Kalliolan patruuna istui ruokasalissaan aamukahvilla. Hän oli puettu
väljään ruskeaan aamunuttuunsa, joka oli tummanpunaisella reunustettu
ja koristeltu tulipunaisilla nyöreillä ja tupsuilla. Tarjotin, jonka
palvelija äsken oli sisään kantanut, oli asetettu pöydälle aivan
lähelle patruunan nojatuolia, ja itse oli hän paiskautunut viereen
niin mukavaan asentoon kuin mahdollista. Hän oli vetäissyt jakkaransa
nojatuolin eteen, oli huolettomasti heittänyt toisen säärensä sille,
toisen kiertänyt ristiin polven päälle ja antoi sen siinä roikkua.
Patruuna kaasi kuparipannusta kahvia suureen kiinalaiseen
posliinikuppiinsa, antoi sen hetken höyrytä ja katseli sillävälin
tärkeimpiä uutisia päivän sanomalehdestä. "Hohoo, jajaa." Hän puhalteli
tyytyväisenä. Oli se sentään mukavaa ja huoletonta, tämä elämä!
Patruunan katse kulki takassa roihuavasta valkeasta, vaelteli sitten
muhkeasti paperoitua seinää pitkin katon rajaan ja siitä takaisin hänen
omaan hyvinvoipaan olentoonsa. Sitten hän tarttui kuppiinsa, särpi
suuhunsa höyryävää kahvia, sivalsi voita paksusti vehnäleivälle ja
haukkasi. Kun kahvi oli juotu, otti hän pöydältä tilikirjan ja syventyi
sitä tutkimaan. Milloin myhähteli hän tyytyväisenä tuloksille, milloin
harmistuneena puraisi huultaan ja puoleksi kiroili. Juuri tällaisena
suuttumuksen hetkenä temmattiin ovi äkkiä auki, ja pieni, laiha, vähän
kumaraselkäinen naishenkilö pysähtyi kynnykselle.
"Patruuna!" Äänessä värähteli hillitty liikutus. "Nyt sanon sen
viimeisen kerran. Jos ette tahdo hevosraukkaa hengiltä, niin käykää
katsomaan, miten Kalle sitä pitelee."
"Häh", sanoi patruuna silmiään nostaen, "mikä taas hätänä?"
"Se vaan että Kalle pieksää Pollen hengiltä. Hän kävi avannolla, ajoi
mäkeä ylös, ja kun Polle ei siitä heti päässyt nousemaan -- siinä kun
ei enää ole kuin sulaa maata tai iljannetta -- tarttui hän piiskaan.
Se vinkui vimmatusti. Minä kuulin sen omin korvin. Silloin Polle teki
viimeisen ponnistuksen, iski kavionsa iljanteeseen ja nykäisi niin,
että sen sisälmykset kai revähtivät. Reki hytkähti. Tiinu kaatui. --
Uskoi patruuna tai ei, mutta totta se on. Ja nyt on Kalle vienyt Pollen
talliin, sitonut riimusta kiinni ja ruoskii sen kai kuoliaaksi."
Hengästyneenä kiireisestä kertomuksesta vaikeni Leena. Hän oli pelännyt
keskeyttämistä, ja siksi oli arvelematta antanut sanojensa tulvana
tulla. Mutta patruunalla ei näkynyt olevan aikomusta keskeyttää. Hän
oli koko ajan istunut hiljaa melkein silmiään räpäyttämättä Leenaan
tuijottaen. Nyt pääsi häneltä pilkallinen nauru.
"Joko nyt loru loppui."
"Jo."
"No hyvä, saat mennä sitten. Katso sinä piikojasi, miten karjasta
huolta pitävät, ja anna minun ja renkien huolehtia omista asioistamme."
Leena seisoi hetken kuin kivettyneenä.
"No, etkö sinä paikaltasi pääse. Joko sääret käyvät kankeiksi kuin
Pollen?"
Taas patruuna nauraa hohotti niin, että hänen ihravatsansa hytkähteli.
Mutta Leena ei vieläkään liikahtanut. Vasta hetken kuluttua, kun
hän ymmärsi sanat todella tarkoitetuiksi, ojentautui hänen vanha
vartalonsa, selkä suoreni, silmät säkenöivät ja tuomion ankaruutta oli
äänessä.
"Patruuna, teidän maksettaviksenne ne kerran tulevat kaikki viattoman
kärsimykset, kaikki armottomat työt ja sydämettömät teot. Raskas on
palkan maksu, muistakaa se."
Ovi lennähti kiinni ja Leena oli kadonnut.
"Joutavia jaarituksia", mutisi patruuna harmistuneena.
"Ainahan vaimoväellä valituksia riittää. Eikö siitä voi suuttua
hyväluontoisemmatkin?"
Patruuna kallisti kannua ja aikoi kahvitilkalla huuhtoa harmit
mielestään. Mutta nyt niitä vasta näkyikin tulossa olevan.
Tuskin oli patruuna laskenut kannun tarjottimelle, kun näki salin oven
auenneena ja poikansa parin askeleen päässä kynnyksellä.
"Isä!"
Veret olivat paenneet pojan poskilta ja huulet värähtelivät. "Minä
kuulin Leenan puheen. Saanko mennä Kallelle sanomaan, että sinä
kiellät."
"Kiellän mitä?"
Patruunan punakka, kiiltävä naama, josta jok'ainoa tunteen väre
oli karkoitettu, oli pojan hienojen, sielukkaiden kasvonpiirteiden
täydellinen vastakohta.
"Kiellät eläinrääkkäyksen."
"Vai huolehdit sinä minun velvollisuuksistani? Kiitoksia paljon. Mutta
pääsiäislupa on lyhyt, mene lepäämään ja ole rauhassa."
Pojan käsi puristautui nyrkkiin, kasvot punehtuivat ja vaalenivat
vuoroon ja käsi kohosi. Mutta silmänräpäyksessä hän hillitsi itsensä,
käänsi selän isälle ja kiiruhti pois. Vasta salissa saivat hänen
tulvilleen nousseet tunteensa päästä purkautumaan. Hänen puristuneet
kätensä kohosivat, silmä iski tulta ja tuskasta värähteli ääni.
"Vanhurskas Jumala", sai hän sanotuksi, "kosta, kosta!"
Sanat tulivat ajattelematta, vaistomaisesti, vastustamattomalla
voimalla kuin purkaus tulivuoren polttavasta povesta. Jalka polki maata
ja katse oli kuin kiinni naulittu siihen suuntaan, jossa isä istui.
Vasta kun ruokasalista alkoi kuulua hiljaista liikettä, vaikutti se
vapauttavasti. Pojan katsekin silloin siirtyi ovesta ja kiintyi kuvaan,
joka riippui seinällä vastapäätä. Se oli nuoren, miellyttävän naisen
kuva. Katse oli lämmin ja syvällinen, piirteet pehmeät. Suun ympärys
ilmaisi herkkää tunteellisuutta, joka elämän kovassa koulussa oli
tulikasteensa saanut.
Enempää ei tarvittu. Samassa kuin pojan katse kuvaan sattui, suli kirsi
hänen sydämestään. "Äiti, äiti", äännähti hän, heittäytyi leposohvalle
kuvan alle ja kätki kasvot sohvan kaidetta vastaan.
Patruuna oli sillävälin noussut nojatuolistaan, kävi kohentelemassa
hiilosta ja asettui sitten ikkunasta katselemaan, näkyisikö Kallea
pihalla. Olikohan se vielä Pollea ruoskimassa! Ilkeä juttu tuo!
Palkit polttivat patruunan jalkapohjia. Jos se oli totta, mitä Leena
oli sanonut! Jos tulisi kerran hänen maksettavakseen viattoman
luontokappaleen kärsimykset? -- Taas pääsi patruunalta hiljainen
kirous. Pitänee tästä mennä katsomaan, mitä se mies tehnee. Ei
maittanut kahvi enää, ei käynyt luku. Paras lähteä jaloittelemaan.
Patruuna otti lakkinsa eteisen naulasta ja läksi. Ylpeys esti häntä
kuitenkin osoittamasta levottomuutta. Keppiä heilutellen sormensa
nenässä asettui hän vain Kallea huutamaan. Vastausta ei kuulunut.
Pieni juoksupoika, joka seisoi kaivon kannella ottamassa vettä, sai
tehtäväkseen hakea Kallea. Patruuna tahtoi oriin valjaisiin. Hän aikoi
käydä sahalla.
Kun poika avasi tallin oven, hellitti Kalle lyömästä ja heitti piiskan
nurkkaan. Hän oli lakitta päin, kasvot punaisina kiukusta. Edellisenä
päivänä hän oli tullut kaupungista aika pöhnässä. Siellä hän oli
kadottanut kellonsa, katkaissut patruunan reestä aisan ja vaihtanut
uuden uutukaisen lakkinsa vanhaan. Ei ollut ihme, että nyt pisti
vihaksi!
Harmiaan hautoen oli Kalle vedelle lähtenyt. Ja sillä tiellä hän sai
kun saikin vihansa Pollelle purkaa.
Vasta kun Polle kuuli oriin kulkusiaan puistelevan pihalla, ymmärsi se,
että ainakin ajaksi oli päässyt kiduttajansa käsistä. Tuskasta vielä
väristen painautui se syvemmälle pilttuuseensa ja riipotti surullisena
päätään rintaa vasten.
Polle ei ollut ainoa, jolle patruunan lähtö oli helpotus. Heti kun
reki pihaportista jäälle pyörähti, hiipi Leena ruokasaliin. Hän oli
oven takaa kuunnellut sananvaihtoa isän ja pojan välillä ja tunsi
kasvattinsa siksi hyvin, että tiesi, millaisella mielellä hän nyt oli.
Varovasti raotti Leena salin ovea. Siellähän se sydänkäpy makasi.
Kasvonsa hän oli käsiin kätkenyt ja koko asento osoitti hillitsemätöntä
tuskaa. Leena sulki oven niin että se vähän narahti. Poika nosti
päätään.
"Eikö Jalo-herra tahtoisi minua vähän auttaa?"
"Mitäpä minä voin, en mitään, en mitään, Leena." Toivoton suru kuvastui
pojan kasvoilla, suru, joka ei ollut hetken tuoma. Se näkyi olevan
syvälle sattuneiden sydänhaavojen uudelleen auki repimistä.
"Kaikki, Leena, on toisen vallassa. Minä en voi mitään. Ja se
kauheinta, että halveksun, vihaan omaa isääni, jota tahtoisin rakastaa.
Minä tulen kovaksi, katkeraksi, toisenmoiseksi kuin äiti oli. Minä
paadun nähdessäni niin paljon pahaa, jota en saa yrittääkään parantaa."
"Kyllä ne vuodet pian kuluvat, ja sitten on valta oman poikani
käsissä." Leena katsoi ihailevasti lasta, jota oli kasvattanut hellästi
kuin omaansa. "Voi mikä hyvä isäntä teistä tulee!"
"Jos tulee. Mitäpä minä voin."
"Johan te nytkin voitte. Kas tässä on rukiinen leipä, minä toin sen
juuri Pollea varten. Menkää talliin! Kalle on ajamassa patruunaa
sahalle."
Jalo säpsähti, ja taas vaihtui väri hänen kasvoillaan. Ensi ajatus oli
se, ettei hän jaksaisi mennä Pollen luo. Hän ei voisi nähdä hevosparkaa
kärsivänä, kenties vaivasta värisevänä.
Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä soimasi hän itseään tästä
heikkoudesta. Koska Polle kerran oli tuon kaiken kärsinyt, eikö hän
jaksaisi kärsiä vähän hänkin valmistaakseen sille lievitystä.
Hän otti leivän, pisti poveensa ja kiiruhti ulos. Mentyään pihan poikki
tuli hänelle mieleen käydä katsomassa mäkeä, johon Polle oli tiinun
kaatanut. Ehkä hän oli mielikuvituksessa ajatellut kaikkea kauheammaksi
kuin se olikaan, ehkä hän lohdutettuna, rauhoitettuna sieltä lähtisi
Pollea katsomaan.
Hän kääntyi portista rantaan. Tuossa oli mäen rinne. Liistereki oli
viskattu tiepuoleen. Tiinu näkyi alempana vielä vierimäsijallaan.
Sulana oli keskitie ja paksun lian peittämänä. Ei siitä kuorma noussut,
sen näki jokainen. Hiekka karhi heti vastaan. Tien toisella laidalla
oli maa viettävää, ja yökylmät olivat siihen hyydyttäneet lumesta
sulavat vedet. Siinä kai Kalle ensin oli kuormaa vedättänyt, mutta
peläten vierimäpaikkoja hän oli käskenyt Pollen keskitielle. Mutta
siitäpä ei kuorma noussutkaan. Polle ponnisteli voimiensa takaa,
kiskoi, repäisi, sai reen takaisin iljanteen reunalle -- huoahti
hetkisen -- kiskoi taas -- silloin vierähti tiinu.
Jalo painoi lakin silmilleen ja läksi juoksemaan. Hän oli nähnyt
tarpeeksi, ei kärsinyt katsella kauemmin. Hengästyneenä pysähtyi hän
tallin edustalle.
Polle vavahti kuullessaan liikettä. Mutta kohta oven avauksesta se
tunsi tulijan.
Tavallisesti tervehti Polle Jaloa hiljaisella horinalla, mutta
tällä kertaa ei sitä kuulunut. Surullisen lempeä katse oli Pollen
ainoa vastaus Jalon hyväilylle. Värähdys näkyi vielä tuon tuostakin
hevosparkaa puistattavan, ja pitkinä viiruina näkyivät piiskan jäljet
selässä.
Jalo nieli itkuaan. Ei leipäkään vielä maistunut hänen vanhalle
ystävälleen. Mitä tehdä?
Hän arveli hetken, näkyi sitten keksineen tuuman ja kiiruhti pois.
Vähän ajan perästä hän palasi tyytyväisenä muassaan voiderasia ja
pehmoinen villavaate. Polle seisoi hiljaisena kuin lammas. Pehmeä oli
käsi, joka voidetta siveli kirveleviin naarmuihin, pehmeästi sitten
pyyhkäistiin ja siveltiin selkää. Tuskan jännitys rupesi hellittämään.
Polle tunsi raukaisevan suloista väsymystä ruumiissaan ja päästi
hiljaisen horinan.
"Polle, rakas, vanha Polle." Jalo tarttui kaulaan ja painoi hyväillen
päänsä Pollen turpaa vasten. Siinä he seisoivat hetken hiljaa,
liikkumatta kuin kaksi ystävää, jotka jo sanoitta toisiaan ymmärtävät,
joiden sydämien syvimmät tunteet vaikeneminen paraiten tulkitsee.
Sitten kaivoi Jalo povitaskustaan esille pari sokeripalasta. Ne jo
maistuivat, vähitellen leipäkin.
Jalo ei olisi raskinut tallista erotakaan, mutta kun oriin kulkuset
kuuluivat pihalta ja pian sen jälkeen Kallenkin ääni, tuli hänelle
kiire. Hän pisti sukkelaan sylyksen paraita heiniä Pollelle, siveli
vielä kerran sen pehmeää turpaa, pisti oven säppiin ja kiiruhti pois.
* * * * *
Kun Jalo viime päivänä toukokuuta palasi kotiinsa kesälomalle, kävi hän
ensi työkseen tallissa. Polle hirnahti hänen ovea avatessaan, ja ilo
oli molemminpuolinen.
Tätä ensimmäistä käyntiä seurasi useampia. Tänä kesänä Jalo myös ensi
kertaa osoittautui ahkeraksi maamieheksi. Hän oli muassa niityillä
ja pelloilla. Isä nauroi ja sanoi että hyvähän se, säästyy häneltä
vastaisuudessa pehtorin palkat. Väki taas ihmetteli, mikä nuoren herran
oli, kun oli tavoiltaan niin muuttunut. Kaikki tiesivät hänen olevan
lukumieheksi luodun. Miksi nyt kirjat saivat hyllyllä levätä nuoren
herran kierrellessä maita ja mantuja?
Leena oli ainoa, joka tiesi syyn tuohon. Ja salaa pyyhkäisi hän
kyyneleen silmänurkasta. Mistäpä muut sen ymmärtäisivätkään, mutta eikö
hän poikaansa tuntisi? Eikö hän aavistanut, että kaikki oli Pollen
puolesta, Pollen hyväksi.
Jalo ei voinut talossa paljon vaikuttaa asemansa kautta. Patruuna
oli aina selvästi osoittanut, ettei pojalla ollut mitään sanomista.
Mutta hänen persoonallisuutensa vaikutti kuitenkin paljon. Useimmat
alustalaisista rakastivat nuorta herraa, ja nekin, jotka eivät hänestä
piitanneet, hillitsivät kuitenkin raakuuttaan hänen läsnä ollessaan.
Olihan Jalo talon tuleva isäntä. Paras aikanaan asettua hyviin väleihin.
Isäntärenki Kalle huomasi harmikseen vaikutusvaltansa suuresti
supistuvan Jalon ollessa saapuvilla. Määräämisvaltaa oli Kallella tosin
yhtä paljon kuin ennenkin, mutta esikuvanaan, henkisenä johtajanaan
eivät työmiehet häntä pitäneet. Sen paikan oli Jalo anastanut. Moni
raaka sana jäi heiltä sanomatta, moni piiskanlyönti läimäyttämättä
syystä, että nuori herra oli saapuvilla.
Kalle oli tähän asti ollut tovereitaan yllyttämässä raakuuteen. Nyt
tunsi hän vastavaikutuksen Jalon puolelta.
Hellyys eläimiä kohtaan, ja etenkin rakkaus vanhaan Polleen, oli
ollut päävaikuttimena Jalon päättäessä ottaa osaa maantöihin. Mutta
tämän päätöksen seuraukset eivät supistuneet yksin eläinrääkkäyksen
ehkäisemiseen. Jalolle avautui uusi maailma hänen uudessa toimessaan.
Hän tuli sen kautta lähemmin tuntemaan isänsä alustalaiset, heidän
luonteensa, heidän tarpeensa, heidän tapansa ja taipumuksensa. Hän
löysi ystäviä monen yksinkertaisen torpparin mökissä. Se elintehtävä,
jota isä hänelle ennen oli tyrkyttämällä tyrkyttänyt, kävi hänelle nyt
itsestään rakkaaksi. Ennen oli hän ajatellut tulevaisuutta lukuhalunsa
tyydyttämisenä, opiskeluna, jolla ei muuta määrää kuin syvä, hiljainen
mietiskely. Hänen asemansa varakkaan liikemiehen ja tilanomistajan
ainoana poikana oli ollut hänelle arvoton. Nyt oli toisin. Tulevaisuus
tunki tunkemalla esiin ja sen kanssa tuhannet tuumat ja työt
kotitalon hyväksi. Torpat, nuo köyhät, rappeutuneet muuttaisi hän
kerran kukoistaviksi. Hän tunsi ja tiesi, mitä kukin hyvinvoinnikseen
tarvitsi, ja siitä pitäisi hän huolta. Eläimet saisivat kaikki hellintä
hoitoa. Palvelijat olisivat kuin lapset talossa. Hän saisi valtaa
ja varoja, ja ne hän käyttäisi lähimmäistensä hyväksi. Se oli se
tulevaisuustuuma, joka kauniina väikkyi Jalon mielessä.
Tämä uusi elämäntehtävä antoi Jalolle ennen aavistamatonta tyydytystä.
Mutta hän ei suinkaan ollut ainoa, joka siitä iloitsi. Vanha Leena oli
Jaloakin onnellisempi, sillä hän näki nyt uuden ajan sarastavan, näki
hedelmiä uskollisesta, uupumattomasta työstään.
Leena oli ennen muinoin ollut palveluksessa Jalon äidin kodissa.
Hän oli talon ainoata tytärtä vaalinut tämän syntymästä asti ja oli
palveluspaikassaan pysynyt silloinkin, kun perheenisän kuoltua ei enää
ollut varoja palvelijoiden palkkaamiseen. Leena oli silloin jakanut
äidin ja tyttären huolet toimeentulosta. Hän oli kutonut kangasta,
käynyt taloissa vaatteiden pesussa ja koettanut ansaita vaikka miten.
Mutta vaikeaksi kävi kuitenkin ajan pitkään puutetta torjua, etenkin
kun vanha rouva sairastui ja tauti kääntyi pitkälliseksi. Silloin
-- toimeentulon ollessa ahtaimmillaan -- tuli kosija taloon. Hän
oli varakas liikemies. Rahapohataksi sanoivat hänen olevan luodun,
vaikka köyhänä oli syntynyt. Hänen käytännöllinen älynsä oli häntä
eteenpäin auttanut. Hän oli pian saavuttanut melkoisen varallisuuden ja
varallisuuden muassa yhteiskunnallisen arvon ja ihmisten kunnioituksen.
Ettei hänellä ollut paljon ulkonaista sivistystä, vielä vähemmin sitä,
mitä sydämen sivistykseksi sanotaan, se hänelle kernaasti annettiin
anteeksi. Olihan hän köyhä poika omin neuvoin eteenpäin päässyt, ei
häneltä paljon voinut vaatia.
Leena ei koskaan kuullut, mitä äiti ja tytär kosijasta puhuivat.
Mutta sanomattakin ymmärsi hän asian laidan. Häntä harmitti, kun
kihlauksen tapahduttua morsiamen kotipitäjässä paljon puhuttiin siitä
erinomaisesta onnesta, joka tuli tytön osaksi, kun hän köyhyydestä ja
puutteesta pääsi varallisuuteen. Leena toki ymmärsi asian paremmin.
Hän tiesi, miten kalpea ja iloton morsian oli kihlausaikana, ja
pani merkille, ettei hän itse koskaan puhunut onnensa suuruudesta.
Ainoastaan silloin hän hymyili, kun hän puhui siitä, miten hänen
sairastava vanha äitinsä pääsisi paremmille paloille.
Häiden jälkeen seurasi Leena nuorta paria heidän uuteen kotiinsa.
Siellä jatkoi hän uusissa oloissa entistä uskollista palvelustaan. Hän
oli ainoa, joka ymmärsi, mitä nuori rouva kärsi. Hän näki sen kaikesta
ja koetti rakkauden hienotunteisuudella kuormaa keventää. Etenkin
aikoina ennen Jalon syntymää tunsi nuori rouva, miten uskollinen,
osaaottava ystävä Leena oli. Hänelle hän taisi ajatuksensa ja huolensa
uskoa. Kangaskamarissa Leenan luona hän purki sydämensä. Siellä pääsi
valloilleen se suru ja tuska, jota hän muuten aina hillitsi. Siellä
puhui hän myöskin lapsesta, jota hän aina ajatteli ja josta ei kukaan
muu välittänyt, kuin hän ja Leena.
Hän oli varma siitä, että se oli oleva poika. Hän oli hänet jo
unessa kerran nähnyt. Nimikin oli hänellä valmiina, ja siihen nimeen
sisältyivät kaikki äidin sydämen toiveet. Se nimi oli "Jalo".
Leena tunsi saaneensa pojan kasvatuksen huolekseen jo ennen tämän
syntymää. Vanha iso-äiti oli juuri ennättänyt kuolla, ja Jalon ollessa
muutaman viikon vanha seurasi tytär äitiään. Pienenä ja avuttomana
makasi Jalo kätkyessä tietämättä mitään siitä, mitä kuoleman kolkko
käsi häneltä riisti. Hänen ei elämänsä ensi vuosina tarvinnut siitä
mitenkään kärsiä. Äidin hellyyttä sai hän Leenalta, vaalintaa ja
huolenpitoa yhtä uskollista kuin konsanaan omalta äidiltä. Mutta heti
kun poika vähän kasvoi, rupesi Leena hänelle kertomaan äidistä. Äiti
oli enkelinä taivaassa, tiesi Jalo jo neljän vanhana, ja tultuaan
neljäntoista vanhaksi oli hänellä täysin selvä kuva äitivainajasta.
Tuohon kuvaan liittyi Jalon mielessä kaikki, mikä oli hyvää, mikä
jaloa, mikä kaunista ja ylevää. Miksi oli äiti poissa, tuo hieno,
hellätunteinen äiti, joka häntä olisi ymmärtänyt. Isä oli toisenmoinen,
sen hän tunsi, vaikka aina koetti sitä ajatusta karttaa. Äiti olisi
paremmin ymmärtänyt, olisi ohjannut ja neuvonut. -- Mutta hän oli
poissa ja Jalon täytyi kulkea yksin.
Kun vanha Leena näki Jalon hellätunteisesta lapsesta vähitellen
kehittyvän pojaksi, joka nuoruuden hehkulla pani kaikki voimansa hyvän
palvelukseen, tunsi hän saaneensa palkan työstään. Hänen tehtävänsä oli
täytetty, voitto saavutettu. Ainoastaan yksi velvollisuus oli hänellä
vielä ja sen suorittamiseen oli aika nyt otollinen.
Leenalla oli huostassaan päiväkirja, jonka Jalon äiti oli hänelle
uskonut ja joka pojan piti saada. Mitä vielä äidin kuvasta puuttui, sen
löytäisi poika tästä. Se täydentäisi ja päättäisi työn, jonka vanha
Leena oli suorittanut. Se viittaisi Jalolle tietä sillä elämän uralla,
jolla hän äsken oli ensimmäiset askeleensa astunut.
Jalon täyttäessä viisitoista vuotta sai hän äitinsä päiväkirjan.
Hän meni ullakkohuoneeseensa, sulki oven ja rupesi lukemaan. Kauan
kesti, ennenkuin hän näyttäytyi kenellekään. Vanha Leena oli aivan
jännityksessä. Mitähän poika ajatteli ja tunsi? Olisipa Leenan tehnyt
mieli kurkistaa oven raosta, mutta ei uskaltanut.
Kun ullakolta viimein kuului askeleita, kiiruhti hän tulijaa vastaan ja
loi pikaisen, tutkivan silmäyksen poikaan. "Hyvä on, hyvä on", mutisi
hän itsekseen. "Jalo sydän on äidin perintöä, tarmo isän. Mutta nyt se
kaikki pannaan hyvän palvelukseen, kaikki pannaan." Hän huokasi syvään
ja laski kätensä ristiin. Hänen elämäntyönsä oli päättynyt, päättynyt
voittoon, sen hän tunsi.
Äidin päiväkirja seurasi tästä pitäen Jaloa aina. Taskussaan kuljetti
hän sitä työpaikoille, ja kun illoin palasi kotiin, ei hän väsymyksestä
huolimatta malttanut levolle mennä. Ullakkohuoneessaan hän istui
ikkunan ääressä lukien päiväkirjaa. Hän tahtoi oppia tuntemaan kaikki
äidin ajatukset. Hän tahtoi askel askeleelta kulkea sitä tietä, jota
äiti olisi suonut hänen kulkevan. Hän ei tyytynyt, ei saanut rauhaa,
ennenkuin äiti oli hänelle tutumpi kuin yksikään elävä olento,
ennenkuin hän tiesi joka sanasta, joka työstä, mitä äiti siitä olisi
arvellut. "Pojallani pitää olla naisen lämmin herkkä sydän, mutta
miehen luja, murtumaton mieli. Minä sorruin elämän epäsointuihin,
sinun, poikani, pitää ne voittaa." -- Nämä tämmöiset sanat kannustivat
viisitoistavuotiaan mieltä. Ne antoivat hänelle elämäntehtävän, josta
hän uneksi, kun kokosi heiniä niityltä tai kun pellolla leikkasi ruista
torpparien kanssa. Kuva siitä kangastui hänen mielessään, kun hän
valvoi yksinäisinä öinä ullakkokamarissa. Sitä mietti hän sivellessään
Pollen silkinpehmeätä turpaa.
* * * * *
Kun Jalo syksyllä läksi kouluun, ei hän aavistanut, ettei hän palaisi
kotiin ennenkuin seuraavana keväänä. Mutta niin kävi kuitenkin. Hänet
kutsuttiin erään toverin luo joulua viettämään ja patruuna puolsi
matkaa. Ennen ei Jalo koskaan ollut kotiaan kaivannut, mutta nyt tunsi
hän saaneensa entistä enemmän, mikä mieltä sinne kiinnitti. Aivan
sydän rupesi sykkimään, kun hän seuraavana keväänä vihdoin seisoi
kotipihan portilla. Muutamin harppauksin kiiruhti hän portaita ylös.
Ovella seisoi Leena. Hän sai reippaan, nuorekkaan syleilyn ja sitten
kysymyksiä voinnistaan.
"Patruuna odottaa", kuiskasi Leena.
"Hyvä, hyvä." Jalo ripusti lakkinsa eteisen naulaan ja astui
ruokasaliin.
"Kas vaan, no terve! Paina puuta, poika! Annetaan täällä kahviakin."
He asettuivat kumpikin kahvipöydän ääreen. Puhelu alkoi tavalliseen
kaavamaiseen tyyliin. Kun Jalo oli tehnyt selkoa voinnistaan
ja todistuksesta, raha-asioista ynnä muusta semmoisesta, nousi
patruuna, sanoi olevan kiirettä ja läksi. Silmänräpäyksessä hypähti
Jalokin pystyyn. Nyt se alkoi vapaus. Nyt oli hän päässyt kaikista
virallisuuksista ja sai mennä minne sydän käski.
Hän oli juuri ryntäämässä keittiön ovesta ulos, kun törmäsi vasten
Leenaa, joka aivan oli kumoon keikahtaa.
"No, hyvänen aika, lapsikulta, minne nyt niin kiire?"
"Talliin tietysti."
"Voi hyvä ihminen, ei nyt sinne sopisi."
"Miks'ei."
"No, no, jahka minä selitän, kun hengästyin niin tuosta säikäyksestä."
"Tule istumaan." Jalo vetäisi hänet viereensä kyökin penkille. "Voi
minua, kuinka olin ajattelematon! Mutta katso, Leena, on niin hauskaa
olla kotona taas." Hän katsoi ympärilleen. Keittiössä ei ollut ketään.
He olivat kahden. "Tietäisit miten olen teitä kaivannut ja miten nyt
tahdon tehdä työtä, auttaa ja palvella teitä kaikkia." Hänen silmänsä
loistivat. Se kangasti niin kauniina, tuo tulevaisuuden toivo. Se
oli syventynyt ja kirkastunut hänen sielussaan tänä eronaikana, ja
koko nuoruutensa hehkulla hän oli nyt aikeissa alkaa valmistumistaan
tulevaisuutensa työhön. --
Leena pyyhki silmiään esiliinan nurkkaan. "Niin, kyllä se on siunattu
asia. Kyllä meitä täällä on monta, jotka sitä apua tarvitsemme."
"Niin, ja nyt minä menen." Hän nousi.
"Ei, ei."
"No, mitä nyt, Leena?"
"Emme me kaikki kuitenkaan sitä palvelusta enää tarvitse, se meidän",
-- hän änkytti -- "se vanha Polle."
"Mitä?"
"On myyty."
Jalo seisoi kuin salaman satuttamana.
"Myyty, ja kenelle?"
"Naapuripitäjän kievarille."
Jalo ei siihen sanonut sanaakaan, kääntyi poispäin, meni ylös ullakolle
ja sulkeutui huoneeseensa. Siellä riehui hän kauan kuin häkkiinsä
teljetty haavoittunut metsäneläin. Polle, vanha uskollinen Polle
oli myyty, ainoa hevonen koko kartanossa, joka oli äidin ajoilta,
kotikasvatti, ainoastaan pari kuukautta vanhempi kuin Jalo itse. Sen
oli nyt väsymyksen ja vanhuuden tullessa täytynyt jättää kotinsa ja
alkaa kyytihevosen raskas ammatti. Se oli myyty, tunnottomasti myyty.
Viha vai tuskako oli voittava tunne? Jalo ei sitä tiennyt. Hän polki
jalkaa, pui nyrkkiä, mutta seuraavana hetkenä hän väänsi, käsiään ja
vaikeroi kuin lapsi.
Illemmalla hän pisti oven lukkoon, paneutui maata ja huusi
palvelijalle, ettei hän tule syömään. Sitten hän makasi silmät
selällään miettien. Verrattain helppona hän piti hankkia tietoja
Pollesta, mutta mitä niistä tiedoista, ell'ei hän saisi sitä itselleen
ostetuksi. Hän laati suunnitelman toisensa jälkeen ja hylkäsi ne
taas. Vihdoin hän keksi kuitenkin keinon, joka sai hänet aivan
haltioihinsa ilosta. Vahvamäen torppari, kelvollisin kaikista Kalliolan
alustalaisista, oli sanonut pian ostavansa uuden hevosen. Hänen luonaan
kyllä Polle vielä kestäisi, kunnes Jalo tulisi täysi-ikäiseksi ja itse
voisi siitä huolta pitää. Jos nyt Jalo vaan saisi rahaa lainatuksi
eräältä toverilta, joka oli varakas ja jonka isä varmaan voisi antaa
Jalolle viiden vuoden lainan, silloin kaikki selviäisi.
Ensi kerran eläessään tunsi Jalo rajatonta iloa siitä, että oli rikas
perillinen, joka muutaman vuoden kuluttua olisi oma herransa. Kaikki
oli nyt käypä hyvin. Kaikki oli tuleva selville.
Tuskin olivat päivän ensi säteet pujahtaneet ullakkokamariin, ennenkuin
Jalo hypähti pystyyn. Hän pukeutui kiireesti ja rupesi kirjoittamaan.
Kaikki oli valmista, kun aamiaiskello soi. Tyynellä mielellä tervehti
hän isäänsä. Kirjeet, jotka hankkisivat Pollen takaisin, rapisivat
taskussa. Miksi hän enää vihastuisi?
Kun aamiainen oli syöty, sanoi Jalo lähtevänsä pitemmälle
kävelymatkalle kenties koko päiväksi. Hän kävi ensin viemässä kirjeet
postiin. Sitten suuntasi hän tiensä Vahvamäen torppaan.
Sielläkös syntyi ilo. Vaimo pyyhkäisi penkin päätä esiliinalla ja käski
istumaan. Lapset livistivät isälle kertomaan, kuka oli tullut. Isän
piti pian tulla tervehtimään. Ja torppari tuli, hymyili, pisti kättä ja
hymyili taas. Olipa hauska nähdä nuorta herraa.
Yhdessä sitten puheltiin kaikenmoisista yksityisistä ja yleisistä
asioista. Senjälkeen vasta kävi Jalo esittämään pyyntöään. Se kävi
myötäisesti kuin mäenlasku. Torppaan oli hankittava uusi hevonen, Jalo
maksaisi ainakin suurimman osan sen hinnasta ja Polle saisi hyvää
huolenpitoa vanhoilla päivillään.
Rahat nyt ainoastaan puuttuivat ja nekin tulivat, nimittäin lupauksen
muodossa.
Tämän jälkeen kävi Jalo joka päivä Vahvamäellä. Siitä ohi tuotiin aina
patruunan posti, ja Jalo tahtoi itse olla täällä vastaanottamassa ensi
sanomaa Pollesta.
Toista viikkoa sai hän turhaan odottaa. Sitten tuli kirje. Jalo avasi
sen maantiellä ja istuutui kivelle tiepuoleen. Kirje oli viipynyt,
sillä Polle oli jo myyty. Se oli vanha ja väsynyt eikä kelvannut
kyytihevoseksi. Eräs hevoskauppias oli sen markkinoilla vienyt.
Kievarin isäntä oli nyt häneltä tiedustellut, mutta ei muistanut mies
enää, kenelle möi.
Jalo jäi kivelle hievahtamatta istumaan. Ei hän itkenyt, ei riehunut.
Hän istui siinä iskusta tunnottomaksi lamautuneena. Kuva markkinoista
syntyi hänen mielessään. Siellä räyhättiin, kiroiltiin, revittiin
hevosia suupielistä ja piestiin. Siellä oli Polle.
Hän tunsi olevansa voimaton auttamaan, ja se tunne oli katkerata
katkerampi.
Tämä turha ponnistus Pollen puolesta oli hänen ensimmäinen suuri
tappionsa. Oliko se toivottoman taistelun enne? Oliko tämä polttava
tuskan tunne hänet vastakin valtaava, kun elämän epäkohdat häneltä
jäisivät korjaamatta, sen kärsimykset lieventämättä, sen epäsoinnut
sovittamatta?
Hän aikoi nousta, mutta ei voinut. Mielenliikutus kangerteli joka
jäsenessä. Se painoi kuin puutunutta paikalle.
"Nyt tuli huonot sanomat", virkkoi torpan emäntä ikkunasta katsoen.
"Kas vaan, miten se nuori herra on masennuksissa."
Isäntä nousi hänkin katsomaan.
"Totta tosiaan. Ihan käy sääliksi."
Hän katsoi tuumailevana tielle päin. Mutta hetken kuluttua hän lisäsi:
"Mutta sen sanon, ei siitä miehestä ainakaan kasva toisen sortajaa.
Hyvin sanoin se kerran hallitsee ja oikeuden puolta pitää."
"Johan sen tästä Pollenkin asiasta näkee", arveli emäntä. Ja isäntä
meni ulos kuulostamaan, mitä sanomia posti oli tuonut.
Kun hän astui tien poikki, oli Jalo jo pystyyn noussut. Kirje oli
hänellä kädessä, toisen painoi hän poveaan vasten.
Isäntä säpsähti katsoessaan häneen. Hänen katseensa oli niin outo.
Siinä oli jotain uutta, ennen tuntematonta. Liekö ollut sitä, jota
äiti kerran lapselleen rukoili, naisen sydämen herkkää hellyyttä
yhdistettynä miehen lujaan murtumattomaan voimaan, joka ei vastuksissa
väisty, ei kärsimyksissä kukistu?