Helena oli köyhä vaatimaton ompelijatar, joka kävi kodista toiseen
työssä. Paljon hän sai kiertokulkunsa varrella nähdä, sai oppia
tuntemaan oloja ja ihmisiä monelta eri kannalta. Toisissa paikoin
hän viihtyi hyvin, oli vapaa ja onnellinen kuin omassa olossaan,
eikä muistanut kodittomuuden katkeruutta, toisissa hän taasen sai
tuntea tuota katkeruutta vielä höystettynä ihmisten ylenkatseella ja
säälimättömyydellä.
Mutta oli niitäkin paikkoja, joissa koeteltiin käydä kultaista
keskitietä, joissa juopa köyhän ompelijattaren ja perheen jäsenten
välillä tuntui koko laajuudessaan, mutta jossa jonkinmoisella
keinotekoisella ystävällisyydellä koetettiin sitä peitellä. Tällaisissa
paikoissa oli Helenan melkein vaikein olla. Hän tunsi olevansa vaivaksi
ja tiellä, eikä kuitenkaan voinut väistyä. Hän tunsi, että käsi, joka
hänelle täällä ojentautui, ei tarjonnut ystävän lämpimää, uskollista
tukea, vaan ojentui ylhäisiltä portailta alempana oleville, niin että
sormenpäät töintuskin sipaisivat ylöspäin kurottautuvaa kättä.
Kirjava oli Helenan kokemusten sarja, eikä suinkaan aina valoisinta
laatua. Mutta se laajensi hänen näköpiiriään, lisäsi elämän kokemusta
ja antoi hänelle synnynnäisen hienouden lisäksi käytöstavan ja
ominaisuuksia, jotka vaikuttivat sen, että moni pääkaupungin rouva
ennen muita tahtoi juuri häntä kotiinsa työhön.
Tohtori Hjälm'in perheessä oli Helena ennen ollut työssä ainoastaan
kerran. Silloin olivat muut perheenjäsenet olleet maalla; rouva yksin
oli tullut kotia järjestämään. Silloin oli siellä ollut hiljaista
ja hyvä olla. Rouva oli ollut ystävällinen, ja Helena oli viihtynyt
hyvin. Mutta toisenlaiselta tuntui nyt, kun hän toistamiseen oli sinne
kutsuttu työhön. Siellä oli nyt väkeä paljon, sekä perheenjäseniä että
vieraita, ja Helena tunsi vaistomaisesti tällä kertaa olevansa tiellä.
Äsken oli sitä paitsi rouvalle tullut joukko aamupäivävieraita. Ovet
salin ja ruokasalin välillä, jossa Helena istui, suljettiin, ja vieraat
pitivät lystiä Helenan koettaessa kiinnittää huomiotaan työhön, jolla
oli kiire.
Salissa olijat nauroivat ja ilakoivat. Rouva oli ottanut esille vanhaa,
hienoa viiniä, jota piti "maistella", ja lasien kilistys sekoittui
iloremakkaan ja nauruun. Se vihloi Helenan korvia. Miten saattoikaan
ilo tehdä niin vastenmielisen vaikutuksen? Sehän oli ihmisten ystävä
niinkuin lämmin, kirkas päivänpaiste. Miksi se nyt loukkasi! miksi
tuntui niin huolettoman vallattomalta, niin välinpitämättömältä? Miksi
nuo ilonpurkaukset aivan kuin ilkkuivat kaikkia elämän kärsimyksiä?
Helena ajatteli, että jos hän äkkiä olisi saliin astunut ja
siellä alkanut puhua elämän vakavuudesta, sen vaaroista ja
vastuunalaisuudesta, olisi jok'ainoa joukosta huutanut: "Mitä siitä!
Pois se! Olenko minä veljeni vartija?"
Tämä kaikki liikkui Helenan mielessä, ei tosin selvänä ajatuksena, vaan
epämääräisenä, tunnelmantapaisena aavistuksena. Siksi koski ilo hänen
korviinsa, siksi se sydäntä särki ja repi auki jo arpeutumassa olevia
haavoja.
Helena oli niin ajatuksiinsa vaipunut, ettei huomannut, kun iloinen
puhelu salissa vaikeni ja vieraat vetäytyivät eteiseen poistuakseen.
Vasta kun tohtorinna työnsi auki vierashuoneen ovet ja astui
ruokasaliin käsivarrellaan tarjotin, jonka laski ruokasalin pöydälle,
silloin huomasi hän hiljaisuuden taas vallitsevan.
"Täällä oli iloisia vieraita", huomautti rouva nauraen, "eikö ollut,
Helena?"
"Oli kyllä. Mutta tohtorinna, mitä nyt teen tälle?" Hän näytti hametta,
jota oli purkanut. "Kas vaan, sepä hyvä, että Helena purki tämän, niin
ettei työ loppunut kesken. Minulta meni aika vieraiden kanssa niin,
ett'en huomannutkaan." Taas nauroi tohtorinna iloisesti. Sitten hän
läheni ruokapöytää, pani appelsiinin lasilautaselle, kaasi viiniä
lasiin ja tarjosi.
"Nyt pitää Helenankin maistella herkkujamme. Ei tämmöistä viiniä usein
tarjota."
"Kiitoksia!" Helena otti appelsiinin. "Tämä riittää. En minä enempää
tahdo."
"Hyvänen aika, viiniä! Ei suinkaan Helena ole niitä raittiuden hulluja."
"Kyllä minä olen juuri sitä joukkoa. Minä en koskaan maista väkijuomia."
"Ja viini kun on niin vahvistavaa! Kylläpä se on hulluutta."
"En usko sen hyvinkään vahvistavan, mutta missään tapauksessa en ota.
Rouva hyvä, ette saa panna pahaksi."
"Kyllä panen. Ja panisin vielä enemmänkin, ell'en eläisi toivossa, että
saan Helenan pian toisin ajattelemaan." Rouva oli puoleksi vallattoman,
puoleksi suuttuneen näköinen.
"Kas, nyt otan appelsiinin." Hän otti yhden tarjottimelta. "Ja nyt
syön sen samalla kuin Helena omansa. Sillä aikaa saa Helena kertoa
minulle kaikki syynsä tuohon yksipuolisuuteen. Sitten minä vuorostani
kumoan ne, ja minä olen jo edeltäkäsin varma voitostani." Rouva nauroi
iloisesti kiskoessaan irti palasen toisensa jälkeen appelsiinin
kellertävästä kuoresta.
Helenan kasvoille kohosi puna, kohosi ja katosi silmänräpäyksessä. Hän
näytti säpsähtävän ehdotusta, vavahtavan kuin se, joka tuntee kovan
kouran äkkiä koskettavan vielä verillä olevia haavoja. Hän katsoi
hetken tohtorinnaan, sitten työhönsä, sitten taas tohtorinnaan. Ne
olivat niin iloisen ja ystävällisen näköiset nuo kasvot hänen edessään.
Hän tiesi että lämmin ja osaaottava sydän sykki nuoren rouvan povessa.
Miksi ei hänelle voisi kertoa? -- -- Ja joka tapauksessa, olipa kuulija
kuka tai millainen tahansa, tuli hänen kertoa kertomuksensa sellaisena
kuin se oli. Se oli hänen velvollisuutensa ja sen tunnossa hän alkoi:
"Te tiedätte, hyvä tohtorinna, että isäni oli lukkarina maalla. Hän
oli oikein vanhanajan lukkareja: oppimaton, mutta virassaan harras ja
uskollinen, laulajana mainittu monessa suhteessa muita etevämpänä. Hän
kuoli äkkiä vilustumisen johdosta. Minä olin silloin seitsenvuotias,
nuorempi veljeni Kaarlo ainoastaan muutaman kuukauden vanha. Me elimme
tämän jälkeen mitä ahtaimmissa oloissa. Äiti oli heikko terveydeltään
ja suru vielä vähensi hänen voimiaan. Ainoastaan huoli pikku Kaarlon
kasvatuksesta ylläpiti häntä. --
"Kaarlo oli herttainen lapsi ja osoitti jo pienenä erinomaista
lahjakkuutta. Kaikki sanoivat hänestä tulevan jotakin mainiota. Olin
käynyt kaksi vuotta kansakoulua, kun äiti kerran ystävällisesti taputti
minua olalle sanoen minua ymmärtäväiseksi, kiltiksi tytökseen, josta
hänellä aina oli iloa ja apua. Minä muistan sen päivän vielä kuin
eilisen, se oli minusta niin hauskaa, mutta samalla niin kummallisen
juhlallista, melkein peloittavaa. Sitten rupesi äiti selittämään, miten
meidän nyt jo oli alkaminen säästää, jotta Kaarlo kerran saisi varoja
koulunkäyntiinsä. Äiti kysyi, enkö minäkin sen syyn tähden tahtonut
keskeyttää koulunkäyntiäni ja auttaa häntä kotona. Sydäntäni vähän
kirveli, mutta minä en voinut, en tahtonut ajatella itseäni! Myöhemmin
pääsin ompelijattaren oppiin ja sitten aloin itse ansaita.
"Kaarlo kasvoi, pääsi kouluun ja edistyi siellä nopeaan. Hän oli
meidän ilomme ja ylpeytemme. Läksynsä oppi hän tavallisesti yks kaks,
oli sitten ulkona toveriensa luona, mutta palasi illemmalla kotiin
ollakseen vähän äidin ja minun seurassani. Hänen lempipaikkansa oli
matala, pieni kiikkutuoli meidän vierashuoneessamme. Sinne istuutui hän
usein ja lauloi, lauloi niin että katto oli kohota, ja äiti ja minä
kokonaan unohdimme köyhyytemme, unohdimme puutteet ja kärsimykset,
jotka mieltä usein painoivat. Monesti silloin itkimme, mutta ilon
kyyneleitä, sillä maailma oli meistä suuri, ihana ja iloa täynnä.
Semmoisena Kaarlo siitä lauloi, ja se laulu täytti mielemme ilolla,
mutta kaipuulla myöskin. Mutta olihan se kaipuu turha, sillä meillä oli
onnea tarpeeksi, kun Kaarlo oli luonamme. --
"Hän oli aina hyvä meille. Ainoastaan joskus, kun tunsi köyhyyden
painostavan, kävi hän kärttyisäksi ja vaateliaaksi. Hän olisi
tahtonut saada oman soittokoneen, mutta vaikka kuinka säästimme, emme
voineet sitä hänelle hankkia. Ainoa lohdutuksemme oli se, että Kaarlo
kerran itse semmoisen ostaa. Ja siitä hän puhuikin usein iloisempana
ollessaan. Saatuaan oman kodin ja oman soittokoneen aikoi hän sitten
meistäkin huolta pitää. Se oli hänen tulevaisuudenunelmansa. Mutta sen
toteuttamisesta ei mitään tullut.
"Kaikki tosin kävi hyvin kahtena ensimmäisenä vuonna Kaarlon ollessa
yliopistossa. Mutta sitten tuli takatalvi, joka tappoi toiveemme.
Kaarlo joutui huonoon seuraan. Eräänä tavattoman kylmänä talviyönä
rentusteli hän kaduilla muutaman toverin kanssa. Hän oli kadottanut
sekä päällystakkinsa että lakin, kulki laulaa hoilottaen katuja pitkin
ja oli vähällä joutua poliisinkin käsiin. Toveriensa avulla hän
kuitenkin pääsi pakoon, mutta kylmettyneenä yöllisestä retkestä hän sai
keuhkokuumeen, sairastui ja kuoli. Se isku vei äidinkin hautaan.
"Minä jäin yksin. -- -- -- Olen siitä asti kulkenut kodista kotiin
työssä. -- -- -- Ettekö nyt ymmärrä, hyvä tohtorinna, miksi en voi
maistaa väkijuomia. Enhän voi leikitellä aseella, joka surmasi ainoan
veljeni." --
Helena vaikeni hetkeksi. Ilme hänen kasvoillaan osoitti paremmin kuin
sanat, miten paljon hän oli kärsinyt.
Tohtorinna ei saanut sanaakaan sanotuksi. Hän tunsi häpeän sekaista
mielipahaa koko keskustelusta. Olihan se hänen ajattelemattoman
kehoituksensa aikaansaama. Mutta miten saattoi hän arvata, että syyt
Helenan raittiuslupaukseen olivat niin arkaluontoista laatua. Hän olisi
mielellään peruuttanut koko kehoituksensa, mutta nyt se oli myöhäistä.
Ennenkuin tohtorinna ennätti jatkaa, nousi Helena, laski kiittäen
appelsiinilautasen pöydälle ja aikoi tarttua työhönsä. Mutta ne
muistot, joita hän kertoessaan uudelleen oli eloon elvyttänyt, olivat
siksi hänen mielensä vallanneet, ettei hän vielä voinut niistä
irtaantua. Työ painui hänen helmaansa ja katse luotuna nuoreen rouvaan
hän jatkoi arastellen, melkein kuiskaamalla: "Minä tulin sen asian
ymmärtämään, kun isku sattui oikein lähelle, mutta jäljestäpäin olen
hävennyt itseäni. Miksi en sitä ennen käsittänyt? Miksi en nähnyt
velvollisuuttani vähemmällä? -- Olemmehan veljiä ja sisaria kaikki."
Tohtorinna laski hermostuneena pois tarjotinliinan, johon oli tarttunut
sitä kokoon kääriäkseen. Hän ei tiennyt mitä tehdä, minne katsoa,
niin häntä vaivasi ajatus, että hän epähienolla tavalla oli tullut
koskettaneeksi kirvelevän kipeään sydänhaavaan.
Hän näki, miten Helena taisteli voittaakseen liikutuksensa ja miten
tuskallinen tuo taistelu oli. Helena oli aivan kalvennut, huulet olivat
kokoon puristautuneet ja silmäluomet punoittivat.
Tohtorinna nousi äkkiä, hän tahtoi ainakin valmistaa Helenalle
helpotusta jättämällä hänet yksin. Salin läpi hän kiiruhti omaan
pikku sopukkaansa, pieneen nurkkahuoneeseen, joka oli sinivalkealla
sisustettu ja jonka parvekkeelta oli kaunis näköala vilkasliikkeiselle
esplanaadille. Täällä heittäytyi hän nojatuoliin, kätki kasvot käsiinsä
ja vaipui ajatuksiin.
Helenan sanat soivat yhä hänen korvissaan. "Minä ymmärsin sen, kun
isku koski läheltä --, mutta olen hävennyt itseäni -- miksi en ennen
ymmärtänyt -- olemmehan veljiä ja sisaria kaikki."
Oliko hän sitten velvollisuutensa käsittänyt, hän, nuori tohtorin
rouva, joka oli saanut oppia ja sivistystä? Oliko hän tuntenut
lähimmäisensä surut omiksensa? Oliko hän tuntenut veljekseen ja
sisarekseen jok'ainoan, jonka tiellään tapasi?
Hänen mieleensä johtuivat tuhannet pikku seikat.
Eilen aamulla hän oli aika pakkasessa kohdannut kadulla pienen
poikasen, arviolta noin viisivuotiaan. Poika oli päällystakitta,
repaleinen pieni lakki päässä. Lapasia hänellä ei ollut ja vaivoin
piteli hän kohmettuneissa käsissään lastuja, joita arvattavasti kotiin
kantoi. Mitä olisi tohtorinna tehnyt, jos hän tuon pienokaisen olisi
veljekseen tuntenut? Eikö hän olisi syliinsä nostanut, olisi hieronut
lämpimäksi kohmettuneet kätöset, suojannut omilla vaatteillansa,
lämmitellyt omalla hengityksellänsä. Mutta hän meni ohi -- kiireisesti
kuin unohtaakseen näkemänsä.
Illalla hän oli ollut helppotajuisessa konsertissa. Siellä oli valoa,
oli lämpöä, hienoja pukuja ja taidenautintoa. Siellä puheltiin ja
naurettiin, syötiin ja juotiin. Hänen mieleensä oli silloin hetkeksi
muistunut tuo vilusta värisevä lapsi. Hän katseli loistoa ympärillään
ja ajatteli, että ihmisten osa elämässä on hyvin erilainen. Sitten hän
kuunteli taas soittoa. --
Mutta illalla palasi tuo ajatus uudelleen hänen vertaillessaan elämän
päivänpaisteista puolta sen yöpuoleen. Hän näki silloin konsertista
palatessaan nuoren humaltuneen naisen, joka oli langennut kadulle,
kasvot erään sisäänkäytävän kivisiä portaita vastaan. Häntä puistatti
tuo näky. Hän painautui lähemmä miestään, jonka kanssa kävivät käsi
kädessä, ja he kiiruhtivat ohi.
Mutta kuva jäi hänen mieleensä.
"Veljiä, sisaria" kaikui hänen korvissaan ja hän vavahti, väistyi kuin
aavetta, kummitusta. "Veljiä ja sisaria", niin se sittenkin oli. Ehkä
olisikin elämä toisenmoista, ehkä onnellisempaa, ehkä parempaa, jos se
tietoisuus olisi selvänä kaikilla.
Hän tuli ajatelleeksi, miten olisi ollut, jos tuo onneton olisi ollut
hänen sisarensa. Miten hellävaroen hän olisi hänet nostanut, olisi
kiertänyt omaan turkkiinsa, olisi peittänyt ja suojannut ihmisten
ylenkatseellisilta silmäyksiltä. Sitten hän olisi hänet kotiinsa
vienyt, olisi hoitanut ja hoivaillut, rakkauden siteillä kiinnittänyt
itseensä ja käsikädessä kuljettanut eteenpäin paremmalla tiellä.
Miksi oli hän nyt tehnyt toisin? Oliko hän kulkenut ohi kylmänä,
välinpitämättömänä kuin pappi ja leviitta? Oliko hän oman itsensä
tähden unohtanut lähimmäisensä?
Vanha vaimo, joka lauantaisin pesi rakennuksen kiviportaita, mies, joka
vuosittain heille halkoja hakkasi, -- saivatko he muuta kuin maksunsa?
Saivatko koskaan ystävällistä sanaa, ystävän lämmintä osanottoa?
Hän nousi ja läheni parvekkeen ovea. Jalkainsa alla näki hän
ihmisjoukkojen myllertävän. Siellä istuivat ajurit, jotka sateessa
ja pakkasessa odottivat ansaitsemisen tilaisuutta, siellä kulki
raitiovaununkuljettaja kiiltävänappisessa puvussaan. Ihmisjoukot
sivuuttivat siellä toisiaan kiireisesti, levottomasti kuin aallot
elämän merellä. "Veljiä ja sisaria kaikki" kaikui taas hänen
korvissaan, ja hän alkoi aavistaa, että ihmiskunta olisi onnellisempi,
sen surut pienemmät, sen ilot suuremmat, jos kaikki tämän käsittäisivät.