"Isä, isä, miten mainion hauskaa!" Tyttäret taputtivat käsiään.
"Olkaapa hiljaa! -- Tässä on terveisiä sinullekin, muijaseni. Kuule
miten kauniisti kirjoittaa. 'Kiitän jo edeltäkäsin kaikesta hyvästä,
jonka tiedän tulevan lasteni osaksi. Lausu myös sekä vaimoni että omat
terveiseni ja kiitokseni rakkaalle puolisollesi, jonka vielä hyvin
muistan hänen nuoruutensa ensi kukoistuksessa.'"
"Hm, niin se oli siihen aikaan, muija kulta." Rovasti myhähti ja jatkoi
lukua itsekseen.
Se oli alusta loppuun asti oikein entisajan kirjeitä, pitkä,
seikkaperäinen ja sisältörikas. Siten se loppuikin vanhaan rehelliseen
tapaan: Tuus totus H.J. Holm.
Rovasti pisti kirjeen kuoreen, laski sen pöydälle ja rupesi puuroaan
syömään.
Silloin pääsi nuorten kauan pidätetty ilo valloilleen.
"Miten erinomaisen hauskaa, ja nyt juuri kun olemme kaivanneet enemmän
kesävieraita!"
"Ja Karjalasta asti, isän ylioppilas-toverin lapsia. Miten
romantillista!" jatkoi nuorempi sisar ihastuksella vanhemman puheeseen.
"Entä se teräväpäinen maisteri, eikö hän mielestäsi suuresti lisää
seuran arvoa?" pisteli nuorin veljistä.
"Oh sinua, mitä puhut!"
"Minulla on jo monta hauskaa huvimatkaehdotusta", jatkoi vanhin
pappilan nuorista herroista. "Pitäähän meidän näyttää Hämeen kauneuksia
vieraillemme."
"Ja kun lähdemme, niin ajatelkaa, miten mukavasti olemme parittain.
Heitä on kaksi neitiä, kaksi herraa aivan niinkuin meitäkin, ell'emme
nimittäin ota pienokaista lukuun." Sisar kääntyi hänen vieressään
istuvan kodin nuorimman puoleen.
"Pienokainen" oli 11-vuotias, punaposkinen, kirkassilmäinen tyttö.
Sekä kooltaan että kasvojensa ilmeeltä näytti hän ikäisekseen paljon
kehittyneeltä mutta sai nuorimpana olla "pienokainen", etenkin kun oli
yhdeksän vuotta nuorempi häntä iässä lähinnä olevaa.
"Ei kai Hertta kuitenkaan seurastamme välitä", jatkoi vanhin sisar.
"Kirjat ovat hänestä aina ihmisiä paremmat."
Hertta ei virkkanut mitään, punastui vain ja söi puuroa, antaen toisten
jatkaa keskustelua.
Tästä päivästä pitäen alkoi sitten kiire pappilan nuorille. Tyttäret
leipoivat pikku-leivoksia, sitoivat kukkaisvihkoja, siistivät puutarhaa
ja panivat parhaat kesäpukunsa kuntoon. Herrat yhdessä maalasivat
uudelleen huvimatkaveneen, uudistivat penkkejä ja pöytiä puutarhan
lehtimajoissa ja pystyttivät sinivalkean lipun "Tervetuloineen" portin
pieleen.
Sitten alettiin odottaa.
"Kunpa tulisivat jo", sanoi vanhin tytär, kun kaikki oli kunnossa.
"Paras ainakin mennä Lahdentaan sillalle vastaan", jatkoi veli, joka
samassa tuli pihaan.
"Kyllä ne tulevat", päätti rovasti, "mene sinä vaan vaunuilla vastaan."
Ilta oli mitä ihanin, ja jännityksellä odotettiin vieraita pappilassa.
Portailla istui ruustinna tyttärineen käsityötä tehden. Rovasti käveli
koivukäytävässä edes ja takaisin, tuon tuostakin silmäillen maantielle
päin, eikö vaunuja jo näkyisi.
Hertta oli ainoa, jota ei näkynyt missään. Ei hän kuitenkaan ollut
unohtanut, että noita kaukaisia vieraita odotettiin, eikä hän yleensä
ollut niin välinpitämätön muista ihmisistä kuin omaiset luulivat. Mutta
hänellä oli oma luonteensa, aivan toisenlainen kuin hänen sisariensa,
ja sitä hän uskollisesti noudatti.
Hän oli ujo ja umpimielinen. Siksi karttoi hän vierasten seuraa.
Hän tunsi oman kömpelyytensä, ja se häntä vaivasi. Mutta jos hän
näkymättömänä sai tarkastaa muita, oli hän siitä huvitettu ja teki
huomioita ja johtopäätöksiä, joihin harvat hänen ikäisensä olisivat
pystyneet.
Pappilan pihamaan toisessa laidassa oli suuri, tuuhea koivu. Sen
oksilla oli Hertalla tunnettu turvapaikka. Siellä oli hän usein
koivun-oksien peittämänä piilostaan tarkoin seurannut siskojensa ja
heidän vieraidensa yhdessä-oloa, huveja ja puheita.
Tänne turvapaikkaansa oli hän nytkin paennut. Sen sopivampaa piiloa
ei hän olisi löytänytkään, kun tahtoi näkymättömänä olla vieraita
vastaanottamassa.
Jo kuului vaunujen jyminä etäisyydestä. Rovasti käännähti kesken
kävelynsä. Jo olivat tosiaankin tulossa!
"Äiti, äiti, katso he tulevat! Vaunut ovat väkeä täynnä."
"Vieraat ovat muassa!"
Tuli kiirettä kaikille. Rovasti juoksi pitkin harppauksin avaamaan
koivu käytävän porttia, palvelustyttö lennätti pihaportit selkosen
selälleen, ja käsityöt korjattiin kiireimmiten pois portailta.
Vaunut pyörähtivät pihaan. Hertta kumartui eteenpäin nähdäkseen
paremmin. Takaistuimella huomasi hän korkeahattuisen herran -- se oli
varmaan se teräväpäinen maisteri --, hänen vieressään nuoren neidin,
toisen istuimella vastapäätä. Ajajan paikalla istui Hertan veli
ohjaksia pidellen, hänen vieressään nuori, valkolakkinen ylioppilas.
Ylioppilas oli ensimmäinen, joka vaunuista hyppäsi maahan. Mutta hän ei
kiirehtinytkään tervehtimään, näkyi odottavan, kunnes toiset sen olivat
tehneet.
Hertta katseli häntä tarkkaan. Hän seisoi vähän syrjässä vaunujen
vieressä hiljaisen ja ujon näköisenä. Hän oli pitkä ja hyvin hoikka,
nuttu oli napitettu ylös asti ja hartiat kävivät kumaraan. Hänen
liikkeensä olivat pehmeät, melkein naiselliset, ja kun hän puhdasta
valkolakkiaan nosti, teki hän kädellään siron käänteen.
Hän se siis oli tuo lahjakas laulajapoika, josta Karjalan-setä oli
kirjoittanut ja joka oli niin toisenlainen kuin muut. Varmaankaan
hän ei pitänyt toisten ilakoimisesta. Mitähän hän mielessään mietti,
olisipa ollut hauska tietää.
Hertta ei voinut vieraita enää nähdä, sillä he olivat siirtyneet
pappilan vastaiselle puolelle puutarhaan. Mutta hänen tuli heitä ikävä,
siitä syystä hän hiipi pois piilopaikastaan, juoksi takapihalle, sieltä
aidan yli pellonpientaretta pitkin puutarhan laitaan ja täältä suuren
syreenipuun juurelle piiloon.
Hän tuli parhaaksi kuullakseen maisterin sanovan: "On tällä meidän
matkallamme jalompikin tarkoitus kuin pelkkä huvi. Katsokaas, setä,
tämä 'nuorimmaisemme' on vasta kuorestaan puhjennut keltanokka,
ja hänen tarvitsee välttämättömästi vähän perehtyä elämään ja sen
tosi-oloihin. Kirjat ovat tähän asti olleet hänen kaikkensa."
Rovasti vastasi jotakin, samalla isällisesti taputtaen nuorta
ylioppilasta olalle. Tämä kumarsi ja nosti lakkiaan, mutta sanoja ei
Hertta kuullut.
Hetken jatkettiin keskustelua iloisesti. Sitten rovasti äkkiä kysyi
Herttaa.
"Tahdon kaikki koolle tänä iloisena juhlahetkenä."
Hertta tiesi että, kun isä kaipasi, oli heti mentävä, siksi kömpi hän
varovasti piilostaan pois ja kiersi toista tietä muiden seuraan.
"Minulla olisi ehdotus", jatkoi rovasti, katsoen toisesta toiseen
nuorista kuulijoista "ja toivon sen saavuttavan kaikkien suosion.
Tämä päivä on minulle harvinainen ilopäivä, olen ystäväni lasten ja
omieni keskuudessa. Nuoret ja kesä ovat tehneet mieleni hilpeäksi.
Tervetuliaiskahvit olemme jo juoneet, mutta, emäntä, tuo vielä toiset
juomat, että saamme lasimme täyttää ja kilistäen juoda sinunmaljat,
eikö niin? Mutta kaikkien pitää silloin olla muassa."
"Missä Hertta taas lienee", arveli vanhin sisar, "kai jossain
lukemassa."
"Hänessä olisi hengenheimolainen nuorimmalle vieraallemme, jos hän vaan
olisi vanhempi."
"Älä nyt, tuossa hän jo tulee!" Rovasti katsoi lempeästi nuorimpaansa,
joka läheni punastuen aivan hiusmartoa myöten.
Nyt siis alkavat nuo kauheat esittelyt, ajatteli Hertta. Hän niiasi
kaikille muille, mutta "valkolakille" hän vain pisti kättä ja katsoi
silmiin, puoleksi ujona, puoleksi uteliaana. Katse, jonka hän kohtasi,
oli lempeä, surumielinen ja uneksiva.
Emäntä oli toimittanut viinin esille. Lasit täytettiin, maljat juotiin,
ja niin oli lähempi tuttavuus tehty.
Hertta istuutui penkin päähän niin täpärästi laidalle kuin mahdollista.
Hän ei puuttunut toisten puheeseen, silmäili vain salavihkaa vieraita.
Nuori ylioppilaskaan ei ottanut osaa muiden vilkkaaseen sananvaihtoon.
Lasiaan hän vain ääneti nosti silloin kun muutkin.
"Ei nyt tässä koko iltaa istuta", sanoi rovasti vihdoin. "Onhan
puutarhassa katselemista ja Linnanmäki on tässä lähellä. Paras
kävelymatka auringonlaskuun."
Hertta vetäytyi kohta muista erilleen ja kulki takimmaisena Linnanmäkeä
kohden. Puolen matkaa oli hän yksin astunut, kun näki, että hänen
huomionsa esine, "valkolakkikin", oli jäänyt muista jäljelle. Maisterin
seura näkyi eniten huvittavan Hertan vanhempia sisaria, siksi oli
Aksel-herra jäänyt paritta.
"Sinä pidät paljon luvuista?" huomautti hän kysyvästi kääntyen Herttaan.
"Niin pidän, olen niin iloinen siitä, että syksyllä pääsen kouluun."
"Mitä sinä luet kaikkein mieluimmin?"
"Historiaa ja maantiedettä myöskin. Mutta kaikkein, kaikkein hauskimmat
ovat kuitenkin sadut. Minulla on täällä monta kaunista piilopaikkaa,
joista muut eivät tiedä mitään. Niissä olen usein ollut lukemassa, ja
ne ovat mielestäni kuin satulinnoja."
"Niitä sinä varmaankin minulle näytät, etkö näytä?"
"Kyllä." Hertta katsoi luottavasti toveriinsa.
"Ja sinä laulat minulle siellä. Eikö niin? Sinä laulat kauniisti."
"Mielelläni ainakin, mutta en suuressa seurassa. Mutta sinun
satulinnoissasi kyllä laulan. Sadun ja sävelten maailma ovat sukua."
* * * * *
Tämän ensi keskustelun jälkeen oli Hertan ujous Akselin seurassa
kadonnut. Hän huomasi löytäneensä henkilön, jolle voisi ajatuksiaan
uskoa, joka nauramatta, vieläpä itse huvitettuna hänen kanssaan
puheli. Ja tämä ilo oli Hertalle harvinainen. Hän oli tottunut
enimmäkseen olemaan yksin kodissa, -- siskot kun kaikki olivat siksi
paljon vanhempia. Pappilan syrjäisen aseman vuoksi oli hän kodin
ulkopuolellakin jäänyt ilman ikäistensä seuraa. Hänen seurapiirinsä
oli rajoittunut kirjoihin ja fantasiian maailmaan. Mutta vaikka tämä
seura olikin rakasta, oli hänen lapsensielunsa kuitenkin syvästi
kaivannut inhimillistä olentoa, jolle olisi voinut ajatuksiaan uskoa.
Nyt oli hän semmoisen löytänyt ja vieläpä nuoren "valkolakin", jonka
kanssa sai keskustella, joka muiden nuorten ilakoidessa oli hiljainen
ja umpimielinen, mutta hänen seurassaan puhui ajatuksiaan vapaasti,
avomielisesti, melkein kuin itsekseen.
Jos oli iloa kaikilla niin kauan kuin Karjalan vieraat viipyivät
pappilassa, niin onnellisin oli kuitenkin Hertta.
Akselin ja hänen ensi keskustelua seurasivat monet samanlaiset. Aina
kun se vaan huomiota herättämättä saattoi tapahtua, etsi Aksel Hertan
seuraa. Se viehätti häntä aivan erityisellä tavalla. Maailma, minkä hän
löysi tämän ajattelevan, ikäisekseen niin kehittyneen lapsen sydämestä,
oli hänelle jotain aivan uutta. Siitä löysi hän paljon, joka synnytti
vastakaikua hänen sisimmässään, paljon, jota itse oli ajatellut ja
tuntenut, mutta jota oli ujostellut uskoa ikäiselleen. Siinä kuvastui
elämä puhtaampana, sisältörikkaampana kuin usein aikaihmisten seuroissa.
Mutta huolellisesti koetti Aksel kuitenkin salata tätä mieltymistään,
sillä hän oli arka pilapuheille, ja etenkin nuori maisteri ei serkkuaan
säästänyt.
Päivät pappilassa kuluivat pian ja vieraiden sielläolo läheni loppuansa.
"Mennään vielä kerran lempipaikallesi", ehdotti Aksel päivää ennen
heidän poislähtöään tavatessaan Hertan yksin pihamaalla.
"Mennään vain. Sitä minä juuri toivoin, mutta ajattelin, että ehkä sinä
et enää jouda."
He kulkivat rinnakkain koivukäytävää pitkin, siitä pienen petäjikön
poikki, sitten niityn laitaa, kunnes maa rupesi mäeksi kohoamaan, ja he
nousivat rinnettä ylös.
Jo matkalla olivat he muutaman kerran kulkeneet pienen puron poikki.
Noustuaan vähän matkaa lähenivät he sen alkulähdettä, joka kirkkaana
päilyi vuoren kupeella, suurten, sammaltuneiden kivien ympäröimänä.
Vesi muodosti lähteestä virratessaan ensin pienen putouksen. Yli
paasien ja kivien heittäytyi se kohisten laaksoon päin. Siellä se erosi
kahdelle haaralle; toinen vuolas ja kuohuva kulki metsään päin, toinen
virtasi niityn laitaa pitkin hiljaa lahdelmaan.
"Tässä puromme ovat", sanoi Hertta heidän saavuttuaan lähteelle. "Tästä
lähtevät Brusebäck ja Susebäck."
"Hertta", sanoi Aksel äkkiä, "minulla on pieni lahja sinulle. Annan sen
muistoksi niistä hetkistä, joita olemme yhdessä viettäneet täällä."
Hän otti esille pienen, sirotekoisen laivan. "Tämän valmistin eräällä
huvimatkalla, Sinä et ollut siellä ja muiden leikkiessä valmistin sen
sinulle. Olen laittanut sen mallin mukaan, jonka toissa kesänä näin
Norjassa käydessäni. Se oli vanha viikinkilaiva. Tiedäthän, mitä ne
ovat?"
Hertta nyökäytti päätään. Kyllä hän sen tiesi.
"Laiva oli löydetty Pohjanmerestä. Tämä on rakenteeltaan samanlainen,
vaikka on pienoiskokoa."
"Miten kovin hauskaa!" Hertta taputti käsiään.
"Mutta sillä pitää olla nimi. Sano itse, mitä tahdot. Muistatko, mikä
oli Olavi Trygvenpojan laivan nimi?"
"Ei, ei, suomalainen nimi sillä olla pitää." "On minulla suomalainenkin
nimi ehdolla. Mitä pidät nimestä 'Satu?'"
"Niin, 'Satu'. Se on mainiota!"
Aksel rupesi piirustamaan nimeä lippuun, jonka hän oli mastoon
kiinnittänyt.
"Kaunis 'Satu' vie minua sitten kauas vieraisiin maihin, maailmaan,
jota en koskaan muuten olisi nähnyt." Hertta katseli miettivästi
Akselin työtä. "Mutta sano, mitä väylää annan sen kulkea? Tuossa on
Brusebäck, tässä Susebäck?"
"Tyyntä, tasaista tietä, kukkaisrantojen keskitse. Missä kosket
kohisee, siellä purjehtijan vene pian pirstoutuu."
"Mutta koskenlasku on hauskaa."
"Ja vaarallista. Etkö sinä, Hertta, ole lukenut runoa 'Koskenlaskijan
morsiamet'? Etkö tiedä, että Vellamon neito nostaa paasia purjehtijan
tielle?"
Hertta nyökäytti päätään. "Mutta se oli häijy, hirvittävän häijy se
Vellamon neito!"
"Hän rakasti Vilhoa."
"Ei hän rakastanut. Kun pitää jostain, tahtoo olla sille hyvä, ja
Vellamon neito teki Vilholle pahaa."
"Se oli vain rakkautta sekin."
"Ei saa rakastaa sillä lailla. Kun minulla olisi joku, josta kovasti
pitäisin, olisin sille oikein, oikein hyvä. Ei kukaan saisi tehdä sille
kiusaa. Minä ottaisin pois kaikki paadet."
Aksel katsoi Herttaan ja hänen katseeseensa tuli omituinen, syvällinen
ilme, jota Hertta ei voinut ymmärtää. "Hyvä pikku Hertta", sanoi hän
kuin itsekseen, "puhdas pieni pulmunen!"
Läheisyydestä kuului samassa iloisia ääniä. Aksel nousi äkkiä, pisti
punastuen Satu-laivan piiloon ja sanoi kiireesti: "Mennään nyt, jos
toiset tulevat, niin he nauravat meille."
"Ei se mitään tee, jos nauravat!" Hertta hypähti iloisesti pystyyn.
"Onko se sinusta sitten hauskaa?"
"En huoli siitä ainakaan, en yhtään." Aksel nauroi. "Hertta, sinun
pitäisi olla poika, sinä olet niin reipas", jatkoi hän hymyillen
heidän jouduttaessaan kulkuansa saavuttaakseen toiset, jotka lähenivät
metsäpolkua pitkin.
* * * * *
Tyhjää oli pappilassa vieraiden lähdettyä. Kaikki kaipasivat pian
tutuiksi tulleita, hauskoja nuoria karjalaisia. Se, joka ikävästään
vähimmin puhui, mutta siitä ehken eniten kärsi, oli Hertta. Vasta
Akselin lähdettyä tunsi hän täysin, minkä arvoista yhdessäolo oli
ollut. Hän oli tuon uuden ystävänsä löytänyt niin äkkiä ja odottamatta,
ettei hän heti sen arvoa ymmärtänyt. Vasta nyt, kun oli palaaminen
entiseen yksinäisyyteen, selveni se hänelle.
Paikat, joissa hän Akselin kanssa oli käynyt, olivat hänelle nyt
entistä rakkaammat. Niissä hän paraiten viihtyi, niissä muisteli, mitä
Aksel oli puhunut ja opettanut.
Pari viikkoa vieraiden lähdettyä tuli paksu, sisältörikas kirje
Karjalasta. Se avattiin kaikkien istuessa ruokapöydässä ja luettiin
kohta ääneen.
Hertta odotti henkeään pidättäen.
Ensin luettiin maisterin kirje, jonka veitikkamaisuus ja sukkelat
sanansutkaukset kohta ilmaisivat tekijänsä. Sitten kiittivät tytöt
"herttaisista hetkistä pappilassa", kaikista "unohtumattoman hauskoista
huvimatkoista", "ihanista kuutamo-illoista" ja muista runollisista
muistoista, joita olivat saaneet. Viimeksi tuli Akselin kirje. Se oli
lyhyt, mutta Hertan mielestä kaunein kaikista. Hän puhui Karjalasta,
sen suurenmoisesta, jylhästä kauneudesta, joka jo lapsenkin mieleen
jättää pysyvän jäljen, ja jonka helmassa hän pienestä pitäen oli
kasvanut. Nyt oli lapsuuden aika ohi, ja juuri elämän todellisuuden
sarastaessa oli hän tullut näkemään jotain aivan toisenlaista, maansa
viehkeintä, hymyävintä kauneutta, "lempeitä laaksoin lehtoja ja lintuin
laulupuistoja". Ja nämä kaikki olivat juuri siksi, että olivat niin
vienoja ja viehkeitä, käyneet hänelle rakkaiksi.
Kirjeen lopulla oli, paitsi terveisiä ja kiitoksia, vielä erityinen
lisäys Hertalle. "Pyytäisin uskollisen pikku seuralaiseni viemään
terveiseni erityisesti niille paikoille, joissa usein yhdessä kävimme."
"Kuule, Hertta!"
"Kas vain, mitä yhteisiä mielipaikkoja teillä on ollut!"
Hertta ei puhunut mitään, kuunteli vain toisten vallattomia
huomautuksia. Mutta syötyään hän nousi, kiiruhti pois ja viipyi sen
iltapäivän metsässä.
Syksyn tullessa lähetettiin Hertta kaupunkiin kouluun. Hänestä tuli
innokas oppilas, joka ilolla ahmi tietoja, mistä vaan sai. Mutta kauan
kesti, ennenkuin hän tutustui toveripiiriin. Mikä syvimpänä hänen
sielussaan liikkui, sitä ei hänen ollut helppo muille uskoa.
Akselia muisti hän usein ja samoin kaikkia niitä hauskoja hetkiä, joita
he yhdessä olivat viettäneet. Se kysymys vain hänen lapsensydäntään
usein vaivasi, miksi nuo muistot olivat niin surunsekaisia? Miksi
tuntuivat hänestä Akselin puheet aina siltä, kuin olisi tulevaisuus
peloittanut häntä? Miksi ei Aksel voinut iloita ja olla elämänhaluinen
niinkuin muut nuoret? Olikohan häntä jokin vaara uhkaamassa, jota hän
jo aavisti? Oliko hän sairas, oliko onneton?
Hertta oli pari vuotta ollut koulussa, kun nämä hänen epämääräiset
arvelunsa saivat vahvistusta ja selvyyttä.
Hänen vanhemmat veljensä kertoilivat Helsingistä palatessaan aina
yhtä toista yliopistosta, ja sisaret varsinkin olivat sukkelat
tiedustelemaan, mitä "Karjalan tuttaville" kuului. Maisteri edistyi
opinuralla ja oli aika "leijona" nuorten joukossa. Tytöt kävivät aika
ajoin Helsingissä ja huvittelivat silloin hyvästi. Aksel oli ainoa,
jonka toimista ei kannattanut puhua. Hän lauloi ja soitti tosin
mainiosti, ja jos vaan viitsi vähän lukea, oli hän valmis tutkintoon,
mutta kunnon jälkeä ei hänen työstään koskaan tullut. Omituinen ilmiö
hän oli. Seuroissa hän kävi ja huvipaikoissa, tanssi ja kallisti
lasia ahkeraan, oli ulkonaisesti kuin muutkin, mutta pysyi sisäisesti
erakkona, jota ei kukaan ymmärtänyt.
Siellä Helsingissä oli eräs nuori kaunotar, kertoivat Hertan veljet,
heleä, kirkasääninen laululintu, jonka seura näytti Akselin täysin
lumonneen. Tämän nuoren neidin kotiin oli Akselin määrä kesäksi tulla
opettamaan kouluakäyviä lapsia. Mutta arveluttava asia se oli, sillä
siinä talossa maljoja maisteltiin ahkeraan ja koetettiin elämän iloa
korottaa miten vain mahdollista.
Hertasta tuntui hänen tätä kuullessaan kuin joku aivan kuristamalla
olisi kurkusta puristanut. Mutta ahdistavaa tuskan tunnetta seurasi
silmänräpäyksessä leimahtava suuttumus. Miten hän vihasi tuota hienoa
neitiä, vihasi koko sydämensä pohjasta. Tuo neiti oli nähnyt Akselin
punoittavin poskin seisovan nojautuneena oven pieleen -- hän oli jo
silloin juonut liiaksi, olivat Hertan veljet sanoneet --, ja neiti oli
nostanut lasinsa ja hymyhuulin kehoittanut: "nyt juodaan tulevan kesän
maljat! Maalla täytyy huvitella, ettei aika käy pitkäksi!"
Hertta näki tuon kaiken edessään ja hän vihasi, vihasi -- -- --.
Hän olisi tahtonut lyödä lasin säpäleiksi neidin kädestä ja polkea
kaikki jalkainsa alle. Hän olisi voinut tehdä vaikka mitä, niin
kuohuksissa oli hänen mielensä.
Hän kiirehti lempipaikalleen metsään. Siellä heittäytyi hän suurelle,
sammaltuneelle kivelle ja itki.
Kauan oli hän siinä itkemässä, melkein tietämättä, ajattelematta
mitä teki. Vähitellen hän kuitenkin tyyntyi, nosti päänsä kiveltä ja
kuunteli vesiputouksen läheistä pauhinaa. Silloin muisti hän äkkiä,
että tuolla, missä Brusebäck kohisten eteenpäin rientää, siellä
Vellamon neidotkin paasia pohjasta nostavat, ja pirstaleiksi särkyy
matkaajan pursi.
Tuli taas sydäntä ahdistava, melkein tukehduttava tuskantunne, katkera,
mieltä kalvava suru. --
* * * * *
Tuon kertomuksen Akselista oli Hertta kuullut toukokuulla veljien
palatessa Helsingistä. Hän oli silloin 13-vuotias. Seuraavana
kevätkesänä oli laulujuhlat Hertan kodin lähikaupungissa, ja sinne
riensivät sekä vanhat että nuoret pappilasta viettämään suurta
kansallista juhlaa. Vanhukset eivät kuitenkaan joka paikkaan jaksaneet,
mutta nuoret olivat menossa aamusta iltaan asti. Pikipäin vain aina
kortteeripaikassa käväistiin.
"Joudutaan jo, ettemme laulajaisista myöhästy", huomautti vanhin
tyttäristä, sisarusten kolmisin pukeutuessa kortteeripaikassaan.
"Kyllä minä pian olen valmis, mutta entä sinä, Hertta?"
"Kyllä minäkin."
"Ai, kuulkaapas," -- vanhin käherteli hiuksiaan peilin edessä -- "minä
tapasin tänne kotiin tullessani tuttavamme Karjalasta. He tulevat myös
laulajaisiin."
"Kaikkiko, ovatko todella täällä?"
Hertta vavahti.
"Niin kaikki, paitsi Aksel. Ei hän enää heihin kuulu."
"Miks'ei?"
"Hän on jo melkein rappiolla, on kallistanut lasia liiaksi."
"Miksi ovat ihmiset tarjonneet?" Se oli ensimmäinen kerta, kun Hertta
puhui sisarilleen sydämensä ajatukset suoraan ja haikailematta. Hän
tunsi punan poskillaan leimahtavan ja ääni oli kova.
"Siksi että tarjoavat muillekin."
"Eivät tarjoaisi!"
"Se on yleinen tapa semmoinen. Älä nyt viisastele, vaan joudu."
"Tytöt hoi!" Vanhin veli koputti ovea.
"Käy sisään!"
"Tässä on piletit. Mennään nyt pian, niin saa jotain iloksensa. Olen
tässä ollut niin harmissani, etten tiedä mitä tehdä."
"Kuinka niin?"
"No, ajatelkaa kun Kalle renki, saatettuaan meidät tänne, meni
kapakkaan, joi itsensä juovuksiin ja ajoi sitten kotimatkalla vaunut
rikki ja hevoset kai pilalle."
"Miten kauheaa! Miks'eivät ihmiset voi olla siivoja?"
"Niin, sanos muuta! Mutta nyt täytyy meidän mennä. Pane päällesi,
Hertta!"
"Minä en tule mukaan."
"Mitä joutavuuksia!"
"En tule!"
"No jää pois sitten, oma asiasi. Tulet kai kuitenkin päivällisille. Ei
täällä ole ruokaa!"
"Ehkä tulen, menkää nyt vain!" Hertta nousi, lukitsi oven ja palasi
yksin huoneeseen. Hän kiipesi istumaan suurelle tavara-arkulle
nurkassa, kietoi kätensä ristiin polvelle ja painoi polttavan otsansa
siihen. Hänellä ei ollut kyyneleitäkään surunsa lievittämiseksi,
kaivava tuska vain ahdisti mieltä. Hän näki edessään raivostuneen
humalapäisen miehen, joka hevosia hakkasi, minkä jaksoi. Vaunut
särkyivät. Hevoset vaahtoavina, tuskasta vapisevina vaipuivat maahan.
-- Hän olisi tahtonut huutaa, itkeä, juosta apuun, mutta kaikki oli
turhaa.
Yhä lujemmin painoi hän päänsä polvea vasten, yhä suuremmaksi kävi
hänen tuskansa. Hän muisti Akselin semmoisena, kuin oli nähnyt hänet
vasta valmistuneena ylioppilaana. Hän muisteli kaikkia niitä kauniita
ajatuksia ja aikeita, joita Akselilla silloin oli ollut. Mutta samalla
muisti hän hänen surumielisen, sydämeenkäyvän katseensa. Nyt ymmärsi
hän syyn sen surumielisyyteen. Nyt tiesi hän, minkätähden Aksel oli
pelännyt.
Ensi kertaa elämässään aavisti hän, miten raskas oli synnin kirous,
joka ihmiskuntaa painoi, ja se aavistus loi synkän varjon hänen
sieluunsa.
Kauan istui Hertta näin. Kun hän vihdoin nousi lähteäkseen, oli hän
kalpea, mutta tyyni. Hän oli nyt tehnyt päätöksensä. Tapahtunutta ei
hän voinut tyhjäksi tehdä, mutta hän tahtoi ainakin auttaa, miten vaan
taisi.
* * * * *
Hertan saavuttaessa omaisensa olivat nämä juuri menossa päivällisille
yhdessä "karjalaisten" kanssa. Ravintolan sisäpuolella oli jo
ruokavieraita täpösen täydeltä. Myöhemmin tulleet saivat tyytyä siihen
monessa suhteessa parempaan osaan, että heitä neuvottiin puutarhassa
olevien pikkupöytien ääreen. Siellä vasta ruoka maistui ja siellä ilo
ilolta tuntui ulkona luonnon helmassa. Hilpeällä mielellä olivat kaikki
laulajaisista tulleet ja puhetta piisasi vaikka kuinka.
"Nyt lopuksi laulun ja soiton malja", huudahti maisteri, innostuneena
täyttäen kaikki lasit ja kohottaen omaansa. Hertta yksin istui
liikahtamatta.
"No pikku Hertta neiti, sinä, joka olet kasvanut suureksi siitä kun
viimeksi tavattiin, etkö juo laulun ja soiton maljaa!"
"En, minä en koskaan enää juo tuommoista."
"Hertta, mitä ajattelet?" Sisaret katsoivat säikähtyneinä häneen.
"En", sanoi hän päättävästi. Ja itsekseen hän lisäsi: "Se on tuli, joka
tuhoaa, minä en tahdo leikkiä sen kanssa."
* * * * *
Kahdeksantoista vanhana suoritti Hertta ylioppilastutkinnon. Ystävien
kukittamana, ilosta kuin pyörryksissä kulki hän katuja pitkin. Oliko
se mahdollista vai oliko se unta kaikki? Oliko hän todella valkolakin
omistaja? Hänen olisi tehnyt mieli ottaa lakki päästään ja keskellä
katua pysähtyä hyväilemään sen valkosamettia. Mutta eihän se käynyt
päinsä. Hänen täytyi kiiruhtaa asuntoonsa, panna tavaransa kuntoon ja
vielä samana päivänä matkustaa maalle kotiin, jossa isä ja äiti häntä
odottivat.
Hän joudutti kulkuaan, juoksi reippaasti portaita ylös viidenteen
kerrokseen ja soitti ovikelloa. Palvelija avasi.
"Kas vaan, nyt saan neitiä onnitella!"
Samassa tuli tätikin. Herttaa syleiltiin ja suudeltiin ja onniteltiin.
Kukitettu kahvipöytä oli odottamassa ja sen ääressä juotiin onnenmaljat.
Aivan väkisten täytyi Hertan viimein seurasta irtautua saadakseen
tavarat ajoissa kuntoon. Hän vetäytyi huoneeseensa, ja vasta tultuaan
tänne yksinäisyyteen otti hän ensi kertaa lakin päästään. Miten se oli
kaunis ja puhdas! Hän katseli sitä hetken hellästi ja laski kätensä
hyväillen sametille. Mutta silloin hän äkkiä vavahti. Valkolakki
muistutti hänelle päiviä lapsuudenajoilta. Se toi mieleen tuskallisen
ajatuksen, muiston, joka vuosien kuluessa oli varjoaan hänen tielleen
luonut. "Aksel", sanoi hän hiljaa, "Aksel!"
Hän istuutui tuolille, laski valkolakin polvelleen ja vaipui
ajatuksiinsa.
Mutta myöhemmin, kun hän kevät-illan ihanimmillaan ollessa läheni
kotiaan, eivät mitkään synkät muistot enää voineet karkoittaa sitä
hilpeätä iloa, joka hänet valtasi. Sinivalkea lippu liehui kodin
katolla, -- se näkyi jo kaukaa, -- portit olivat avoinna ja Hertta
juoksi rattailta suoraan isän syliin.
Miten he olivat onnellisia kaikki! Isäkin, joka aina murahteli
puhuessaan nyky-ajan hullutuksista, ei nyt iloltaan ensinkään muistanut
periaatteitaan. Kaikesta hän tahtoi kuulla, tutkinnoista ja kokeista,
voitoista ja tappioista. Hän oli huvitettu ja innostunut aivan kuin
itse vast'ikään olisi ollut ylioppilastutkintoaan suorittamassa. Hertan
lakkiakin hän käänteli ja katseli, pani sen omaan päähänsä ja sitten
taas Hertan päähän. Hän oli lapsellinen ja nuortunut ilossaan. Hän ei
muuta voinut ajatella, kuin että hänen nuorin lapsensa, hänen pikku
Herttansa oli ylioppilas.
"Missä Hertta, missä pikku valkolakkini?" huusi hän, kun Hertta
hetkeksi oli poistunut.
Hertta tuli juosten posket punaisina ja tukka silmillä riippuen. Hän
oli käynyt koiria tervehtimässä ja oli juossut kilpaa niiden kanssa.
"Et saa jättää vanhusta yksin!" puheli isä. "Sinun täytyy pitää seuraa
minulle, pikku valkolakki!" Hän vetäisi Hertan sohvalle viereensä.
"Valkolakki!" Hertta säpsähti. Tuo sana kaikui niin kummalta hänen
korvissaan. Mutta hän ei sitä sen enempää ajatellut. Hän kiinnitti
huomionsa siihen, mitä isällä oli kerrottavana, ja tunnelma haihtui
kuin utukuva, joka ei koskaan muotoa saanut.
Mutta illalla, kun hän jäi yksin huoneeseensa, se taas palasi. Hän oli
ollut huolettoman iloinen ja onnellinen. Juhlamieli oli hänet mukaansa
temmannut ja estänyt häntä ajatuksiin syventymästä. Mutta nyt, kun
kaikki oli hiljaista hänen ympärillään ja hänen piti nukkua, silloin
tulivat taas ajatukset ja tunnelmat. Silloin ne saivat muotoa ja
selvyyttä, asettuivat kuin hengettäret vuoteen ympärille ja piirittivät
hänen kokonaan. Hän ei voinut niistä eroon päästä, täytyi katsoa
suoraan ja pelkäämättä niihin, katsoa ja muistella, vaikka se tuskaa
tuottikin.
Tuo sana "valkolakki" kaikui taas hänen korvissaan. Se se sulun
oli aukaissut, ja sitten alkoivat muistot tulvien tulla. Kuin
keijukaiset kesäyön usvissa ne väikkyivät hänen silmäinsä edessä.
Nuo herttaiset kesäpäivät Akselin seurassa hymyilivät hänelle.
"Brusebäck" vaahtovaipassaan kiiruhti ohi, "Susebäck" soitti suhisten
hänelle kehtolauluansa. Miten hän heitä rakasti! Miten pyhät ne
lapsuudenmuistot, jotka niihin liittyivät. Ja kuitenkin. -- -- --
Kauneimmat noista muistoista olivat tahrautuneet. Kova, kolkko
todellisuus oli lapselta hänen aarteensa riistänyt, oli lokaan
viskannut sen, mikä oli puhdasta ja kaunista, oli säpäleiksi särkenyt,
minkä hän iki-ilonaan olisi säilyttää tahtonut.
Hertta kätki kasvot käsiinsä. Miksi oli elämä semmoista? Miksi sen
synkät ongelmat loivat varjonsa ihmisten teille! Miksi himmensivät iloa
yksin elämän juhlahetkinäkin.
Hän muisti, miten sydämellisesti hän oli Akseliin kiintynyt, miten
kaunis oli kuva, minkä hän hänestä oli säilyttänyt. Ja entä miten ne
mielikuvat ja ajatukset, joita Aksel oli hänessä eloon herättänyt,
olivat tehneet hänet rikkaaksi ja onnelliseksi. Hän oli noita ajatuksia
aarteinaan säilyttänyt. Ne olivat olleet hänen parhainta omaisuuttaan
kauan. Hän oli nähnyt niiden siipyeiden hopeanhohtoisina kimaltelevan,
ja hänen lapsensielunsa oli ihastunut, iloinnut ja riemuinnut. Antajan
kuva oli sitten tullut synkän suru-usvan peittämäksi. Himmenisikö
hopeahohde hänen ajatustensa siipyiltäkin, painuisivatko nekin
painumistaan kohden maan mustaa multaa!
Aksel oli Hertalle raoittanut ovea "aika-ihmisten" maailmaan. Hertta
oli koettanut kohota, kurottautua voidakseen luoda silmäyksen sinne, ja
se silmäys oli hänet hurmannut. Nyt oli hän itse sen maailman kynnyksen
yli astunut. Hän tunsi nuoruuden ilon, nuoruuden voiman sydämessään
sykkivän, mutta miksi häntä kuitenkin peloitti? Oliko se muisto hänen
lapsuutensa suuresta surusta, joka sen vaikutti? Oliko se tunne siitä,
että tuo muisto myöskin oli kulkenut yli kynnyksen hänen kanssaan, oli
häntä kädestä ottanut ja aikoi kumppalina seurata kautta elämän? Hän
ei sitä itsekään ymmärtänyt, mutta hänestä tuntui siltä, etteivät he
koskaan voi toisistaan erota. Heidän on yhdessä kulkeminen aina ja joka
paikassa, ilossa ja surussa kuin kaksi, jotka erottumattomasti yhteen
kuuluvat.
* * * * *
Kun Hertta seuraavana syksynä matkusti Helsinkiin, alkoi hän siellä
innolla työnsä. Hän ei aluksi ottanut osaa toverielämään, mutta
vähitellen tempasi virta hänet mukaansa. Hän ei voinut pysyä kylmänä
syrjässä nähdessään toveripiirissä aatevirtauksia, jotka saivat hänen
mielensä ilosta ja innostuksesta hehkumaan. Hänen täytyi päästä mukaan
kantamaan kortensa hänkin.
Hän alkoi käydä kokouksissa ja omistaa aikaansa yhteistyölle.
Paljon rientoja oli ylioppilaspiireissä, joihin hän innostui, mutta
etusijaan asettui raittiustyö. Se oli hänen lempilapsensa, aate,
joka hänet kokonaan valtasi. Kun hän lapsuutensa päivinä oli tehnyt
raittiuslupauksensa, ei hän vielä ymmärtänyt, mitä oikeastaan teki.
Hän ei silloin toiminut harkinnan eikä periaatteiden johtamana, vaan
vaistomaisesti, sisällisen pakon vaatimana. Samoin kuin kukkanen
auringonpaisteessa puhkeaa, olipa sitä ihmiskäsi vaalimassa tai
ei, samoin puhkesi se rakkaus ja sääli, jota hän tunsi, toimintaan
toisten hyväksi. Hän oli nyt kypsyneempi ja kykeni ymmärtämään, mitä
teki. Harkittua oli hänen toimintansa, kun hän nyt koko sydämensä
lämmöllä antautui raittiustyölle, mutta se oli samalla yhtä vapaata ja
itsenäistä kuin hänen ensimmäiset askeleensa tällä tiellä.
Toverit rupesivat pian pitämään Herttaa raittiustyön pylväänä
keskuudessaan, ja itsekin tunsi hän vastustamatonta halua uhrata yhä
enemmän aikaa tämän harrastuksen hyväksi. Mutta kukaan ei tiennyt, että
se, mikä häntä työssä eteenpäin kannusti, oli hänen lapsuutensa kaunein
ja samalla katkerin muisto.
Sittenkun Hertta oli Helsinkiin tullut, kyti hänen sydämessään toivo
jollain keinoin saada tietoja Akselista. Hän tiedusteli toveripiiristä,
mutta turhaan. Kaikki hänen tuttavansa olivat siksi nuoria, etteivät
Akselia tunteneet. "Karjalan tuttavat" olivat jo kaikki poissa
Helsingistä, ja Hertasta tuntui sitäpaitsi siltä, ettei hän heiltä
koskaan voisi Akselia kysyä. Ei auttanut muu kuin odottaa, ja odottaa
hän tahtoi.
Koko ensimmäinen vuosi Helsingissä oli Hertalle turhan odotuksen aika.
Jännitys, jolla hän aluksi oli Akselia etsinyt, rupesi raukeamaan, ja
mielen levollisuus oli ainoa tulos hänen turhista ponnistuksistaan,
sekin ainoastaan väsymyksen aikaansaama, surunsekainen levollisuus.
Mutta jo toisen vuoden keskipaikoilla tapahtui jotakin, joka sai hänen
levollisuutensa järkytetyksi.
Hän oli luvannut pitää esitelmän eräässä raittiusiltamassa ja oli
juuri alkanut puhua, kun aivan huoneen vastaisella puolella ovensuussa
huomasi tuntemattoman miehen. Tämä oli laiha ja vähän kumaraselkäinen,
kasvot olivat kapeat, hienopiirteiset. Kaikesta päättäen oli hän ennen
elänyt toisenmoisissa oloissa. Ränsistynyt puku ei voinut peittää
luontaista hienoutta.
Hertta ei voinut irroittaa katsettaan hänestä. Hän ei tosin
puhujalavalta voinut miestä tarkoin nähdä, ei tiennyt, kuka tai mistä
hän oli, mutta hänet oli vallannut omituinen, vahva varmuus siitä,
että se oli Aksel. Tehtäväänsä hän ei voinut kesken jättää, mutta hän
saattoi panna koko sielunsa siihen, saattoi antaa omaa itseänsä, puhua
sydämestä sydämeen, kuten aina ennen heidän ollessa kahden.
Kun esitelmä oli päättynyt, tuli kuulijoista yksi toisensa perästä
Herttaa kiittämään. He ottivat häntä kädestä, onnittelivat, sanoivat
kiitoksia ja toivoivat jatkuvaa työ-intoa. Hän vastasi hajamielisenä,
tietämättä, sopiko vastaus siihen, mitä oli sanottu. Hänellä oli
selvänä ainoastaan se, että hän tahtoi tuota ovensuussa olevaa vierasta
pitää silmällä. Kun vaan pääsisi vapaaksi, tahtoi hän mennä sinne
katsomaan, hakemaan, tervehtimään.
Miten paljon heitä oli noita ystävällisiä ihmisiä tänä iltana, ja miten
Herttaa jo väsytti! Hän päätti kesken kaiken lähteä, täytyi vain ensin
tervehtiä erästä vanhaa neitiä, joka seisoi vieressä odottaen. He
vaihtoivat muutaman sanan keskenään. Sitten Hertta niiasi ja kiiruhti
pois. Mutta ovensuussaolija oli jo kadonnut.
Hertta haki päällysvaatteensa, kysyi muutamalta eteisessä olevalta,
olivatko tunteneet tuota vierasta, ja saatuaan kieltävän vastauksen
kiiruhti hän pois.
Toivonkipinä oli hänen sydämessään syttynyt. Antaisiko hän sen heti
sammua? Jättäisikö hän Akselin, -- jos se oli Aksel, -- avuttomana
ja yksin harhailemaan? Kaikki olivat hänet hylänneet, ystävät ja
sukulaiset. Ei kukaan hänestä huolinut, ei muistanut kukaan muu paitsi
Hertta. Eikö ollut sitä tärkeämpää, että Aksel edes saisi tiedon
tuon yhden olemassa-olosta, saisi kuulla, että lapsi, jota hän oli
ymmärtänyt paremmin kuin kukaan muu ja jolle hän niin monta kaunista
ajatusta oli antanut, vielä häntä kiitollisena muisti?
Hertta oli kuin kuumeessa. Hänen ainoa ajatuksensa oli nyt saada
tietoja Akselista. Hän kävi yhdistyksessä, jossa oli esitelmänsä
pitänyt, ja tiedusteli siellä kaikilta, kysyi tovereilta yliopistossa,
sekä tutuilta että tuntemattomilta, kaikilta, joilta vaan luuli
voivansa tietoja saada. Viimein onnistui hänen saada selville, että
kuulija luultavasti oli ollut eräs entinen ylioppilas, hyvä laulaja ja
soittoniekka, joka sitten oli rappiolle joutunut. Hän oli nyt varma
asiastaan. Hän oli löytänyt Akselin. Mutta mitä hän sillä varmuudella
teki, ellei hän saisi selvää siitä, missä hän oli ja miten häntä auttaa?
Hertta pani kaikki voimansa liikkeelle. Mutta turhaan. Hän kävi
jok'ainoassa kokouksessa, jossa ajatteli mahdollisesti löytävänsä
hänet, harhaili laitakaupungilla paikoissa, joita ei ollut koskaan
ennen nähnyt, ja kulki väristen kapakkain ohi. Miestä ei näkynyt
missään.
Oli jo kolme viikkoa kulunut esitelmä-illasta, ja Hertalle kävi olo
aivan sietämättömäksi. Mitä tehdä?
Vielä oli eräs henkilö, jolta hän luuli varmasti saavansa luotettavia
tietoja, mutta rohkenisiko hän tuntemattomana käydä tämmöistä asiaa
tiedustelemassa raittiusseuran esimieheltä? Hän taisteli kovan
sisällisen taistelun. Ujous kielsi, rakkaus käski.
Seuraavana päivänä seisoi Hertta esimiehen huoneessa.
Hän oli hämillään ja hypisteli hermostuneena hansikkaan nappia
esittäessään asiansa. Esimies katsoi häneen pitkään. "Mainitsemanne
henkilön nimi on jo jäsenluettelossamme."
"Onko se hänen oikea nimensä?" Ääni oli heikko kuin kuiskaavan, mutta
sanat tuntuivat hätähuudolta.
Esimies katsoi Herttaan tutkivasti. "Ei ole, mutta sitä hän ei enää
käytä. -- Sen tunnen ainoastaan minä."
"Enkö voisi -- -- -- eikö olisi mahdollista --?"