Neuvottelu. -- Mitä arabialaispoika ajattelee orjana olemisesta.
-- Isan kuje. -- Pikku Niania pidetään pahoin. -- Selim ja hänen
isänsä. -- Kauniita maisemia. -- Maa, jossa maito ja hunaja vuotaa.
-- Onko oikein vai väärin omistaa orjia? -- Suuri krokotiili. --
Kuolemanvaara. -- Selimin rohkeus. -- Simban valppaus. -- Simban
uskollisuuden palkka. Kuollut varas. -- Hurja warori. -- Arabien
neuvottelu. -- Onko sota vai rauha? -- Sota.
Seuraavana aamuna oli Amer ben Osmanin karavaani varhain liikkeellä,
ja mieliala oli jos mahdollista vieläkin parempi kuin edellisenä
iltana. Laulettiin ja naurettiin, ja kaikkialla oli iloista elämää,
mikä on matkan alussa aina tavallista.
Kymmenentenä päivänä saapuivat he linnoitetun kaupungin, Simbamwennin
edustalle, ja ruohoisella rinteellä Ungerengeri-joen rannalla
näkyivät toisten karavaanien valkoiset hevoset, teltat ja majat.
Vastatulleet ilmaisivat tulonsa afrikkalaiseen tapaan
pyssyjenlaukauksilla, jotka viekoittelivat arabialaisia sadoittain
ulos majoistaan.
Lämpimästi ja sydämellisesti Amer ben Osman otettiin vastaan.
Päälliköt syleilivät toisiaan, ja Selimin ikätoverit tervehtivät
häntä iloisesti. Ja kun tervehdysmenot oli suoritettu, lähtivät
kaikki Khamis ben Abdullahin telttaan. Hänet oli yksimielisesti
valittu retkikunnan johtajaksi, ja hänen luonaan tarjottiin ravitseva
ateria nälkäisille matkamiehille.
Sinä aikana kuin Amer ja hänen poikansa Selim tyydyttivät nälkäänsä,
kerrottiin vain matkan varrella tapahtuneista seikkailuista,
mutta kun ateria oli päättynyt, otti Khamis ben Abdullah
keskustelunalaiseksi kysymyksen, joka oli kaikkien mielessä -- mitä
tietä retkikunnan oli nyt määrä jatkaa matkaansa.
"Suuri kysymys, Amer ben Osman", sanoi Khamis, "on nyt se,
valitsemmeko pohjoisen tien Mbumiin Usagarassa, sitten suoraan
Urundiin ja sieltä Marungun ohi Tanganjikan eteläpuolitse Ruaan,
vai seuraammeko vanhaa tietä Marenga M'Kalin ja Ugogon kautta
Unyanyembeen, sitten Ujijiin ja Tanganjika-järven ylitse Ruaan.
Tahdon kernaasti kuulla mieltäsi, sillä sinä olet vanha, kokenut
mies, joskaan et ennen ole käynyt tässä maassa."
"Allah tietää", vastasi Amer ben Osman, "että vain nimeksi tunnen
tätä maata. Mutta jollet itse tahdo määrätä tietä, niin pyydän sinua
tai jotakuta muuta ilmoittamaan minulle, mikä erotus on näiden
molempien teitten välillä."
"Jos olisin yksin", sanoi Khamis varmasti, "niin valitsisin vanhan
tien, mutta muutamat ystävistä täällä tuntevat maan yhtä hyvin
kuin minäkin, ja he arvelevat, että joukkomme on siksi suuri, että
voisimme uskaltaa kulkea toistakin tietä. Jos valitsemme vanhan tien,
tulee meidän maksaa matkalla veroa wagogokansalle tai taistella heitä
vastaan, kumman vain katsomme edullisemmaksi. Mutta jos kuljemme
eteläistä tietä, täytyy meidän ensiksikin hyvittää wahehelaiset, nuo
roistot, matkustaessamme heidän maansa läpi. Sitten tulevat warorit,
jotka ovat voimakkaammat kuin edelliset, ja heidän kanssaan meidän
täytyy rakentaa rauha tai sotia. Heidän toisella puolellaan asuu
watutakansa, jotka ovat warorien heimolaisia, ja heille on maksettava
veroa tai ryhdyttävä taisteluun, mutta sitten tie onkin selvä aina
norsunluumaahan Ruaan saakka. Minä myönnän, että tämä eteläinen tie
on monta vertaa lyhyempi, mutta ei suinkaan varmin."
"Ja mitä arvelevat meidän ystävämme? Mitä sanoo Sultan ben Ali?" Amer
kysyi.
"Minun mielestäni olisi paljoa viisaampaa valita pohjoinen tie",
vastasi vanha Sultan. "Wagogot ovat tosin vaativaisia ja hävyttömiä,
mutta meidän on turha pelätä heitä, jos vain olemme viisaita emmekä
ärsytä heitä sotaan."
"Jos Sultan ben Ali ja Khamis ben Abdullah puoltavat pohjoista tietä,
tahtoisin kernaasti yhtyä heihin. Mutta mikä on enemmistön mielipide?"
"Meitä on kymmenen päällikköä", sanoi Khamis, "ja seitsemän äänestää
eteläisen tien puolesta. Vain sinä, Sultan ben Ali ja minä pidämme
pohjoista tietä edullisempana."
"Niin, siitä syystä, että meitä on yli 600 aseistettua miestä",
selitti sheikki Mohammed. "Tietenkin meidän on maksettava veroa
waroreille ja watutoille ja saamme paljonkin vastusta waheheista,
jotka ovat koiria. Mutta veron maksaminen on sittenkin halvempaa kuin
kolmen kuukauden hukka toisella tiellä. Ja sitten me säästämme sen
kankaan, jota meidän olisi pakko maksaa wagogoille, jotka ovat kovin
ahnaita ja vaativia. Kolmen kuukauden matka maksaa meille suunnilleen
viisitoista kangaspakkaa. Waroreille maksettavat verot ovat yhtä
suuret kuin ne, mitkä wagogot vaativat, ja silloin meiltä säästyy
viisitoista kangaspakkaa, joista voimme maksaa watutoille. Siten me
säästämme sekä tavaraa että aikaa."
"Kuuluuhan tämä järkevältä", arveli Amer, "mitä sinä siihen
sanot, Khamis? Onko eteläinen tie vaarallisempi, kuin mitä meidän
karavaanimme kestää?"
"Sitä meidän tulisikin ajatella enemmän kuin tavaraamme", vastasi
Khamis. "Kokemus on opettanut minua välttämään waroreja ja varsinkin
watutoja. Warorit ovat urhoollisia ja voimakkaita ja joskus
taisteluhaluisia, mutta watutat -- niin minulle on kerrottu --
ovat vaarallisia. Se on villi heimo, joka elatuksekseen ryöstää
karavaaneja, enkä minä tahdo lähteä eteläiselle tielle, jolleivät
kaikki päälliköt ole yksimielisiä."
"Minun suostumukseni sinä saat, jos sitä tarvitset", sanoi Amer.
"Jos Allah suo, saattaa hän meidät vahingoittumatta kaikkien Afrikan
heimojen keskitse."
"Ja jos tarvitset minun ääntäni", lisäsi Sultan ben Ali, "niin
suostun enemmistön tahtoon. Nyt asia riippuu vain sinusta,
Khamis, tahdotko pohjoista vai eteläistä tietä saattaa meidät
norsunluumaahan."
"Minulla on vain yksi ääni", vastasi Khamis, "ja jos te kaikki olette
yhtä mieltä siitä, että meidän on parasta valita eteläinen tie ja
että minun tulee johdattaa teitä, niin ei minulla ole sen enempää
sanomista."
"Me olemme yhtä mieltä", vastasivat kaikki.
"Sitten lähdemme huomenna, tuntia ennen aamun koittoa matkaan. Me
kuljemme ensin Mhumiin saakka ja käännymme sieltä etelään."
Päätöstä koskeva tieto levisi nopeasti ja kullakin ryhmällä oli oma
mielipiteensä. Älkäämme unohtako ystäviämme Simbaa ja Motoa, vaan
kuunnelkaamme, mitä he arvelevat siitä tiestä, jota oli päätetty
kulkea.
Oli yö. Leiritulet loimusivat suuressa ympyrässä, jonka läpimitta
oli yli viisisataa jalkaa ja jonka keskellä oli useita majoja.
Päälliköiden majat olivat rivissä rinnatusten, joskin niin kaukana
toisistaan, että kukin päällikkö ja hänen perheensä saattoi vapaasti
liikkua sen ympärillä.
Lähellä Amer ben Osmanin telttaa istuivat tulen ääressä Simba ja Moto
sekä toisten päällikköjen fundit, ja matoilla lepäsivät Selim, Amerin
poika, Khamis, Khamis Abdullahin poika, Isa, sheikki Thanin poika,
sekä veljekset Abdullah ja Mussoud, sheikki Mohammedin neljä- ja
kaksitoista-vuotiaat pojat.
"No Simba?" kuului Selimin ääni. "Et tiedä, Isa, mikä aarre Simba
on, hän on niin suuri ja viisas ja voimakas. -- Mitä sinä arvelet
eteläisestä tiestä, Simba? Saammeko kokea sen varrella enemmän
seikkailuja?"
"Sitä kyllä pelkään, nuori herra", vastasi Simba.
"Pelkäät!" toisti Isa hämmästyneenä. "Pelkäätkö sinä seikkailuja?
Eikö Selim juuri sanonut, että olet hyvin voimakas?"
Simba käänsi suuret viisaat silmänsä Isaan. "Te olette nuori poika,
herra Isa", hän vastasi. "Te ette ymmärrä sitä."
"Kuulkaahan orjaa!" huudahti Isa. "Mitä minä en ymmärrä -- sanopa se,
uljas Simba?"
"Te ette ymmärrä, että se mikä seikkailussa on toisille hauskaa, on
toisille surullista, ja me voimme joutua sellaisiin seikkailuihin,
joista ei kenellekään meistä ole iloa", vastasi Simba vakavana.
"Mikä sinua tänään vaivaa?" kysyi Selim.
"Minä en pidä siitä tiestä, jonka päälliköt ovat valinneet. Ei kukaan
ymmärrä paremmin tätä asiaa kuin ystäväni Moto, ja jos hänen mieltään
olisi kysytty, olisin vähemmän levoton teidän ja herrani Amerin
puolesta."
"Mitä sinä arvelet, Moto?" kysyi Selim.
"Simba puhuu totta", Moto vastasi. "Warorit ovat ilkeitä ja watutat
ovat vieläkin ilkeämpiä. Kovat ajat odottavat meitä."
"Kuinka kovat?" kysyi Selim jälleen.
"Luultavasti sota", vastasi Moto. "Aina Kisesan ja Mostanan
taistelusta saakka ovat warorit olleet ilkeämielisiä. Heillä on
nykyään arabialaisia orjia. Ennen heillä oli tapana tappaa tai
kiduttaa vankeja, mutta nyt he kohtelevat heitä samaten kuin arabit
-- ottavat heidät orjikseen."
"Ottavatko he arabeja orjikseen!" huudahti nuori Khamis, voimakas,
kiivas nuorukainen. "Sinä valehtelet!"
"Oi herra", vastasi Moto, "jos he joutuvat orjiksi niin enhän minä
ole siihen syypää. Mutta minä puhun totta."
"Beduiiniko -- vapaa beduiiniko, joka ei tunnusta mitään herraa --
olisi orja! Moto, sinä valehtelet. Beduiini ei voi elää orjana."
"Waroreilla on nykyään orjia, ja jotkut niistä ovat arabeja, minä
vannon sen", sanoi Moto juhlallisena.
"Sitten minä iloitsen, että isäni valitsi tämän tien", sanoi nuori
Khamis. "Paha periköön nuo uskottomat koirat! Varokoon se mrori
itseään, joka joutuu minun käsiini, sillä Muhammedin pyhän nimen
kautta, minä kidutan hänet kuoliaaksi."
"Malttakaa, nuori herra", sanoi Simba nousten seisoalleen, "ja
kuulkaa minua! Warorit ovat ilkeämielisiä, niinkuin Moto sanoo, mutta
he ovat ihmisiä, ja eräs hyvä nasarealainen, eräs valkoihoinen mies
Sansibarissa, sanoi kerran, että kaikki ihmiset ovat yhdenvertaisia.
Jos warorit ovat ihmisiä ja asuvat omassa maassaan, ja jos arabit
tulevat häiritsemään heidän rauhaansa ja kohtelevat heitä väärin,
niin miksi he eivät kohtelisi arabialaisia vankeja samalla tavalla
kuin arabit heitä? Vastatkaa minulle tähän."
"Etkö tiedä, mitä pyhä koraani sanoo, Simba?" sanoi Mussoudin vanhin
poika. "Hyvä imani on usein lukenut meille tämän kohdan: 'Totisesti
sanon minä: Al Zackumin puun hedelmä olkoon epäuskoisten ravintona,
kuin öljyn sakka se kiehukoon kirottujen vatsassa. Kun kohtaatte
epäuskoisia, niin lyökää heiltä päät poikki, kunnes syttyy suuri
verilöyly, ja sitokaa heidät nuoriin. Ja päästäkää heidät sitten
vapaiksi tai vaatikaa lunnaita, kun sota on laskenut aseensa maahan'.
Ja toisessa kohtaa sanotaan: 'Allah ei salli niiden työn mennä
hukkaan, jotka taistelevat hänen totisen uskonsa puolesta, hän on
johdattava heitä ja vahvistava heidän sydämiään ja saattava heidät
paratiisiin, josta hän on heille ilmoittanut.'"
"Mitä sinä sanot orjista ja oikeauskoisista Simba?" kysyi Isa
riemuiten. "Etkö luule, että meillä on oikeus vangita niitä,
jotka juonittelevat meitä vastaan, ja ottaa ne orjiksemme heidän
uskottomuutensa ja hurjuutensa vuoksi?"
"Minä olen samaa mieltä kuin ennenkin", vastasi Simba, "minä en
osaa ulkoa koraania niinkuin Abdullah, mutta minä tiedän, että
sama Jumala, joka antoi järjen ja sydämen teille, antoi ne myöskin
waroreille. Tahtoisin kernaasti tietää, mitä nuori Selim herra
arvelee näistä asioista?"
"Sanoakseni sinulle totuuden, niin en ole koskaan sitä suuresti
ajatellut", vastasi Selim ystävällisesti. "Isälläni on orjia
samoinkuin sukulaisillanikin. Heidän olonsa on hyvä, eivätkä he ole
koskaan valittaneet. Olen nähnyt orjia rangaistavan ja hirtettävän,
mutta he olivat tehneet väärin ja ansainneet rangaistuksensa. Mitä
isäni tekee, on oikein, minun ei sovi tuomita häntä."
"Hyvin sanottu", huudahti kiivas Khamis; "mutta sensijaan että näin
puhuit, olisi sinun pitänyt antaa Simban maistaa piiskaa ja opettaa
tuota koiraa vartioimaan isäntänsä kynnystä eikä antamaan neuvoja
Amerin pojalle."
"Sinä olet liian kiivas, Khamis", vastasi Selim. "Simba on uskollinen
ja hyvä. Isäni pitää hänestä, ja vaikka hän on musta, rakastan
minäkin häntä kuin veljeäni. Simba ja Moto ovat samanarvoisia kuin
heidän painonsa kullassa punnittuna, mutta minä en möisi heitä
tuhatkertaisestakaan hinnasta."
Sekä Simba että Moto olivat niin liikuttuneet Selimin sanojen
johdosta, että he polvistuivat maahan ja tahtoivat syleillä nuoren
isäntänsä polvia, mutta Selim ei sallinut sitä.
"Nouse ylös, Simba", hän sanoi, "ja sinäkin, Moto. Minun silmissäni
te olette miehiä, ettekä orjia, eikä teidän tarvitse suudella
jalkojani osoittaaksenne, että te rakastatte minua. Te olette minun
ystäviäni, ja sinä te pysytte aina."
"Hyvä nuori herra", sanoi Simba liikuttuneella äänellä, "me olemme
teidän palvelijoitanne. Eikö totta, Moto?"
"Simba on oikeassa", sanoi Moto. "Me suojelemme nuorta herraamme.
Jos matka on pitkä, niin Simba on vahva kuin kameli ja Moto
nopeajalkainen kuin seepra ja kestävä kuin villi aasi. Moto on
puhunut."
"Kuulkaa, Khamis ja Isa", huudahti Selim hymyillen. "Mikä arabi ei
rakastaisi hevostaan yhtä paljon kuin vaimoaan? Mutta Simba ja Moto
ovat minun uskollisia ystäviäni. Minulla on kameeli, seepra ja aasi,
ja sinä käsket minun antamaan niille selkään. Häpeä, poika!"
"Poika! Minä olen sinua vanhempi ja voimakkaampi. Sinä olet lapsi,
muuten et luottaisi noiden valheellisten koirien imarteluihin. Minä
tunnen maailmaa paremmin kuin sinä, ja minä vannon pääni kautta,
etten vielä ole tavannut mustaa miestä, joka olisi voinut olla
varastamatta ja valehtelematta", huusi Khamis.
"Niin, Selim on pieni kiltti poika!" pilkkasi Isa. "Sinulla on silmät
kuin tähdet ja iho kuin norsunluu. Ei, Amerin pojasta on tullut
tyttö, joka kallistaa korvansa imartelulle."
Selim punastui häpeästä, mutta pikku Abdullah puolusti häntä.
"Isa", sanoi hän, "eikö Selim ole kaunis sinun mielestäsi? Olen
kuullut isän usein sanovan, että hän toivoisi itselleen yhtä kauniin
pojan kuin Selim on, vaikka hän rakastaakin minua siitä huolimatta.
Ja tiedätkö, Isa, älä pane pahaksesi, mutta minun mielestäni sinä et
ole lainkaan kaunis. Sinä olet melkein yhtä musta kuin Simba ja --"
"Sinä valehtelet!" Isa aikoi lyödä Abdullahia, mutta poika karkasi
pakoon ja juoksi tulen ympäri Isan ajaessa häntä takaa. Tulen
toisella puolella istui Niani, neekeri-poika, jota nimitettiin
apinaksi, ja kun Isa hyökkäsi hänen ohitseen, pani hän kampia, ja Isa
kaatui raskaasti maahan.
Naurunhohotuksella tervehdittiin hänen kaatumistaan. Mutta Selimin
nauru katkesi äkkiä, kun hän näki, että Isa hyppäsi ylös, tarttui
Niania käsistä ja jaloista kiinni ja kantoi hänet tulen luo
lämmittääkseen häntä, niinkuin hän sanoi.
Niani huusi ja sätkytteli jalkojaan -- mutta turhaan. Isa ei
välittänyt siitä, ja olisi varmaan täyttänyt uhkauksensa, elleivät
Selim ja Khamis olisi tulleet väliin.
Koska arabit eivät pidä tappelusta, ei ole kumma, että Khamiskin
asettui Nianin puolelle, mutta tämä ei päässyt kuitenkaan aivan
rankaisematta pelistä, vaan sai koko joukon iskuja ja töytäyksiä.
Tähän tapaukseen päättyi ilta. Simba ja Moto laskeutuivat maata
matoilleen Amerin teltan juurelle, Khamis, Isa ja Mussoud menivät
kukin omiin telttoihinsa ja Selim lähti isänsä luo.
Sheikki Amer istui kirjoittamassa talikynttilän valossa, mutta kun
Selim astui sisään, työnsi hän paperinsa syrjään.
"Poikani, sieluni valo ja sydämeni ilo", sanoi hän vakavalla äänellä:
"käy tänne istumaan ja ilahduta minua läsnäolollasi. Olen synkällä
mielellä tänään, ikäänkuin suuri suru uhkaisi minua."
"Mitä sinä pelkäät, isä?" sanoi Selim. "Olethan ystäviesi ja
palvelijoittesi parissa, jotka rakastavat sinua."
"Ei, poikani, en minä pelkää, vaan aavistan vaaran uhkaavan,
vaikken tiedäkään, mikä se on. Mutta puhukaamme jostakin muusta.
Olen kirjoittanut kirjeitä ystävilleni Sansibariin, kertonut heille
siitä vaarallisesta tiestä, jonka seuralaisemme ovat valinneet, ja
antanut määräyksen, mitä omaisuudelleni on tehtävä. Sinä tiedät,
poikani, miten aina olen rakastanut sinua. Siltä varalta, että jokin
onnettomuus kohtaisi minua, tahdon sanoa sinulle, että varoisit
setääsi, joka on viekas mies. Sanon sen, vaikka hän on veljeni."
"Isäni, mitä pahaa voi setäni tehdä minulle tai miksi hän tahtoisi
vahingoittaa minua, joka en koskaan ole tehnyt hänelle mitään?" kysyi
Selim ihmeissään.
"Sinä olet vielä nuori etkä aavista maailman pahuutta. Setäsi on
ahne ja tahtoisi kernaasti anastaa sinulta perintöoikeutesi tai
muuten vahingoittaa sinua. Omaisuuteni orjineen ja maineen nousee
viiteenkymmeneen tuhanteen dollariin, ja jos minä kuolen, on kaikki
tämä sinun omaasi, koska sinä olet ainoa poikani. Mutta jos sinä ja
äiti kuolisitte, perisi veljeni Rashild minut."
"Sinä hämmästytät minua, isäni, mutta sinähän olet terve ja voit elää
vielä kauan. Toivoakseni elät tuhat vuotta, ja minä olen onnellinen,
jos saan vain olla sinun poikasi."
"Minä tiedän sen, poikani, ja jos joskus tottelevainen poika on
sulostuttanut isänsä elämää, niin sinä olet sen tehnyt. Mutta meidän
täytyy ajatella rakkaittemme tulevaisuutta. Ja vielä toisestakin
asiasta tahdon puhua kanssasi, nimittäin naimisestasi. Tunnetko
Leilah'n?"
"Leilah'n, Khamis ben Abdullahin tyttärenkö?"
"Juuri hänet."
"Tietysti tunnen hänet. Emmekö ole leikkineet yhdessä lapsina? Hän on
kaunein tyttö Sansibarissa."
"Se on hyvä", sanoi Amer. "Khamis ben Abdullah on luvannut tyttärensä
sinulle vaimoksi ja naimakirja on tehty. Jos jotakin pahaa
tapahtuisi, mene Sansibariin palattuasi Khamisin taloon ja, jos olet
silloin jo siinä iässä, pyydä Leilah'a vaimoksesi, niinkuin heimomme
tapa on. Olen järjestänyt tämän asian sinun puolestasi, jotta et
valitsisi itsellesi vaimoa muukalaisten parista ja tuottaisi häpeää
isäni, Osmanin nimelle. Lupaatko sen?"
"Niin totta kuin Jumala elää", vastasi Selim vakavana. "Kätken sinun
toiveesi sydämeeni kuin kalliin aarteen."
"Lähde nyt levolle, lapseni. Huomenna kaksi palvelijaani vie nämä
paperit Sansibariin. Jumala suojelkoon sinua ja päästäköön meidät
kaikesta pahasta!"
Seuraavana päivänä aamun sarastaessa antoivat kirangozit (oppaat)
lähtömerkin puhaltamalla torviinsa. Ennenkuin tunti oli kulunut,
olivat teltat koossa ja tavaroiden kantajat rivissä seuratakseen
johtajia.
Arabialaispäälliköt muodostivat jälkijoukon ja seurasivat
aseenkantajineen ja suosikkiorjineen karavaania.
Maisema muuttui nyt mäkiseksi ja kukkuloiden rinteillä kasvoi tiheää
metsää, joka soi mieluista varjoa päivän kuumimpana aikana.
Sen jälkeen he saapuivat Wami-joen alaville seuduille, jotka
sadeaikana ovat yhtenä ainoana suona. Mutta nyt oli heinäkuu, ja
kovat monsuunituulet olivat vastikään raivonneet, niin että maa oli
aivan harmaana. Heinä oli haurasta ja tuleentunutta, maa täynnä
ilkeitä halkeamia ja lovia ja joet, sellaiset kuin Pieni Makata ja
Mbengerenga, olivat kuivuneet vähäisiksi puroiksi. Niinpä karavaani
saattoi kahdessa päivässä kulkea tämän alangon poikki ja päästä illan
suussa Mbumiin Usagarassa.
Mbumista he kulkivat entisessä järjestyksessä Mukondokur-vuoriketjun
itäisen osan ympäri ja saapuivat kolmantena päivänä maahan, joka
ulkonaisesti erosi suuresti siitä, jonka he olivat jättäneet
taakseen. Korkeat vuoret piirittivät kaikkialla taivaanrantaa.
Rinteillä kasvoi rehevää ruohoa. Kookospalmut, kauniit mimosapuut ja
kaikenlaiset pensaat ja yrtit antoivat maisemalle väriä ja eloa.
Kallioisten, jyrkkien rantojen lomissa kuohuivat vuolaat virrat,
jotka Afrikassa suuresti lisäävät matkan hauskuutta. Ammottava
halkeama kallioseinässä, josta kirkkain vesi pulpahti esille,
korkea, pystysuorasti taivaaseen kohoava vuori, jota kukkivat
yrtit, sananjalat ja sametinpehmeä sammal peittivät, tai yksinäinen
vuorenhuippu, jonka pää piiloutui pilviin, olivat näkyjä, jotka
muistuivat mieleen vielä sittenkin, kun matka kulki jälleen
yksitoikkoisten, lakeitten seutujen halki.
Nuoret pojat olivat ihastuneet tunturimaiseman kauneuteen, ja
varsinkin Selim, joka oli saanut isältään uskonnollisia ja runollisia
vaikutteita, oli haltioissaan. Jos hän olisi kyennyt, olisi hän
pukenut ihastuksensa ja luonnon ihailunsa runomuotoon. Mutta hän oli
vain poika, jolle voimakas runollinen tunne oli ominainen.
"Etkö ole ajatellut, isä, että Palestinan, luvatun maan pitäisi
muistuttaa tätä vuoriseutua?" sanoi Selim eräänä päivänä. "Sitä
maata, jossa maito ja hunaja vuotaa. Minusta tuntuu, niinkuin
en koskaan olisi voinut olla kyllin kiitollinen Allahille hänen
hyvyydestään ja kuin minun tästä lähin pitäisi aina olla hyvä.
Ymmärrätkö tunnettani, isä?"
"Ymmärrän kyllä, poikani, mutta kerrohan minulle vielä enemmän
ajatuksistasi", sanoi Amer katsellen ihailevin katsein kaunista
luontoa.
"Nyt vasta minä myöskin ymmärrän, että maailma on äärettömän suuri ja
Jumala, joka sen on luonut, vieläkin suurempi", jatkoi Selim. "Kuinka
en ennen ole tullut sitä ajatelleeksi? Tähän asti olen ajatellut
vain niitä seikkailuja, jotka voivat kohdata karavaaniamme matkan
varrella. Mutta nyt näen paljon enemmän. Mistä se johtuu, isäni?"
"Niin, lapseni, sisimpäsi on herännyt ja ajatuksesi ovat alkaneet
avartua tässä suurenmoisessa luonnossa. Jumala antoi sinulle kyvyn
ajatella samalla kun hän antoi elämän sinulle. Ja sitä myöten kuin
kasvat ja kehityt, kasvavat myös ajatuksesi."
"Mutta sanohan minulle, isäni -- kysymykseni koskee nyt aivan toista
asiaa -- eräs seikka. Simba ja Moto ovat sinun orjiasi! Onko oikein
omistaa orjia?"
"Kyllä se on oikein, poikani. Koraani hyväksyy sen, ja ikiajoista
asti on meidän kansamme tapoihin kuulunut orjien omistaminen. Mistä
tämä kysymyksesi johtuu? Onko se uusi todistus sielusi kehityksestä?"
kysyi isä hymyillen.
"En tiedä", vastasi Selim painaen epäröiden päänsä alas. "Sinä
tiedät, että Simba ja Moto ovat hyviä ja rakastavat meitä. Minä
tiedän myöskin, että sinä olet oikeudenmukainen ja rakastat oikeutta
sen itsensä tähden. Olisiko sinusta oikein pitää orjia, jos se heidän
omasta mielestään olisi väärin?"
"Mistä nuo sinun ajatuksesi ovat kotoisin, poikani?" Amer kysyi.
"Mutta koska nyt kerran kysyt, niin tahdon myös vastata. Ei, väärin
olisi pitää ihmistä orjuudessa, jos se hänen omasta mielestään olisi
vääryyttä tai jos orjuus painostaisi häntä. Mutta ei minulta myöskään
voida vaatia, että antaisin vapauden orjalleni vain siksi, että hän
pyytäisi sitä, koska olen ostanut hänet omilla varoillani. Oikeus
vaatii, että määrään hänestä hinnan tai määrätyn työajan, joka vastaa
sitä summaa, jonka olen hänestä maksanut, ja että hän saa vapautensa
suoritettuaan tuon hinnan tai työajan. Niin koraani määrää, sellainen
on meidän lakimme, ja siten minä olen aina toiminut, ja samaa neuvon
sinullekin kun aikasi koittaa."
Teltat olivat tänä iltana pystytetyt kapealle penkereelle tai
hiekkasärkälle erään veden partaalle, joka pikemmin näytti järveltä
kuin joelta. Ja sittenkin se oli Lofu- eli Rufu-virta, joka kuivana
vuodenaikana, niinkuin monet muutkin afrikkalaiset joet, pysähtyi
monin paikoin kulussaan muodostaen pitkiä, kapeita lammikoita ja
järviä. Kivikko- tai savipohjaisissa joissa, jotka eivät kuivanakaan
aikana kuivu, asustavat krokotiilit, Afrikan kaloja syövät matelijat.
Ja missä on krokotiilejä, siellä on myös virtahepoja. Ei siksi, että
krokotiilit ja virtahevot olisivat heimolaisia, vaan siksi, että
lampien läheisyydessä, jotka pysyvät aina kosteina, kasvaa runsaasti
kaislaa ja rehevää ruohoa, virtahevon ravintoa.
Kaksi tuntia ennen auringon laskua lähtivät Selim, Simba ja kaksi
muuta metsästäjää, Baruti ja Mombo, pyytämään metsänriistaa. He
samoilivat ensin sen kapean joen yläreunalle, jonka partaalle
karavaani oli leiriytynyt. Ruokoja ja monenlaista ruohoa kasvoi
siellä runsaasti ja harvaa pensaikkoa aivan rantaan saakka. Täällä
Simba luuli heidän tapaavan haluamaansa riistaa.
Ilma oli pensaikossa niin suloisen viileää, etteivät he voineet olla
jäämättä sinne hetkeksi lepäämään.
Selim ja Simba asettuivat jättiläiskokoisen tamarindipuun alle.
Baruti heittäytyi pitkäkseen maahan noin kolmenkymmenen kyynärän
päähän heistä, ja Mombo nuoren mimosan suojaan veden rajaan.
Viileys, hiljaisuus ja väsymys tuuditti heidät hyvinkin pian unen
helmaan.
Kauan he eivät kuitenkaan olleet ennättäneet nukkua, ennenkuin vesi
alkoi hiljalleen loiskia ja krokotiili pisti päänsä esiin katsellen
kylmin, kiiluvin silmin Momboa. Hetken aikaa se oli liikkumaton kuin
hirsi, mutta vähitellen sen raskas ruumis alkoi kohota yhä ylemmäksi
vedestä, ja eläin alkoi ryömiä lyhyitten jalkojensa varassa eteenpäin.
Päästyään kuivalle maalle krokotiili oli taaskin hetken aikaa hiljaa,
niin että olisi ollut mahdoton ratkaista, oliko se elävä olento vai
puunrunko. Sitten se nosti hyvin varovasti päätään sekä suunnattoman
suurta ruumistaan. Saattoi heti huomata, miten voimakas tuo kömpelö
ruumis oli. Sen pitkä pyrstö, jonka pää laahasi maata, oli suurempi
kuin kaikkein suurimman norsun kärsä.
Varovasti ja hiipien kuin leopardi krokotiili lähestyi nukkuvaa
Momboa. Nopeasti se pisti alaleukansa miehen säären alle, yläleuka
paukahti kiinni kuin jäykkä vieteri, ja krokotiili heilautti Mombo
parkaa ilmassa aivan kuin ihminen retuuttaa kissaa hännästä.
Tämä heilahtava liike pelasti Mombon, sillä hän viskautui vasten
nuorta puuta ja tarttui siihen kiinni kaikin voimin huutaen niin
kovasti, että ääni kuului aina kahden peninkulman päähän, missä
karavaani majaili. Selim, Simba ja Baruti käsittivät heti, mistä oli
kysymys. He näkivät suunnattoman hirviön raastavan jalasta onnetonta
miestä, joka huusi voimainsa takaa ja kouristuksen tapaisesti
pysytteli kiinni puussa.
Simba tointui ensimmäisenä.
"Nuori herra", hän sanoi, "pyssy -- ja vikkelästi, ettei se pääse
pakoon! Tähdätkää, mutta olkaa rauhallinen, muuten osutte Momboon,
ettekä krokotiiliin. Tähdätkää kaulaan, kun eläin nostaa päätään.
Oi, Amerin poika, te saitte hirviön hengiltä! Ei, se koettaa
päästä pakoon. Baruti, heitä sitä keihäällä! Tule, niin tartumme
sen pyrstöön kiinni. Me jaksamme kyllä pidellä sitä kiinni, kunnes
se kuolee. Kas tuosta, ilkiö!" ja Simba lävisti leveäkärkisellä
keihäällä pedon ruumiin, niin että se hetken perästä kellahti
kuolleena kyljelleen.
Niin pian kuin hirviö oli heittänyt henkensä kiiruhtivat Selim ja
Simba valittavan Mombo raukan luo tutkimaan hänen tilaansa.
"Poika parka!" sanoi Selim. "Katsohan, miten hänen jalkansa on
raadeltu. Luuletko että hän voi elää? En toivoisi hänen kuolevan.
Silloinhan suuri kuulani olisi ollut hyödytön."
"Kyllä hän jää henkiin -- jos Jumala suo ja on kertova tästä
tapauksesta lapsilleen, kun hän tulee vanhaksi. Meidän hakimimme
[lääkäri] on kokenut ja viisas mies, muutamien päivien perästä
on haava parantunut. Mutta meidän täytyy kantaa hänet leiriin.
Tulehan Baruti auttamaan. Taita pari suoraa salkoa sillä välin, kun
minä punon köyttä, ja te, nuori herra, leikatkaa pala krokotiilin
pyrstöstä näyttääksenne sen isällenne."
Kaikki kolme ryhtyivät työhön, ja pian he saapuivat jälleen leiriin,
jossa kaikki ylistivät Selimiä hänen ensimmäisen saaliinsa johdosta
-- kaikki paitsi kateellinen Isa.
Tämän tapauksen jälkeen, joka sattui Lofun rannalla, jatkoi karavaani
matkaansa keskeytymättä, kunnes se saapui hedelmättömän Ugogo-maan
eteläpuolelle, jossa wahehe-niminen rosvokansa asuu.
Ensimmäisenä iltana heidän pystyttäessään leiriään puhui Khamis ben
Abdullahin kirangozi herransa käskystä karavaanijoukolle seuraavasti:
"Kuulkaa te arabialaisten lapset, suurten päällikköjen pojat! Te
olette nyt wahehien alueella, rosvojen ja varasten maassa. Olkaa
varovaisia ja nukkukaa toinen silmä auki, älkääkä päästäkö pyssyjä
käsistänne. Jos kohtaatte hiipivän wahehen yöllä leirissänne, niin
ampukaa hänet. Ymmärrättekö?"
"Kyllä ymmärrämme", vastasi kuusisataa ääntä yhtäaikaa.
Kaksi päivää he kulkivat vaikeuksitta eteenpäin, mutta kolmantena
päivänä antoi Amer ben Osman käskyn pystyttää telttansa oksista ja
ohdakkeista rakennetun aitauksen reunaan, aivan lähelle porttiaukkoa,
josta orjat kulkevat vettä ja polttopuita hakemassa.
Paria tuntia ennen aamun sarastusta heräsi Simba oksan taittumiseen.
Hän ei liikahtanut, vaan jännitti vain kuuloaan. Hetken kuluttua
hän kuuli hiipiviä askeleita ja näki tähtien valossa aivan Amer
ben Osmanin teltan edustalla ihmisolennon ääriviivat. Haamulla oli
kädessään jokin leveä, tumma esine sekä toisessa pitkä sauva, jonka
pää kimalteli heikosti. Se oli varmaankin vihollinen, sillä ystävä ei
olisi hiipinyt eteenpäin näin varovaisesti.
Simba makasi yhä liikkumatta, ikäänkuin hän ei olisi välittänyt siitä
vaarasta, joka uhkasi teltassa nukkujia. Mutta jos murhamies olisi
huomannut hänen väijyvän, säihkyvän katseensa, olisi hän hetken aikaa
epäröinyt, ennenkuin lähestyi avonaista teltanaukkoa.
Pahantekijä ei huomannut kuitenkaan mitään, vaan ryömi telttaan,
jossa Selim ja hänen isänsä nukkuivat kaikessa rauhassa. Mutta Simban
silmät seurasivat häntä kunnes hän oli puoleksi teltan sisäpuolella,
ja silloin vasta jättiläisorja nosti päätään ja suoriutui täyteen
pituuteensa. Sitten hän kumartui alas ja tarttui lujasti rosvon
jalkoihin, jotka olivat aukon ulkopuolella. Ääneensä huutaen hän
nosti hänet ilmaan, iski hänen päänsä suurta, litteää kiveä vasten ja
heitti hänen elottoman ruumiinsa aitauksen toiselle puolelle.
Samassa kaikki leirissä olivat jalkeilla, ja tulet sytytettiin.
Pian kaikki tiesivät mitä oli tapahtunut, ja uteliaina he lähtivät
tarkastamaan kuollutta. Kun Amer ben Osman kuuli asian, sanoi hän
Selimille:
"Voit kiittää Simbaa henkesi pelastumisesta, poikani. Sinä makasit
siksi lähellä ovea, että jos olisit herännyt, ei henkesi olisi ollut
paljonkaan arvoinen."
Selim käänsi katseensa Simbaan, mittaili silmillään hänen voimakkaita
jäseniään ja kysyi isältään:
"Simba on suuri, vahva mies. Kumpaanko sinä panet suurempaa arvoa,
isä, poikaasi Selimiin vai orjaasi Simbaan?"
Amer, jota pojan kysymys hämmästytti, vastasi:
"Oi, poikani, mitä sinä kysytkään! Etkö sinä ole minun ja rakkaan
Aminani lapsi? Olenko koskaan ollut osoittamatta sinulle rakkautta?"
"Et koskaan, rakas isä, mutta Simba on lahjoittanut sinulle poikasi,
joka hänen avuttaan olisi nyt kuollut. Eikö Simba ole täysin määrin
maksanut sinulle takaisin sitä summaa, jonka sinä maksoit hänestä
hänen lapsena ollessaan?"
"Simba on erinomainen, mutta jos olisin kadottanut sinut, olisin
kadottanut kaikki. Sinäpä sen sanoit, poikani. Simba on vapaa hän ei
ole enää Amer ben Osmanin orja."
"Simba!" huudahti Selim ihastuneena. "Simba, kuuletko, mitä isäni
sanoo? Sinä olet vapaa!"
Simban oli aluksi vaikea käsittää isäntänsä sanojen tarkoitusta,
mutta kuultuaan Selimin iloisen huudahduksen kirkastuivat hänen
kasvonsa.
"Orja on ruma sana", hän sanoi, "mutta Simba ei ole koskaan ollut
orja siinä merkityksessä, että se olisi kiusannut häntä. Simba olisi
aikoja sitten voinut olla vapaa, jos hän olisi tahtonut, mutta hän
rakastaa herraansa Ameria ja tämän poikaa. Ja siksi hän pysyi heidän
palveluksessaan, mutta vaikka hän oli palvelija, ei hän koskaan silti
unohtanut olevansa mies. Simba on Amerille ja hänen pojalleen hyvin
kiitollinen, mutta samalla kun hän muistaa olevansa vapaa, muistaa
hän myöskin ilolla olevansa heidän palvelijansa." Ja näin sanoen hän
polvistui maahan ja suuteli isän ja pojan käsiä.
"Oi Simba, ystäväni", huudahti Selim, "tästä lähin sinun tulee
sinutella minua, ja jos sinä olet kiitollinen, niin on Selimilläkin
sydän joka voi lämpimästi tuntea samaa."
"Kas niin pojat", sanoi Amer, "menkää nyt levolle. Aseta ensiksi
kuitenkin vahteja, Simba, siltä varalta että wahehevarkaat tulisivat
kostamaan kuolleen toverinsa puolesta, ja hälyytä heti, jos huomaat
jotakin epäilyttävää."
Yö kului kuitenkin rauhallisesti, ja seuraavana aamuna
valmistauduttiin jälleen matkaan.
Juuri kun karavaani oli lähtövalmiina, saapui paikalle joukko
wahehelaisia, samanlaisissa aseissa kuin yöllinen vieraskin.
Huomatessaan leirin portilla kuolleen toverinsa, tarkastivat he häntä
ihmeissään ja kysyivät mitä se merkitsi.
Moto oli valmis antamaan heille selityksen.
"Oi, veljeni", hän sanoi, "jotkut ihmiset ovat ilkeitä ja typeriä sen
lisäksi. Mikäpä muu kuin paha henki saattoi yllyttää tuota kuollutta
miestä ryöstämään karavaania, johon kuuluu 600 aseellista miestä?
Tuo suuri mies tuolla näki hänen hiipivän päällikön telttaan, ja hän
tarttui häntä jalkaan kiinni ja murskasi hänen päänsä kiveen."
"Varmaankin itse paha oli mennyt häneen", sanoivat hämmästyneet
neekerit. "Mutta jos hänet keksittiin yöllä leirissä, niin hän
ansaitsi kuolla." Ja noloina miehet poistuivat hiljaa mutisten
itsekseen.
Matka sujui nyt rauhallisesti useita päiviä. Seutu, jonka läpi
matkustettiin, oli yksitoikkoinen ja ikävä. Molemmin puolin tietä
oli aavoja ruohotasankoja, vain siellä täällä kasvoi jokunen
orjantappurapensas tai yksinäinen baobabpuu. Wahehe- ja wagogokansat
eivät uskaltaneet häiritä suurta karavaania. Vasta kun he olivat
sivuuttaneet nämä hedelmättömät tasangot ja näkivät edessään pitkän,
valkoisen harjun, alkoi väki kuiskailla, että sen takana sijaitsi
Urorimaa, jonka asukkaat olivat taisteluhaluisia ja rohkeita.
Kymmenentenä viikkona Simbamwennistä lähdettyään karavaani kulki
mainitun harjun yli, ja matkamiehet näkivät edessään warorien vihreät
laitumet, metsäiset laaksot ja tiheikköä kasvavat tasangot.
Ne, jotka tunsivat Moton, ihmettelivät, kuinka paimenet ja sotilaat,
joita he tapasivat tiellä, suuresti muistuttivat häntä.
Warorineekerit eivät näyttäneet haluavan estää karavaanin kulkua,
vaan katselivat vain huvikseen vaaleampi-ihoisia arabeja. Varsinkin
Selimiä kiusasi heidän uteliaisuutensa. Arabit saivat muuten ostaa
mitä ikinä halusivat punaisilla helmillä ja amerikkalaisella
pumpulikankaallaan. Maitoa, voita ja munia oli runsaasti. Mikä
olisikaan maistunut arabialaispoikien mielestä mainiommalta sen
kuivan ruuan jälkeen, jota he niin kauan olivat saaneet nauttia.
Mutta näiden paimenten aseet olivat peloittavampia kuin mitkään muut,
joita he tähän saakka olivat nähneet villien käsissä. Heidän jousensa
olivat raskaat, nuolensa pitkät, ja paitsi pitkiä, leveäkärkisiä
keihäitä oli heillä kevyitä heittokeihäitä sekä valtavia
sotatapparoita.
Kuudentena päivänä, heidän saavuttuaan Urorin alueelle, tulivat
he suureen, paaluaidoilla varustettuun kylään. Se oli Kwikuru,
pääkaupunki. Siinä oli lähes kahdeksansataa majaa, ja sen suojana oli
toisella puolen korkea aitaus, toisella leveä virta. Noin kilometrin
päässä oli pieni metsikkö ja sinne arabit pystyttivät leirinsä.
Simbamwennin jälkeen oli Kwikuru asutuin paikka, jonne arabit
olivat matkansa varrella saapuneet. Tuhansiin nouseva karjalauma
kävi lähitienoilla laitumella, asestettujen paimenten vartioimina.
Laajoilla pelloilla kasvoi maissia, sokeriruokoa, vihanneksia ja
melooneja herättäen mieluisia tunteita arabeissa, jotka Sansibarista
lähdettyään eivät olleet sellaisia herkkuja nähneet.
Myöhään iltapuolella, kun oksista ja orjantappuroista oli pystytetty
tiheä suojamuuri leirin ympärille, kokoontuivat päälliköt
neuvottelemaan, millä keinoin oli voitettava Kwikurun peljättyjen
asukkaiden ystävyys.
"Ystävät", sanoi Khamis, "me olemme nyt vihdoinkin Urorissa, missä
meidän täytynee käyttäytyä toisin kuin tähän asti matkamme varrella.
Minä tarkoitan, että heidän kuninkaansa tulee varmaankin vaatimaan
meiltä veroa, ja olen kutsunut teidät kokoon kehoittaakseni teitä
olemaan erittäin varovaisia keskustellessanne heidän kanssansa."
"Khamis", vastasi Sultan ben Ali, "sinun neuvosi on hyvä. Miten
suuren veron luulet tämän päällikön meiltä vaativan? Me voimme antaa
runsaalla kädellä, mutta meillä ei ole mitään liikaa."
"En tiedä vielä, miten paljon hän aikoo vaatia", Khamis vastasi,
"mutta tarjotkaamme aluksi vain vähän, se on viisainta. Minä ehdotan
kuutta dotia [1 Doti = lähes neljä metriä]. Kaksi dotia Joho-kangasta
kuninkaalle itselleen, kaksi dotia vaaleata, ruudullista kangasta
hänen puolisolleen, yhden dotin ruudullista silkkiä hänen vanhemmalle
pojalleen ja yhtä paljon hyvää kanikia [sinistä pumpulikangasta]
hänen lähinnä vanhimmalle pojalleen."
"Hyväksyn ehdotuksen", sanoi Sultan ben Ali, "ja sinulla, Amer, on
viisas Moto-niminen orja. Anna hänen jonkun toisen miehen kanssa
viedä kankaat kuninkaalle ystävällisin terveisin ja pyynnöin, että
hän sallisi meidän kulkea maan läpi kaikessa rauhassa kaikkine
miehinemme."
Moto ja Khamis ben Abdullahin kirangozi, joka osasi puhua kaikkia
keski-Afrikan kieliä, lähtivät Kwikuruun sillä välin kun päälliköt
jäivät Khamis ben Abdullahin telttaan nauttimaan parasta mitä talo
saattoi tarjota.
Vajaan tunnin kuluttua palasivat miehet takaisin ja polvistuivat
päällikköjen eteen.
"Puhu, Moto", sanoi Khamis. "Sinä tuot lahjamme takaisin? Eikö asiasi
onnistunut?"
"Näin sanoi kuningas", vastasi Moto. "'Miksi olette tulleet minun
maahani? Ettekö tiedä, että vihamielisyys vallitsee warorien ja
arabien välillä? Suuri päällikkö Mostana, jonka julmat kauppiaat
murhasivat, oli ystäväni, miten minä voisin unohtaa hänen kuolemansa
näin vähäisestä lahjasta? Menkää, orjat, ja sanokaa herroillenne,
että jolleivät he lähetä minulle viittäkymmentä pakkaa kangasta,
viittäkymmentä pyssyä ja kahtakymmentä astiaa ruutia, voivat he
palata samaa tietä kuin ovat tulleetkin.' Näin käski Olimali minun
sanoa herroilleni."
Syvä äänettömyys seurasi näitä sanoja, ja arabit katsoivat toisiinsa
alakuloisina.
"Oletko tarkastellut Olimalin kylää?"
"Se on aivan liian luja, jotta voisimme hyökätä sen kimppuun. Mutta
jos warorit hyökkäävät meidän päällemme, niin eivät hekään voi saada
meidän leiriämme haltuunsa, niin kauan kuin meillä on miehiä."
"Hyvin sanottu, Moto", vastasi Mohammed ja kääntyen Khamisin puoleen
kysyi: "Oletko jo päättänyt, mitä me teemme?"
"Voinko minä yksin tehdä sellaista päätöstä? Asia on vakava, ja
meidän täytyy pukeutua viisauden mantteleihin ja neuvotella Olimalin
vaatimuksesta."
"Luuletko Moto", kysyi Amer ben Osman, "että Olimali tyytyisi
puoleen, jos tarjoaisimme sen hänelle?"
"Sitä minä en usko. Luulen, että hän haluaa sotaa eikä rauhaa. Jos
lähetätte hänelle viisikymmentä pakkaa kangasta, pyytää hän toiset
viisikymmentä. Kuulin väkijoukon mutisevan jotain sodasta, kun lähdin
sieltä."
"Sotaa!" huusi Mohammed uhkaavasti. "Niin, sotaa hän saa, minä
lävistän hänen ruumiinsa hyvällä miekallani."
"Rauhoitu, ystäväni", sanoi Sultan ben Ali. "Ehkäpä keksimme jonkun
muunkin keinon. Menetelkäämme viisaasti vaaran hetkellä."
"Sultan ben Ali on oikeassa", sanoi sheikki Thani, "koettakaamme
ensin rauhallisia keinoja ja turvautukaamme sotaan viimeksi. Meillä
on vaimoja ja lapsia ja paljon omaisuutta leirissämme. Älkäämme
hätäilkö turhaan."
"Thani puhuu viisaasti, minä ehdotan, että lähetämme neljäkymmentä
pakkaa hyvää kangasta ja neljäkymmentä pakkaa yksinkertaisempaa
kangasta sekä puolen astiallista ruutia Olimalille Moton ja
kirangozan mukana", sanoi Khamis.
"Minä en lähde sinne uudestaan", sanoi Moto. "Sen jälkeen mitä kuulin
sekä kylällä että tiellä, pyydän herraltani saada jäädä tänne."
"Joku muu voi mennä sinun sijastasi", sanoi Khamis.
Sijainen löytyikin helposti, ja Moto jäi leirin edustalle
kiinnostuneena seuraamaan molempien sanansaattajien liikkeitä.
Vaihdettuaan hetken aikaa sanoja Kwikurun portilla he palasivat
takaisin, ja Moto astui ensimmäisenä heitä vastaan.
"Sotako vai rauha?"
"Sota."
Moto ei kysynyt sen enempää. Hän meni suoraan ystävänsä Simban luo
kertomaan uutista.
"Sotako, Moto?" sanoi tämä. "Pelkomme on toteutunut, saamme nyt
hyvittää Kisesan ja Mostanan taistelun, jossa sinäkin olit mukana."
"Niin, minä kieltäydyin menemästä sinne toistamiseen siksi, että
monet iskivät terävät katseensa minuun. Jos joku olisi tuntenut
minut, et olisi enää saanut nähdä Motoa."
Suurimman osan yötä arabipäälliköt pitivät neuvotteluja, mutta ei
mitään ratkaisevaa päätöstä tehty, ja lopulta päätettiin vain asettaa
vahteja leirin ympärille.