TOINEN LUKU.

_Jäähyväiset. -- Amina sanoo jäähyväiset Selimille. -- Selim. --

Simban voimannäytös. Moton luonne. -- Poika Niani eli Apina, joksi

häntä nimitetään. -- Moto kohtaa norsuja. Moton rohkea seikkailu. --

Hädin tuskin pelastettu. -- Moton kertomus. -- Kisesan hyökkäys. --

Kuninkaanpoika Kalulu. -- Mitä prinssi Kalulu sanoi Motolle. -- Simba

kehuu Motoa._

Kuudennen kuukauden viidentenätoista päivänä lausuivat karavaanin

päälliköt jäähyväiset ystävilleen, jotka heidän kanssaan olivat

saapuneet Bagamoyoon Sansibarista lausuakseen heille viimeiset

tervehdykset.

Kohtaus oli liikuttava, niinkuin on luonnollista silloin, kun nuoret

miehet ensi kertaa lähtevät omaistensa luota, ja isät ja miehet

sulkevat Jumalan suojelukseen perheensä, josta he eroavat ehkä

ikipäiviksi.

Kuinkahan moni näistä rohkeista ja voimakkaista miehistä palaisi

takaisin niiden luo, joille he surusydämin nyt lausuivat jäähyväiset?

Palaisiko jalo ja uljas Amer ben Osman koskaan kauniin vaimonsa luo,

jonka kanssa hän keskusteli niin syvän liikutuksen vallassa? Pelkoa

ja levottomuutta näkyi myöskin Aminan silmissä, kun hän tuskallisesti

rukoillen kohotti ne miestään kohti.

"Niin, Amina", sanoi Amer toivehikkaasti, "jos Jumala suo, palaan

takaisin kahden vuoden kuluttua mukanani niin paljon norsunluuta

ja orjia, että minusta tulee Sansibarin rikkain mies. Inshallah,

inshallah! Sano nyt jäähyväiset Selimille, Beni Hassanin ylpeydelle.

Jonakuna päivänä hän palaa rikkaana ja mahtavana päällikkönä Omaniin.

Eikö hän sinun mielestäsi muistuta sotilasta karavaanipuvussaan?

Mutta pidä kiirettä, muuten me voimme hukkua naisten kyyneliin,

ennenkuin olemme edes päässeet matkan alkuunkaan."

Ja kun Amer vielä kerran kiihkeästi syleiltyään vaimoaan kääntyi

pois, katsahti Amina Selimiin silmissään katse, joka ilmaisi koko

hänen rakkautensa poikaansa. Hän katseli häntä niin hellittämättä,

ikäänkuin hän olisi tahtonut imeä itseensä hänen kuvansa, jota aika

ei voisi hävittää.

"Selimini, sydämeni ilo, silmäteräni!" hän sanoi vetäen pojan

puoleensa. "Matkustatko todellakin? Pitääkö äitisi sydämen jäädä

tyhjäksi? Mitä iloa minulla on tämän jälkeen, kun sekä herrani että

poikani hylkäävät minut. Katsohan kimmeltävää merenlahtea. Tuolla

toisella puolella on Sansibar. Sen rannoilta tuo tuuli sitruunoiden

ja appelsiinien tuoksua. Ja jasmiinien, kaneelin ja ryytineilikan

tuoksu on yhtä suloinen. Mistä luulet löytäväsi yhtä ihanan maan,

Selim? Tahdotko vaihtaa äitisi ja rakkaan kotisi neekerimaan hirveään

kuumuuteen, janoon ja tiheikköihin? Oi, Selim -- matka on pitkä,

viikko- ja kuukausimääriä teidän täytyy matkustaa länttä kohti. Ja

maltahan, anna äitisi lukea sinulle eräät pyhän koraanin säkeet,

jotka osuivat silmääni koettaessani saada selkoa tulevaisuudesta.

Muista, että niihin kätkeytyy kohtalon antama varoitus ja että itse

Allah on painanut niihin raskaan sinettinsä. Kuule näitä sanoja ja

jää luokseni:

"Se päivä koittaa, hetki murheinen,

kun pojat suree surmaa isien.

Se hetki tuomion, kun tuho riehuu vainen

ja voimas pettää, arabialainen.

"Etkö tahdo nyt jäädä luokseni? Älä pudista niin itsepäisesti

päätäsi, Selim. Älä halveksi Allahin varoitusta. Puhu!"

"Armahin äiti, se on mahdotonta. Jos kohtalo on määrännyt osalleni

surua ja onnettomuutta, niin miksi yrittäisin väistää sen

horjumattomia lakeja jäämällä tänne? Jos kuolema uhkaa isääni, niin

on Selimin paikka Amerin rinnalla, hänen tulee kuolla niinkuin

arabialaisen päällikön pojan ainakin. Mutta miksi olet levoton

tähteni, äiti? Enkö ole isäni, uljaan Amer ben Osmanin mukana?

Turvaa Allahiin, äiti. Usko minua, minä palaan taas kotiin suurena

ja vahvana, mukanani paljon orjia ja norsunluuta! Mutta kuule, nyt

puhalletaan lähtömerkkiä. Isäni on kärsimätön, minun täytyy mennä

hänen luokseen. Syleile minua, äiti, ja siunaa minua."

Aminaa ei tarvinnut kehoittaa osoittamaan äidinhellyyttään, joskin

hänen poikansa kärsimättömyys nyt lyhensi lämmintä syleilyä.

"Allah olkoon sinun kanssasi!" huokasi hän.

"Ja sinunkin kanssasi, aina ja ikuisesti!" Selim vastasi.

Sitten he erosivat, toinen yhtyäkseen isäänsä, joka astui joukkonsa

mukana, toinen vuodattaakseen kyyneleitä ja seuratakseen ajatuksineen

rakkaitaan, jotka kiiruhtivat länttä kohti.

Kauan isä ja poika astuivat ääneti. Amer kulki eteenpäin nopein

askelin, ja hänen liikkumattomat kasvonsa ilmaisivat vain lujaa ja

horjumatonta päättäväisyyttä.

Ja Selim seurasi pää kumarassa ja koneellisesti isänsä jälkiä aivan

kuin hän ei lainkaan olisi tiennyt olevansa matkalla Afrikan suureen,

salaperäiseen ja kauhuaherättävään sydänmaahan, josta hän oli kuullut

niin paljon kerrottavan ja jonne hän niin kiihkeästi ikävöi.

Äänettömyyttä ei katkaissut mikään, kunnes karavaani pysähtyi

Kinganin rannalle. Silloin Selimin tunteet pääsivät valloilleen

kyynelvuona. Nyt vasta hänelle selvisi, että hän oli todellakin

vaihtanut kauniin, onnellisen kotinsa synkkään, onnettomuutta

ennustavaan erämaahan, joka kuolemanhiljaisena kohosi joen toisella

rannalla.

Amer kääntyi taakseen kuullessaan kiihkeää nyyhkytystä ja laski

ystävällisesti kätensä pojan pään päälle.

"Itketkö, poikani?" hän sanoi. "Kadutko, että lähdit kotoa?"

"En, isä, en minä kadu, mutta tulin ajatelleeksi, miten kaunista

kotona on, kun vertaan sitä tuohon hiljaiseen, synkkään maahan

edessämme. Joen toisella puolella ei ole mitään muuta kuin synkkiä

metsiä, yksin taivaskin näyttää synkältä ja pimeältä ja synkkyys on

tarttunut sydämeenikin."

"Ilta on käsissä, siksi metsä näyttää niin synkältä ja peloittavalta,

poikani", sanoi Amer hellästi.

"Musta pilvi, joka lähenee idästä, on se vaippa johon maa

kääriytyy ennen uneen vaipumistaan. Kun olemme päässeet joen yli,

pystytämme leirimme, ja teltassa, jota piankin opit rakastamaan

aivan kuin kotiasi, unohtuu surusi. Ja aamulla, kun maa herää ja

aurinko loistavana kuin morsian astuu idän kulmalta esille, kun

linnut lähtevät pesistään liikkeelle ja täyttävät ilman iloisella

viserryksellään ja nopsajalkainen antilooppi etsii ravintoaan

metsäniityiltä, silloin sinä ihmettelet, miten koskaan olet voinut

itkeä."

"En itkekään enää, katso, silmäni ovat jo kuivat!" Ja Selim kohotti

rohkeat kasvonsa isänsä puoleen, joka helläsi suuteli häntä.

Karavaani oli pian kulkenut pienen joen yli, ja kaikki olivat nyt

toimessa kaataen nuoria puita ja hakaten oksia, joista he rakensivat

vallin leiripaikan ympärille, varokeino, johon hyvin ohjatut

karavaanit eivät koskaan ole Afrikassa turvautumatta.

Kun se oli tehty, keräännyttiin leiriin, ja illallinen valmistettiin.

Teltat olivat pystytetyt ympyrään, ovet keskustaa kohti, jossa

Amer ben Osmanin teltta sijaitsi. Herransa teltan vieressä oli

kahdella tai kolmella uskollisimmalla orjalla paikkansa. He olivat

päällysmiehiä ja johdattivat karavaania päällikön käskyjen mukaan.

Näiden päällysmiesten käskijöinä oli kaksi miestä, joista tässä

kertomuksessa tulee usein puhe: Simba (jalopeura) ja Moto (tuli),

jotka kumpikin olivat tunnetut luotettavuudestaan ja muista hyvistä

ominaisuuksistaan. Minne ikänä Amer ben Osman kulki, sinne Simba

ja Moto seurasivat häntä. He rakastivat häntä kuin omaa henkeään,

ja poika Selim oli heidän silmäteränsä. Selimin pieninkin toivomus

merkitsi lakia näille uskollisille olennoille, joiden mielestä

hän oli heitä paljoa arvokkaampi, ikäänkuin hän olisi kuulunut

korkeampaan maailmaan, josta heillä ei ollut aavistustakaan.

Simba oli vartaloltaan oikea jättiläinen ja, niinkuin hänen

nimestäänkin saattoi päätellä, oikea jalopeura sekä voimiltaan

että mieleltään. Hän oli kotoisin Urundista, suuresta maasta

Tanganjika-järven luoteisrannalta, ja oli aivan nuorena joutunut

vangiksi taistelussa. Päällikön poikana hän kuului wahumakansaan,

jaloon, pronssiväriseen heimoon, joka aikoinaan oli vaeltanut

Etiopiasta ja josta heimosta valitaan päälliköt Urundin, Ruandan,

Ugandan ja Karagwahin maihin.

Simba oli nyt täysissä miehuudenvoimissaan ja oli kuulunut

kaksikymmentä vuotta Amer ben Osmanin taloon. Vuotta myöhemmin

kun hänet oli otettu vangiksi ja tuotu Sansibariin, oli Amer

ostanut hänet, ja kun tämä huomasi, että hän oli opinhaluinen ja

hyväntahtoinen sekä harvinaisen vahva, kohteli hän häntä melkein kuin

poikaansa.

Jotkut Simban voimannäytteet tuntuivat melkein yliluonnollisilta.

Amerin nuoret sukulaiset olivat opettaneet häntä käyttämään arabien

pitkää, terävää miekkaa, ja notkea kun oli, oli hän kehittynyt

erittäin taitavaksi miekan käyttäjäksi. Hän oli usein yhdellä hyvin

tähdätyllä iskulla halkaissut täysikasvuisen vuohen kahtia päästä

jalkoihin saakka. Monet hänen ihailijoistansa luulivat, että hän

voisi tehdä samoin aasillekin, mutta sitä hän ei koskaan ollut

yrittänyt, sillä siihen hänen varansa eivät olisi riittäneet. Kerran

hän oli selässään kantanut kolmen vuoden vanhaa sonnia melkein

koko Amerin plantashin ympäri. Hän saattoi tarttua suurta, valkeaa

muskatilaista aasia korvista kiinni ja yhdellä ainoalla oikean

jalan liikkeellä heittää eläimen nurinniskoin. Tavallisen miehen

hän saattoi vaivatta heittää kymmenen jalan korkeuteen ilmaan ja

ottaa hänet jälleen käsiinsä, aivan kuin pienen lapsen. Niin, monet

olivat ne jutut, jotka kulkivat suusta suuhun tämän uljaan jalopeuran

voimasta. Hän oli kuusi jalkaa ja viisi tuumaa pitkä ja hänen

hartioidensa leveys oli kolmekymmentäkaksi tuumaa.

Moto eli "tuli" ei olisi voinut saada sopivampaa nimeä. Hänen

herransa oli ristinyt hänet siksi hänen pippurisen, kiivaan

luonteensa vuoksi. Hän oli kotoisin Urosimaasta, minkä jokainen, joka

tunsi Keski-Afrikan eri heimojen omituisuudet, heti olisi huomannut.

Pieni, jäntevä vartalo, joka oli kissamaisen notkea, voimakas,

kestävä ja sitkeä, oli Motolle ominainen. Lapsena oli hänetkin eräs

orjakauppias tuonut Sansibariin, ja seuraten oikkuaan oli Amer

ostanut hänet kahdellakymmenellä dollarilla. Ja tätä kauppaansa hän

ei koskaan ollut katunut, sillä Simban jälkeen asetti Amer ben Osman

Moton kaikkien muitten orjiensa edelle. Herransa puolesta Moto olisi

voinut mennä tuleen ja veteen. Hän oli suuri metsästäjä, hän osasi

keksiä leopardin sametinpehmeän jäljen paljaalla kalliolla, hän

tiesi mikä eläin milloinkin oli taittanut heinänkorren, kunhan vain

yksi ainoakin karva oli takertunut siihen, hän osasi hiipiä norsun

lähettyville ja kutittaa eläimen vatsaa heinänkorrella jättiläisen

aavistamatta, että sen verivihollinen oli niin lähellä sitä. Väittipä

eräs mies -- jonka kertomuksiin ei kuitenkaan voinut täysin luottaa

-- että Moto kerran olisi hiipinyt viidakossa jalopeuran jäljessä ja

tavattuaan sen makuulta oli kaikessa rauhassa ryöminyt pedon ruumiin

yli ennenkuin hän oli ampunut sitä päähän.

Se, joka tunsi Moton yhtä hyvin kuin hänen parhaat ystävänsä, saattoi

sanoa, että hän oli rohkea kuin jalopeura, notkea kuin kissa,

teräväsilmäinen kuin merikotka, tulinen kuin pippuri, kestävä kuin

aasi ja uskollinen kuin koira. Ja jos lisäämme, että hän oli hiukan

turhamainen eikä pannut pahakseen, jos ystävä hiukan kehui häntä,

niin näemme Moton, mrorin, selvänä edessämme.

Ensimmäinen yö leiritulen ääressä ei tavallisesti ole kaikkein

iloisimpia. Matkamiehet muistelevat niitä iltoja, joista he ovat

eronneet tai ovat he vieraita keskenään ja tutkivat toisiaan

ennenkuin uskaltavat antautua lähempään kosketukseen. Mutta Amer ben

Osmanin leirissä ei kukaan kaivannut Sansibaria, sillä sekä suuret

että pienet isännät olivat matkassa, ja kaikki tunsivat toisensa.

Useimmat naidut miehet olivat ottaneet vaimonsakin mukaansa,

ja naimattomat näkivät vain ystäviensä ja tuttaviensa kasvoja

ympärillään.

Yhdellä ainoalla silmäyksellä saattoi huomata, että kaikki nuo

leirissä kyyköttävät olennot olivat iloisia tai ainakin tyytyväisiä.

Eivät mitkään silmät voi niinkuin synnynnäisen afrikkalaisen

sysimustat silmäterät säihkyä iloa. Ja nämä ihmiset olivat iloisia,

he huvittivat toisiaan arkielämän jokapäiväisillä jutuilla, ja kun

äänekästä naurua kajahti metsässä, saattoi olla varma siitä, että

kysymyksessä oli joku Simban tai Moton juttu tai teko.

Iloisin joukko oli käynyt istumaan pienen tulen ääreen, jonka Simba

ja Moto olivat sytyttäneet vähän matkan päähän päällikön teltasta.

Selim oli juuri äsken tullut paikalle, ja Simba oli vierittänyt

hirrenpätkän istuimeksi nuorelle herralle ja käynyt itse maahan hänen

viereensä istumaan. Moto, joka ei tahtonut olla vähemmän avulias kuin

Simbakaan, koetti muistutella jotakin hyvää juttua tai naurettavaa

tapausta, joka huvittaisi Selimiä. Ja kun nuori isäntä nauroi, nauroi

Simbakin. Moto seurasi Simban esimerkkiä ja koska hyvä nauru on

tarttuvaa, nauroi piankin koko joukko, ja vähitellen levisi hilpeys

yli koko karavaanin.

"Eräänä päivänä, ollessani Kisesan mukana Ukonongossa --"

"Oletko sinä ollut Ukonongossa, Moto?" keskeytti Selim.

"Olen, ja vielä paljoa kauempanakin. Niin, silloin --"

"Ukonongossahan ovat parhaat metsästysmaat, Moto?" keskeytti Selim

hänet jälleen.

"Niin kyllä, kuivana vuodenaikana. Silloin tulee paljon villejä

eläimiä Ko-joen partaalle ja metsänriistaa on runsaasti. Mutta

norsuja on enemmän Kawendissa."

"Onko Kawendissa jalopeurojakin?" kysyi eräs alaston pieni poika,

Niani eli Apina, joksi häntä nimitettiin, "sillä --"

Mutta ei kuka tahansa saanut rankaisematta keskeyttää Motoa, ja hän

hyökkäsi paikaltaan karbasi -- virtahevon nahasta tehty piiska --

kädessään. Niani näki sen, ja notkeasti kuin kaimansa hän loikkasi

tulen yli, mutta sattuikin putoamaan keskelle kiehuvaa riisipataa.

Kauhea parahdus kuului. Kiehuvaa riisiä räiskyi joka puolelle

pirskahtaen ympärillä istuvien paljaille käsivarsille, niin että

kaikki hyökkäsivät pystyyn. Silloin Selim purskahti nauruun, ja nauru

tarttui koko leiriin.

"Semmoista se on, kun keskeyttää hauskan jutun", torui Moto Niani

parkaa, joka hieroi palaneita jalkojaan ja hiljakseen valitteli,

mutta noissa sanoissa piili myös vihjaus Selimille.

"Jatka, Moto, en keskeytä sinua enää", lupasi Selim.

"En minä tarkoittanut teitä, rakas herra", vakuutti Moto, "te saatte

keskeyttää minua niin monta kertaa kuin haluatte."

"Jatka juttuasi ja pidä huoli siitä, että se on hauska," pyysi Selim.

"Niinkuin haluatte, herra. Minä olin juuri kertonut, että olin

Kisesan karavaanin kera Ukonongossa, kun tuo pieni apina Niani

keskeytti minut ja --"

"Ei, Moto, minä keskeytin sinut. Niani on saanut rangaistuksensa, ja

sinä rankaiset minuakin, kun et kerro juttuasi", sanoi Selim.

"No, mutta jatka, Moto", sanoi Simba syvällä äänellään. "Etkö kuule,

että nuori isäntä pyytää? Mikä sinua vaivaa tänä iltana?"

"Jos te kaikki keskeytätte minut, niin juttuni voi kestää täältä

Ruaan saakka", vastasi Moto närkästyneenä.

"En minä enää koskaan keskeytä sinua, Moto", lupasi Selim, "tästä

saat käteni vakuudeksi."

Moton loukkaantunut ylpeys ja turhamaisuus suli Selimin lupauksen

johdosta, ja hän alkoi nyt kertoa.

"Me matkustimme Ukonongossa ja olimme saapuneet sulttaani Mreran

kylään, kun Kisesa pyysi minua hankkimaan hiukan metsänriistaa ja

sanoi, että jos toisin kotiin antiloopin, niin hän antaisi minulle

neljä kyynärää pumpulikangasta.

"Hyvän aamiaisen jälkeen, jonka Kisesa lähetti minulle omasta

pöydästään, lähdin matkaan. Oli keskipäivän aika, ja aurinko paistoi

hyvin kuumasti, joskin metsässä tulisi olemaan kylläkin viileää. Ei

kestänyt kauan ennenkuin tulin pienen kiemurtelevan joen varrelle,

ja monta tuntia seurasin sen juoksua, kunnes noin kaksi tuntia ennen

auringonlaskua kuulin kumeaa ääntä, joka muistutti maanjäristystä.

Kuunneltuani hetken aikaa huomasin, että äänen aiheutti norsulauma,

joka kulki pitkässä rivissä kovalla maalla, ja että se oli menossa

joen rantaan juomaan.

"Heittäydyin heti pitkäkseni maahan, aivan kuin olisin ollut kuollut.

Ruoho oli noin kahden jalan korkuista ja hyvin tiheää, niin että

olin täydessä turvassa, kunhan en vain liikahtanut. Olin siksi vanha

metsästäjä, että tunsin norsujen tavat. Kun ne olivat marssineet

ohitseni, kohotin varovasti päätäni ja laskin montako niitä oli.

Kaksi, neljä, kuusi, kahdeksan, kymmenen jättiläis-elukkaa,

jotka heiluttivat kärsiään ilmassa, ikäänkuin ne olisivat olleet

metsän herrat ja tienneet sen myöskin itse. Aivan levollisina ja

huolettomina ne vaelsivat eteenpäin, ja minä ryömin jonkun matkan

päähän. Sitten kaahlasin joen poikki ja ryömin nelin kontin joen

muodostamaa polveketta myöten ja pääsin vihdoin, yhä vatsallani

ryömien, suuren bambupuun luo, joka kasvoi minun ja norsujen välillä.

Jos ne kaikki olisivat seisoneet rivissä ja juoneet, en olisi

huomaamatta voinut hiipiä niin lähelle niitä, mutta muuan janoinen

jättiläinen seisoi keskellä jokea, aivan bambupuun vieressä, ja

peitti minut siten muiden katseilta.

"Kisesa ei ollut käskenyt minua ampumaan norsua, mutta koska hän oli

lähtenyt Ukonongaan hakemaan norsunluuta, niin en luullut hänen

panevan pahakseen, vaikka toisin mukanani kaksi suurta torahammasta,

jotka Sansibarissa olivat 500 dollarin arvoiset, ja koska hän oli

luvannut minulle neljä kyynärää pumpulikangasta antiloopista niin

varmaankin hän antaisi minulle paljoa enemmän 500 dollarin arvoisesta

norsunluusta.

"Ryömin tuuma tuumalta lähemmäksi suurta eläintä, joka seisoi

bambupuun luona. Ja parin minuutin kuluttua, jotka olivat pitkiä kuin

tunnit, kohosin pystyyn, kiristin vyötäni ja valmistuin juoksemaan

henkeni edestä niinpian kuin olisin laukaissut pyssyni. Mutta

juuri silloin kun minun olisi pitänyt ampua, sainkin lystikkään

päähänpiston. Pedon takapuoli oli niin lähellä minua, että mieleni

teki kutittaa norsua vatsaan, sillä kannattaisihan sellaista juttua

kertoa muillekin. Minä leikkasin pitkän heinänkorren ja pistin

sen varovasti takajalkojen välistä vatsaa kohti. Olipa lystikästä

nähdä, miten lyhyt häntä heilahti edestakaisin ja suuri eläin hieroi

kylkeään puun runkoa vasten. Mutta kun tätä leikkiä oli kestänyt

pari sekuntia, tartuin minä pyssyyni, tähtäsin sen pari kolme tuumaa

vasemman etujalan yläpuolelle ja ammuin. Norsu loikkasi eteenpäin ja

samalla toiset norsut näkivät juoksevan olennon, joka -- sen voin

vakuuttaa -- kiiti kuin antilooppi pensaiden ja mättäiden yli.

"Silmänräpäyksessä norsut olivat tointuneet hämmästyksestään. Kuului

vihaisia törähdyksiä, ja veden loiskinasta ja viidakon rasahtelusta

saatoin päätellä, että ne ajoivat minua takaa. Ei koskaan mikään

antilooppi, jota jalopeura ajaa takaa, ole kiitänyt Ukonongan

tasankojen yli niinkuin minä.

"Mutta minusta tuntui, niinkuin siitä ei olisi ollut mitään hyötyä.

Hirveä kopina ja rätinä tuli yhä lähemmäksi, ja kun käänsin päätäni,

huomasin, että joukon johtaja oli vain kolmenkymmenen askeleen

päässä minusta. Se näytti kohoavan kolme kertaa korkeammaksi ja

paisuvan kolme kertaa suuremmaksi kuin mitä se muuten oli. Sen

suuret korvat olivat kuin levällään olevat siivet, ja pienet

silmät hehkuivat kuin kekäleet. Kärsä oli kohonnut suoraan ylös,

pää oli ojentunut eteenpäin kuin kirahvin kaula eläimen ajaessa

petoeläintä takaa, ja molemmat pitkät, kiiltävät torahampaat

näyttivät hirvittäviltä. Sen katse kohtasi minun katseeni, ja se

päästi yhtä pelottavan törähdyksen kuin Watutan sotatorvi. Ei

auttanut, vaikka enensin vauhtiani, peto tuli yhä lähemmäksi minua,

ja se oli vain viidentoista jalan päässä, kun mieleeni muistui

eräs kuje, jota Urorin norsunpyytäjät käyttävät. Suurin norsu oli

oikealla puolellani, jota vastoin toiset olivat vasemmalla, ja

näyttivät pikemmin seuraavan johtajaansa kuin minua. Niin pian

kuin huomasin sen, poikkesin oikealle ja juoksin suorassa kulmassa

entistä suuntaani vastaan niin nopeasti kuin jalkani kannattivat.

Norsut hyökkäsivät eteenpäin. Niiden askeleet muistuttivat Ugogon

hirmumyrskyä, kun se saapuu ukkosen kera ja pyyhkäisee tasangon yli

rytisten ja paukkuen ja kiskoo pensaita, jopa pieniä puitakin maasta,

niin että ilma pimenee.

"Olin ennättänyt viidenkymmenen kyynärän päähän, ennenkuin norsut

saattoivat kääntää suuntaansa. Mutta vain hetkeksi niiden kulku

keskeytyi. Pian ne keksivät minut jälleen, ja äänekkäästi toitottaen

ne hyökkäsivät tiheässä rivissä jälkeeni. Te tiedätte kaikki, että

minä juoksen nopeasti, mutta nopeinkin mies ryömii verrattuna

ärtyneen norsun hyökkäykseen. Norsut, varsinkin johtaja, pääsivät

pian kintereilleni.

"Näin vähän matkan päässä edessäni pienen viidakon, ja tuumin, että

voisin varmaankin löytää sieltä piilopaikan, jos vain ennättäisin

niin pitkälle. Huomasinkin maassa puoleksi heinien ja oksien peitossa

olevan kolon ja arvasin että se oli villisian pesä. Sehän olisi

mainio piilopaikka, kunhan villisika ei olisi pesässään, ja hetken

kuluttua minä ryömin takaperin koloon. Tuskin olin päässyt perille,

ennenkuin kuulin norsujen tömistävän pääni päällä. Mutta samassa

kuului äkäistä röhkinää takaani. Minä lensin kuin pyssyn ampumana

ulos kolosta ja heittäydyin parin askeleen päähän puolikuolleena. En

ennättänyt muuta kuin tuntea, että pesän äreä omistaja oli purrut

syvän haavan reiteeni, kun villisika jo hyökkäsi ohitseni samaan

suuntaan kuin norsutkin. Sitten makasin tiedottomana monta tuntia.

"Kun tulin jälleen tajuihini, oli yö. Pian kuulin kaukaa laukauksia,

jotka seurasivat toisiaan määrättyjen väliaikojen jälkeen, ja

laukaisin oman pyssyni vastaukseksi. Jatkamalla ammuskelua minun

onnistuikin ohjata ystäväni luokseni, sillä en voinut liikahtaa

paikaltani.

"He kantoivat minut leiriin ja minä makasin kolme viikkoa voimatta

liikahtaa paikaltani. Villisian pureman arvet ovat yhä jäljellä, ja

saankin pitää ne kuolinpäivääni saakka. Olen puhunut."

"Entäs miten kävi sen norsun, jonka sinä ammuit?" kysyi Selim, kun

Moto oli lopettanut mielenkiintoisen kertomuksensa.

"Se löydettiin seuraavana päivänä, parin tunnin matkan päässä siitä

paikasta, jossa minä olin sitä ampunut. Verijälkiä myöten eläintä oli

helppo seurata. Kisesa ansaitsi paljon rahaa tuolla norsulla, sillä

sen torahampaat olivat tavattoman suuret."

"Montako kangaspalasta sinä sait Kisesalta?" kysyi Selim edelleen.

"Ainoastaan neljäkymmentä."

"_Ainoastaan_ neljäkymmentäkö?" toisti Selim. "Eikö se ollut paljon?"

"Oliko se paljon, kun hän sai kolmesataa?" vastasi Moto

loukkaantuneena.

"Mutta sinä unohdat, Moto", sanoi Selim, "että sinä olit Kisesan

orja, ja että pyssy, jolla sinä ammuit, oli hänen, samoinkuin ruuti

ja kuulatkin ja että yksin sinun vaatteesikin olivat hänen omansa.

Ruoka, joka antoi voimaa sinulle, oli hänen pöydästään, miehet, jotka

kantoivat sinut kotiin metsästäjä hoitivat sinua sairaana ollessasi,

olivat hänen palvelijoitaan, ja hänen avuttaan sinä olisit kuollut

aarniometsään etkä koskaan enää saanut nähdä ainoatakaan norsua.

Mitäs siihen sanot, Moto?"

"Että sinä olet oikeassa, nuori herra", vastasi Moto nöyrästi, ja

kaikki muut yhtyivät siihen.

"Kerro nyt Kisesan taistelusta waroreja -- sinun omaa kansaasi --

vastaan ja miten sinä pelastit kuninkaan pojan", kehoitti Simba.

"Niin, tee se", pyysi Selim. "Se on varmaankin hauska kertomus. Sitä

paremmin minä nukun ensimmäisen yöni Afrikassa."

"Kun ystäväni Simba pyytää ja nuori herrani käskee, on Moto heti

valmis", vastasi Moto ja heitti suuren halon tuleen. "Siitä ei

ole pitkä aika, ehkäpä kolme tai neljä vuotta. Kisesa oli silloin

Unyanyembessa. Hän oli riidassa Sayd ben Salimin, Sansibarin walin

[maaherra] kanssa, ja useimmat arabit pitivät Kisesan puolta, sillä

hän oli urhoollinen, mahtava ja rikas.

"Kun Sayd ben Salim kehoitti arabeja taisteluun Kahaman mustaa

päällikköä vastaan, kieltäytyi Kisesa, ja useimmat arabit tekivät

samoin. He sanoivat että Kahama oli vain pieni kylä ja että

sellaiseen taisteluun oli Salimin pojalla kylliksi sotilaita, jotka

saivat palkkansa sulttaanilta. Salimin poika osaa kyllä pitää arabeja

aisoissa ja rakentaa rauhaa rauhallisten kauppiaitten kanssa, mutta

taisteluun hän ei kelpaa. Siihen Kisesa pystyy. Ja pari kolme viikkoa

myöhemmin palasi wali takaisin mustien voittamana, ja arabit tekivät

hänestä pilkkaa.

"Pian senjälkeen syttyi sota Urorin kanssa. Sayd ben Salim ei

tahtonut puuttua siihen, vaan sanoi, että jos Kisesa lähtisi

mukaan, luovuttaisi hän Unyanymben maaherrana hänelle korkeimman

päällikkyyden. Kisesa suostui siihen heti, ylhäisimmät arabit

yhtyivät häneen, ja paria päivää myöhemmin marssi Kisesa Uroria

vastaan tuhat miestä mukanaan.

"Luulen, että me lähestyimme Urorin pääkaupunkia Kwikurua

kahdentenakymmenentenä päivänä marssille lähtömme jälkeen. Sinä yönä

me nukuimme aseistettuina ja saatuamme merkin ryömimme tunnin ajan

pensaikossa, kunnes kuutamossa näimme edessämme Kwikurun paaluaidat.

Mutta kauan emme ennättäneet niitä katsella, sillä niin pian kuin

merkki torvella annettiin, juoksimme paaluaidalle. Nopeina kuin

salaman iskut Kisesan miehet saapuivat paikalle ja pistivät pyssynsä

paalujen lomiin, mutta ei ainoatakaan laukausta laukaistu, sillä

Kisesa osaa johtaa sotaa. Hän puhalsi torveensa, ja ääni kylästä

kysyi ketä me olimme ja mitä me tahdoimme.

"Päällikkömme vastasi: 'Tulkaa taistelemaan, sillä Kisesa seisoo

portillanne.'

"'Kisesako?' toisti ääni.

"'Juuri hän eikä kukaan muu. Minä olen Kisesa ja olen tullut tappamaan

teidät!'

"Ääni vastasi: 'Kisesalla on kiire kuolla, koska hän on tullut

Kwikuruun, Urorin kuninkaan pääkaupunkiin. Onko Kisesalla aina näin

kiire? Meidän on tapana keskustella ensin. Mitä Kisesa haluaa?'

Kysyjä oli kuningas, vaikka hän ei tahtonut näyttäytyä.

"'Sinä olet koira ja koiran poika!' vastasi Kisesa. 'Etkö ole

hyökännyt kauppiaittemme kimppuun ja tappanut heitä anastaaksesi

heiltä norsunluuta? Etkö ole silponut heidän poikiaan hakkaamalla

heiltä oikean käden poikki? Etkö ole piessyt vankeja, kunnes moni

heistä on kidutuksesta kuollut? Etkö ole ajanut takaa Kisesaa, suurta

arabialaista sotapäällikköä, siksi että tahdoit nylkeä hänet elävältä

ja tehdä vaatteita hänen nahastaan? Nyt Kisesa on portillasi, tule

ottamaan hänen nahkansa.'

"'Teit oikein saapuessasi minun luokseni, ennenkuin minä tulin sinun

luoksesi, Kisesa', vastasi toinen. 'Sinä olet aika mies, mutta

sittenkin minä nyljen sinut, ja saat kokea mitä merkitsee, kun

varkaan tavoin hiipii yöllä Mostanan portille. Minulle on kerrottu,

että olet rohkea. Onko tämä tekosi nyt rohkea? Nuori poikani Kalulu

on sinua uljaampi. Jää siihen missä olet, jotta saamme nähdä ainakin

sen, joka nimittää itseään uljaaksi, mutta ei olekaan muuta kuin

rosvo.'

"'Mostana, jos se on nimesi', vastasi Kisesa, 'niin odotan täällä,

kunnes aurinko nousee idästä. Silloin saat nähdä kasvoni ja sinä

kuolet. Minä olen puhunut.'

"Sitten me laskeuduimme levolle paaluaidan ulkopuolelle. Joka

viidennen miehen tuli valvoa toisten nukkuessa. Niin pian kuin

aurinko näkyi puiden latvojen takaa, kuului Kisesan torven ääni,

joka kutsui meidät valmistautumaan taisteluun, ja samassa pärisivät

Mostanan rummut. Minä olin nukkunut sikeästi, mutta kurkistin nyt

paalujen lomitse nähdäkseni paikan, jonne meidän tuli hyökätä. Se

oli suuri kylä, ympyrän muotoinen niinkuin kaikki kylät Urorissa

ja paaluaidat olivat vahvat ja vasta rakennetut. Siellä oli paljon

majoja, ja yhtä niistä, Mostanan asuntoa, ympäröi aitaus, jonka

takana hän saattoi puolustautua viimeiseen asti.

"Ei kestänyt kauan ennenkuin me hyökkäsimme toistemme kimppuun kuin

jalopeurat ja ammuimme toisiamme suoraan silmiin. Pian me huomasimme,

että voitto alkoi kallistua meidän puolellemme, sillä meillä oli

paremmat aseet ja me seisoimme kauempana toisistamme, jota vastoin

Mostanan miehet olivat niin lähekkäin, että jokainen kuula, joka

tunkeutui aitauksen sisäpuolelle, tappoi tai haavoitti jotakuta ja

naisten huutoa ja haavoittuneiden valituksia oli hirveä kuulla.

"Ammuttuamme tunnin verran toisiamme antoi Kisesa murtaa portit, ja me

hyökkäsimme joukolla sisäpuolelle ja anastimme valtaamme kuninkaan

asuntoa lähinnä olevat majat. Sitten me ampuen ja eteenpäin juosten

pääsimme sisemmän aitauksen luo ja tähtäsimme keskelle aitauksen

sisään ahdettuja joukkoja. Kauheata oli nähdä sitä. Ihmiset kaatuivat

kuolleina maahan yhtä nopeasti kuin me saatoimme niitä laskea, ja

jonkun ajan kuluttua ne harvat, jotka vielä olivat hengissä, alkoivat

rukoilla armoa huutaen: 'Aman! Aman!' Sisemmän paaluaidan portit

murrettiin, ja Kisesan miehet hyökkäsivät sisäpuolelle niin kovalla

jymyllä, että ääni kuului päivän matkan päähän.

"He ampuivat, huusivat, melusivat ja lauloivat. Eivätkö he olleet

voittajia?

"Minäkin olin niiden parissa, jotka hyökkäsivät kuninkaan alueelle.

Vanha Mostana taisteli viimeiseen asti. Hän ampui kuolettavat

nuolensa niin nopeasti ja varmasti, että monet Kisesan miehistä

kaatuivat voitonlaulu huulillaan. Hänen rinnallaan seisoi nuori

poika, noin kolme vuotta nuorempi meidän nuorta herramme, Selimiä.

Hän oli yhtä pitkä, suora ja solakka kuin nuolet, joita hän

lennätti suurella taidolla meidän joukkoamme vastaan. Kisesa

itse oli joukossamme. Kun hän näki miten rohkea poika oli, huusi

hän: 'Surmatkaa Mostana, mutta pelastakaa poika! Viisikymmentä

kangaspalasta sille, joka tuo luokseni Kalulun elävänä!' Minähän olen

mrori itse, ja minä rakastin poikaa hänen urhoutensa vuoksi sekä

päätin jos mahdollista tuoda hänet Kisesalle sekä ansaita luvatun

palkan. Kilpi, joka oli ollut erään Mostanan sotilaan, oli maassa.

Minä tartuin siihen ja suojelin sillä ruumistani samalla kun huusin

kirorikielellä Kalululle, että olin hänen ystävänsä ja tahdoin

pelastaa hänet. Hetken aikaa poika seisoi hämmästyneenä keskeyttäen

tappelunsa, mutta kun hän näki minun lähenevän ja pelkäsi, että aioin

vain vahingoittaa häntä, heitti hän kevyen heittokeihään vastaani. Ja

niin hyvin hän tähtäsi, että hän osui keskelle kilpeäni ja naulasi

käteni siihen kiinni. Samassa hetkessä hänen isänsä kaatui kuolleena

maahan omalle kynnykselleen, ja minä kuulin pojan hurjasti huutavan

ja näin hänen pakenevan taloon. Välittämättä kipeästä kädestäni

kiiruhdin hänen jälkeensä ja näin hänen katoavan ovesta, joka johti

kuninkaalliseen taloon. Hän katsoi hätäisesti ympärilleen, ja kun

tällä puolella ei näyttänyt olevan vaaraa, kiiti hän eteenpäin niin

nopeasti, että kotkansulat hänen päässään taipuivat aivan suoriksi.

Minä annoin hänen juosta ulomman paaluaidan luo, mutta ennenkuin

hän pääsi sen yli, olin tarttunut hänen jalkaansa. Hän piti kiinni

paalusta toisella kädellään tavoitellen toisella minua, ja koska

warorin keihäs voi olla vaarallinen, päästin otteeni irti. Nopeammin

kuin leopardi hän hyppäsi aidan yli ja pakeni pois henkensä kaupalla.

Mutta minäkin olen mrori, enkä aikonut antaa pojan voittaa itseäni,

vaikkapa se olisi ollut itse Mostanan poika. Minä hyppäsin myös aidan

yli eikä kestänyt kovin kauan ennenkuin sain pakolaisen kiinni. Hän

oli juuri ennättänyt metsänreunaan, kun tartuin häntä käsivarteen ja

vakuutin, ettei hänen tarvinnut pelätä, sillä olin hänen ystävänsä.

Hän kääntyi puoleeni omituinen katse silmissään -- se muistutti

aivan antiloopin katsetta. Ehkäpä juuri sen vuoksi että itse olin

mrori, halusinkin saada vangikseni Mostanan pojan, mutta nähtyäni nuo

suuret, lempeät, rukoilevat silmät purskahdin itkuun.

"'Sinä olet mrori', sanoi hän, 'tahdotko antaa Mostanan pojan noiden

rosvojen orjaksi?'

"'Herrani', minä vastasin, 'arabit eivät ole rosvoja, he ovat rikkaita

kauppiaita, jotka kaupittelevat norsunluuta ja jotka nousevat

taisteluun, kun heille tehdään vääryyttä. Mostana on kuollut,

arabialaispäällikkö Kisesa itse tahtoo saada teidät. Tahdotteko

antautua?'

"'Sinä et ole mrori. Ei kukaan mrori rupeaisi arabialaisen koiran

orjaksi, olkoon arabi miten rikas ja mahtava tahansa. Mostana on

usein ennustanut minulle, miten meidän kävisi, mutta Kalulu, hänen

poikansa, ei koskaan tahdo ruveta orjaksi. Kuule minua, veljeni

[kaikkia muukalaisia nimitetään Urorissa 'veljiksi'], minä synnyin

Kwikurussa. Täällä minä opin erottamaan ystävän vihollisesta, valon

pimeästä, hyvän pahasta, täällä minä opin käyttämään keihästä

ja jousta, heiluttamaan tapparaa ja nuijaa. Noilla vihreillä

niityillä minä leikittelin samanikäisten ystävieni kanssa, täällä

metsässä olen pyytänyt hunajalintuja ja etsinyt villien mehiläisten

makeita aarteita. Täällä antilooppi ja nopeajalkainen seepra ovat

viekoitelleet minua metsästykseen, täällä yksin puutkin tuntevat

minut ja pitävät minua tähän maahan kuuluvana. Mutta nyt on isäni

Mostana kuollut. Kyläni tulee poltetuksi, sukulaiseni ovat kaatuneet

tai joutuneet vangeiksi, pellot jäävät kylvämättä, ja minun entinen

kotini muuttuu erämaaksi. Ja nyt minä pyydän, minä, joka olen mrori,

sinulta sitä ainoaa mikä minulla vielä on jäljellä -- vapauttani.

Puhu, mrori, täytyykö minun rukoilla kahdesti sitä, mikä ei koskaan

ole ollut sinun omasi? Etkö salli minun mennä setäni luo ja muistella

sitä ystävällistä mroria, joka ei tahtonut hyötyä pojan heikkoudesta?'

"'Menkää rauhassa, herrani', minä vastasin. 'Moto on ystävänne, ja jos

te tahdotte muistella Motoa, kun elätte onnellisena setänne heimon

parissa, niin hän on kiitollinen!'

"'Onko nimesi Moto?' huudahti hän ihastuneena ja tarttui käteeni.

'Warorisotilaat setäni heimon parissa tulevat aina muistelemaan

nimeäsi ilolla. Setäni Katalambula on pitävä sinut mielessään, jos me

joskus vielä kohtaamme toisemme. Kalulu on puhunut'.

"Hän syleili minua hellästi, niinkuin olisin ollut hänen isänsä, otti

aseensa ja kilven, jonka ojensin hänelle ja katosi metsään, kevyesti

kuin juokseva kauris.

"Ja nyt yö on tullut, erotkaamme siis, ystävät", sanoi Moto

lopetettuaan jännittävän kertomuksensa.

"Minua ihmetyttää, että sinä päästit Kalulun karkuun, Moto, vaikka

olisit voinut saada hänestä viisikymmentä kangaspalasta palkaksi",

sanoi Selim.

"Mutta minua se ei ihmetytä", vastasi Simba, "minä tunnen Moton, ja

siksi rakastan häntä kuin veljeäni. Olihan Kalulu kuninkaanpoika!

Olisiko Moto voinut riistää Kalululta sitä, mihin hänellä ei ollut

oikeutta? Ei, Moto, sinä olet hyvä kuin keltainen metalli, jota

kaikki rikkaat arabit rakastavat. Te ette tiedä, mitä orjanaolo

merkitsee, nuori herra. Rukoilkaa Allahia, ettei teidän koskaan

tarvitsisi oppia sitä tietämään", ja Simba nousi ylös ja haukotteli.

"Minäkö orja! Sinä uneksit, Simba. Arabi ei voi olla orja, mutta

mustat ovat syntyneet arabien orjiksi", vastasi Selim hiukan

terävästi.

"Siitä me voimme jutella toisen kerran, veljeni Simba", sanoi Moto

sovitellen. "Meillä on huomenna pitkä päivämatka edessä. Nuori

herra, teidän isänne on sanonut, että meidän täytyy olla matkalla

Simbamwenniin ennen päivän nousua. Ja nyt on jo myöhäistä. Hyvää

yötä, nuori herra."

Kalulu: prinssi, kuningas ja orja. Kertomus Keski-Afrikasta · 第 6 / 20 题