"Totta toinen puoli! Mutta älä silti käy itserakkaaksi, kyllä sinä
toisia ikävystytitkin." Hän nipisti vallattomasti korvasta pientä
viisivuotiasta veljeään, joka istui hänen toisella puolellaan. "Tämä
pieni mies haukotteli aika lailla."
"Vai haukotteli." Hertta nosti pojan syliinsä. "No mikä sinusta sitten
olisi hauskaa? Kerropa minulle!"
"Olla hevosilla."
Kaikki rupesivat nauramaan.
"Nyt kesken juhlaa?"
"Nyt ne vaan juovat kahvia." Pieni viisivuotias pisti luottavasti
kätensä Hertan käteen. "Tule, täti, tuonne päin!"
"No, olkoon menneeksi!" Hertta nauroi. "Täti on niin iloinen tänä
päivänä, että mielelläänkin olisi hevosilla kanssasi, jos vaan
tilaisuus olisi sopivampi."
He läksivät astumaan. Mutta tuskin olivat päässeet muutaman sylen
päähän, kun poika äkkiä pysähtyi, nousi varpailleen ja kuiskasi hiljaa:
"Täti, se olisi vielä paljon, paljon hauskempaa, jos saisin tuon
kauniin lakin."
"Omaksiko?"
"Niin." Hän kuiskasi sen hiljaa, aivan kuin häpeissään.
"Ei kultaseni, se ei käy päinsä."
"Mutta vähän, vähän pitää?" Poika katsoi rukoilevasti Herttaan.
"No, jos oikein kauniisti pidät." Hän pani sen pojan päähän.
Pienokaisen silmät säteilivät, hän hypähti korkealle, juoksi eteenpäin
ja palasi taas Hertan luo. Sitten kulkivat he käsi kädessä rannalle
päin, ja poika puheli siitä, että hänkin pian tulee suureksi ja saa
tuollaisen kauniin valkoisen lakin.
"Katso sinä, kuka istuu tuolla?" sanoi Hertta äkkiä pysähtyen.
"Se on sairas setä", selitti poika viitaten pyörätuolia joka oli
lähellä, rantaan vievän polun vieressä. "Saanko näyttää tätä hänelle?"
Taas katsoi hän rukoilevasti.
Hertta ei voinut kieltää. "No saat näyttää, mutta joudu pian, minä
odotan." Hän istuutui mättäälle ja poika juoksi iloisena eteenpäin.
Sairas istui selin eikä huomannut tulevia. Hän katsoi kauas järvelle
päin, jossa aurinko mailleen painui.
"Katso, setä!" Poika kapusi syliin. "Katso, kuinka kaunis! Onko sinulla
tämmöistä?"
Hertta kuuli, miten ylvästelevän iloinen pojan ääni oli.
"Oli kerran, mutta minä kadotin sen."
"Putosiko se tielle?"
"Putosi."
"Miksi et nostanut ylös?"
"Minä olin niin väsynyt."
Poika kävi totiseksi. Mutta sairas kumartui hänen puoleensa ja kuiskasi
hänelle jotakin. Silloin poika läksi juoksemaan.
"Täti tule, setä kutsuu sinua!"
Hertan koko ruumis vapisi. Se oli tullut se hetki, jota hän vuosikausia
oli odottanut. Nyt, kun hän oli lakannut odottamasta, oli se tullut.
Luonnon juhliessa, nuoruuden ilon täyttäessä hänen mielensä oli se
tullut luoden sysisynkän varjonsa hänen tielleen. Tuo rakas, tuo
kaivattu hetki oli tullut, tuo suuren, sanomattoman tuskan hetki.
"Hertta, rakas pieni Hertta!" Sairas kurotti vasemman kätensä
tulijalle. Hertta sulki sen omaansa, mutta ei voinut puhua.
"Se putosi lokaan se valkolakki", sanoi Aksel hiljaa.
"Se voi puhdistua." Hertan ääni oli murtua. Aksel pudisti
surumielisesti päätään. "Puhdas", sanoi hän katsoen lakkiin pienokaisen
päässä, "aina puhdas."
Pojalle tulivat kyyneleet silmiin, vaikk'ei hän tiennyt miksi. "Ota se,
setä? Kyllä täti antaa." Hän laski lakin Akselin polvelle.
"Puhdas", toisti Aksel hiljaa, "aina puhdas." Ja hän laski kätensä
hiljaa hyväillen valkosametille.
Silloin kuului askeleita, vanha nainen lähestyi, ja Aksel tunsi
tätinsä, ainoan, joka hänestä huolta piti. "Pois", sanoi hän kääntyen
tulevaan, "mennään pois!"
Pyörätuoli pantiin liikkeelle. Hertta jäi yksin. Jok'ainoa veripisara
oli kadonnut hänen kasvoiltaan. Hän oli kuolonkalpea ja nojasi puuta
vasten.
"Täti!" Pienokainen painautui lähemmä häntä. "Täti, sattuiko sinuun?"
"Sattui."
"Täti!" Poika rupesi itkemään. "Älä itke, älä! Tule, mennään hakemaan
äitiä!"
Hän koetti voittaa liikutuksensa, ja he läksivät. Juhlapaikalla
jo jatkettiin ohjelmaa. Siellä oli kesän kukkasia, siellä oli
juhlatunnelmaa. Mutta Hertalla oli syksy. Hän kulki kuin unessa
eteenpäin tiellä, jolta kukkaset olivat kuolleet.
"Tuolla on äiti", huudahti pienonen ja läksi juoksemaan.
"Äiti", toisti Hertta hiljaa, "äiti, minä olen niin väsynyt."
Hän vetäytyi syrjään juhlivista, asettui istumaan puun juurelle ja oli
iloinen, ettei kukaan häntä huomannut. Ystävän koti oli aivan muutaman
askeleen päässä, mutta sinne hän ei muistanut mennä. Hän istui vain
odottaen, ymmärtämättä oikeastaan mitä. Vihdoin löysi hänen ystävänsä
hänet. Oli jo puolen yön aika.
"Hyvä ihme, täälläkö sinä istut? Tule pian. Minä kun sinua hain! Oli
niin hauskaa, että aika aivan unohtui. Nyt vasta huomasin, miten myöhä
on."
He olivat jo pihassa ja erosivat eteisen ovella. Hertta kiiruhti
ullakkohuoneeseensa onnellisena siitä, että vihdoinkin jäi yksin.
Hän ei voinut panna levolle, ei tiennyt mitä tunsi, mitä tahtoi. Hän
oli kuin huumautunut äkillisestä iskusta. Hän läheni ikkunaa, avasi
sen ja silmäili ulos, missä luonto lepäsi hiljaa haaveillen kesäyön
rauhassa. Miten kaunista oli kaikki, miten ihana tämä surujen ja synnin
synkistyttämä maa. --
Hertta ei jaksanut sitä katsella. Tuntui taas tuo tukehduttava tuska.
Hän vetäytyi pois ikkunasta ja huomasi samassa kirjeen pöydällä. Se oli
lyijykynällä kirjoitettu, ja käsi-ala oli vapiseva. Hän avasi sen ja
luki.
"Pieni Hertta! Olen nähnyt sinut taas -- kolmannen kerran elämässäni.
Viimeksi kun sinut näin, et sinä minua huomannut. Jumalan kiitos, sitä
muistoa ei sinun tarvitse säilyttää.
"Se oli keväällä, siihen aikaan, jolloin ylioppilaat valmistuvat. Minä
muistin, että oli se aika, ja minä join -- join -- join.
"Armelias rouva oli antanut minulle siistin kesänutun, sen join, lakkini
join. Repaleisena renttuna hoipertelin katuja pitkin. Silloin tulit
sinä vastaan. Sinulla oli uusi valkolakki päässä, semmoinen kuin
minullakin silloin, kun me ensi kerran tapasimme toisemme. Minä tunsin
sinut ja selvenin sen verran, että äkkiä poikkesin portinpieleen. Sinä
menit ohi. Senjälkeen jätin minä Helsingin.
"Tänään olen nähnyt sinut kolmannen kerran. Sinä olet puhunut meille
kaikille, olet puhunut niinkuin jo tiesin että kerran puhuisit, kun
sinut opin tuntemaan puhdassydämisenä, kirkassilmäisenä pikku
tyttönä. --
"Kaikki eivät ole niinkuin sinä, pikku Hertta. Paljon on Vellamon
neidon nostamia paasia tiellämme, paljon kauheita karia. Olen kokenut
monenlaista. Usein on sieluni ollut upota surujen sameaan veteen.
Kalvava katumus ja epätoivo ovat minut yllättäneet. Toiste on mieleni
kuohunut katkeruutta.
"Oli minullakin ennen halua kaikkeen hyvään ja jaloon. Mutta turmion itu
oli minulla perintönä, ja sydämettömät ihmiset viekoittelivat.
"Hertta, joll'et olisi mitä olet, niin sanoisin sinulle: älä koskaan
yhdistä elämänonneasi mieheen, jolla on juomahimo, älä tee sitä, jollet
tahdo saattaa lapsiesi, lastenlastesi, kenties jo omankin onnesi
turmioon. Kärsi vaikka mitä, kuoleta palavinkin rakkaus ennemmin, kuin
jätät niin kirotun perinnön jälkeläisillesi.
"Hertta! Kaukana täältä kotimetsiesi suojassa rientää Brusebäck kohisten
ja pauhaten kivistä uraansa eteenpäin. Se särkee kuohuihinsa monen
matkaajan purren. Poikki vihertävän niityn, läpi leppoisan lehdon
virtaa Susebäck tyynenä, välkkyvänä, ja missä se kulkee, siellä
kohoavat kukkaset sen rannoille. Siten kulje sinäkin. Puhdas on
valkolakkisi, puhtaampi olkoon sydän sulla." -- -- --
Kirje solui Hertan kädestä. Hän painoi päänsä pöydälle ja itki, itki
kaikkien niiden kanssa, joilta synti on elämän-onnen särkenyt, rikkonut
sydämen rauhan ja tahrannut jumalankuvan, joksi ihminen luotiin.