Hänen täytyi lähteä etelään", vastasi Abdullah varmasti, "sillä
leiri oli tien eteläpuolella, ja me olimme sen eteläisimmässä päässä.
Hänen oli helpointa paeta huomaamatta sille taholle."
"Miten monta päivää sitten Selim karkasi?" kysyi Moto edelleen.
"Kuusi tai seitsemän päivää. En muista tarkalleen."
Tämän keskustelun aikana oli Kalulu tarkastellut puhujia, ja kun
hän huomasi levottoman ilmeen Moton kasvoilla, kysyi hän, mitä
oli tapahtunut, ja sai tietää, että Moton nuori herra oli paennut
aarniometsään ja että Simba ja Moto olivat hänen tähtensä tulleet
Katalambulan ja Kalulun luo.
Nuorukainen kysyi heti, mitä he aikoivat tehdä, ja lupasi auttaa
heitä kaikin tavoin.
Simba ja Moto neuvottelivat hetken aikaa ja sanoivat sitten
Kalululle, että he aikoivat lähteä Selimiä etsimään, ja tämä vakuutti
uudelleen auttavansa heitä.
"Minä pidän arabialaisista", hän sanoi. "Setäni lahjoitti minulle
jo tämän valkean pojan, ja minä luulen, että hän antaa toisenkin
minulle, mutta sinä, Moto, saat heidät molemmat, jos vain haluat."
Moto käänsi nämä sanat Simballe, jonka suunnitelma oli jo valmis.
"Sano nuorelle päällikölle, että hän pyytäisi Katalambulalta
viisikymmentä miestä sen tekosyyn nojalla, että metsässä on muka
norsuja. Sitten me voimme lähteä heti matkaan ja panna toimeen ajot.
Siten joko löydämme hänet tai kuulemme hänestä tai pelastamme hänet
niiden käsistä, jotka ovat anastaneet hänet."
Kalulu oli heti valmis täyttämään lupauksensa, ja puolen tunnin
kuluttua hän ilmoitti Motolle, että viisikymmentä miestä oli
lähtövalmiina, mutta että heidän mielestään oli outoa lähteä
metsästämään ilman taikurin apua.
"Minä sanoin heille, että me turvautuisimme taikurin apuun huomenna",
jatkoi hän. "Tulkaa heti paikalla, minäkin tahdon saada jotakin
aikaan, muuten kaikki puhuvat vain Ferodiasta, eikä kukaan muista
Kalulua. Minä haluan myös tavata nuoren herrasi nähdäkseni onko hän
yhtä hyvä kuin sinä väität."
Simba ja Moto olivat jo tarttuneet aseisiinsa, ja kun Kalulu oli
käskenyt Abdullahin jäädä hänen majaansa ja toimittanut hänelle
ruokaa ja yösijan seurasi hän toisten mukana ulos.
Oli keskipäivän aika, kun he alkoivat marssia samaa tietä myöten
kuin Ferodia oli tullut, ja seuraavana päivänä he näkivät kaukaa
aarniometsän synkät ääriviivat. Heidän ja metsän välissä oli
kuitenkin kylä, ja Simba piti parhaana alkaa tiedustelunsa jo sieltä.
Kun kylän asukkaat näkivät Katalambulan kasvatin tulevan, ilmaisivat
he suuren ilonsa. He kestitsivät Kalulua ja hänen miehiään parhaansa
mukaan tarjoten heille banaaneja, maissipuuroa ja keitettyjä papuja.
Päällikkö kävi Kalulun viereen istumaan ja keskusteli kauan hänen
kanssaan. Hän kertoi muun muassa, että eräs hänen palvelijoistaan,
joka aamulla oli mennyt metsään etsimään hunajaa, oli löytänyt sieltä
pyssyn.
"Pyssynkö?" huudahtivat Moto ja Kalulu samalla kertaa.
"Niin, pyssyn, jossa oli lääkettä -- pulveria ja kuula -- sillä kun
hän leikitteli sillä, pamahti se ja oli säikäyttää hänet kuoliaaksi."
"Hyvin omituista", sanoi Moto koettaen hillitä kärsimättömyyttään,
"eikö palvelijasi löytänyt muuta?"
"Ei mitään muuta, veljeni. Eikö se ollut kylliksi? Sehän oli
suorastaan ihme."
"Mutta veljeni", sanoi Moto kiivaasti. "Miten pyssy saattoi joutua
metsään, jollei joku ollut tuonut sitä sinne?"
"Mienji Mungu -- hyvä henki -- toi sen sinne minua varten. Muutamia
päiviä sitten kuoli isäni, ja minä hautasin hänen mukanaan hänen
tavaransa, ja minä rukoilin hyvää henkeä, että hän tekisi minut
rikkaaksi ja mahtavaksi. Nyt hän on kuullut rukoukseni ja lähettänyt
tämän pyssyn taivaasta minulle."
"Älä puhu niin, päällikkö", sanoi Kalulu. "Tiedätkö, missä
palvelijasi löysi tuon pyssyn?"
"Orjasi vaikenee, kun Kalulu puhuu", päällikkö vastasi. "Minä en
tunne paikkaa, mutta palvelija tietää sen varmaan."
Palvelija käskettiin paikalle, ja hän sai käskyn saattaa Kalulu
ja hänen miehensä sinne, mistä hän oli löytänyt tämän ihmeellisen
aarteen.
Kahden tunnin marssin jälkeen he seisoivat metsässä suuren puun
juurella. Moton käskystä sotilaat asettuivat riviin, ja toinen puoli
heistä lähti pohjoiseen päin pysytellen viidenkymmenen askeleen
päässä toisistaan, toinen puoli etelään. Kun ketju oli täten
muodostettu, lähtivät he liikkeelle itää kohti, ja heidän oli määrä
pitää silmällä kaikkea, mikä sattui heidän eteensä.
Suunnitelma oli hyvä, sillä tuskin he olivat ennättäneet kahdensadan
metrin päähän, ennenkuin yksi joukosta huudahti ja osoitti olentoa,
joka makasi maassa. Simba kiiruhti paikalle ja huusi ääneensä ilosta,
sillä se oli Selimin ruumis.
Moto ja Kalulu kiiruhtivat myös jäljessä, mutta ilo muuttui suruksi,
kun he näkivät, miten jäykkä ja eloton ruumis oli. Jättiläinen Simba
seisoi ääneti ja voimattomana. Kalulun kasvot ilmaisivat syvää
osanottoa, ja Moto heittäytyi epätoivoissaan maahan. Toisetkin,
jotka nyt tulivat heidän luokseen, näyttivät hämmästyneiltä ja
alakuloisilta, mutta mies, joka oli löytänyt pyssyn, oli kuitenkin
kaikkein syvimmin liikuttunut nähdessään valkean ruumiin. Hän seisoi
ensin aivan liikkumatta paikallaan, mutta astui sitten lähemmäksi.
"Mitä tämä on?" kysyi hän lähimmältä mieheltä, "onko se henki, joka
antoi pyssyn!"
"Ei, henki se ei ole, senkin narri, vaan arabialaispoika joka on
kuollut nälkään", vastasi Moto ylpeänä äänellä, josta kävi ilmi,
miten hän sääli toisen tietämättömyyttä.
"Arabialaispoika!" toisti edellinen. "Mikä se on?"
"Eräs valkeaihoisista, jotka asuvat keskellä merta", vastasi sotilas.
"Miksi hän on valkea? Onko hänen ihonsa kuin munankuori? Onko se kova
vai pehmeä?" kysyi villi.
"Pelkäätkö sinä kuollutta poikaa? Koettele häntä, hupsu."
Villi naurahti mielettömänä, mutta kumartui Selimin ruumiin yli ja
koetteli arasti kädellään hänen rintaansa, mutta vetäisi heti pois
kätensä.
"Ei hän ole kuollut!" hän huusi kauhuissaan. "Hänen ihonsa on pehmeä,
ja minä tunsin, että se liikkui."
Moto ja Kalulu kumartuivat eteenpäin, ja ilonvälke syttyi Simban
silmään, kun hän painoi toisella kädellään Selimin rintaa, toisella
hänen päätään.
"Hän elää, nuori Selim herra elää!" hän huusi, ja Kalulu kumartui
innokkaana hänen ylitseen, sillä Simban äänestäjä kasvojen ilmeestä
hän oli arvannut sanojen merkityksen.
"Mutta hän ei voi elää kauan, jollei hän saa jotakin syödäkseen",
Moto sanoi. "Näetkö, Simba, miten laiha hän on, vain luuta ja nahkaa!
Mikä sheita paha henki -- on häntä pidellyt noin pahoin? Katso
naarmuja hänen käsivarsissaan ja -- käännäpä häntä Simba -- haavoja
hänen selässään!"
"Oi, Moto", sanoi helläsydäminen Simba, "se on tosiaankin sheitan
tai mshensin -- villin -- työtä, ja niin totta kuin Allah minua
auttakoon, minä raastan sen miehen sydämen hänen rinnastaan.
Kannetaan hänet nyt varovasti kylään, ja pyydä Kalulu hankkimaan
hänelle hiukan vuohenmaidosta keitettyä velliä."
Sillä aikaa kuin Kalulu antoi tämän käskyn, joka nopeasti
toimitettiin edelleen, levitti Moto vaatteen maahan, ja Simba nosti
varovasti sille nuoren isäntänsä laihtuneen ruumiin, ja sitten he
yhdessä kahden muun miehen kanssa tarttuivat vaatteen kulmista kiinni
ja kantoivat hänet kylään.
Kun he saapuivat sinne, olivat kylän asukkaat kiihdyksissään
kuultuaan, että Kalulu oli löytänyt miltei nälkään nääntyneen valkean
pojan metsästä. Sen kummempaa saattoi tuskin ajatella. Valkoinen
poika, jonka iho oli kuin munankuori. Mielessään he olisivat voineet
kuvailla kaksipäisiä, kuusikätisiä ja vaikkapa tuhatraajaisia mustia
miehiä, mutta valkea poika, jonka iho oli niin hieno ja pehmeä, että
vähinkin puristus jätti siihen merkkinsä, oli jotakin kuulumatonta.
Eipä siis ihme, että kaikki kiirehtivät uteliaina katsomaan, ja että
he olivat pahoin pettyneet, kun Kalulun sotilaat eivät päästäneet
heitä paarien luo. Moto ja Simba sekä heidän apulaisensa kantoivat
taakkansa tyhjään majaan, jonka kylän päällikkö Kalulun pyynnöstä
luovutti heille, ja Moton avattua varovaisesti Selimin suun alkoi
Simba syöttää hänelle ohutta velliä pienellä puulusikalla.
Se vaikutti melkein heti, joskin kärsimättömän Simban mielestä aika
tuntui kovin pitkältä, ennenkuin avonaiset huulet sulkeutuivat
ja kurkussa tuntui hiukan liikettä. Mutta sitten kuivat huulet
avautuivat itsestään, ja Simba oli heti valmis antamaan hiukan lisää
lämmintä ja virkistävää juomaa. Kalulu oli polvistunut Selimin pään
viereen ja näytti Simballe pieniä hikipisaroita joita alkoi helmeillä
sairaan otsalle. Moto painoi kätensä Selimin rintaa vasten ja saattoi
kaikkien iloksi vakuuttaa, että sydän alkoi lyödä nopeammin ja
voimakkaammin. Pian Selim huokasi, ja silmäluomet, jotka tähän saakka
olivat olleet ummessa, avautuivat ja loistavat, sielukkaat silmät
tulivat näkyviin.
"Oi, miten kauniit silmät, miten suuret ja loistavat!" huudahti
Kalulu ihmeissään.
"Sh!" varoitti Simba ja painoi korvansa Selimin huulia vasten, jotka
kuiskasivat:
Se päivä koittaa, hetki murheinen,
kun pojat suree surmaa isien.
"Poika parka!" sanoi Simba. "Hän toistaa sanoja, jotka hänen äitinsä
lausui heidän eronhetkellään." Ja sitten hän lisäsi kovalla äänellä:
"Selim, nuori herra, tunnetko minua?"
"Simba, sinäkö se olet?" kysyi Selim väsyneellä, mutta iloisella
äänellä.
"Niin, minä olen orjasi Simba. Allah olkoon kiitetty hyvyydestään.
Herrani tuntee orjansa."
"Missä minä olen?" Selim kysyi. "Minulla oli hirveä uni. Minusta
tuntui, että olin kuolla nälkään ja janoon. Mutta minä olin kaukana
kaameassa metsässä. Ja nyt olen sisällä huoneessa, ja Simba on
vieressäni. Mitä on tapahtunut, Simba?"
"Tunnetko myöskin Moton, herra?" kysyi tämä. "Oi, Moto, oletko
sinäkin täällä? Nyt olen iloinen, etten ole enää yksin niinkuin
uneksin."
"Ei, herra, sinä et ole enää yksin, mutta syö hiukan, niin tulet taas
voimiisi", sanoi Simba. Ja Selim söi katsellen samalla ympärilleen.
Hänen aivonsa koettivat ratkaista kysymystä, mitä oli tapahtunut sen
jälkeen, kun hän metsässä oli kaatunut kumoon nälästä, väsymyksestä
ja janosta heikontuneena.
Mutta kun hän oli syönyt kaiken maidon loppuun, olivat hänen
voimansa palanneet siinä määrin, että Simba saattoi lyhyesti kertoa
hänelle kaiken sen, minkä me jo tiedämme molempien orjien matkasta
Katalambulan luo.
Ja sitten tuli Kalulukin esille, ja Simba kertoi, miten hyvä hän oli
ollut Motolle ja miten he hänen avullaan olivat löytäneet Selimin.
Selim nosti kättään, puristi lämpimästi Kalulun kättä ja pyysi Moton
tulkitsemaan hänelle hänen kiitollisuuttaan.
"Kalulu on arabialaispojan veli", sanoi nuori päällikkö lämpimästi.
"Kalulun rinnalla voi valkea arabialaisveljeni huoleti kulkea
metsän halki, sillä metsä on ystävällinen Kalululle. Puut ja linnut
tervehtivät häntä ilolla, eivät edes villit eläimet tee hänelle
pahaa. Tule terveeksi, veljeni, tule voimakkaaksi äläkä tämän jälkeen
pelkää mitään vaaraa."
Selimin silmät olivat täynnä kiitollisuuden kyyneleitä, kun hän
vastasi:
"Kalulun ääni kajahtaa korvissani kuin raitis lähteen solina janosta
uupuneen korvissa. Pelko ja epätoivo katoaa ja sydämeni saa rauhan.
Jos Kalulu on veljeni, niin tunnen iloa ja riemua yön pimeydessä
samoinkuin auringonvalossakin."
"Kalulu iloitsee myöskin kuullessaan sinun äänesi, valkea veljeni.
Minä opetan sinulle, mitä taivaanhenki on opettanut watutalaisille,
ja sinä neuvot minulle, mitä hän on opettanut arabeille. Sinä kerrot
minulle suuresta merestä, jonka myrsky saa kuohumaan, ja minä
näytän sinulle Liemban ruskean veden ja krokotiilit ja virtahevot,
jotka elävät siinä. Minä opetan sinua metsästämään nopeajalkaisia
antilooppeja, villejä puhvelihärkiä, paksunahkaisia sarvikuonoja ja
jalopeuroja. Syö nyt ja tule voimakkaaksi. Mutta sanohan minulle,
veljeni, mistä johtuu, että selkäsi on arpia ja naarmuja täynnä?"
"Älä välitä siitä, Kalulu-veljeni, sinun sanasi ovat minulle paras
lääke. Äänesi sointu on parantanut haavani, en tunne kipua enää."
"Mutta sanohan minulle, kuka löi sinua", intti Kalulu. "Ferodiako?"
"Ei, vaan Tifum Byah."
"Vai Tifum Byah, tuo julma koira, kyllä minä hänen selkänsä pehmitän!"
"Älä tee hänelle pahaa minun tähteni, Kalulu", pyysi Selim, "pahat
päivät ovat nyt lopussa."
"Saammepa nähdä", sanoi Kalulu, "ja nyt on parasta, että annamme
sinun maata. Kaksi päivää me lepäämme täällä. Voimistut sinä aikana
sen verran, että voit tulla kuningas Katalambulan luo. Tiedätkö, että
kun Moto kertoi sinusta, pidin sinusta hänen tähtensä. Nyt pidän
sinusta itsesi vuoksi. Ja mtutalainen voi sekä rakastaa että vihata."