Anna Malm kulki kiivaasti eteenpäin ihmistungoksessa. Hänen mielensä
oli kuohuksissa ja ajatukset risteilivät aivoissa. Hän ei huomannut
paljon ympäristöstään, sen verran vain, että se häntä hermostutti ja
kiusasi. Kaikki oli kylmää, säännöllistä ja välinpitämätöntä. Ihmiset
sivuuttivat toisiaan kaduilla, mikä kiireisemmin, mikä hitaammin.
Toiset katselivat kauppapuotien sähköllä valaistuihin ikkunoihin,
kulkea kuhnustelivat sääriään eteenpäin laahaten ja olivat esteenä
muille. Toiset kantoivat kirjoja ja paketteja, astuivat epätasaisesti,
kiivaasti ja hermostuneesti. Ajurit läimäyttelivät pitkiä piiskojaan
ilmassa, raitiovaunut kulkea viilettelivät kiskojaan pitkin. Semmoista
kaikki oli, säännönmukaista, jäykkää ja välinpitämätöntä. Mitä
maailman mylläkässä painoi yksityisen mieliala, mitä yksityisen ilot
tai yksityisen surut. Kokonaisuus oli kaikki, yksilö ei mitään. Ja
kuitenkin juuri yksilön onnea, yksilön arvoa saarnasi nykyaika. Mutta
yksilön kärsimyksistä kuka välitti?
Hän joutui hiljaisemmille kaduille, laitakaupungin puolelle. Elämä
täällä oli toisenmoista, mutta yhtä kiusaavaa kaikki. Ei ollut täällä
väkeä, ei valaistusta. Olisi yksinäiselle kulkijalle täällä tapahtunut
vaikka mitä, ei siitä sen enempää kuin että sanomalehtiin pantaisiin ja
saisivat lukea ne, joilla on aikaa ja joiden hermot sitä kestävät --
tai eivät kestä. Oh, minkälaista elämä oli, kehnoa, surkeata, katsoi
sitä puolelta miltä hyvänsä!
Anna oli juuri ollut seurassa, jossa oli kuullut sydämetöntä, itsekästä
puhetta elämän nautinnosta. Hän oli tullut sinne hetkellä, jolloin
omaa sydäntä vihloivat ne uhraukset, joita hän toisten hyväksi oli
tehnyt, ja hän läksi sieltä sydän kovana, katkerana ajatellen, ettei
uhrautuminen maksa vaivaa, ei ansaitse elämä eikä ihmiset sitä. Miksi
hän oli uhrautunut, miksi kieltänyt omat persoonalliset toiveensa
toisten hyväksi? Kun kerran muut sitä oppia saarnasivat, että "minän"
kaikkine vaatimuksinensa tuli asettua etusijaan, miksi menetteli
hän toisin. -- Hän oli uskonut kristinopin totuuksiin, oli valinnut
kieltäymyksen tien, mutta se tuntui katkeralta tällä hetkellä.
Miksi toinen kantaisi iestä, kun toinen sen nauraen ja ylvästellen
hartioiltaan heitti?
Anna muisti, miten ennen oli ollut kodissa, kun hän viiden veljensä
kanssa siellä lapsena leikki. Veljet olivat aina olleet etusijassa.
Heitä piti palvella, heidän piti saada varaa kaikkeen. Ei se muuten
katkeralta tuntunut, mutta kun oli kysymys luvuista, silloin syrjään
joutuminen sydäntä kirveli. Kyllä vanhemmat olisivat tyttärellekin
oppia suoneet, mutta varoja ei ollut joka kohtaan ja veljien täytyi
tulla etusijaan. "Ei auta muu", sanoi isä, "Anna saa tyytyä olemaan
kotona." Ja Anna tyytyi. Hän hankki itselleen työtä kotipuolessa
ja koetti opiskella itsekseen siten edistyäkseen. Hän oli saanut
tyttökoulusivistyksen, jonka avulla taisi ominpäin jatkaa. Siitä hän
oli kiitollinen, mutta se oli sittenkin vain vesipisara janoavalle.
Valkolakin olisi hän tahtonut omistaa. Yliopiston avaroista
oppisaleista hän uneksi. Mutta se oli kangastus, jonka olemassaoloa hän
ei hetkeäkään uskonut.
Näin oli hän vuosikausia eteenpäin ponnistellut. Rehellisesti hän oli
koettanut parastaan edistyäkseen, samalla kuitenkin koettaen haudata ja
kuolettaa tuon polttavan opinhalun. Tänä aikana olivat hänen veljensä,
jotka kaikki olivat häntä vanhemmat, ehtineet valmistua ja päästä
virkoihin. Nyt viimein tuli se aika, josta hän ei ennen uskaltanut
uneksiakaan, aika, jolloin isä sanoi: "Anna, nyt minulla on varaa. Nyt
saat lähteä opiskelemaan."
Se tuli suurena, odottamattomana, tuo lahja. Miten sitä käyttää? Isä
ei tiennyt, riittäisikö rahoja pitemmälle, mutta vuodeksi saattoi
hän luvata Annan Helsinkiin. Mitä tehdä? Miten käyttää jokainoa
murunen tuosta kalliista ajasta? Liian myöhäistä oli ajatella
ylioppilastutkintoa. Ja sehän sitäpaitsi oli ainoastaan perustavaa
laatua. Ei miestä, joka sen oli suorittanut, sen perustuksella katsottu
valmistuneeksi, miksi sitten naista? Anna tarvitsi jotain muuta. Mutta
mitä?
Hän harkitsi asiaa sekä sinne että tänne. Mutta selvyyteen hän ei
päässyt. Työsuunnitelmia oli monta, mutta mikä niistä paras oli, se
selviäisi kenties vasta perillä. Siinä mielessä hän läksi Helsinkiin.
Siellä alkoi kohta ankara työ. Hän kävi jatko-opistolla ja yliopistossa
kuuntelemassa, ahmi tietoja kuin nälkiintynyt, ahersi aamusta iltaan
kuin muurahainen, joka kekoonsa korsia kokoaa. Täten kuluivat
kuukaudet. -- Oli maaliskuu. Silloin Anna heräsi työkuumeestaan,
heräsi näkemään että aika, joka oli jäljellä, oli lyhyt. Tämä herätti
myrskyn hänen mielessänsä. Mitä oli hän ehtinyt oppia? Ei oikeastaan
mitään. Oppimisen makuun hän oli päässyt, oli tullut huomaamaan miten
rikkaat, miten äärettömät tiedon aarteistot ovat ja miten aika --
ainakin hänelle suotu aika -- muutaman korrenkin kokoamiseen oli liian
lyhyt. Tästä kaikesta oli tullut puhe seurassa, jossa hän äsken oli
ollut. Siellä oli suoraan sanottu, että kuka käski ajatella veljiä,
kuka neuvoi kieltäytymään. Ehk'eivät veljet olleet niinkään hyväpäisiä.
Annan olisi pitänyt vaatia etusijaan pääsemistä. Olisi pitänyt muistaa,
että täytyy tunkemalla tunkea esiin sen, joka eteenpäin tahtoo.
Anna pani vastaan, kun kuuli tällaista. Mutta hienona myrkkynä tunkivat
sanat hänen sydämeensä.
Ajatuksiinsa vaipuneena oli Anna kulkenut, eteenpäin, tietämättä
oikeastaan minne. Viimein hän kuitenkin joutui oikealle tolalle,
löysi asuntonsa, kaksikerroksisen kivirakennuksen, ja nousi toiseen
kertaan. Hänellä oli avain eikä tarvinnut soittaa. Veli, joka oli
rautatien virkamies, oli kai virkatoimissaan ja kälyllä oli yltä kyllin
kotiaskareita.
Anna meni suoraan omaan pikku huoneeseensa. Siellä hän päivin aina sai
yksin vallita, mutta yöllä hän jakoi sen veljensä lasten kanssa.
Miten mahdotonta hänen olisi ollut tulla työssään aikaan ilman tätä
rauhaisaa sopukkaa! Oli sen omistaminen kuitenkin ollut onni lisäksi
tänä lyhyenä onnen aikana. Mutta pian oli kaikki oleva lopussa.
Anna aikoi sytyttää lampun ja ryhtyä työhön, mutta hän tunsi olevansa
niin kumman väsynyt. Ja mitäpä siitä luvusta, johtui katkerana mieleen,
eihän siitä mitään hyötyä. Lukipa hän tai ei, sama se. Ei semmoisesta
luvusta paljonkaan apua. Murusia saisi hän ainoastaan maistaa, oikein
ravinnokseen ei syödä koskaan. Hänen osansa oli kuin sen, joka on
tuomittu kuolemaan vedessä tai jonka leipä silmäin edessä täytyi
nälkään nääntyä. Aikana, jolloin opin ovet olivat selkosen selällään
naisille, täytyi hänen Tanttalon tuskia kärsiä.
Hänen mieleensä johtui, minkähänlaista olisi ollut, jos eivät
naisasia-naiset koskaan olisi ruvenneet puuhaan toisten hyväksi.
Olisivat antaneet kaiken olla olollaan. Mutta eihän hän silloin koskaan
olisi saanut tämmöistäkään vuotta, kuin tämä ainoa Helsingissä?
Silloin olisi kaipuu ollut sama, sen tyydyttäminen ainoastaan vieläkin
mahdottomampaa. Sekö se sitten helpottaisi, ettei yksikään nainen olisi
häntä onnellisempi? Eikö se ajatus ollut "tröst för ett tigerhjärta",
[tiikerisydämen lohdutusta] kuten runoilija sanoi?
Anna hymyili surunvoittoisesti. Olihan hänen uhrautumisensa ollut
ainakin osaksi vapaaehtoista. Eikö jo se ollut omiansa vähentämään
surun katkeruutta?
Alakerrasta alkoi kuulua soittoa. Siellä asui nuori taiteilijan-alku,
joka usein antoi Annan nauttia hämyhetken soitostaan.
Miten viihdyttävää se oli, miten kaunista! Anna painoi otsansa
ikkunaruutua vastaan ja kuunteli. Hänen ajatuksensa alkoivat saada
toisen suunnan. Miksi oli hän muita syyttänyt, miksi katkeroitunut? Ei
kukaan ollut hänelle tehnyt vääryyttä. Isä oli antanut, minkä taisi.
Veljet olivat saaneet sen, mitä olivat oikeutetut saamaan. Jos siinä
syytä oli, oli se hänen omansa. Miksi oli hän tullut tänne Helsinkiin,
miksi elvyttänyt eloon ja antanut sytykettä taipumukselle, jota
aikaisemmin oli tahtonut tukahduttaa?
"O, jag dåre, halfsläkt låga tände jag på nytt igen." [Voi minua
houkkaa, puoliksi sammuneen liekin viritin uudelleen.] Hän kuiskasi
sanat hiljaa, kuulumattomasti.
Soitto alakerrassa vaihtui vilkkaammaksi. Vallattomat, leikkisät
säveleet kohosivat tanssitahdissa yläkertaan.
Ei, iloita ei Anna vielä voinut, mutta hän tahtoi alistua, tahtoi
tyytyä. Palvelevan rakkauden ja kieltäymyksen tie, se se sittenkin
lopulta perille vie. Ei itsekkyyden evankeliumi koskaan ihmiskuntaa
auttaisi -- ei ainakaan kärsimysten hetkinä.
Sen julistaminen oli ainoastaan tänne maan päälle singahtanut sirpale
paholaisen peilistä. Sitä sydän rupesi paisumaan, suureni -- kävi
suureksi ja mainioksi ainakin omasta mielestään --, mutta kovettui
samalla kuin paisuma ainakin. Silloin oma "minä" tärkeänä työntäytyi
valtaistuimelle, eikä se sieltä lähtenyt, ennenkuin taivaan kirkas
säde sai sydämen sulatetuksi ja sirpaleen paholaisen peilistä sieltä
poistumaan.
Anna muisti tuon sadun, lapsuutensa päiviltä. Mutta nyt vasta selveni
sen syvä sisällys hänelle. Hän ajatteli, ettei hän ainakaan tahdo tuota
sairauden sirua sydämessään säilyttää. Hän tahtoo oman pienuutensa
tuntien antaa tietä toisillekin, ennen itse väistyä kuin muita tieltä
työntää, ennen palvella kuin palvelusta vaatia. Oli niitä monta, joilla
oli kaitaisempi elämänpolku käytävänä kuin hänellä. Jos voisi hän heitä
auttaa, mitä sitten omista kieltäymyksistä!
Soitto alikerrassa oli jo vaiennut. Anna katsoi katulampun valossa
kelloaan ja huomasi illallisajan jo tulleen. Hän avasi oven ja läksi
kälyään etsimään. Ruokasalista hän hänet löysi juuri ruokaa pöydälle
asettamassa.
"Hyvä kun tulit! Minä juuri aioin tulla käskemään." Käly oli väsyneen
näköinen. Koko päivän oli kiirettä kestänyt. Palvelijalla oli pesua.
Häntä ja apuvaimoa piti passata, pitää huolta lapsista, ruuanlaitosta,
huoneiden siivoamisesta ja muusta, kaikesta.