Kaunis Amina, sheikki Amerin vaimo. Arabialaisten neuvottelu. --
Rua-maa. -- Kauniita naisia Ruassa. -- Konsulin poika. Selim ja Isa
saavat luvan ottaa osaa retkeilyyn. -- Selim kertoo sen äidilleen. --
Retkikunta purjehtii Bagamoyoon.
Neljän penikulman [Tarkoittaa englannin penikulmia.] päässä
pohjoiseen päin Sansibarin kaupungista ja puolen penikulman päässä
eräästä kauniista merenlahdelmasta asui muutamia vuosia sitten
ystäviensä ja sukulaistensa parissa Beni-Hassanin heimoon kuuluva
jalo arabi, sheikki Amer ben Osman.
Sheikki Amer oli jaloa sukua ja polveutui kuuluisista esi-isistä. Hän
oli jaloluontoinen, vieraanvarainen ja armelias ja kohteli varsin
hyvin lukuista, mustaa palvelijajoukkoansa.
Amerin vaimo -- hänen lemmikkivaimonsa -- oli Otman ben Gheesin
lempeä, gasellisilmäinen tytär, Beni Abbasin heimoa. Hän oli
luonteeltaan miehensä veroinen ja monien avujensa vuoksi erittäin
sopiva hallitsemaan hänen sydäntään ja haaremiansa.
Joskin vain harvat arabit puhuivat hänestä hänen miehensä
läsnäollessa tai tiedustelivat hänen vointiaan -- sellainen sotii
arabien tapoja vastaan tiesivät Amerin ystävät varsin hyvin, mitä
hänen talossaan tapahtui. Amerin uskolliset palvelijat eivät näet
koskaan laiminlyöneet tilaisuutta, jolloin he saattoivat puhua muille
Aminan, Amerin vaimon, hyvyydestä ja monista avuista.
Yksinpä eräs nuori eurooppalainenkin, joka eräänä iltana ratsasti
Amerin talon ohitse sattui näkemään Aminan kasvot vilaukselta,
joutui siinä määrin hänen suloutensa valtoihin, että hänen kuvansa
alituisesti väikkyi hänen mielessään ikäänkuin mitä ihanin unikuva.
"Hän oli kaunein nainen, mitä koskaan olen nähnyt", oli hänellä
tapana kertoa, "ja pahoittelen vain, etten saanut kauemmin katsella
hänen kauniita kasvojansa. En voi unohtaa hänen ihmeellisen kirkasta
ja kuitenkin niin tulista katsettaan, hänen rubiininpunaisia,
hienomuotoisia huuliaan ja hänen puhdasta ihoaan."
Amerin suurta, tilavaa asuinrakennusta ympäröivät oranssi- ja
mangopuut. Hänen peltonsa, joita oli monen tynnyrinalan
laajuudelta, olivat hyvin hoidettuja ja niillä kasvoi kaneelia,
ryytineilikoita, oransseja, mango-, granaatti-, omena-, guava- ja
monia muita hedelmäpuita, sekä kaikenlaisia vihanneksia ja
viljaa, joita viljellään Sansibarin saarella. Ahkeruudella ja
omistajan itsensä silmälläpitämänä oli Amerin plantashi tullut
kaikkein kukoistavimmaksi koko seudulla. Suurin kustannuksin oli
myöskin asuinrakennusta parannettu ja kaunistettu, niin että saaren
vanhin, joka oli tuntenut Amerin isän, Osmanin, tuskin tunsi
sitä enää entiseksi Osmanin taloksi. Suuri pihamaa oli kivitetty
marmoriliuskoilla, ja keskellä pihaa kohosi kallisarvoisesta kivestä
veistetty suihkukaivo. Talon ulkopuolella oli myöskin marmoriallas
muhamettilaisia orjia varten, jotta he voisivat pestä kätensä ja
jalkansa ennenkuin he astuivat Amerin pieneen moskeijaan missä
jumalanpalvelusta pidettäessä seurattiin tarkasti muhamettilaisia
menoja. Amer ben Osmanilla oli vain yksi poika, Selim, ja Amina,
hänen lemmikki-vaimonsa oli pojan äiti. Poika oli Amerille yhtä
rakas kuin Aminakin. Selim oli perinyt kauniilta äidiltään hienot
piirteensä, suuret, loistavan mustat silmänsä ja vaalean ihonsa, ja
isältään notkean voimakkaan vartalonsa.
Tämän kertomuksen alkaessa oli Selim hiukan päälle viidentoista
vuoden vanha, ja Amerin puiston viettävällä rannalla, missä
Amer tavallisesti vietti iltaansa, meillä on tilaisuus tutustua
kertomuksemme päähenkilöihin.
Oli auringonlaskun aika. Persialaisia mattoja oli levitetty hiekalle
niin lähelle valkeata rantaa, jota vasten laineet liplattivat, että
saattoi kuulla niiden hiljaisen äänen, ja matoilla lepäili Amer
ystäviensä kera. Siinä oli Khamis ben Abdullah, rikas kauppias, joka
vastikään oli palannut Afrikan sisäosasta mukanaan suuret määrät
norsunluuta ja orjia; sheikki Mohammed, Amerin naapuri ja sukulainen;
sheikki Thani ben Mussoud, kokenut vanha kauppias; sheikki Mussoud
ben Abdullah, lihava, komea arabi Muskatista; sheikki Hamdan ja
Amran, synnynnäisiä sansibarilaisia.
Lähellä tätä etevien vanhempien miesten ryhmää oli toinen seurue,
johon kuului edellisten poikia tai nuoria sukulaisia. Siinä oli
Amer ben Osmanin kaksi veljenpoikaa, Suleiman ja Soud, kumpikin
komeissa ja kirjavissa puvuissa; sheikki Thanin pitkä, mustaverinen
poika, Isa; sheikki Mohammedin kaksi- ja neljätoistavuotiaat pojat
Abdullah ja Mussoud, jotka olivat niin vaaleaverisiä kuin Ismaelin
mustasilmäiset jälkeläiset suinkin voivat olla, ja siellä Amer ben
Osmanin rakas Selim, jonka avonaiset, iloiset kasvot, läpikuultava
iho, kauniit silmät ja kaunis, notkea vartalo heti herättivät
huomiota.
Selimillä oli yllään lyhyt, karmosininpunainen, kultapunoksilla
koristettu verkatakki ja lumivalkoinen musliinipaita, joka ulottui
polviin saakka ja jota uumilta ympäröi komea silkkivyö. Päässä
hänellä oli kultatupsuinen, punainen fetsi ja sen ympärille oli
kierretty kallisarvoinen turbaani, joka kohotti hänen kasvojensa
kauneutta.
Kaikkien katseet olivat suunnatut Afrikan mannermaan sinistä
ääriviivaa kohti, joka häämöitti muutamien penikulmien päässä
Sansibarlahden vihreän veden tuolla puolen, ja Amer ben Osman
huomautti miettiväisenä:
"Minä olen istunut tässä omien mangopuitteni siimeksessä viimeisten
kahdenkymmenen vuoden aikana miltei joka ilta katsellen tuota tummaa
maakaistaletta ja toivonut kerran pääseväni sinne, mistä kauppiaat
tuovat mukanaan norsunluuta ja orjia."
Ja kääntyen Khamis ben Abdullahin puoleen Amer jatkoi:
"Eikä haluni lähteä Afrikkaan ole koskaan ollut niin kiihkeä kuin
tänä iltana, jolloin sinä, sheikki, kerroit minulle tuoneesi Ufipasta
ja Marungusta 500 orjaa sekä 800 frasilahia [1 frasilah = noin 15
kg] norsunluuta. Se on ihmeellistä! Jos orjat ovat terveitä, niin
merkitsee 500 kappaletta vähintäin 10,000 dollaria rahassa, ja 800
frasilahia norsunluuta 40,000 dollaria. Ja nämä rahat olet koonnut
viiden vuoden matkalla. Wallahi! Se on ihmeellistä! Profeetan kautta
siunattu olkoon hänen nimensä -- minun täytyy itse päästä tuohon
maahan. Ja minä pääsen sinne, jos Jumala suo!" Ja näin sanoen
hän pyyhki lujasti otsaansa, -- varma merkki siitä, että hän oli
liikuttunut ja tehnyt päätöksensä.
"Minkä olen kertonut, on totta, ja Allah sen myös tietää", vastasi
Khamis ben Abdullah. Ja onpa niitä vieläkin merkillisempiä maita
kuin Marungu ja Ufipa. Rua, joka sijaitsee useita päiviä lähempänä
auringon laskua, on suuri maa, ja vain harvat arabit ovat käyneet
siellä. Sayd, Habidin poika on ollut Ruassa ja vieläkin kauempana.
"Hän on purjehtinut laskevan auringon meren yli ja valinnut
vaimonsa San Paul de Loandan valkean kansan parista. Sayd on paljon
matkustellut. Mashallah! Enpä usko sellaista maata olevankaan, jossa
hän ei olisi käynyt. Hän sanoo, että Ruassa pakanat rakentavat
talonsa norsunluusta, ja hän luulee, että heidän tiedossaan on
suuria varastoja, joko siellä, missä heidän metsästäjänsä ovat
tappaneet joukottain norsuja ja jättäneet paikalle luut ymmärtämättä
niiden suurta arvoa, tai siellä missä kokonaiset norsulaumat ovat
kuolleet janoon tai tautiin. Olkoon asian laita millainen hyvänsä,
Sayd, Habibin poika tietää, että Ruassa on saatavana vaikka kuinka
paljon tätä kallisarvoista ainetta, ja me voimme tulla rikkaammiksi
kuin prinssi Majid, sulttaanimme, jos me lähdemme sinne, ennenkuin
muut arabit saavat asiasta vihiä. Vähänpä minä viime matkallani
ansaitsin verrattuna siihen, mitä olisin voinut ansaita. Pian aion
taaskin yrittää onneani Afrikassa, inshallah -- jos Jumala suo! Aion
matkustaa Ruaan, ja jos tahdot seurata mukanani, Amer ben Osman, niin
ei sinun tarvitse sitä katua."
"Amer ben Osman pysyy sanassaan", vastasi tämä. "Partani kautta,
enkö ole sanonut seuraavani mukanasi, ja jos Jumala suo, olen valmis
matkaan samalla kertaa kuin sinäkin. Mutta kerrohan meille vielä Ruan
pakanoista ja suurien järvien seuduilla olevista maista. Kelpaavatko
ensinmainitut orjiksi? Onko heitä helppo saada kaupaksi meidän
markkinoillamme? Vaikka turhahan minun on kysyä. Minullahan on kaksi
miestä, jotka ostin kaksikymmentä vuotta sitten, kun he olivat aivan
nuoria, ja luulenpa, että he ovat enemmän kiintyneet minuun kuin
ainoakaan niistä orjista, jotka ovat syntyneet talossani."
"Sinäpä sen sanoit!" huudahti Khamis. "Hyviäkö orjia? Parempaa
väkeä ei ole koko Masrin ja Kilwan välisellä alueella kuin Ruassa
ja sen lähiseuduilla. Ja kykeneviä ne myöskin ovat! Nämä pakanat
takovat parhaat keihäät, miekat ja tikarit, mitä koko Afrikassa on
saatavissa. Meidän taitavimmat Sansibarissa olevat käsityöläisemme
eivät voi vetää vertoja heille. Lähellä Ketangaa -- Sayd, Habibin
poika voi sanoa, missä se on -- on kuparivuori, ja sen metallista
kansa valmistaa kauniita ranne- ja nilkkarenkaita ja sen semmoista.
Habibin poika ei ole nähnyt kauniimpia töitä edes Muskatissa."
"Mashallah!" huudahti Amer ihastuksissaan, "sinä kiihoitat yhä
enemmän haluani matkustaa tuohon ihmeelliseen maahan. Kuparivuori --
oikea kuparivuori! Nuo pakanat ovat varmaankin sekä kelvollisia että
rikkaita. Kunpa voisin saada sieltä pari sataa orjaa, niin voisin
nauraa kaikille koronkiskurikoirille. Minulla on kaunaa heitä kohtaan
sen koron vuoksi, jota he vaativat minulta, kun rakennutin taloni ja
suihkulähteeni. Entä naiset, Khamis, heistä et ole sanonut sanaakaan?
Millaiset ovat naiset tuossa rikkaassa maassa?"
"Niin, kerro meille naisista", sanoivat muutamat muutkin, jotka tähän
asti olivat olleet vaiti.
"Olen nähnyt vain yhden ainoan Ruan naisen", Khamis vastasi, "Saydin
pojan vaimon, joka oli pitkä ja kaunis tyttö. Hänen jalkansa olivat
hienot ja kaunismuotoiset kuin antiloopin. Hän käveli kuin päällikön
tytär. Hänen silmänsä olivat kuin kaksi syvää kaivoa, joiden vesi
päilyy liikkumattomana. Hänen kasvonsa muistuttivat kuuta sekä
muodoltaan että väriltään. Ne olivat melkein yhtä vaaleat ja kirkkaat
kuin sinun poikasi Selimin, Amer."
"Sinun kielesi liikkuu kovin liukkaasti, Khamis", huudahti Amer
melkein loukkaantuneella äänellä, "vai oletko hyvän kauppaonnesi
kunniaksi maistellut liiaksi nasarealaisten väkeviä juomia?
Vaaleaverisiä naisia, yhtä vaaleita kuin poikani Selim! Missä olet
Selim, Amerin poika, Beni-Hassanin ylpeys? Tulehan tänne, reipas,
ylpeä poikani, isäsi silmäterä."
"Tässä olen, isä", vastasi Selim, joka oli kevyesti hypännyt pystyyn
ja suudellut isänsä kättä kiitokseksi lempinimityksistä.
"Puhu nyt, Abdullahin poika. Katso poikaani, tarkasta hänen ihonsa
väriä, joka muistuttaa paksua kermaa. Eikö hän ole valkea kuin
nasarealainen? Uskallatko toistaa sen, minkä sanoit Saydin pojan
pakanallisesta vaimosta?"
"Khamis ei turmele itseään hullujen nasarealaisten väkevillä
juomilla", vastasi tämä arvokkaasti. "Nainen on melkein yhtä vaalea
kuin poikasi Selim ja paljoa vaaleampi kuin sheikki Thanin poika,
Isa."
"Wallahi! Ihmeellistä!" huudahtivat kaikki. "Me tahdomme hakea
itsellemme vaimoja Ruasta."
"Niin, hyvät ystävät", sanoi Amer, "Khamis on kertonut meille
ihmeellisiä asioita. Lähdemmekö kaikki Abdullahin pojan mukana Ruaan
ja ostamme sieltä norsunluuta, orjia, kuparia ja vaaleaihoisia
vaimoja?"
"Se on sovittu", vahvistivat kaikki Khamisin sanojan syvästi
vakuuttamina.
"Päätöksenne ilahduttaa minua, ystäväni", sanoi Khamis, "mutta
ennenkuin eroamme, tulee meidän sopia, minä päivänä lähdemme
matkaan. En voi odottaa kauan, sillä olen jo melkein lähtövalmis.
Mutta jos kaikki lupaatte olla valmiit kahdenkymmenenneljän päivän
kuluttua, jolloin on uusi kuu, niin odotan siksi. Teidän tulee
vain luvata, että otatte mukaanne niin paljon orjia kuin vain
voitte, jotta joukkomme olisi vahva. Sanopa, sheikki Amer, montako
aseistettua miestä voit ottaa mukaan?" "Minäkö? Minä voin ottaa
mukaani kaksisataa aseistettua palvelijaa ja niiden lisäksi kaksi
uskollista fundista [päällysmies], Simban ja Moton, joksi orjat heitä
nimittävät. He ovat yhteensä kokonaisen armeijan arvoiset --."
"Anna minunkin seurata mukana", keskeytti Selim isänsä käyden
istumaan hänen viereensä matolle ja katsoen häneen innostunein,
rukoilevin katsein. "Minä osaan ampua. Tiedäthän, että minulla on
englantilainen pyssy. Hyvä baluyz [konsuli, lähettiläs] opetti minua
käyttämään sitä ja vastikään hän sanoi minulle, että osaisin piankin
ampua paremmin kuin hän itse. Suostuttehan pyyntööni, isä, lupaan
olla tottelevainen ja rohkea."
"Kuulkaahan poikaa", sanoi Amer ihaillen. "Siten puhuu aito-beduiini!
Mutta miksi tahtoisit jättää äitisi, poikani?"
"Äiti tulee tosin kaipaamaan minua, mutta minä olen voimakas ja
suuri, enhän voi koko ikääni pysytellä sinun haaremissasi. Minun
täytyy päästä ulos maailmalle niinkuin muutkin miehet."
"Ja kuka on pannut sellaisia ajatuksia päähäsi? Kuka on sanonut, että
olet liian vanha jäämään äitisi luo?"
"Eräänä päivänä olin yhdessä Suleiman, sulttaanin pojan ja
amerikkalaisen konsulin pojan kanssa ampumassa metsälintuja. Ja
amerikkalainen poika, joka mielestään on jo aika mies, vaikka hän
on minua pienempi, nauroi minulle. Sinä Selim, sanoi hän, olet kuin
pieni tyttö, jota hänen äitinsä joka päivä kylvettää lämpimässä
maidossa, jotta hänen ihonsa tulisi valkeaksi. En ymmärrä, miten
arabialaispoika voi tyytyä olemaan ikuisesti äitinsä suojassa. Niin
hän sanoi minulle, ja Suleiman kuuli hänen sanansa ja nauroi myös
minulle, kunnes poskiani alkoi häpeästä polttaa."
"Vaiti poika. Mitä sinun tarvitsee välittää nenäkkäästä
nasarealaisesta? Sinä et ole samaa heimoa ja rotua kuin hän.
Kuitenkin täytyy minun myöntää", jatkoi Amer kääntyen ystäviensä
puoleen, "että nasarealaisten pojat ovat meidän poikiamme
sukkelammat, joskaan he eivät voita heitä, jos todellista rohkeutta
kysytään. Niin, kaikki nasarealaiset ovat viisaita -- tavattoman
viisaita. Ketkä ovat voimakkaampia ja rikkaampia kuin Englannin
nasarealaiset?"
"Mutta isä", sanoi Selim, "etkö sinä sitten usko, että Jumala ja
profeetta Muhammed -- siunattu olkoon hänen nimensä -- on kironnut
nasarealaiset? Amerikkalainen poika sanoo täten arabeista: 'Herra
Jumala näyttää vihansa arabeille. Hän pitää heitä typerinä ja
tietämättöminä, siksi että he ovat pahoja, he tappavat ja syövät
mustia neekeriparkoja tai kuljettavat heitä Sansibariin ja myyvät
heidät orjiksi omaksi voitokseen'."
"Vaiti, Selim, älä anna kielesi lausua sellaisia sanoja Allahin
uskollisista palvelijoista, vaikkapa pieni koira, sellainen kuin tuo
poika, olisi sellaista sanonutkin. Unohda hänen puheensa äläkä anna
isäsi kuulla semmoisia sanoja omasta heimostaan. Jumala on sanonut
epäuskoisista: 'Hukka periköön heidät ja tuli tuhotkoon heidät!'"
"Älä vihastu minuun, isä. -- Et ole vielä vastannut, saanko seurata
mukanasi?"
"Etkö tiedä, poikani, että pakanat ovat julmia, heillä on keihäitä
ja miekkoja ja he iskevät kaulasi poikki, jos vain saavat sinut
käsiinsä", vastasi Amer hymyillen.
"Minä en pelkää heitä", vastasi Selim ylpeänä. "Milloin joku
Beni-Hassanin pojista olisi pelännyt? Minäkö, päällikön poika,
pelkäisin?"
"Sinä saat seurata mukana -- jollei muun niin noiden viime sanojesi
vuoksi. Allah on suojeleva sinua", vastasi Amer ja laski kätensä
siunaavasti pojan pään päälle.
"Tehkäämme päätös ennenkuin aurinko laskee", sanoi Khamis
kärsimättömästi. "Montako miestä sinä voit ottaa mukanasi, sheikki
Thani?"
"Thanilla on poika, Isa", vastasi kauppias, "Thani on köyhä
verrattuna Ameriin, mutta hän voi ottaa mukaansa viisikymmentä
aseistettua orjaa, jotka seuraavat häntä kuolemaan."
"Hyvin sanottu, Isa on kelpo nuorukainen, vaikka hänen ihonsa onkin
tumma. Hänellä on arabialaisen isänsä sielu. -- Entä sinä, Mussoud?"
sanoi Khamis Muskatista kotoisin olevalle punaposkiselle päällikölle,
joka siveli mustaa, kaunista partaansa. "Miten monta miestä sinä voit
antaa käytettäväksemme?"
"Yhtä monta kuin ystäväni Thani", vastasi Mussoud, "minun mieheni
ovat wahiyowerejä, tottelevaisia ja urhoollisia taistelussa. He
seuraavat minua minne tahansa."
"Hyvä", huudahti Khamis tyytyväisenä. "Entäs sinä, sheikki Mohammed",
kysyi hän mieheltä, jolla oli hirveä maine wafipa- ja wamarungakansan
parissa ja jota monet heimot pelkäsivät, "miten paljon väkeä sinä
otat tällä kertaa mukaasi Afrikkaan?"
Mohammed vastasi syvällä äänellä, joka muistutti villin puhvelin
mörinää: "Suurta tarkoitusta varten voin ottaa sata miestä
maatilaltani, veljeni Rashid ja päällysmieheni tulevat lopuilla
toimeen. Otan mukaan myös molemmat nuoret jalopeurani, Abdullahin ja
Mussoudin, ja opetan heitä pyydystämään orjia ja leikkaamaan niiltä
kynnet, niin kuin olen itse niin monta kertaa tehnyt."
Pojat kiittivät ilomielin ja vilkaisivat salaa Selimiin, joka hymyili
tovereilleen.
"Sinä olet vahva ja viisas mies, Sultan, Alin poika", Khamis jatkoi,
"tahdotko yhtyä meihin?"
Sultan, Alin poika, oli viidenkymmenenviiden vuoden vanha mies, jonka
kasvot olivat selväpiirteiset ja silmät terävät ja mustat. Hän oli
vahva ja viisas, niinkuin Khamis oli sanonut, eikä kukaan, joka näki
hänet, voinut epäillä, ettei hän ollut parhaita beduiinipäälliköitä,
jotka olivat asettuneet Sansibariin. Sultanilla oli sitä paitsi ollut
korkea asema prinssi Thouweyneen armeijassa Muskatissa, ja prinssi
oli usein kehunut hänen rohkeuttaan, kestävyyttään, neuvokkaisuuttaan
ja taitoaan johtaa villiä ratsuväkeään. Hän oli parhaassa
miehuudenvoimassaan, jota ikä ei ollut vielä lainkaan heikontanut.
"Minne ystäväni Amer ben Osman lähtee, sinne minäkin", vastasi Sultan
heti paikalla. "Jäisinkö minä Sansibariin syömään mangohedelmiä,
sillä välin kuin sukulaiseni Amer antautuu vaaroihin? Ei, Abdullahin
poika, voit luottaa siihen, että minä seuraan teitä sekä ilossa että
surussa, ja minä voin varustaa aseilla kahdeksankymmentä orjaa."
"Hyvä, hyvä!" huusivat kaikki yhteen ääneen.
"Missä Alin urhoollinen poika kulkee, siellä tie on selvä, siellä ei
vaara uhkaa."
"Neljäsataakahdeksankymmentä miestä on meille luvattu", sanoi Khamis
ben Abdullah, "minä otan mukanani sataviisikymmentä pyssymiestä, ja
sheikki Amran ja Hamdan sekä muutamat muut ystäväni lisäävät voimamme
seitsemäänsataan. Suuri joukko arabeja on aina parempi kuin pieni.
Ja minulla on vielä jotakin sanottavaa ennenkuin lähdemme rukoukseen
-- nyt kun aurinko on laskemaisillaan Ludha Damha, tullinhoitaja, on
luvannut lainata minulle rahaa, jos saan suuren miesjoukon kokoon, 50
prosentin vuotuista korkoa vastaan, siis puolta halvemmalla kuin mitä
hän muuten vaatii -- tuo vanha koira. Ja jos joku teistä tarvitsee
rahaa varustuksia varten, niin menkää hänen luokseen. Minä puhun
hänen kanssaan huomenaamulla ja ilmoitan hänelle teidän nimenne."
"Hyvin puhuttu, partani kautta", sanoi Mohammed, "en luullut, että
voisimme saada rahoja alle 100 prosentin."
"Erinomaista", toisti Amer ben Osman. "Ludha Damha on nähtävästi
varma siitä, että palaamme pian takaisin, muuten hän ei antaisi niin
halvalla rahojaan. Nyt minä olen tehnyt päätökseni, ja meidän on
mentävä rukoukseen, sillä aurinko on laskenut." Amer nousi ylös, ja
muut seurasivat hänen esimerkkiään.
Kun Amer ja Selim olivat lopettaneet iltarukouksensa ja poistuneet
moskeijasta, tarttui Selim isänsä poimutellun takin liepeeseen ja
sanoi:
"Isä, minä näen äitini ristikkoikkunassa. Saanko mennä kertomaan
hänelle, että seuraan sinun mukanasi Afrikkaan?"
"Amina parka, hänet olin unohtanut", vastasi Amer surullisella
äänellä, "sepä oli ikävä, poikani. Amina ei salli sinun matkustaa,
sinä murskaisit hänen sydämensä."
"Mutta kerranhan minun on pakko lähteä kotoa, isä. Miksi en lähtisi
nyt? Missä voisin olla paremmassa turvassa kuin sinun seurassasi?
Enhän minä lähde matkaan vieraitten kanssa, vaan sinun ja sinun
ystäviesi kera. Mitä äidilläni voisi olla sitä vastaan?"
"Sinä olet oikeassa, Selim, sinä olet oikeassa, hän ei voi olla sitä
vastaan. Orjamme ja ystävämme seuraavat mukanamme, mutta Amina parka
jää yksin. Mene, Selim ja kerro hänelle asia varovaisesti. Se tulee
koskemaan häneen." Ja Amer kääntyi nopeasti poispäin, ikäänkuin jokin
kiireellinen ja tärkeä asia olisi äkkiä muistunut hänen mieleensä.
Selim kiiruhti kevyin askelin eteenpäin, avasi asuinrakennuksen
suuren, veistetyn oven ja poikkesi naisten puolelle, missä Amina oli
kuningattarena ja hallitsijattarena.
Selim riisui tohvelit jalastaan äitinsä oven kynnyksellä ja astui
paljain jaloin sisään. Ennenkuin hän äitinsä kehoituksesta kävi hänen
viereensä istumaan, suuteli hän hänen oikeaa kättään ja otsaansa
ja käänsi sitten hänen puoleensa kauniit kasvonsa, jotka hehkuivat
innostusta ja iloa sen tärkeän salaisuuden johdosta, jota hän oli
tullut kertomaan.
"Voitko arvata mitä minulla on sinulle kerrottavaa", hän aloitti.
Amina tarkasteli hellästi poikaansa ja vastasi hänelle hymyillen:
"En poikani. Onko sinulla jotakin tärkeää kerrottavana minulle?"
"Hyvin tärkeää." Ja hänen kasvojenilmeestään saattoi huomata, että
hänen mielestään salaisuus oli arvaamisen arvoinen.
"Älä pane arvaamiskykyäni liian kovalle koetukselle", sanoi Amina.
"Kasvoistasi näen, että olet iloinen, mutta ei silti ole sanottu,
että minä iloitsen siitä yhtä paljon. Sano minulle, Selim, mitä se
on."
"Minä saan matkustaa isän kanssa Afrikkaan, äiti."
"Afrikkaan! Afrikkaan, lapsi! Missä se on? Tarkoitatko mannermaata?"
"Niin, minä tarkoitan kauaksi mannermaan sisäosiin", vastasi Selim
yhtä iloisesti.
"Afrikan sisäosiin!" toisti Amina raukka surullisena, ja hänen
kasvonsa kalpenivat. "Mitä isäsi tekee Afrikassa, eihän hän koskaan
ennen ole käynyt siellä? Mitä hän siellä tekee?"
"Hän lähtee sinne yhdessä Khamis ben Abdullahin, sheikki Mohammedin,
Thanin, Mussoudin, Sultanin ja useiden muiden kanssa. He aikovat
matkustaa kaukaiseen maahan, joka on nimeltään Rua, ostaakseen siellä
norsunluuta ja orjia ja palatakseen kotiin rikkaina."
"Lähtevätkö he Afrikkaan tullakseen rikkaiksi! Oi Allah!" huudahti
Amina kiihkoissaan ja hämmästyneenä. "Ja sinäkö seuraat heidän
mukanaan, sinä joka olet vielä lapsi? Pitääkö sinunkin tulla
rikkaaksi?"
"Minä seuraan isäni ja hänen ystäviensä mukana, en tullakseni
rikkaaksi, vaan saadakseni nähdä maailmaa ja tullakseni mieheksi ja
ampuakseni jalopeuroja ja leopardeja, seeproja ja norsuja uudella
englantilaisella pyssylläni."
"Älä puhu niin paljon, lapsi, kielesi pillastuu. Ampuaksesi
jalopeuroja ja leopardeja? Sinä olet vain pieni lapsi. Sinä ja sinun
isäsi ette ole täydessä järjessänne", sanoi Amina terävästi.
Amina, jonka sydän oli murtua, ja joka tuskin kykeni pidättämään
tuskanhuutoaan, yritti näyttää rohkealta mutta luodessaan katseensa
Selimiin, hän huomasi, ettei hän sillä keinoin saanut mitään aikaan.
Kotkanpoikanen oli oppinut, että hänen siipensä olivat lentämistä
varten luodut. Amerikkalaisen pojan pilkka oli herättänyt Selimin
uinuvan uljuuden.
Miten onnellinen hän olikin ollut äitinsä luona, miten hauska
olikin ollut leikkiä tyttöystäviensä kanssa, miten hän olikaan
ylpeillyt kultakirjailuistaan ja tupsuistaan, kaikki se muuttui
arvottomaksi ja tyhjäksi hänen silmissään niin pian kuin hän tunsi
olevansa nuorukainen ja aikaa voittaen kehittyvänsä mieheksi. Ja
tämän ajatuksen rinnalla katosivat kaikki muut muistot, tunteet
ja taipumukset paitsi ne, jotka voisivat viedä hänet lähemmäksi
sitä päämäärää, joka oli saavutettavissa matkustamalla Afrikkaan,
ihmissyöjien ja jalopeurojen, leopardien ja norsujen maahan,
seikkailujen, kuolemattomien tarinoiden ja laulujen valtakuntaan.
"Minä en ole enää lapsi", sanoi poika riisuen fetsin ja turbaanin
päästään, ikäänkuin päähine olisi painanut niitä ajatuksia, jotka
pyörivät hänen päässään, "kaikki lapsuudenaikaan kuuluvat ilot
ja leikit ovat nyt käyneet minulle vieraiksi. Minä olen voimakas
nuorukainen, ja viiden vuoden kuluttua olen mies. Allah loi maailman
ja antoi sen kasvamistaan kasvaa. Allah loi poikalapset, ja jos he
saavat elää, tulee heistä nuorukaisia ja nuorukaisista miehiä. Niin
kauan kuin olin lapsi, ei minulla ollut ymmärrystä eikä voimaa, mutta
minä kasvoin ja tulin vahvaksi sekä ruumiiltani että jäseniltäni,
ja yhdessä voiman kanssa kasvoivat ajatuksetkin. Nyt minä ajattelen
miehen velvollisuuksia ja elämän läksyt, joita minä alan lukea, ovat
vakavalaatuisia. Äiti kulta, kun minä aloin kasvaa, vaati terveyteni,
että saisin juoksennella ulkona, nyt vaatii onneni, että ajatukseni
pääsevät oikeuksiinsa, samoin kuin terveyteni silloin. Jollen saa
harjoittaa järkeäni joutumalla toisten ihmisten yhteyteen, jollen saa
nähdä muuta kuin naisia ja äitini orjia, ei sieluni voi kasvaa. En
tiedä mitään, minusta tulee narri. Ihmiset tulevat nauramaan minulle,
Amer ben Osmanin pojalle. Se ei käy päinsä, äiti. Minun täytyy päästä
pois ja oppia tulemaan mieheksi."
"Mutta rakas poikani", sanoi Amina rukoillen, samalla kun hän
mielessään ihmetteli miten järkevästi poika oli puhunut puolestaan.
"Ajattelehan, että olet vielä nuori ja että voisit hiukan odottaa,
ennenkuin lähdet villien maahan. Mitä sinä voit oppia siellä? Sinun
sielusi ei kypsy siitä, että näet jalopeuroja ja leopardeja, norsuja
ja rumia krokotiilejä. Eikö ole julmaa jättää minut tänne yksin --
ilman sekä herraani että poikaani?"
"Oi, äiti, kaikki mitä Afrikassa saan nähdä, on uutta ja ihmeellistä.
Ja uuden ihmeellisen näkeminen on yhtä hyödyllistä kuin ne läksyt,
joita hyvä imani antoi minun koraanista oppia. Joka päivä saan
oppia jotakin uutta ja kokea jotakin, ja aikaa voittaen tulen
viisaaksi ja järkeväksi ja opin hoitamaan asioitani taidolla. Sinä
näytät hämmästyneeltä, äiti? Mutta minä olen puhunut viisaitten,
valkoihoisten miesten kanssa. Konsulit, jotka ovat perillä kaikista
asioista, ovat kertoneet minulle ihmeitä. Olen leikkinyt heidän
lastensa kanssa ja ollut heidän läheisyydessään. Heidän huuliensa
yli vierii alati viisaita sanoja aivan kuin nuo helmet, joilla sinä
leikittelet, kulkevat oikeasta kädestäsi vasempaan."
"Hyvä on, poikani, olen kuullut kylliksi. Olet jo monta vuotta
vanhempi kuin mitä minä eilen luulin. Sano herralleni, Amerille,
miten Amina otti vastaan ilmoituksesi. Minulla on vielä jotakin
sanottavaa sinulle, ennenkuin lähdet Afrikkaan." Amina nousi
lähteäkseen toiseen huoneeseen pää kumarruksissa ja kärsivällinen
ilme kasvoillaan.
"Älä ole tyytymätön, äiti", huudahti Selim hyökäten ylös sekä
kohottaen hänen kätensä huulilleen. "Minä en ole matkaa suunnitellut,
vaan Allah. Tapahtukoon hänen tahtonsa."
"Se on totta, tapahtukoon Allahin tahto!" myönsi äitiraukka ja
syleili poikaansa, joskin vähemmän lämpimästi kuin tavallisesti.
Meidän on nyt pakko antaa niiden arabien, joiden on määrä seurata
Khamis ben Abdullahin kanssa Ruaan, tehdä valmistuksensa omin
päin. Sellaisia varustuksia tehtäessä ei voida välttää laskelmia,
ikävyyksiä, väsymystä ja levottomuutta, ja me huomautamme vain,
että jokainen päällikkö varustaa mukaansa helmiä, kankaita, aseita
ja ruokavaroja siinä määrin, kuin hän arvelee joukkoansa varten
tarvitsevansa. "Ei liiaksi, mutta riittävästi", kuuluu kultainen
sääntö, jota kaikki seuraavat, jotka tahtovat lähteä Keski-Afrikkaan.
Ja vaikka tämmöisen karavaanin varustamiseen muuten tarvitaankin
paljon aikaa, olivat arabialaispäälliköt ja heidän miehensä kuitenkin
lähtövalmiit määräpäivänä seitsemännen kuun uutena kuuna vuonna
128-- Hedschran ajanlaskun mukaan eli kristillisen ajanlaskun
mukaan v. 186--. Varhain aamulla purjehtivat laivat joukkoineen ja
suurine varustuksineen, joiden oli määrä riittää kolmeksi vuodeksi,
Sansibarin satamasta mannermaalle Bagamoyoa kohti, joka sijaitsi
kahdenkymmenenviiden penikulman päässä.