Talvipäivinä auringon paistaessa kirkkaimpanaan, kun hanget hohtavat
ja metsät huurteissa kimaltelevat, silloin hurmaa mielen luonnon
loistoisa kauneus. Korkeana kaartuu silloin taivaan sinertävä
kansi. Puhtoiset pilvenhattarat uivat untuvaisina sen laella. Koko
luomakunta, joka pitkinä talvipimeinä on uinunut valkean vaippansa
alla, on nyt uudelleen eloon noussut. Metsä on päältään puistellut
painostavan lumitaakan. Se on pukeutunut hienoiseen huurrehuntuun,
jonka verhoamana se ei enää näytä nukkuvalta. Ei, se on kauttaaltansa
eloa ja ihanuutta täynnä. Jok'ainoassa männyn neulasessa piilee maailma
kimmellystä ja kirkkautta. Sorjana seisoo solakka koivu säteillen
puvussaan puhtoisessa kuin morsian, onnen hymy huulillaan. Hankien
harjat hohtavat ja notkoissakin kimaltelee valkovaippa kuin jalokiviä
ja tähtösiä täynnä. Riemusäveltä soittaa koko luomakunta. Nuoruuden ja
onnen hurmaavaa laulua sen kannel kaikuu.
Mutta illoin, kun aurinko alkaa maillensa mennä ja sen viime säteet
hyvästiä heittäen maita ja metsiä hyväilevät, silloin hiipii kaiho
ihmisrintaan. Pian pakeni päivä Pohjolan mailta. Onnen hymyä kesti
hetkisen vain. Siitä kaihokin rintaan hiipi, sillä pysyväisyyteen
pyrkii ihmisen henki.
Vaan eipä kaihovinkaan katseemme pysäytä pian pois kiiruhtavaa
talviaurinkoa. Kohti määräänsä se kulkee yhä, paistamaan maille
vierahille, ihmisten toisten iloksi.
Mutta hetkisen vielä viipyvät sen viime säteet luonamme. Taivaan ranta
silloin rusoittaa, hanget hohtavat ja metsissä pujahtelevat valon
säteet oksalta toiselle. Milloin karkeloivat kilvan puiden juurella,
milloin kiiruhtavat tyveltä latvaan kirkastuttaen männyn kaarnaista
runkoa tahi hyväillen koivun valkovyöhyttä. Varjot piirtelevät
kuvioitansa yhä ahkerampaan, mutta valon säteistä nekin viehätystä
saavat. Koko luonto hymyää, ei enää ensi nuoruuden hurmaavaa onnen
hymyä, vaan kokeneen, kirkastuneen, rauhan saavuttaneen ihmissielun
sopusointuisaa, autuaallista hymyä. Sulautuu siitä kaihokin
ihmisrinnasta, sulautuu sopusointuisaksi säveleeksi, joka kaikuen yhä
voimakkaampana vaihtuu toivon riemulauluun, varmaan, voitokkaaseen,
kantaen ikävöivän ihmishengen sen kotimaata kohti, kohti pyhyyden ja
pysyväisyyden rauhaisaa rantaa.
Ja mailleen painuu yhä talvinen päivä, painuu painumistaan alle
rantojen rusottavain. Verraton on ihanuus, minkä se luo ympärilleen
luontoon, pyhä, sopusointuisa se tunnelma, jonka se tuottaa. Soisi
ihminen oman elonsakin semmoiseksi, soisi sen pyrintänä pyhyyden maahan
heittävän heijastuksen tänne.