Khamis ben Abdullah puhuu arabeille. Hyökkäysehdotus. -- Simba murtaa
portin. Päälliköt kuolevat. -- Selim otetaan vangiksi. -- Tifum antaa
hänelle selkään. -- Kolme arabialaispoikaa Ferodian edessä. -- Sultan
ben Alin pako. -- Saalis jaetaan. -- Taikajuoma. -- Noitien laulu.
Khamis ben Abdullah oli urhoollinen mies, mutta hän ei ollut
käynyt niin paljon sotaa, että olisi voinut hymyillä Olimalin
sodanjulistukselle. Hänellä ei ollut sitä sotatottumusta, joka olisi
antanut hänelle voitonvarmuutta Olimalin joukkojen suurilukuisuudesta
huolimatta. Hänellä oli tosin heimolleen ominaista uljuutta, mutta
hänen mielensä oli alakuloinen ja pelokas, vaikkei sitä ulkonaisesti
voitukaan huomata.
Samoin oli toisten laita. Kaikki päälliköt olivat rohkeita miehiä,
ja jos heitä olisi ollut sata arabia, niin eivät he olisi epäilleet
taistelun lopputulosta. Mutta heitä oli vain kaksitoista arabia ja
600 mustaa. Miten kauan he jaksaisivat pitää puoliaan?
Aamun sarastaessa heidät kutsuttiin uuteen neuvotteluun, ja
arabialaispäälliköt kiiruhtivat poikineen paikalle.
Kun kaikki olivat käyneet istumaan, alkoi Khamis ben Abdullah puhua.
"Ystäväni", hän sanoi. "Olimalin viimeiset sanat olivat, etteivät
arabit voisi saada häntä luopumaan kostosta, vaan että meidän piti
valmistua taisteluun. Siihen me tällä matkallamme olemme aina
valmiit, mutta meidän täytyy auttaa toisiamme neuvoilla ja teoilla,
sillä jos meidän käy onnettomasti, niin me tiedämme, mikä meidän
oikeauskoisten kohtalo tulee olemaan. Leirimme suojassa me voimme
pitää puoliamme neljä kertaa suurempaa joukkoa vastaan, kuin Olimali
voi lähettää taisteluun. Mutta heikkoutemme on siinä, että olemme
muukalaisia tässä maassa. Meillä ei ole ystäviä, jotka toisivat
meille elintarpeita, eivätkä 600 miehen tarpeet ole vähäiset.
Miehemme eivät saaneet ruokaa eilen eikä heillä ole ruokaa täksikään
päiväksi. Kauan he eivät voi kestää nälkää. Mitä te ehdotatte?"
"Vastaus on selvä", sanoi Sultan ben Ali, "ei voi olla epäilystäkään
siitä, mitä meidän tulee tehdä. Meidän tulee taistella, mutta miten
me taistelemme, siinä kysymys. Odotammeko täällä leirissä uskottomien
tuloa vai lähdemmekö liikkeelle ja hyökkäämme heidän kylänsä
kimppuun?"
"Me emme voi jäädä tänne nälkää näkemään ja syömään toisiamme",
vastasi sheikki Mohammed, "meidän täytyy koettaa anastaa karjaa
sinä aikana kuin toiset vahvistavat aitaustamme. Ehdotan myöskin,
että kaivamme vallihaudan leirin ympärille ja että multa heitetään
aitauksen vahvistukseksi. Olen nähnyt Unyanyembessä tehtävän siten ja
karkoittavan vihollisen pakosalle."
"Mohammed on puhunut hyvin", sanoi Amer ben Osman. "Minä ehdotan,
että yksitoista meistä lähtee miehineen liikkeelle, ja yksi jää sadan
miehen kera vahvistamaan aitausta ja vartioimaan tavaroita. Jos
meidän on pakko vetäytyä takaisin, niin onhan meillä silloin vahva
suojapaikka. Me voimme ainakin pelottaa epäuskoisia, ja joskin heidän
paaluaitansa ovat kolminkertaisia, niin jotkut nuolistamme voivat
sittenkin osua. Allahin kiitos, meillä on kyllin ampumavaroja."
"Erittäin hyvä", sanoi vanha varovainen sheikki Thani, joka tunsi
hyvin Afrikan, "mutta jos yrityksemme epäonnistuu, on meidän tilamme
entistä pahempi. Miehemme kadottavat kokonaan rohkeutensa ja
nälänhätä uhkaa meitä. Minä ehdotan, että jaamme viisisataa miestä
kahteen osaan, marssimme portteja vastaan niin pian kuin suinkin
ja koetamme rynnäköllä voittaa kylän. Vain sillä tavalla me voimme
onnistua."
"Vanhimmat ovat puhuneet ja puhuneet hyvin", sanoi Khamis, "mutta
minä olen ollut täällä ennen, ja tunnen warorit. Vaikka ne
voittaisimmekin Kwikurun emme sittenkään saisi vapaasti kulkea
maan läpi, vaan meidän täytyisi heti piirityksen jälkeen vaeltaa
Unyanyemben kautta. Turhaa minun on huomauttaa, että kielsin teitä
valitsemasta Urorin tietä koetan vain tehdä parastani meidän kaikkien
pelastamiseksi. Jos voitamme tänään Olimalin, täytyy meidän illan
suussa lähteä marssimaan Unyanyembeen, sillä kahden päivän kuluttua
on tieto tapahtumasta levinnyt koko maan yli."
"Sinä puhut viisaasti, Khamis", vastasi Amer ben Osman, "ja sinä olet
tosiaankin hyvä johtaja. Jos sinä miehinesi ja parin päällikön kera
teet hyökkäyksen toiselle portille, niin minä lähden toisten kanssa
toiselle portille. Se, joka ensimmäisenä saa portin murretuksi,
puhaltakoon torveensa. Minä kehotan, että me nyt heti syömme mitä
meillä on syötävää, ja että sitten lähdemme liikkeelle."
"Allah olkoon kiitetty hyvyydestään. Syökäämme ensin ja tapelkaamme
sitten!" huusivat kaikki.
Puolessa tunnissa oli nopeasti valmistettu aamiainen syöty, ja kaikki
lähtivät liikkeelle paitsi vanha Sultan ben Ali, joka sadan miehen
kera jäi leiriin.
Simba ja Moto pitivät myöskin neuvottelun, ja marssiessaan Amer ben
Osmanin jäljessä vaihtoivat he merkitseviä katseita ja pudistivat
päätään.
Kylän lähellä vallitsi hiljaisuus, ei ainoatakaan ihmistä näkynyt, ei
koira haukkunut. Aurinko paahtoi kuumasti niinkuin tavallisesti, ja
taivas oli pilvetön.
Lähestyvät arabit ja heidän väkensä eivät kuitenkaan huomanneet
kirkasta taivasta, päivän kauneutta eikä auringonpaahdetta.
Kun he olivat saapuneet kolmensadan metrin päähän kylästä, erosi Amer
ben Osmanin joukko Khamis ben Abdullahista ja marssi kylän eteläistä
porttia kohti. Ja kun hän oli asettunut paikalleen, alkoivat molemmat
osastot yhteisestä merkistä ampua ja samalla marssia eteenpäin.
Kylässä oli kaikki hiljaista, ja vasta kun arabit olivat
viidenkymmenen metrin päässä siitä, pimeni ilma äkkiä lentävistä
nuolista ja raivoisat sotahuudot täyttivät ilman. Monet arabien
miehistä kaatuivat nuolten haavoittamina, mutta päälliköiden
kehoitushuudot kiihoittivat muita eteenpäin.
Ei kestänyt kauan ennenkuin arabit olivat paaluaitauksen luona,
pistivät pyssynsä hirsien lomiin ja ampuivat suoraan Olimalin
hämmästyneitten miesten silmiin. Samassa kajahti pitkä, syvä
torventörähdys kylästä sekä toinen lyhyempi ja kimakampi
eteläpuolelta. Jälkimmäinen lähti Moton torvesta, mutta mitä saattoi
edellinen merkitä?
Amer ben Osmanin joukko oli vastustamattomalla voimalla tunkeutunut
eteläiselle portille, jonka Simba yhdellä ainoalla kirveen iskulla
oli halkaissut. Potkaisten vahvalla jalallaan hän oli heittänyt sen
auki ja sitten yhdessä Amer ben Osmanin ja Selimin kanssa, jolla oli
kevyt pyssy kädessään, kiiruhtanut kylään ampuen puolelle ja toiselle.
Herransa urhoollisuuden ja Simban jättiläisvoiman kiihoittamana
taistelivat Amerin miehet kuin jalopeurat kilpaillen rohkeudessa
keskenään. He eivät voineet kaikki kyllin kiireesti tunkeutua
portista sisään, vaan toiset kiipesivät kuin apinat aitauksen yli,
eikä pikku Niani tuottanut vähiten kunniaa nimelleen. Abdullah,
Mussoud ja Isa seurasivat isiään, jotka tungoksen vuoksi pääsivät
vasta paljoa myöhemmin kuin Amer ben Osman ja Selim portista sisään.
Niin nopeasti oli Simba murtanut portin, etteivät kaikki kylän
asukkaat ennättäneet paeta sisemmän paaluaitauksen turviin. Olimalin
vanhin poika asettui kymmenen miehen kera vastarintaan nojaten
selkänsä aitausta vasten ja pitäen raskaita keihäitä ojossa kädessään.
Kun Simballa oli nyt edessään vihollisia, joita vastaan hän saattoi
tapella koko voimallaan, muuttui hän sotajumala Marsin mustaksi
kuvaksi. Hän ei ollut enää sheikki Amerin tottelevainen palvelija
ja Selimin ystävä, hän oli heidän vastustamaton johtajansa. Hänen
silmänsä säihkyivät sotaintoa. Warundikansan hurja luonne, jota
tähän asti orjuus oli pitänyt aisoissa, oli nyt murtanut kahleensa
ja hän seisoi pyssy ojossa kuin sodan pronssinen Akilles. Hänen
hurjat katseensa lannistivat vastustajan, ja warorineekerien
keihäät vaipuivat maahan vahingoittamatta häntä. Kajahduttaen
hurjan sotahuudon, joka päästi valloilleen hänen tähän saakka
uinuvan intohimonsa, hyökkäsi hän eteenpäin ja hän iski niin rajusti
ympärilleen pyssynpäällä, että hänen isäntänsäkin sotilassielu oli
täynnä ihmetystä.
Amer ei malttanut kuitenkaan kauan ihailla Simban urhoollisuutta.
Pitkä kaksiteräinen miekka kädessä hän tunkeutui vihollisten
keskelle ja sivalsi aseellaan, jonka käytössä hän oli mestari, niin
varmasti, että hän herätti yhtä paljon ihailua taidollaan kuin Simba
käsivoimillaan.
Voimattomuutensa huomaten hyökkäsivät warorit päällikkönsä johtamana
arabeja vastaan ja heittivät kiihkeästi heitä keihäillään. Selim
latasi ja ampui niin levollisesti ja taitavasti, että hänen isänsä
orjat eivät olisi voineet olla häntä ihailematta, jollei taistelu
olisi kiinnittänyt kaikkien huomiota. Hän aikoi juuri ladata
uudelleen, kun warorit hyökkäsivät esille. Waroripäällikön keihäs
suuntautui häneen, mutta Moto oli nopsempi, ja nuori päällikkö kaatui
maahan verinen haava ohimossaan. Hänen väkensä koetti paeta, mutta
arabit tuhosivat heidät viimeistä miestä myöten.
Myöskin Khamis ben Abdullahin joukkoa suosi menestys ensi alussa.
Amerin torven toitotuksen kiihoittamana hekin olivat tunkeutuneet
kylään, jossa taisteltiin yhtä verisesti. Vielä he eivät olleet
saaneet valtaansa itse kylää, mutta se olisi varmaan heille
onnistunut, jollei uusi vihollinen olisi ilmaantunut näyttämölle.
Parin peninkulman päässä Kwikurusta oleskeli arabien tietämättä vahva
joukko watutalaisia, jotka Katalambula, Mostanan veli oli lähettänyt
sinne uudistamaan liittoa Olimalin ja hänen kansansa kanssa, jotka
olivat hänen veljensä ystäviä.
Tähän joukkoon kuului tuhat miestä, ja niin pian kuin arabialaisten
karavaani tuli näkyviin, oli Olimali lähettänyt sanan Ferodialle,
watutajoukon päällikölle, ja pyytänyt häntä tarvittaessa kiiruhtamaan
apuun, sillä Olimali oli aikonut hyökätä arabien leiriin.
Arabit olivat kuitenkin ennättäneet ennen häntä, ja kun hän,
käyttämällä sotakujetta, oli helpottanut heidän pääsyään ulkokylään,
oli hän kumealla torven toitotuksella antanut Ferodialle merkin ja
käskenyt häntä kiiruhtamaan apuun.
Sillä välin kuin arabit yrittivät tunkeutua sisäaitauksen toiselle
puolelle, jota ankarasti puolustettiin, olivat watutamiehet lähteneet
liikkeelle leiristään, joka sijaitsi kylän ja arabien leirin
länsipuolella, ja kiiruhtaneet taistelupaikalle.
He saapuivat ulkoaitauksen luo juuri, kun arabit hyökkäsivät sisemmän
kimppuun, eivätkä nämä aavistaneet uuden vihollisen tuloa ennenkuin
heitä ammuttiin sekä edestä että takaa.
Arabien palvelijat, jotka tähän saakka olivat osoittaneet suurta
rohkeutta, tulivat nyt kauhun lyömiksi ja pakenivat mielettöminä
porteille villien sotahuutojen vaimentaessa heidän huutojensa äänen.
Mutta viisaat watutamiehet olivat sulkeneet portit ja pönkittäneet
ne, niin että arabit joutuivat kahden tulen väliin. Villejä edessä
ja villejä takana ja molemmat ryhmät paaluaitauksen suojelemina,
jota vastoin he itse seisoivat ikäänkuin maalitauluina kumpaistenkin
keskellä.
Arabialaiset päälliköt eivät voineet enää ylläpitää miestensä
rohkeutta vaan kaatuivat toinen toisensa jälkeen. Khamis ben Abdullah
kaatui, ainakin tusinan nuolen lävistämänä, ja hänen nuori ylpeä
poikansa kaatui isänsä ruumiin yli. Sheikki Mussoud, Thani ja Amram
kuolivat keskellä uljasta taistelua, ja heidän palvelijoitansa
kaatui joukottain, kunnes jäljelle jääneet heittivät aseet käsistään
ja huusivat: "Armoa, armoa!" jolloin mustat sotilaat lakkasivat
murhaamasta ja ottivat orjikseen ne, jotka hyvällä antautuivat heidän
valtaansa.
Yhtä huonosti kävi toisenkin joukon, jota Amer ben Osman ja sheikit
Mohammed ja Hamdan johtivat. Ensimmäisenä kaatui vihollisen nuolen
lävistämänä sheikki Mohammed, ja kun toiset kääntyivät katsomaan,
mistäpäin nuoli lensi, hämmästyivät he nähdessään mustien vihollisten
joukon takanaankin. Kun Moto näki ne, huusi hän: "Watuta watuta,
Olimalin sotajuoni!" Ja kun Simba kuuli ystävänsä sanat, kiiruhti
hän Amer ben Osmanin luo, pyysi häntä pakenemaan ja tarjosi hänelle
kilpensä, millä suojata silmiinpistävää pukuaan. Myöskin Selim,
Abdullah ja Mussoud saivat kilpiä Motolta.
"Pakene!" sanoi Amer. "Oi, Simba, jospa meillä olisi siivet, niin
voisimme lentää. Nyt se ei käy päinsä. Etkö näe, että portti on
suljettu?"
"Näen herra, mutta Simba on vahva, se voidaan jälleen avata."
"Ei, Simba, en tahdo paeta tullakseni teurastetuksi kuin härkä tuolla
ulkopuolella. Minä odotan kohtaloani täällä. Kuuletko, miten villit
tunkeilevat päällemme joka taholta. Khamis ben Abdullah on kuollut.
Pelasta poikani Selim hänen äitinsä tähden! Poikani, tule tänne! Anna
minun syleillä sinua, ennenkuin eroamme, minä tapaan sinut jälleen
paratiisissa!"
Isän ja pojan vielä syleillessä sai Amer nuolen selkäänsä ja kaatui
vetäen poikansa mukanaan maahan. Nuolen oli ampunut vahva käsivarsi,
sillä sen toinen pää pisti ulos rinnasta ja raapaisi Selimiä, niin
että isän ja pojan veri sekaantui toisiinsa. "Urhoollinen Simba
ja Moto, pelastakaa poikani!" huusi Amer. "Pelastakaa hänet sen
rakkauden vuoksi, jota aina olen teille osoittanut. Selim, suutele
äitiäsi isäsi puolesta. Amina! -- Sel -- Ah!" Näin huutaen Amerin
sielu kohosi korkeimman tuomarin istuimen eteen.
Simba ja Moto peittivät herransa ruumiin vaatteella ja painoivat
Selimin isänsä viereen, kuiskaten:
"Maatkaa hiljaa, nuori herra. Me pelastamme teidät, mutta teidän
täytyy totella meitä. Maatkaa hiljaa, ikäänkuin olisitte kuollut,
niin villit vievät teidät Katalambulan kylään, ja me tulemme sinne
teitä tavoittamaan. Abdullah, Mussoud, Isa, käykää kaikki pitkäksenne
Selimin viereen! Kaikki päälliköt ovat kaatuneet! Wallahi! Mikä surun
päivä Sansibarin arabeille!"
Näin sanottuaan Simba ja Moto heittäytyivät myöskin maahan, mutta
pitivät kädessään keihäänsä ja kilpensä.
Watutain riemuhuudot kajahtivat kaikkialta leiristä. Mutta kun
Ferodia, päällikkö, oli antanut käskyn sitoa vangit, kiiruhti hän
melkein koko joukkonsa kanssa arabien leiriin, missä Sultan ben
Ali piti vielä puoliaan niitä vastaan, jotka olivat käyneet hänen
kimppuunsa.
Sillä välin kun harvat jälelle jääneet sitoivat vankeja, hyökkäsivät
Simba ja Moto pystyyn ja raivasivat itselleen tien portille ennenkuin
kukaan ennätti heitä estää. Ja niinpian kuin he olivat päässeet
portista ulos, jäivät takaa-ajajat hyvinkin pian kauaksi heidän
jälkeensä.
Watutalaiset, joiden mielestä oli turhaa tavoitella pakolaisia,
tarkastivat kuolleita ja haavoittuneita, varsinkin arabeja. Nämä
viimeksimainitut herättivät suuresti heidän uteliaisuuttaan,
varsinkin se ryhmä, jossa Amer ben Osman ja pojat olivat
kallisarvoisissa puvuissaan. Heidän alettuaan riisua näiltä vaatteita
hämmästyivät he suuresti, kun Isa kohosi istualleen ja rukoili armoa.
Pian toisetkin seurasivat hänen esimerkkiään. Petoksesta suuttuneina
watutalaiset vetivät peitteen Amer ben Osmanin kasvoilta, mutta hän
oli todellakin kuollut.
Toiset tahtoivat nyt ottaa pojat heti hengiltä, mutta toiset sitä
vastustivat: "Miksikä me tappaisimme heidät, kun voimme ottaa heidät
orjiksemme?" Ja tämä ehdotus saavutti lopulta kaikkien hyväksymisen.
He riisuivat nyt vaatteet Isan yltä, mutta koska hän oli
tummapintainen, eivät he kiinnittäneet häneen sen suurempaa huomiota,
vaan veivät hänet toisten vankien joukkoon ja sitoivat hänetkin lujin
niiniköysin.
Vastustuksesta ja kyynelistä huolimatta riistettiin Selimiltä,
Abdullahilta ja Mussoudilta heidän vaatteensa. Kun watutalaiset
näkivät heidän valkean ihonvärinsä, ihmettelivät he suuresti,
mitä olentoja he saattoivat olla. He painoivat sormellaan Selimin
haavaa, niin että pari veripisaraa pursui esille. Se lisäsi heidän
hämmästystään, sillä miten saattoi valkoihoisella olla punainen veri?
Selimin ylpeää luontoa loukkasi tällainen tarkastus, ja hän peitti
kasvonsa käsiinsä salatakseen punastumistaan. Mutta yksi neekereistä
veti kädet pois hänen kasvoiltaan. Hänen täytyi näyttää kielensä ja
hampaansa, ja hänen käsivarsiensa ja sääriensä lihaksia koeteltiin.
Se oli jo liikaa hänelle. Hän heittäytyi isänsä ruumiin yli, itki ja
rukoili Jumalaa, että hänkin saisi kuolla.
Abdullah ja Mussoud olivat vielä niin peloissaan, etteivät he voineet
muuta kuin itkeä hiljaa, ja vastaanpanematta he antoivat kuljettaa
itsensä pois ja sitoa köysiin. Mutta Selim ei tahtonut enää nousta
maasta, ja hänen itsepäisyytensä kiihoittamina kaksi sotilasta löi
häntä keihäittensä varrella selkään, niin että poika meni tainnoksiin.
Selimin maatessa siinä tajuttomana keksi joukon johtaja virtahevon
nahasta tehdyn piiskan erään vartijan vyöllä. Ja tämä johtaja,
ankaran ja ilkeämielisen näköinen mies, Tifum, haukkumanimeltään
Byah (paha), osasi varmaankin käyttää tuollaista piiskaa, sillä hän
heilutti sitä ilmassa ja vinkahutti sitä Selim paran korvissa.
"Nouse ylös, ylpeä arabialaispoika! Tifum Byah ei käske kahta
kertaa. Muuten saat maistaa samaa piiskaa, jolla sinun kurja
kansasi piinaa orjiaan. Meillä on monen päivän matka Ututaan,
mutta saat sinä vielä kokea pahempaakin kuin tätä, ennenkuin me
saavumme perille. Nouse ylös! Etkö tottele?" Ja samassa hän antoi
piiskan vinkaista nuorukaisen selässä, kunnes tämä huusi ääneensä
tuskasta, katselijoiden nauraessa ja osoittaessa sormellaan punaisia
piiskanjälkiä.
Lopulta poika oli Tifumin mielestä saanut kylliksi ja hän antoi
kahden miehen nostaa hänet ylös maasta ja sitoa hänet. Itse hän
kumartui Selimin yli ja sanoi ivallisella äänellä:
"Muista mitä sinulle sanon, kalpea poika, sinä saat palvella
Tifumia hänen orjanaan, hoitaa hänen lapsiaan, paimentaa hänen
karjaansa, viljellä hänen maataan ja kantaa vettä ja puita hänelle.
Minä murran sinun ylpeän mielesi ja pakotan sinua tottelemaan
pienintäkin viittaustain. Kuuletko mitä sanon?" Selim ei ymmärtänyt
sanaakaan, mutta niin suuresti hän inhosi irvistelevää neekeriä,
että hän melkein vaistomaisesti sylkäsi häntä kasvoihin. Tifum
vastasi korvapuustilla, ja poika kaatui jälleen tiedottomana maahan,
ja vaikka häntä kuinka kovasti olisi piiskattu, ei ainoatakaan
valittavaa ääntä kuulunut. Tajuttomana hänet kannettiin toisten
vankien luokse.
Kaatuneilta arabeilta riistettiin heidän vaatteensa ja ruumiit
asetettiin riviin. Ja ikäänkuin Selim olisi aavistanut, mitä oli
tekeillä, hän kohosi istualleen ja katseli isänsä ja hänen ystäviensä
häväistyjä ruumiita, jotka lepäsivät rinnatusten. Hän unohti hetkeksi
kaiken muun ja tuijotti vain suurin, surullisin silmin rakkaan isänsä
maallisia jäännöksiä.
Kaiken aamupäivää kuului ampumista, mutta illan suussa se lakkasi,
ja Ferodia palasi joukkoineen kylään. Hän kertoi, että leiri yhä
piti puoliaan, mutta että Olimali ja Ferodia aikoivat huomenaamuna
vallata sen yhteisin voimin. Toistaiseksi oli asetettu vahteja leirin
ympärille, jotta ei kukaan pääsisi pakenemaan sieltä, ja viemään
mukanaan kallisarvoisia tavaroita.
Kwikurun asukkaat olivat valmistaneet runsaan aterian Ferodialle
ja hänen miehilleen, ja aluksi he sammuttivat nälkäänsä niin
suurella innolla, etteivät välittäneet vangeistansa, jotka olivatkin
lujissa köysissä. Mutta kun Tifum oli kertonut Ferodialle komeista
valkoihoisista orjistansa -- siten hän nimitti arabialaispoikia --
käski tämä tuoda heidät Olimalin ja hänen eteensä.
Tifum kiiruhti hakemaan arabialaispoikia, jotka olivat vajonneet
syvään uneen. Hän antoi kaataa heidän niskaansa kylmää vettä, jotta
he tulisivat täysin hereille ja märkinä hän saattoi heidät sitten
päällikön eteen.
Kun nuoret vangit saapuivat Ferodian luo, kertoi tämä parhaillaan
niistä kalleuksista, jotka he seuraavana päivänä tulisivat
voittamaan. Soihtujen himmeässä valossa näyttivät poikien ruumiit
vieläkin aavemaisemman valkoisilta kuin muuten, ja Ferodia, joka
ei koskaan ollut nähnyt valkeaihoisia maassansa, hätkähti heidät
nähdessään.
Mutta hän tointui varsin pian muistaessaan ketä he olivat, ja
purskahti nauruun.
"Ah, sehän on totta, nehän ovat arabipoikia, joista Tifum puhui",
hän sanoi. "Sinun juomasi on väkevää, Olimali, luulenpa, että se on
noussut minulle päähän", kuiskasi hän mroripäällikölle.
Sitten hän tarkasti vankejaan.
"Omituista kansaa, nuo arabit", hän sanoi. "Heidän ihonsa on melkein
yhtä valkea kuin munanvalkuainen. Mistä johtuu, että pisimmällä on
noin monta haavaa? Mikä hänen on, Tifum? Ne eivät ole nuolen haavoja."
Tifum kumartui melkein kaksinkerroin päällikkönsä edessä.
"Päällikkö, tuo poika on itsepäinen kuin aasi", vastasi hän.
"Ajatellessani niitä julmuuksia, joita hänen kansansa on tehnyt
meille, alkoi vereni kiehua, ja kun minä käskin sitoa hänet samoin
kuin muutkin vangit, sylki hän minua kasvoihin, ja minä annoin
piiskata häntä."
"Siten olisi watutapoikakin tehnyt, Tifum. Älä koske häneen enää.
Minä otan hänet orjakseni. Hän on jo puolikuollut. Juo tästä, poika",
sanoi päällikkö kääntyen Selimin puoleen ja ojentaen hänelle pikarin,
"se antaa sinulle uutta voimaa."
Selim pudisti päätään ja katsoi halveksuen puoleksi päihtyneeseen
päällikköön.
Tämä tarkasti häntä hetken aikaa ääneti ja sanoi sitten:
"Sinä olet oikeassa, Tifum, watutapoika ei olisi uskaltanut olla
ottamatta vastaan viinipikaria päällikkönsä kädestä tai katsoa tuolla
tavalla tulevaan herraansa. Hän on todellakin typerä ja itsepäinen
kuin aasi. Mutta minä kesytän hänet tai tapan hänet. Kalulu tulee
iloitsemaan hänestä. Hän näyttää olevan saman ikäinen kuin Kalulu,
joskin hän on pitempi ja karkeatekoisempi. Mutta enpä luule
sittenkään, että Kalulu on yhtä rohkea kuin tämä poika, joskin hän on
ylpeä, ikäänkuin hän jo olisi Ututan kuningas. Kalulu olisi ottanut
vastaan pikarin ja sitten tappanut minut, niin pian kuin hänelle
olisi siihen tilaisuutta tarjoutunut. Mutta tässä minä istun yhä
pikari kädessä. Juo sinä, pikkuinen!" sanoi hän Abdullahille. "Etkö
huoli? No, entäs pienin teistä?" ja kun Mussoudkin pudisti päätään,
jatkoi päällikkö: "Kummallisia poikia! Ymmärrätkö sinä heidän
kieltään, Tifum?"
"Hiukan, päällikkö."
"Kysy isoimmalta, miksi hän ei tahdo ottaa vastaan juomaa
watutapäällikön, Ferodian kädestä?"
Tifum esitti kysymyksen tarkasti.
"Sano herrallesi", vastasi Selim katsomatta Tifumiin, "etten tahdo
ottaa vastaan ystävällisyydenosoitusta mieheltä, joka pitää minua
orjanaan. Sano hänelle, etten minä ole orja ja etten tottele häntä
koskaan muuta kuin pakosta."
Kun Tifum oli tulkinnut nämä sanat, purskahti Ferodia jälleen nauruun.
"Poika on todellakin ylpeä", hän sanoi. "Tifum, käske hänen tanssia!"
"Tanssia!" toisti Selim kuultuaan käskyn. "Tanssiako, kun sydämeni
on pakahtua surusta, kun isäni makaa kuolleena portin vieressä!
Mieluummin kuolen kuin tottelen."
"Käske hänen sitten laulaa", sanoi Ferodia.
"Laulaa!" sanoi Selim. "Oi, Allah, miten kauan tulee minun kärsiä?
Yhtä kernaasti voitte pyytää kuollutta laulamaan."
"Eikö hän suostu mihinkään?" kysyi Ferodia. "No, minä odotan kunnes
haavat hänen selässään ovat parantuneet, sitten merkitsen itse hänet.
Missä on piiskasi, Tifum?"
"Tässä, päällikkö." Tifum ojensi sen Ferodialle.
"Tästä saat!" huusi hän Selimille ja iski häntä kerran voimainsa
takaa käskien hänen poistua. Sitten hän käski Abdullahin ja Mussoudin
tanssia ja laulaa.
Abdullah seisoi pää riipuksissa, hämmästyneenä, hänen oli mahdoton
ymmärtää, että murhaaja tahtoi pakottaa poikaa tanssimaan, ja pikku
Mussoud tuijotti kuin mieletön vuoroin Abdullahiin, vuoroin Ferodiaan.
"Kysy häneltä, Tifum, tarkoittaako hän todellakin täyttä totta",
sanoi Abdullah vihdoin.
"Minun on turha kysyä. Enkö jo sanonut sinulle, että hän käskee sinun
tanssia ja pienen orjan laulaa."
"Orjan!" huudahti Abdullah. "Valehtelija! Sanoitko veljeäni orjaksi?
Olenko minä orja?"
"Mitä hän sanoo?" kysyi Ferodia.
"Hän sanoo, ettei hän ole orja ja väittää minua valehtelijaksi.
He ovat kaikki aaseja!" vastasi Tifum halveksien. "Vaikka heillä
itsellään on sadoittain mustia orjia Sansibarissa, eivät he
kuitenkaan voi käsittää, että he ovat nyt itsekin orjia."
"Sano hänelle, Tifum, että hän ja hänen veljensä ovat minun orjiani
ja että heidän täytyy totella minua, tai minä piiskaan heitä. Ferodia
on puhunut."
"Kuuletteko te aasit?" huusi Tifum ja toisti Ferodian sanat.
"Me olemme arabeja", vastasi Abdullah, "kotoisin Muskatista. Isäni
oli vapaa beduiinipäällikkö, ja minä olen hänen poikansa. Erämaan
tuuli ei voi olla sen vapaampi kuin me, emmekä me koskaan voi tulla
orjiksi. Ferodia on valehdellut."
"Ferodia sanoo, että hän piiskaa sinua, kunnes makaat verissäsi ja
tunnustat olevasi hänen orjansa", käänsi Tifum.
"Sano hänelle, että hän voi piiskata minut vaikka kuoliaaksi, mutta
orjakseen hän ei voi tehdä minua. Eikö hän tappanut isääni? Eikö hän
häväissyt minua antamalla minun seisoa alasti hänen edessään? Voiko
hän tehdä vielä enemmän? Hän on vahva mies ja hänellä on kädessään
piiska, jota hän uhkaa käyttää. Minä olen vain lapsi, mutta orjaa
hän ei minusta saa. Minä käännän hänelle selkäni enkä huuda, vaikka
hän raastaisi lihani kappaleiksi." Ja arabipoika katsoi ylpeästi
päällikköä silmiin ja käänsi sitten selkänsä odottaen piiskaniskuja.
Ferodia oli oikea villi, hän ei ollut koskaan kuullut puhuttavan
siitä, että vihollisiakin voi kohdella jalomielisesti ja ylevästi.
Hän näki edessään avuttoman pojan, jonka hienoa ihoa piiska ei
koskaan ollut häväissyt, eikä hän voinut hillitä kiduttamis- ja
kiusaamishaluaan, mikä on ominaista villeille ihmisille ja
petoeläimille. Ja kun Tifum tulkitsi Abdullahin sanat ja selitti
miksi hän käänsi selkänsä kohotti Ferodia piiskansa ja näki hienon
ihon punottavan ja halkeilevan piiskan alla. Ehkäpä uhrin äänettömyys
vaikutti kuitenkin häneen. Iskut kävivät heikommiksi ja lopulta
lakkasi hän lyömästä pojan seisoessa yhä pystyssä.
"No, olenko minä nyt orja?" sanoi Abdullah kääntyen päällikköön.
Ferodia kiroili raivoissaan, kun Tifum toisti pojan sanat ja koetti
sammuttaa vihaansa ottamalla aimo kulauksen viiniä, jonka uhriksi
Olimali oli jo joutunut.
Ensimmäinen tieto, joka kohtasi Olimalia ja Ferodiaa, kun he
seuraavana aamuna heräsivät, ei ollut omansa ilahduttamaan heitä.
Sultan ben Ali ja hänen miehensä olivat yöllä päässeet pakoon, ja
koska he olivat ottaneet mukaansa vain välttämättömimmät tavaransa,
niin ettei liika lasti hidastuttanut heidän pakoaan, ei heitä voinut
tavoittaa ennenkuin he olivat päässeet alueelle, missä mielet olivat
ystävällisiä arabeja kohtaan.
Mutta kun päälliköt, voitettuaan ensi harminsa, keskustelivat
asiasta, tulivat he siihen päätökseen, että se olikin parasta.
Leirissä oli tavattu neljäsataa pakkaa kangasta ja helmiä ja sata
tynnyriä ruutia, paljon kuulia, vaippoja, mattoja, untuvatyynyjä,
ommeltuja lakkeja, veitsiä, peilejä, rasioita, pyssyjä,
keittoastioita, porsliineja, sokeria, kahvia, teetä, ryytejä ja
kaikenlaisia pikku esineitä, joita suuri karavaani kuljettaa mukanaan
-- sanalla sanoen: niitä tavaroita, joita he löysivät arabien
hylkäämässä leirissä, ei olisi voinut ostaa viidelläkymmenellä
tuhannella dollarilla.
Ferodia ja Olimali iloitsivat suuresti, kun he kuulivat tästä
suuresta saaliista. He hieroivat käsiään, he nauroivat ja hyppivät
kuin koulupojat.
Luotettavia miehiä lähetettiin heti leiriin saattamaan rikkauksia
Kwikuruun, ja kun ne oli tuotu sisemmän aitauksen sisään ja levitetty
päälliköiden eteen, eivät nämä voineet käsittää, että he omistivat ne
kaikki, ennenkuin he olivat tarkastaneet jokaisen arkun sisältöä ja
koetelleet jokaista kangaspakkaa. Aitauksen takaa, paalujen lomista,
miehet, naiset ja lapset katselivat näitä tavaroita huudahdellen
ihastuksesta. He huusivat, hoilottivat ja taputtivat ilosta käsiään.
Saalis jaettiin sitten oikeudenmukaisesti. Ferodia sai puolet ja
Olimali toisen puolen. Ja kumpikin puolisko oli niin suuri, ettei
riita voinut tulla kysymykseen. Kunnianhimoisinkaan afrikkalainen
ei koskaan olisi voinut uneksiakaan sellaisista kalleuksista, jotka
tulivat näiden molempien osaksi. Kun Ferodian, jolla oli apunaan
kymmenen uskottua miestä, pitkien laskelmien jälkeen piti sanoa,
miten paljon verkaa hänen osalleen oli tullut, niin ei hän osannut
sanoa summaa muulla tavalla kuin että hän oli saanut sata dotia sekä
kuusikymmentä sataa eli niinkuin me sanoisimme, 16,000 dotia, s.o.
noin 60,000 metriä.
Sitten Ferodia laski sotilaansa ja huomasi, että 1,000:sta miehestä
oli 900 jäljellä, ja näistä jokainen sai kuusi dotia kangasta. 600
dotia hän jakoi itsensä, alipäällikköjen ja taikurien kesken, ja
loput, 10,000 dotia kangasta sekä helmet ja muut tavarat vietiin
kuningas Katalambulalle ja hänen seuraajalleen, prinssi Kalululle.
Lopuksi tavarat jaettiin sopiviin paikkoihin, ja sitten oli vielä
täytettävä uskonnollinen velvollisuus, jota ei voitu enää siirtää sen
kauemmaksi.
Tätä juhlaa vietettiin taistelupäivän jälkeisenä iltana. Ensiksi
sytytettiin Kwikurun paaluaitauksen ulkopuolelle tulia siten, että ne
muodostivat piirin kaatuneiden arabien ruumiiden ympärille, ja kunkin
pään kohdalle asetettiin savi-, rauta- ja kuparipatoja, jotka olivat
täytetyt vedellä ja hirssijauhoilla sekä kurpitsipulloja, jotka
olivat puolillaan pyöreitä piikiviä. Kunkin padan ääressä seisoi
kaksi taikuria.
Kun kaikki valmistukset oli tehty, alkoivat taikurit työnsä. Laulaen
he leikkasivat ruumiilta nenät, alahuulet, korvat ja kulmakarvat ja
panivat ne patoihin kiehumaan. Sen lisäksi he leikkasivat kappaleita
käsivarsi- ja säärilihaksista, sydämet sekä sisälmyksissä olevan
rasvan. Kun kaikki nämä oli pantu patoihin kiehumaan, leikkasivat
he ruumiitten päät ja pistivät ne terävien keihäitten kärkiin
kantaakseen niitä kansan keskellä.
Puolen tunnin kuluttua oli juoma kylliksi kiehunut, ja poppamiehet
ottivat kurpitsapullot käsiinsä ja helisyttivät niitä yksiäänisen
laulun säestykseksi. Sotilaat marssivat hitaasti tulien ympärillä
kantaen poikkihakattuja päitä kuin lippuja päänsä päällä ja yhtyen
laulun kertosäkeisiin.
Laulu alkoi kertoen verisestä taistelusta, joka vastikään oli
riehunut, ja muuttui sitten ylistyslauluksi watutakansan päällikköjen
kunniaksi.
Hätähuuto kajahti
sotatorvi soitti.
Olimali apua anoi.
Parvet nousi maasta,
metsästä ne tulvi,
vihollisen saarsi.
Verinen, julma taistelu paloi.
Kuoro: Verinen, julma taistelu paloi.
Ja arabit, jotka olivat tulleet kaukaa meren rannalta uhmailemaan
Ferodiaa ja Olimalia, lepäsivät nyt kuolleina eivätkä enää kuulleet
sotatorven ääntä.
Ja nyt sotilaiden oli määrä vahvistaa itseään vihollisten verellä,
rasvalla ja sisälmyksillä. Heidän tuli juoda verisen, onnekkaan
taistelun kunniaksi.
Juo, sotilas, juo,
voimajuomaamme juo.
Se rintaasi tuo
uhkamieltä, ja jänteisiin rautaa.
Kuoro: Se rintaasi tuo
uhkamieltä, ja jänteisiin rautaa!
Kun laulu ja juhlamenot olivat lopussa, pystytettiin seipäät julmine
voitonmerkkeineen kylän porttien edustalle, ja Ferodia syleili
ystäväänsä Olimalia sekä lähti rumpujen rämistessä ja pasuunoiden
soidessa Kwikurusta.
Arabialaispoikien ei kuitenkaan tarvinnut nähdä tätä julmaa
näytelmää, sillä heidät oli lähetetty edeltäkäsin vahvan
vartijajoukon saattamina. Kun aurinko laski, tapasivat molemmat
joukot toisensa ja leiriytyivät metsään, jonka läpi tie kulki
lounaista kohti.