"Ei juuri maita. Kun on kaiken päivää ollut menossa, ei enää jaksa
syödäkään. Semmoista on perheen äidin elämä. Ei hänen auta ajatella
omia mielitekojaan. Ei auta. Pane sinä sekin puntarin nenään, jos
naimisiin aiot."
Anna naurahti. "En minä sitä ajatellut. Tuli vaan mieleeni, miten
paljosta perheen äidit saavat kieltäytyä. Ei sekään taida käydä
taistelutta."
"Kukapa niitä taisteluja joutaisi laskemaan. Kun kerran on elämän
ottelussa, niin sitä siinä on."
"Niinhän se taitaa olla." Anna hymähti. "Minä luulen, että lähin
vihollisesi tänä iltana on tuo sukkakasa pöydällä."
"No, onhan senkin kanssa ottelemista. Kyllä viisi vallatonta poikaa saa
sukkia kulutetuksi."
Anna nauroi. "Mutta jos me kävisimme yhteisvoimin yhteistyöhön, ehkä
voitto siten helpommin saavutettaisiin?" Hän nousi pöydästä, kiitti ja
aikoi asettua parsimaan.
"Älä sinä nyt", esteli käly. "Onhan sinulla lukusi, ja pian loppuu tämä
vuosi."
"En minä nyt tänä iltana kuitenkaan aio lukea. Kyllä minulla on aikaa."
Hän asettui kälynsä viereen ja tarttui sukkaan.
Siinä he istuivat, kaksi uutteraa työntekijää selkä vähän kumarassa,
painautuneina tarkastamaan, miten paraiten löytäisi silmukoita
parsittavista mustista sukista. Suuri oli sukkaläjä heidän edessään,
mutta nopeaan kului aika puhellessa. Pian kälykin unohti väsymyksensä,
ja iloinen hämmästyksen huudahdus pääsi häneltä, kun viimeinen pari
kauniisti parsittuna käärittiin kokoon ja Anna vallattomasti heitti
koko kasan hänen helmaansa.
"Kiitoksia avustasi!"