Esimiehen kävi häntä sääli. Hän ymmärsi, että tämä ei ollut helppo
tehtävä.
"Jos voisin", -- hän arveli. "Tehän ymmärrätte että pyhä
velvollisuutenne on säilyttää tämä salaisuus?"
Hertta nyökkäsi päätään. Esimies kirjoitti sanasen paperiliuskalle,
otti sen pöydältä ja ojensi Hertalle. Hän loi silmäyksen siihen.
"Kiitoksia!" Ääni oli väsynyt. "Ja anteeksi että suotta teitä vaivasin!"
Esimies saattoi Hertan eteiseen. "Me emme saa masentua", sanoi hän
sydämellisesti. Hänen kävi tyttöä sääli. Mutta Hertta ei vastannut
mitään. Hänen oli mahdoton puhua.
Hetken kuluttua oli hän yksin pimeässä.
* * * * *
Jännitystä seurasi herpaisu. Hertta oli luullut löytäneensä Akselin
ja oli luulossaan erehtynyt. Hän ei enää jaksanut etsiä eikä odottaa.
Hän päätti unohtaa ja tehdä työtä entistä enemmän. Mutta vaikka mieli
oli väsähtänyt ja odotusinto laimentunut, kyti sittenkin toivo hänen
sisimmässään.
Kesän tultua palasi Hertta maalle ja vietti lupa-aikansa ahkerassa
työssä kotipuolessa. Pieni raittiusseura tuli perustetuksi ja innostus
tuntui leviävän. Hertasta tuntui helpotukselta olla mukana työssä.
Jollei hän Akselia koskaan löytäisi, ei koskaan saisi häntä auttaa, oli
hän lohduttava itseään sillä, että ainakin Akselin muisto oli hänelle
neuvonut työmaan, jolla hän lähimmäisiään taisi palvella. Hän rauhoitti
mieltään tällä, kun tunsi toivonsa Akselin löytymisestä yhä heikkonevan.
Loppupuolella kesää toimeenpantiin suurenmoinen raittiusiltama, ja
juhlapuhuja hankittiin toiselta paikkakunnalta. Hertta oli menossa
aamusta iltaan. Puuhaa riitti ja mieluista se oli, mutta yllätti
väsymys sittenkin. Oikein helpotuksen huokaus pääsi Hertalta, kun
hän iltaman ollessa loppumaisillaan hetkeksi istahti penkille
tarjoilupöydän ääreen.
"Erittäin onnistunut iltama!" Vieras puhuja läheni Herttaa. "Hyvää
jatkoa vaan!"
Hertta nousi seisomaan ja rupesi järjestelemään lähellä olevia kukkia.
Hän olisi suonut saavansa olla yksin, mutta sitä ei nyt käynyt
ajatteleminen. Pitihän kutsutulle esitelmänpitäjälle olla kohtelias.
"Te saatte itse kunnian iltaman onnistumisesta. Teidän esitelmännehän
oli arvokkain osa."
"Ja minä kun sitä niin vähän ennätin valmistaa. En juuri muuta voinut
kuin mainita muutamia esimerkkejä elämästä."
"Nehän aina paraiten vaikuttavatkin."
"Niin, huomasitteko mitä kerroin eräästä toveristani? Se oli todella
sydämeen käyvä tapaus. Hän oli niin hieno luonne, hyvä, lahjakas poika
ja erinomainen laulaja."
Hertta unohti väsymyksensä ja katse kävi eloisaksi. "Hänkö se oli, joka
oli paleltua?"
"Aivan niin. Ettekö muista, että siitä kerrottiin sanomalehdissä kolme
vuotta sitten? Mies oli juovuksissa jäänyt kinoksiin. Sieltä toiset
löysivät ja veivät sairaalaan. Henki pelastui, mutta molemmat jalat
ja oikea käsi lienevät joutuneet poissahattaviksi. Nimeä ei silloin
mainittu, mutta myöhemmin kuulin, että se oli tuo toverini. Holm parka!"
"Oliko hänen nimensä Holm?"
"Oli, Aksel Holm. Hän oli kotoisin Karjalasta."
Hertta teki äkillisen liikkeen, kukka-astia tarjoilupöydällä kaatui
ja hetkellinen hämmennys syntyi. Toiset kiiruhtivat auttamaan, toiset
käyttivät tilaisuutta hyväkseen saadakseen puhutella esitelmänpitäjää.
Kun viimein kaikki taas oli entisellään, rupesi Hertta väsyneen
näköisenä kokoamaan lautasia ja kuppeja pöydältä järjestääkseen niitä
koppaan. Hänen täytyi tehdä jotakin, olla liikkeessä ja toiminnassa,
jottei aivan kokoon lyyhistyisi.
He joutuivat sitten kahden kulkemaan pappilaan, Hertta ja vieras
esitelmänpitäjä. Kun olivat kotiportilla, rohkaisi Hertta mielensä ja
kysäisi äkkiä: "Vieläkö hän elää tuo toverinne?"
"Holmko? En todellakaan tiedä, mutta tuskin. Siitä on jo kolmatta
vuotta, kun hänestä viimeksi kuulin. Hän oli silloin vielä sairaalassa,
ja eräs vanha täti, isän tai äidin ystävä, oli tullut häntä hoitamaan."
Esitelmänpitäjä avasi portin Hertalle ja he astuivat pihaan.
* * * * *
Pieni höyryvene viilteli vikkelästi Saimaan siniselkiä. Kuin joutsen
kiiti se eteenpäin halkoen laineita, jotka kohisten jakautuivat kahtia,
muodostaen päilyviä valkoharjanteita.
Laivassa oli väkeä paljon, sillä vuoden ihanin aika, juhannus, oli
tulossa. Koivut rannikoilla seisoivat juhlivina tuoreessa, vaaleassa
puvussaan. Päivänpaistetta oli kaikkialla, metsän rinteessä, veden
välkkeessä, rantakivillä ja hietikossa. Käki kukkui kukkumistaan
Saimaan rannalla, ja laivasta kuului kaiun tapaista vastausta, jolla
matkustajat yllyttivät ahkeraa kukkujaa.
Kannella muista erillään seisoi kaksi nuorta neitiä, valkeat
ylioppilaslakit päässään.
Kauan olivat he äänettöminä katselleet, miten laivan synnyttämät
hyökylaineet taittuivat järven kepeästi liikkuvia aaltosia vastaan.
Silloin toinen heistä äkkiä keskeytti äänettömyyden. "Katso, tuolla
häämöttää jo kotilahdelma. Se on tuon etäisimmän niemen kainalossa.
Miten suloista päästä perille!"
"Niinpä todella!"
"Ja päästä lepoon, se on kuitenkin suloisinta kaikesta."
"Oletko niin väsynyt, raukka?"
"En kovin, mutta kyllä nyt lepo kelpaa lukuvuoden päätyttyä. En minä
nyt huoli muuta ajatellakaan kuin lepoa ja kotoisia kesähuveja."
"Etkä sinä niihin laske huomista iltamaa?"
"Mitä vielä! Totta tosiaan en sinne viitsisi lähteä, ell'et sinä,
Hertta, olisi niin itsepäinen."
"Mutta enhän minä sinua pakota."
"Mitenkä minä sitten jäisin pois ja antaisin sinun yksin lähteä, kun
juuri olen houkuttelemalla houkutellut sinut vieraakseni."
He nauroivat kumpikin.
"Minä vakuutan", Hertta koetti olla juhlallisen näköinen, "etten
toiste sinua iltamiin kiusaa. Tekee vaan niin kovin mieleni juuri
Juhannuspäivänä olla muassa suuressa raittiusiltamassa."
"Ja minä uhraudun! -- Tietysti! -- Mutta katso, nyt tulemme jo perille.
Hakekaamme tavaramme sukkelaan!" --
Kuin unelmaa oli Hertasta kaikki, tulo ystävän kotiin, valoisa kesäyö
herttaisessa pikku ullakkohuoneessa, jonka koivumetsän tuores tuoksu
täytti ja jonne laineiden loiske rannalta kuului. Juhlatuulella
hän aamulla heräsi päivänpaisteeseen ja lintujen lauluun. Pian oli
pukeuduttava ja sitten lähdettiin kirkkoon. Siellä oli ihmisiä kaikki
paikat täpösen täynnä. Siellä veisattiin kuin kesäinen riemu jokaisen
rintaa olisi paisuttanut. Siellä koivut alttarin ympärillä tuoksuen
vihannoivat.
Jumalanpalveluksen päätyttyä oli ainoastaan pari tuntia iltaman
alkamiseen. Oltiin juuri tervehdyspuhetta pitämässä, kun Hertta
ystävänsä kanssa paikalle saapui. Täälläkin oli vallalla sama
vastustamaton, riemastuttava kesätunnelma. Köynnökset kaunistivat
juhlakenttää. Kukkasia oli kaikilla rinnassa. Innostusta hehkui puheet
ja laulut. Se nousi nousemistaan tuo tunnelma, paisui kuin keväinen
tulvavesi vyöryen eteenpäin, yhä eteenpäin. Se repäisi muassaan,
kuljetti, kantoi, -- hurmasi. Se oli kesän, oli valon ja lämmön juhla,
joka sai kaikki mielet syttymään.
"Kaduitko että tulit?" kuiskasi Hertta ystävälleen. Hän oli itse aivan
haltioissaan.
"En vielä, mutta eihän tuota tiedä."
"Jo tietää." Hertta nauroi juosten pois toisten luo, jotka häntä
viittasivat tulemaan.
"Joudu, joudu, sinua pyydetään puhumaan! Tule pian, toimikunnan jäsenet
hakevat sinua!"
Hertta tuskin ennätti hämmästyksestään tointua, ennenkuin jo seisoi
puhujalavalla taajan nuorisojoukon keskellä. Hän seisoi kukkien ja
koivujen ympäröimänä, edessään Saimaan ihanat seudut, ympärillään
nuorten kirkkaat katseet. Silloin unohtui ujous ja pelkokin poistui.
Juhlatunnelma tempasi hänet muassaan, ja hän puhui niinkuin ei
koskaan ennen. Hän puhui kevätajasta, sen ihanuudesta, sen iloista ja
toiveista. Hän puhui isästä ja äidistä ja siitä kevätkylvöstä, jonka he
hartain rukouksin lastensa sydämeen kätkevät. Kotien onnen, isänmaan
menestyksen, nuorten sydämenpuhtauden puolesta hän puhui. Hehkua olivat
sanat täynnä ja sydämestä sydämeen kävi kehoitus: "kaikki, kaikk' ylös
yhtenä miehenä nyt!"
Se oli kauniina keväisenä päivänä tehty kevätkylvö.
"Nyt en kadu", kuiskasi ystävä Hertalle vetäisten hänet penkille
viereensä istumaan.