_Jäähyväiset. -- Amina sanoo jäähyväiset Selimille. -- Selim. --
Simban voimannäytös. Moton luonne. -- Poika Niani eli Apina, joksi
häntä nimitetään. -- Moto kohtaa norsuja. Moton rohkea seikkailu. --
Hädin tuskin pelastettu. -- Moton kertomus. -- Kisesan hyökkäys. --
Kuninkaanpoika Kalulu. -- Mitä prinssi Kalulu sanoi Motolle. -- Simba
kehuu Motoa._
Kuudennen kuukauden viidentenätoista päivänä lausuivat karavaanin
päälliköt jäähyväiset ystävilleen, jotka heidän kanssaan olivat
saapuneet Bagamoyoon Sansibarista lausuakseen heille viimeiset
tervehdykset.
Kohtaus oli liikuttava, niinkuin on luonnollista silloin, kun nuoret
miehet ensi kertaa lähtevät omaistensa luota, ja isät ja miehet
sulkevat Jumalan suojelukseen perheensä, josta he eroavat ehkä
ikipäiviksi.
Kuinkahan moni näistä rohkeista ja voimakkaista miehistä palaisi
takaisin niiden luo, joille he surusydämin nyt lausuivat jäähyväiset?
Palaisiko jalo ja uljas Amer ben Osman koskaan kauniin vaimonsa luo,
jonka kanssa hän keskusteli niin syvän liikutuksen vallassa? Pelkoa
ja levottomuutta näkyi myöskin Aminan silmissä, kun hän tuskallisesti
rukoillen kohotti ne miestään kohti.
"Niin, Amina", sanoi Amer toivehikkaasti, "jos Jumala suo, palaan
takaisin kahden vuoden kuluttua mukanani niin paljon norsunluuta
ja orjia, että minusta tulee Sansibarin rikkain mies. Inshallah,
inshallah! Sano nyt jäähyväiset Selimille, Beni Hassanin ylpeydelle.
Jonakuna päivänä hän palaa rikkaana ja mahtavana päällikkönä Omaniin.
Eikö hän sinun mielestäsi muistuta sotilasta karavaanipuvussaan?
Mutta pidä kiirettä, muuten me voimme hukkua naisten kyyneliin,
ennenkuin olemme edes päässeet matkan alkuunkaan."
Ja kun Amer vielä kerran kiihkeästi syleiltyään vaimoaan kääntyi
pois, katsahti Amina Selimiin silmissään katse, joka ilmaisi koko
hänen rakkautensa poikaansa. Hän katseli häntä niin hellittämättä,
ikäänkuin hän olisi tahtonut imeä itseensä hänen kuvansa, jota aika
ei voisi hävittää.
"Selimini, sydämeni ilo, silmäteräni!" hän sanoi vetäen pojan
puoleensa. "Matkustatko todellakin? Pitääkö äitisi sydämen jäädä
tyhjäksi? Mitä iloa minulla on tämän jälkeen, kun sekä herrani että
poikani hylkäävät minut. Katsohan kimmeltävää merenlahtea. Tuolla
toisella puolella on Sansibar. Sen rannoilta tuo tuuli sitruunoiden
ja appelsiinien tuoksua. Ja jasmiinien, kaneelin ja ryytineilikan
tuoksu on yhtä suloinen. Mistä luulet löytäväsi yhtä ihanan maan,
Selim? Tahdotko vaihtaa äitisi ja rakkaan kotisi neekerimaan hirveään
kuumuuteen, janoon ja tiheikköihin? Oi, Selim -- matka on pitkä,
viikko- ja kuukausimääriä teidän täytyy matkustaa länttä kohti. Ja
maltahan, anna äitisi lukea sinulle eräät pyhän koraanin säkeet,
jotka osuivat silmääni koettaessani saada selkoa tulevaisuudesta.
Muista, että niihin kätkeytyy kohtalon antama varoitus ja että itse
Allah on painanut niihin raskaan sinettinsä. Kuule näitä sanoja ja
jää luokseni:
"Se päivä koittaa, hetki murheinen,
kun pojat suree surmaa isien.
Se hetki tuomion, kun tuho riehuu vainen
ja voimas pettää, arabialainen.
"Etkö tahdo nyt jäädä luokseni? Älä pudista niin itsepäisesti
päätäsi, Selim. Älä halveksi Allahin varoitusta. Puhu!"
"Armahin äiti, se on mahdotonta. Jos kohtalo on määrännyt osalleni
surua ja onnettomuutta, niin miksi yrittäisin väistää sen
horjumattomia lakeja jäämällä tänne? Jos kuolema uhkaa isääni, niin
on Selimin paikka Amerin rinnalla, hänen tulee kuolla niinkuin
arabialaisen päällikön pojan ainakin. Mutta miksi olet levoton
tähteni, äiti? Enkö ole isäni, uljaan Amer ben Osmanin mukana?
Turvaa Allahiin, äiti. Usko minua, minä palaan taas kotiin suurena
ja vahvana, mukanani paljon orjia ja norsunluuta! Mutta kuule, nyt
puhalletaan lähtömerkkiä. Isäni on kärsimätön, minun täytyy mennä
hänen luokseen. Syleile minua, äiti, ja siunaa minua."
Aminaa ei tarvinnut kehoittaa osoittamaan äidinhellyyttään, joskin
hänen poikansa kärsimättömyys nyt lyhensi lämmintä syleilyä.
"Allah olkoon sinun kanssasi!" huokasi hän.
"Ja sinunkin kanssasi, aina ja ikuisesti!" Selim vastasi.
Sitten he erosivat, toinen yhtyäkseen isäänsä, joka astui joukkonsa
mukana, toinen vuodattaakseen kyyneleitä ja seuratakseen ajatuksineen
rakkaitaan, jotka kiiruhtivat länttä kohti.
Kauan isä ja poika astuivat ääneti. Amer kulki eteenpäin nopein
askelin, ja hänen liikkumattomat kasvonsa ilmaisivat vain lujaa ja
horjumatonta päättäväisyyttä.
Ja Selim seurasi pää kumarassa ja koneellisesti isänsä jälkiä aivan
kuin hän ei lainkaan olisi tiennyt olevansa matkalla Afrikan suureen,
salaperäiseen ja kauhuaherättävään sydänmaahan, josta hän oli kuullut
niin paljon kerrottavan ja jonne hän niin kiihkeästi ikävöi.
Äänettömyyttä ei katkaissut mikään, kunnes karavaani pysähtyi
Kinganin rannalle. Silloin Selimin tunteet pääsivät valloilleen
kyynelvuona. Nyt vasta hänelle selvisi, että hän oli todellakin
vaihtanut kauniin, onnellisen kotinsa synkkään, onnettomuutta
ennustavaan erämaahan, joka kuolemanhiljaisena kohosi joen toisella
rannalla.
Amer kääntyi taakseen kuullessaan kiihkeää nyyhkytystä ja laski
ystävällisesti kätensä pojan pään päälle.
"Itketkö, poikani?" hän sanoi. "Kadutko, että lähdit kotoa?"
"En, isä, en minä kadu, mutta tulin ajatelleeksi, miten kaunista
kotona on, kun vertaan sitä tuohon hiljaiseen, synkkään maahan
edessämme. Joen toisella puolella ei ole mitään muuta kuin synkkiä
metsiä, yksin taivaskin näyttää synkältä ja pimeältä ja synkkyys on
tarttunut sydämeenikin."
"Ilta on käsissä, siksi metsä näyttää niin synkältä ja peloittavalta,
poikani", sanoi Amer hellästi.
"Musta pilvi, joka lähenee idästä, on se vaippa johon maa
kääriytyy ennen uneen vaipumistaan. Kun olemme päässeet joen yli,
pystytämme leirimme, ja teltassa, jota piankin opit rakastamaan
aivan kuin kotiasi, unohtuu surusi. Ja aamulla, kun maa herää ja
aurinko loistavana kuin morsian astuu idän kulmalta esille, kun
linnut lähtevät pesistään liikkeelle ja täyttävät ilman iloisella
viserryksellään ja nopsajalkainen antilooppi etsii ravintoaan
metsäniityiltä, silloin sinä ihmettelet, miten koskaan olet voinut
itkeä."
"En itkekään enää, katso, silmäni ovat jo kuivat!" Ja Selim kohotti
rohkeat kasvonsa isänsä puoleen, joka helläsi suuteli häntä.
Karavaani oli pian kulkenut pienen joen yli, ja kaikki olivat nyt
toimessa kaataen nuoria puita ja hakaten oksia, joista he rakensivat
vallin leiripaikan ympärille, varokeino, johon hyvin ohjatut
karavaanit eivät koskaan ole Afrikassa turvautumatta.
Kun se oli tehty, keräännyttiin leiriin, ja illallinen valmistettiin.
Teltat olivat pystytetyt ympyrään, ovet keskustaa kohti, jossa
Amer ben Osmanin teltta sijaitsi. Herransa teltan vieressä oli
kahdella tai kolmella uskollisimmalla orjalla paikkansa. He olivat
päällysmiehiä ja johdattivat karavaania päällikön käskyjen mukaan.
Näiden päällysmiesten käskijöinä oli kaksi miestä, joista tässä
kertomuksessa tulee usein puhe: Simba (jalopeura) ja Moto (tuli),
jotka kumpikin olivat tunnetut luotettavuudestaan ja muista hyvistä
ominaisuuksistaan. Minne ikänä Amer ben Osman kulki, sinne Simba
ja Moto seurasivat häntä. He rakastivat häntä kuin omaa henkeään,
ja poika Selim oli heidän silmäteränsä. Selimin pieninkin toivomus
merkitsi lakia näille uskollisille olennoille, joiden mielestä
hän oli heitä paljoa arvokkaampi, ikäänkuin hän olisi kuulunut
korkeampaan maailmaan, josta heillä ei ollut aavistustakaan.
Simba oli vartaloltaan oikea jättiläinen ja, niinkuin hänen
nimestäänkin saattoi päätellä, oikea jalopeura sekä voimiltaan
että mieleltään. Hän oli kotoisin Urundista, suuresta maasta
Tanganjika-järven luoteisrannalta, ja oli aivan nuorena joutunut
vangiksi taistelussa. Päällikön poikana hän kuului wahumakansaan,
jaloon, pronssiväriseen heimoon, joka aikoinaan oli vaeltanut
Etiopiasta ja josta heimosta valitaan päälliköt Urundin, Ruandan,
Ugandan ja Karagwahin maihin.
Simba oli nyt täysissä miehuudenvoimissaan ja oli kuulunut
kaksikymmentä vuotta Amer ben Osmanin taloon. Vuotta myöhemmin
kun hänet oli otettu vangiksi ja tuotu Sansibariin, oli Amer
ostanut hänet, ja kun tämä huomasi, että hän oli opinhaluinen ja
hyväntahtoinen sekä harvinaisen vahva, kohteli hän häntä melkein kuin
poikaansa.
Jotkut Simban voimannäytteet tuntuivat melkein yliluonnollisilta.
Amerin nuoret sukulaiset olivat opettaneet häntä käyttämään arabien
pitkää, terävää miekkaa, ja notkea kun oli, oli hän kehittynyt
erittäin taitavaksi miekan käyttäjäksi. Hän oli usein yhdellä hyvin
tähdätyllä iskulla halkaissut täysikasvuisen vuohen kahtia päästä
jalkoihin saakka. Monet hänen ihailijoistansa luulivat, että hän
voisi tehdä samoin aasillekin, mutta sitä hän ei koskaan ollut
yrittänyt, sillä siihen hänen varansa eivät olisi riittäneet. Kerran
hän oli selässään kantanut kolmen vuoden vanhaa sonnia melkein
koko Amerin plantashin ympäri. Hän saattoi tarttua suurta, valkeaa
muskatilaista aasia korvista kiinni ja yhdellä ainoalla oikean
jalan liikkeellä heittää eläimen nurinniskoin. Tavallisen miehen
hän saattoi vaivatta heittää kymmenen jalan korkeuteen ilmaan ja
ottaa hänet jälleen käsiinsä, aivan kuin pienen lapsen. Niin, monet
olivat ne jutut, jotka kulkivat suusta suuhun tämän uljaan jalopeuran
voimasta. Hän oli kuusi jalkaa ja viisi tuumaa pitkä ja hänen
hartioidensa leveys oli kolmekymmentäkaksi tuumaa.
Moto eli "tuli" ei olisi voinut saada sopivampaa nimeä. Hänen
herransa oli ristinyt hänet siksi hänen pippurisen, kiivaan
luonteensa vuoksi. Hän oli kotoisin Urosimaasta, minkä jokainen, joka
tunsi Keski-Afrikan eri heimojen omituisuudet, heti olisi huomannut.
Pieni, jäntevä vartalo, joka oli kissamaisen notkea, voimakas,
kestävä ja sitkeä, oli Motolle ominainen. Lapsena oli hänetkin eräs
orjakauppias tuonut Sansibariin, ja seuraten oikkuaan oli Amer
ostanut hänet kahdellakymmenellä dollarilla. Ja tätä kauppaansa hän
ei koskaan ollut katunut, sillä Simban jälkeen asetti Amer ben Osman
Moton kaikkien muitten orjiensa edelle. Herransa puolesta Moto olisi
voinut mennä tuleen ja veteen. Hän oli suuri metsästäjä, hän osasi
keksiä leopardin sametinpehmeän jäljen paljaalla kalliolla, hän
tiesi mikä eläin milloinkin oli taittanut heinänkorren, kunhan vain
yksi ainoakin karva oli takertunut siihen, hän osasi hiipiä norsun
lähettyville ja kutittaa eläimen vatsaa heinänkorrella jättiläisen
aavistamatta, että sen verivihollinen oli niin lähellä sitä. Väittipä
eräs mies -- jonka kertomuksiin ei kuitenkaan voinut täysin luottaa
-- että Moto kerran olisi hiipinyt viidakossa jalopeuran jäljessä ja
tavattuaan sen makuulta oli kaikessa rauhassa ryöminyt pedon ruumiin
yli ennenkuin hän oli ampunut sitä päähän.
Se, joka tunsi Moton yhtä hyvin kuin hänen parhaat ystävänsä, saattoi
sanoa, että hän oli rohkea kuin jalopeura, notkea kuin kissa,
teräväsilmäinen kuin merikotka, tulinen kuin pippuri, kestävä kuin
aasi ja uskollinen kuin koira. Ja jos lisäämme, että hän oli hiukan
turhamainen eikä pannut pahakseen, jos ystävä hiukan kehui häntä,
niin näemme Moton, mrorin, selvänä edessämme.
Ensimmäinen yö leiritulen ääressä ei tavallisesti ole kaikkein
iloisimpia. Matkamiehet muistelevat niitä iltoja, joista he ovat
eronneet tai ovat he vieraita keskenään ja tutkivat toisiaan
ennenkuin uskaltavat antautua lähempään kosketukseen. Mutta Amer ben
Osmanin leirissä ei kukaan kaivannut Sansibaria, sillä sekä suuret
että pienet isännät olivat matkassa, ja kaikki tunsivat toisensa.
Useimmat naidut miehet olivat ottaneet vaimonsakin mukaansa,
ja naimattomat näkivät vain ystäviensä ja tuttaviensa kasvoja
ympärillään.
Yhdellä ainoalla silmäyksellä saattoi huomata, että kaikki nuo
leirissä kyyköttävät olennot olivat iloisia tai ainakin tyytyväisiä.
Eivät mitkään silmät voi niinkuin synnynnäisen afrikkalaisen
sysimustat silmäterät säihkyä iloa. Ja nämä ihmiset olivat iloisia,
he huvittivat toisiaan arkielämän jokapäiväisillä jutuilla, ja kun
äänekästä naurua kajahti metsässä, saattoi olla varma siitä, että
kysymyksessä oli joku Simban tai Moton juttu tai teko.
Iloisin joukko oli käynyt istumaan pienen tulen ääreen, jonka Simba
ja Moto olivat sytyttäneet vähän matkan päähän päällikön teltasta.
Selim oli juuri äsken tullut paikalle, ja Simba oli vierittänyt
hirrenpätkän istuimeksi nuorelle herralle ja käynyt itse maahan hänen
viereensä istumaan. Moto, joka ei tahtonut olla vähemmän avulias kuin
Simbakaan, koetti muistutella jotakin hyvää juttua tai naurettavaa
tapausta, joka huvittaisi Selimiä. Ja kun nuori isäntä nauroi, nauroi
Simbakin. Moto seurasi Simban esimerkkiä ja koska hyvä nauru on
tarttuvaa, nauroi piankin koko joukko, ja vähitellen levisi hilpeys
yli koko karavaanin.
"Eräänä päivänä, ollessani Kisesan mukana Ukonongossa --"
"Oletko sinä ollut Ukonongossa, Moto?" keskeytti Selim.
"Olen, ja vielä paljoa kauempanakin. Niin, silloin --"
"Ukonongossahan ovat parhaat metsästysmaat, Moto?" keskeytti Selim
hänet jälleen.
"Niin kyllä, kuivana vuodenaikana. Silloin tulee paljon villejä
eläimiä Ko-joen partaalle ja metsänriistaa on runsaasti. Mutta
norsuja on enemmän Kawendissa."
"Onko Kawendissa jalopeurojakin?" kysyi eräs alaston pieni poika,
Niani eli Apina, joksi häntä nimitettiin, "sillä --"
Mutta ei kuka tahansa saanut rankaisematta keskeyttää Motoa, ja hän
hyökkäsi paikaltaan karbasi -- virtahevon nahasta tehty piiska --
kädessään. Niani näki sen, ja notkeasti kuin kaimansa hän loikkasi
tulen yli, mutta sattuikin putoamaan keskelle kiehuvaa riisipataa.
Kauhea parahdus kuului. Kiehuvaa riisiä räiskyi joka puolelle
pirskahtaen ympärillä istuvien paljaille käsivarsille, niin että
kaikki hyökkäsivät pystyyn. Silloin Selim purskahti nauruun, ja nauru
tarttui koko leiriin.
"Semmoista se on, kun keskeyttää hauskan jutun", torui Moto Niani
parkaa, joka hieroi palaneita jalkojaan ja hiljakseen valitteli,
mutta noissa sanoissa piili myös vihjaus Selimille.
"Jatka, Moto, en keskeytä sinua enää", lupasi Selim.
"En minä tarkoittanut teitä, rakas herra", vakuutti Moto, "te saatte
keskeyttää minua niin monta kertaa kuin haluatte."
"Jatka juttuasi ja pidä huoli siitä, että se on hauska," pyysi Selim.
"Niinkuin haluatte, herra. Minä olin juuri kertonut, että olin
Kisesan karavaanin kera Ukonongossa, kun tuo pieni apina Niani
keskeytti minut ja --"
"Ei, Moto, minä keskeytin sinut. Niani on saanut rangaistuksensa, ja
sinä rankaiset minuakin, kun et kerro juttuasi", sanoi Selim.
"No, mutta jatka, Moto", sanoi Simba syvällä äänellään. "Etkö kuule,
että nuori isäntä pyytää? Mikä sinua vaivaa tänä iltana?"
"Jos te kaikki keskeytätte minut, niin juttuni voi kestää täältä
Ruaan saakka", vastasi Moto närkästyneenä.
"En minä enää koskaan keskeytä sinua, Moto", lupasi Selim, "tästä
saat käteni vakuudeksi."
Moton loukkaantunut ylpeys ja turhamaisuus suli Selimin lupauksen
johdosta, ja hän alkoi nyt kertoa.
"Me matkustimme Ukonongossa ja olimme saapuneet sulttaani Mreran
kylään, kun Kisesa pyysi minua hankkimaan hiukan metsänriistaa ja
sanoi, että jos toisin kotiin antiloopin, niin hän antaisi minulle
neljä kyynärää pumpulikangasta.
"Hyvän aamiaisen jälkeen, jonka Kisesa lähetti minulle omasta
pöydästään, lähdin matkaan. Oli keskipäivän aika, ja aurinko paistoi
hyvin kuumasti, joskin metsässä tulisi olemaan kylläkin viileää. Ei
kestänyt kauan ennenkuin tulin pienen kiemurtelevan joen varrelle,
ja monta tuntia seurasin sen juoksua, kunnes noin kaksi tuntia ennen
auringonlaskua kuulin kumeaa ääntä, joka muistutti maanjäristystä.
Kuunneltuani hetken aikaa huomasin, että äänen aiheutti norsulauma,
joka kulki pitkässä rivissä kovalla maalla, ja että se oli menossa
joen rantaan juomaan.
"Heittäydyin heti pitkäkseni maahan, aivan kuin olisin ollut kuollut.
Ruoho oli noin kahden jalan korkuista ja hyvin tiheää, niin että
olin täydessä turvassa, kunhan en vain liikahtanut. Olin siksi vanha
metsästäjä, että tunsin norsujen tavat. Kun ne olivat marssineet
ohitseni, kohotin varovasti päätäni ja laskin montako niitä oli.
Kaksi, neljä, kuusi, kahdeksan, kymmenen jättiläis-elukkaa,
jotka heiluttivat kärsiään ilmassa, ikäänkuin ne olisivat olleet
metsän herrat ja tienneet sen myöskin itse. Aivan levollisina ja
huolettomina ne vaelsivat eteenpäin, ja minä ryömin jonkun matkan
päähän. Sitten kaahlasin joen poikki ja ryömin nelin kontin joen
muodostamaa polveketta myöten ja pääsin vihdoin, yhä vatsallani
ryömien, suuren bambupuun luo, joka kasvoi minun ja norsujen välillä.
Jos ne kaikki olisivat seisoneet rivissä ja juoneet, en olisi
huomaamatta voinut hiipiä niin lähelle niitä, mutta muuan janoinen
jättiläinen seisoi keskellä jokea, aivan bambupuun vieressä, ja
peitti minut siten muiden katseilta.
"Kisesa ei ollut käskenyt minua ampumaan norsua, mutta koska hän oli
lähtenyt Ukonongaan hakemaan norsunluuta, niin en luullut hänen
panevan pahakseen, vaikka toisin mukanani kaksi suurta torahammasta,
jotka Sansibarissa olivat 500 dollarin arvoiset, ja koska hän oli
luvannut minulle neljä kyynärää pumpulikangasta antiloopista niin
varmaankin hän antaisi minulle paljoa enemmän 500 dollarin arvoisesta
norsunluusta.
"Ryömin tuuma tuumalta lähemmäksi suurta eläintä, joka seisoi
bambupuun luona. Ja parin minuutin kuluttua, jotka olivat pitkiä kuin
tunnit, kohosin pystyyn, kiristin vyötäni ja valmistuin juoksemaan
henkeni edestä niinpian kuin olisin laukaissut pyssyni. Mutta
juuri silloin kun minun olisi pitänyt ampua, sainkin lystikkään
päähänpiston. Pedon takapuoli oli niin lähellä minua, että mieleni
teki kutittaa norsua vatsaan, sillä kannattaisihan sellaista juttua
kertoa muillekin. Minä leikkasin pitkän heinänkorren ja pistin
sen varovasti takajalkojen välistä vatsaa kohti. Olipa lystikästä
nähdä, miten lyhyt häntä heilahti edestakaisin ja suuri eläin hieroi
kylkeään puun runkoa vasten. Mutta kun tätä leikkiä oli kestänyt
pari sekuntia, tartuin minä pyssyyni, tähtäsin sen pari kolme tuumaa
vasemman etujalan yläpuolelle ja ammuin. Norsu loikkasi eteenpäin ja
samalla toiset norsut näkivät juoksevan olennon, joka -- sen voin
vakuuttaa -- kiiti kuin antilooppi pensaiden ja mättäiden yli.
"Silmänräpäyksessä norsut olivat tointuneet hämmästyksestään. Kuului
vihaisia törähdyksiä, ja veden loiskinasta ja viidakon rasahtelusta
saatoin päätellä, että ne ajoivat minua takaa. Ei koskaan mikään
antilooppi, jota jalopeura ajaa takaa, ole kiitänyt Ukonongan
tasankojen yli niinkuin minä.
"Mutta minusta tuntui, niinkuin siitä ei olisi ollut mitään hyötyä.
Hirveä kopina ja rätinä tuli yhä lähemmäksi, ja kun käänsin päätäni,
huomasin, että joukon johtaja oli vain kolmenkymmenen askeleen
päässä minusta. Se näytti kohoavan kolme kertaa korkeammaksi ja
paisuvan kolme kertaa suuremmaksi kuin mitä se muuten oli. Sen
suuret korvat olivat kuin levällään olevat siivet, ja pienet
silmät hehkuivat kuin kekäleet. Kärsä oli kohonnut suoraan ylös,
pää oli ojentunut eteenpäin kuin kirahvin kaula eläimen ajaessa
petoeläintä takaa, ja molemmat pitkät, kiiltävät torahampaat
näyttivät hirvittäviltä. Sen katse kohtasi minun katseeni, ja se
päästi yhtä pelottavan törähdyksen kuin Watutan sotatorvi. Ei
auttanut, vaikka enensin vauhtiani, peto tuli yhä lähemmäksi minua,
ja se oli vain viidentoista jalan päässä, kun mieleeni muistui
eräs kuje, jota Urorin norsunpyytäjät käyttävät. Suurin norsu oli
oikealla puolellani, jota vastoin toiset olivat vasemmalla, ja
näyttivät pikemmin seuraavan johtajaansa kuin minua. Niin pian
kuin huomasin sen, poikkesin oikealle ja juoksin suorassa kulmassa
entistä suuntaani vastaan niin nopeasti kuin jalkani kannattivat.
Norsut hyökkäsivät eteenpäin. Niiden askeleet muistuttivat Ugogon
hirmumyrskyä, kun se saapuu ukkosen kera ja pyyhkäisee tasangon yli
rytisten ja paukkuen ja kiskoo pensaita, jopa pieniä puitakin maasta,
niin että ilma pimenee.
"Olin ennättänyt viidenkymmenen kyynärän päähän, ennenkuin norsut
saattoivat kääntää suuntaansa. Mutta vain hetkeksi niiden kulku
keskeytyi. Pian ne keksivät minut jälleen, ja äänekkäästi toitottaen
ne hyökkäsivät tiheässä rivissä jälkeeni. Te tiedätte kaikki, että
minä juoksen nopeasti, mutta nopeinkin mies ryömii verrattuna
ärtyneen norsun hyökkäykseen. Norsut, varsinkin johtaja, pääsivät
pian kintereilleni.
"Näin vähän matkan päässä edessäni pienen viidakon, ja tuumin, että
voisin varmaankin löytää sieltä piilopaikan, jos vain ennättäisin
niin pitkälle. Huomasinkin maassa puoleksi heinien ja oksien peitossa
olevan kolon ja arvasin että se oli villisian pesä. Sehän olisi
mainio piilopaikka, kunhan villisika ei olisi pesässään, ja hetken
kuluttua minä ryömin takaperin koloon. Tuskin olin päässyt perille,
ennenkuin kuulin norsujen tömistävän pääni päällä. Mutta samassa
kuului äkäistä röhkinää takaani. Minä lensin kuin pyssyn ampumana
ulos kolosta ja heittäydyin parin askeleen päähän puolikuolleena. En
ennättänyt muuta kuin tuntea, että pesän äreä omistaja oli purrut
syvän haavan reiteeni, kun villisika jo hyökkäsi ohitseni samaan
suuntaan kuin norsutkin. Sitten makasin tiedottomana monta tuntia.
"Kun tulin jälleen tajuihini, oli yö. Pian kuulin kaukaa laukauksia,
jotka seurasivat toisiaan määrättyjen väliaikojen jälkeen, ja
laukaisin oman pyssyni vastaukseksi. Jatkamalla ammuskelua minun
onnistuikin ohjata ystäväni luokseni, sillä en voinut liikahtaa
paikaltani.
"He kantoivat minut leiriin ja minä makasin kolme viikkoa voimatta
liikahtaa paikaltani. Villisian pureman arvet ovat yhä jäljellä, ja
saankin pitää ne kuolinpäivääni saakka. Olen puhunut."
"Entäs miten kävi sen norsun, jonka sinä ammuit?" kysyi Selim, kun
Moto oli lopettanut mielenkiintoisen kertomuksensa.
"Se löydettiin seuraavana päivänä, parin tunnin matkan päässä siitä
paikasta, jossa minä olin sitä ampunut. Verijälkiä myöten eläintä oli
helppo seurata. Kisesa ansaitsi paljon rahaa tuolla norsulla, sillä
sen torahampaat olivat tavattoman suuret."
"Montako kangaspalasta sinä sait Kisesalta?" kysyi Selim edelleen.
"Ainoastaan neljäkymmentä."
"_Ainoastaan_ neljäkymmentäkö?" toisti Selim. "Eikö se ollut paljon?"
"Oliko se paljon, kun hän sai kolmesataa?" vastasi Moto
loukkaantuneena.
"Mutta sinä unohdat, Moto", sanoi Selim, "että sinä olit Kisesan
orja, ja että pyssy, jolla sinä ammuit, oli hänen, samoinkuin ruuti
ja kuulatkin ja että yksin sinun vaatteesikin olivat hänen omansa.
Ruoka, joka antoi voimaa sinulle, oli hänen pöydästään, miehet, jotka
kantoivat sinut kotiin metsästäjä hoitivat sinua sairaana ollessasi,
olivat hänen palvelijoitaan, ja hänen avuttaan sinä olisit kuollut
aarniometsään etkä koskaan enää saanut nähdä ainoatakaan norsua.
Mitäs siihen sanot, Moto?"
"Että sinä olet oikeassa, nuori herra", vastasi Moto nöyrästi, ja
kaikki muut yhtyivät siihen.
"Kerro nyt Kisesan taistelusta waroreja -- sinun omaa kansaasi --
vastaan ja miten sinä pelastit kuninkaan pojan", kehoitti Simba.
"Niin, tee se", pyysi Selim. "Se on varmaankin hauska kertomus. Sitä
paremmin minä nukun ensimmäisen yöni Afrikassa."
"Kun ystäväni Simba pyytää ja nuori herrani käskee, on Moto heti
valmis", vastasi Moto ja heitti suuren halon tuleen. "Siitä ei
ole pitkä aika, ehkäpä kolme tai neljä vuotta. Kisesa oli silloin
Unyanyembessa. Hän oli riidassa Sayd ben Salimin, Sansibarin walin
[maaherra] kanssa, ja useimmat arabit pitivät Kisesan puolta, sillä
hän oli urhoollinen, mahtava ja rikas.
"Kun Sayd ben Salim kehoitti arabeja taisteluun Kahaman mustaa
päällikköä vastaan, kieltäytyi Kisesa, ja useimmat arabit tekivät
samoin. He sanoivat että Kahama oli vain pieni kylä ja että
sellaiseen taisteluun oli Salimin pojalla kylliksi sotilaita, jotka
saivat palkkansa sulttaanilta. Salimin poika osaa kyllä pitää arabeja
aisoissa ja rakentaa rauhaa rauhallisten kauppiaitten kanssa, mutta
taisteluun hän ei kelpaa. Siihen Kisesa pystyy. Ja pari kolme viikkoa
myöhemmin palasi wali takaisin mustien voittamana, ja arabit tekivät
hänestä pilkkaa.
"Pian senjälkeen syttyi sota Urorin kanssa. Sayd ben Salim ei
tahtonut puuttua siihen, vaan sanoi, että jos Kisesa lähtisi
mukaan, luovuttaisi hän Unyanymben maaherrana hänelle korkeimman
päällikkyyden. Kisesa suostui siihen heti, ylhäisimmät arabit
yhtyivät häneen, ja paria päivää myöhemmin marssi Kisesa Uroria
vastaan tuhat miestä mukanaan.
"Luulen, että me lähestyimme Urorin pääkaupunkia Kwikurua
kahdentenakymmenentenä päivänä marssille lähtömme jälkeen. Sinä yönä
me nukuimme aseistettuina ja saatuamme merkin ryömimme tunnin ajan
pensaikossa, kunnes kuutamossa näimme edessämme Kwikurun paaluaidat.
Mutta kauan emme ennättäneet niitä katsella, sillä niin pian kuin
merkki torvella annettiin, juoksimme paaluaidalle. Nopeina kuin
salaman iskut Kisesan miehet saapuivat paikalle ja pistivät pyssynsä
paalujen lomiin, mutta ei ainoatakaan laukausta laukaistu, sillä
Kisesa osaa johtaa sotaa. Hän puhalsi torveensa, ja ääni kylästä
kysyi ketä me olimme ja mitä me tahdoimme.
"Päällikkömme vastasi: 'Tulkaa taistelemaan, sillä Kisesa seisoo
portillanne.'
"'Kisesako?' toisti ääni.
"'Juuri hän eikä kukaan muu. Minä olen Kisesa ja olen tullut tappamaan
teidät!'
"Ääni vastasi: 'Kisesalla on kiire kuolla, koska hän on tullut
Kwikuruun, Urorin kuninkaan pääkaupunkiin. Onko Kisesalla aina näin
kiire? Meidän on tapana keskustella ensin. Mitä Kisesa haluaa?'
Kysyjä oli kuningas, vaikka hän ei tahtonut näyttäytyä.
"'Sinä olet koira ja koiran poika!' vastasi Kisesa. 'Etkö ole
hyökännyt kauppiaittemme kimppuun ja tappanut heitä anastaaksesi
heiltä norsunluuta? Etkö ole silponut heidän poikiaan hakkaamalla
heiltä oikean käden poikki? Etkö ole piessyt vankeja, kunnes moni
heistä on kidutuksesta kuollut? Etkö ole ajanut takaa Kisesaa, suurta
arabialaista sotapäällikköä, siksi että tahdoit nylkeä hänet elävältä
ja tehdä vaatteita hänen nahastaan? Nyt Kisesa on portillasi, tule
ottamaan hänen nahkansa.'
"'Teit oikein saapuessasi minun luokseni, ennenkuin minä tulin sinun
luoksesi, Kisesa', vastasi toinen. 'Sinä olet aika mies, mutta
sittenkin minä nyljen sinut, ja saat kokea mitä merkitsee, kun
varkaan tavoin hiipii yöllä Mostanan portille. Minulle on kerrottu,
että olet rohkea. Onko tämä tekosi nyt rohkea? Nuori poikani Kalulu
on sinua uljaampi. Jää siihen missä olet, jotta saamme nähdä ainakin
sen, joka nimittää itseään uljaaksi, mutta ei olekaan muuta kuin
rosvo.'
"'Mostana, jos se on nimesi', vastasi Kisesa, 'niin odotan täällä,
kunnes aurinko nousee idästä. Silloin saat nähdä kasvoni ja sinä
kuolet. Minä olen puhunut.'
"Sitten me laskeuduimme levolle paaluaidan ulkopuolelle. Joka
viidennen miehen tuli valvoa toisten nukkuessa. Niin pian kuin
aurinko näkyi puiden latvojen takaa, kuului Kisesan torven ääni,
joka kutsui meidät valmistautumaan taisteluun, ja samassa pärisivät
Mostanan rummut. Minä olin nukkunut sikeästi, mutta kurkistin nyt
paalujen lomitse nähdäkseni paikan, jonne meidän tuli hyökätä. Se
oli suuri kylä, ympyrän muotoinen niinkuin kaikki kylät Urorissa
ja paaluaidat olivat vahvat ja vasta rakennetut. Siellä oli paljon
majoja, ja yhtä niistä, Mostanan asuntoa, ympäröi aitaus, jonka
takana hän saattoi puolustautua viimeiseen asti.
"Ei kestänyt kauan ennenkuin me hyökkäsimme toistemme kimppuun kuin
jalopeurat ja ammuimme toisiamme suoraan silmiin. Pian me huomasimme,
että voitto alkoi kallistua meidän puolellemme, sillä meillä oli
paremmat aseet ja me seisoimme kauempana toisistamme, jota vastoin
Mostanan miehet olivat niin lähekkäin, että jokainen kuula, joka
tunkeutui aitauksen sisäpuolelle, tappoi tai haavoitti jotakuta ja
naisten huutoa ja haavoittuneiden valituksia oli hirveä kuulla.
"Ammuttuamme tunnin verran toisiamme antoi Kisesa murtaa portit, ja me
hyökkäsimme joukolla sisäpuolelle ja anastimme valtaamme kuninkaan
asuntoa lähinnä olevat majat. Sitten me ampuen ja eteenpäin juosten
pääsimme sisemmän aitauksen luo ja tähtäsimme keskelle aitauksen
sisään ahdettuja joukkoja. Kauheata oli nähdä sitä. Ihmiset kaatuivat
kuolleina maahan yhtä nopeasti kuin me saatoimme niitä laskea, ja
jonkun ajan kuluttua ne harvat, jotka vielä olivat hengissä, alkoivat
rukoilla armoa huutaen: 'Aman! Aman!' Sisemmän paaluaidan portit
murrettiin, ja Kisesan miehet hyökkäsivät sisäpuolelle niin kovalla
jymyllä, että ääni kuului päivän matkan päähän.
"He ampuivat, huusivat, melusivat ja lauloivat. Eivätkö he olleet
voittajia?
"Minäkin olin niiden parissa, jotka hyökkäsivät kuninkaan alueelle.
Vanha Mostana taisteli viimeiseen asti. Hän ampui kuolettavat
nuolensa niin nopeasti ja varmasti, että monet Kisesan miehistä
kaatuivat voitonlaulu huulillaan. Hänen rinnallaan seisoi nuori
poika, noin kolme vuotta nuorempi meidän nuorta herramme, Selimiä.
Hän oli yhtä pitkä, suora ja solakka kuin nuolet, joita hän
lennätti suurella taidolla meidän joukkoamme vastaan. Kisesa
itse oli joukossamme. Kun hän näki miten rohkea poika oli, huusi
hän: 'Surmatkaa Mostana, mutta pelastakaa poika! Viisikymmentä
kangaspalasta sille, joka tuo luokseni Kalulun elävänä!' Minähän olen
mrori itse, ja minä rakastin poikaa hänen urhoutensa vuoksi sekä
päätin jos mahdollista tuoda hänet Kisesalle sekä ansaita luvatun
palkan. Kilpi, joka oli ollut erään Mostanan sotilaan, oli maassa.
Minä tartuin siihen ja suojelin sillä ruumistani samalla kun huusin
kirorikielellä Kalululle, että olin hänen ystävänsä ja tahdoin
pelastaa hänet. Hetken aikaa poika seisoi hämmästyneenä keskeyttäen
tappelunsa, mutta kun hän näki minun lähenevän ja pelkäsi, että aioin
vain vahingoittaa häntä, heitti hän kevyen heittokeihään vastaani. Ja
niin hyvin hän tähtäsi, että hän osui keskelle kilpeäni ja naulasi
käteni siihen kiinni. Samassa hetkessä hänen isänsä kaatui kuolleena
maahan omalle kynnykselleen, ja minä kuulin pojan hurjasti huutavan
ja näin hänen pakenevan taloon. Välittämättä kipeästä kädestäni
kiiruhdin hänen jälkeensä ja näin hänen katoavan ovesta, joka johti
kuninkaalliseen taloon. Hän katsoi hätäisesti ympärilleen, ja kun
tällä puolella ei näyttänyt olevan vaaraa, kiiti hän eteenpäin niin
nopeasti, että kotkansulat hänen päässään taipuivat aivan suoriksi.
Minä annoin hänen juosta ulomman paaluaidan luo, mutta ennenkuin
hän pääsi sen yli, olin tarttunut hänen jalkaansa. Hän piti kiinni
paalusta toisella kädellään tavoitellen toisella minua, ja koska
warorin keihäs voi olla vaarallinen, päästin otteeni irti. Nopeammin
kuin leopardi hän hyppäsi aidan yli ja pakeni pois henkensä kaupalla.
Mutta minäkin olen mrori, enkä aikonut antaa pojan voittaa itseäni,
vaikkapa se olisi ollut itse Mostanan poika. Minä hyppäsin myös aidan
yli eikä kestänyt kovin kauan ennenkuin sain pakolaisen kiinni. Hän
oli juuri ennättänyt metsänreunaan, kun tartuin häntä käsivarteen ja
vakuutin, ettei hänen tarvinnut pelätä, sillä olin hänen ystävänsä.
Hän kääntyi puoleeni omituinen katse silmissään -- se muistutti
aivan antiloopin katsetta. Ehkäpä juuri sen vuoksi että itse olin
mrori, halusinkin saada vangikseni Mostanan pojan, mutta nähtyäni nuo
suuret, lempeät, rukoilevat silmät purskahdin itkuun.
"'Sinä olet mrori', sanoi hän, 'tahdotko antaa Mostanan pojan noiden
rosvojen orjaksi?'
"'Herrani', minä vastasin, 'arabit eivät ole rosvoja, he ovat rikkaita
kauppiaita, jotka kaupittelevat norsunluuta ja jotka nousevat
taisteluun, kun heille tehdään vääryyttä. Mostana on kuollut,
arabialaispäällikkö Kisesa itse tahtoo saada teidät. Tahdotteko
antautua?'
"'Sinä et ole mrori. Ei kukaan mrori rupeaisi arabialaisen koiran
orjaksi, olkoon arabi miten rikas ja mahtava tahansa. Mostana on
usein ennustanut minulle, miten meidän kävisi, mutta Kalulu, hänen
poikansa, ei koskaan tahdo ruveta orjaksi. Kuule minua, veljeni
[kaikkia muukalaisia nimitetään Urorissa 'veljiksi'], minä synnyin
Kwikurussa. Täällä minä opin erottamaan ystävän vihollisesta, valon
pimeästä, hyvän pahasta, täällä minä opin käyttämään keihästä
ja jousta, heiluttamaan tapparaa ja nuijaa. Noilla vihreillä
niityillä minä leikittelin samanikäisten ystävieni kanssa, täällä
metsässä olen pyytänyt hunajalintuja ja etsinyt villien mehiläisten
makeita aarteita. Täällä antilooppi ja nopeajalkainen seepra ovat
viekoitelleet minua metsästykseen, täällä yksin puutkin tuntevat
minut ja pitävät minua tähän maahan kuuluvana. Mutta nyt on isäni
Mostana kuollut. Kyläni tulee poltetuksi, sukulaiseni ovat kaatuneet
tai joutuneet vangeiksi, pellot jäävät kylvämättä, ja minun entinen
kotini muuttuu erämaaksi. Ja nyt minä pyydän, minä, joka olen mrori,
sinulta sitä ainoaa mikä minulla vielä on jäljellä -- vapauttani.
Puhu, mrori, täytyykö minun rukoilla kahdesti sitä, mikä ei koskaan
ole ollut sinun omasi? Etkö salli minun mennä setäni luo ja muistella
sitä ystävällistä mroria, joka ei tahtonut hyötyä pojan heikkoudesta?'
"'Menkää rauhassa, herrani', minä vastasin. 'Moto on ystävänne, ja jos
te tahdotte muistella Motoa, kun elätte onnellisena setänne heimon
parissa, niin hän on kiitollinen!'
"'Onko nimesi Moto?' huudahti hän ihastuneena ja tarttui käteeni.
'Warorisotilaat setäni heimon parissa tulevat aina muistelemaan
nimeäsi ilolla. Setäni Katalambula on pitävä sinut mielessään, jos me
joskus vielä kohtaamme toisemme. Kalulu on puhunut'.
"Hän syleili minua hellästi, niinkuin olisin ollut hänen isänsä, otti
aseensa ja kilven, jonka ojensin hänelle ja katosi metsään, kevyesti
kuin juokseva kauris.
"Ja nyt yö on tullut, erotkaamme siis, ystävät", sanoi Moto
lopetettuaan jännittävän kertomuksensa.
"Minua ihmetyttää, että sinä päästit Kalulun karkuun, Moto, vaikka
olisit voinut saada hänestä viisikymmentä kangaspalasta palkaksi",
sanoi Selim.
"Mutta minua se ei ihmetytä", vastasi Simba, "minä tunnen Moton, ja
siksi rakastan häntä kuin veljeäni. Olihan Kalulu kuninkaanpoika!
Olisiko Moto voinut riistää Kalululta sitä, mihin hänellä ei ollut
oikeutta? Ei, Moto, sinä olet hyvä kuin keltainen metalli, jota
kaikki rikkaat arabit rakastavat. Te ette tiedä, mitä orjanaolo
merkitsee, nuori herra. Rukoilkaa Allahia, ettei teidän koskaan
tarvitsisi oppia sitä tietämään", ja Simba nousi ylös ja haukotteli.
"Minäkö orja! Sinä uneksit, Simba. Arabi ei voi olla orja, mutta
mustat ovat syntyneet arabien orjiksi", vastasi Selim hiukan
terävästi.
"Siitä me voimme jutella toisen kerran, veljeni Simba", sanoi Moto
sovitellen. "Meillä on huomenna pitkä päivämatka edessä. Nuori
herra, teidän isänne on sanonut, että meidän täytyy olla matkalla
Simbamwenniin ennen päivän nousua. Ja nyt on jo myöhäistä. Hyvää
yötä, nuori herra."