Kiirettä ja puuhaa oli pappilassa. Posti oli tuonut kirjeen, jossa
ilmoitettiin kaukaisten vieraiden pian saapuvan, ja se se kiireen oli
alkuun pannut.
Oltiin juuri päivällistä syömässä, kun tuo ihmeellinen posti saapui.
Palvelija tarjosi paraikaa puuroa. Silloin astui pieni poikanen laukku
kainalossa etehiseen. Rovasti nousi pöydästä, otti laukun ja tyhjensi
sen. Sanomalehdet ja virkakirjeet hän pisti kiireimmiten kansliaan,
sitten hän palasi paikoilleen.
"Tulipa tässä ihmeellinen kirje. En ymmärrä, mistä lieneekään." Hän
käänteli ja katseli sitä, mursi sitten kuoren ja rupesi lukemaan.
"Ha -- ha--ha--ha." Rovasti nauroi niin että puna kohosi poskille.
"Tämähän on Heikki Holmilta. Vanha, kunnon toverini, jolta en ole
vuosikymmeniin sanaakaan saanut, hän on äitynyt kirjoittamaan oikein
pitkän, rehellisen kirjeen."
Rovasti silmäili kirjettä, nauroi, luki ja nauroi taas. "Kysyy, vieläkö
muistan ylioppilasaikoja, jolloin silakoita ja perunoita yhdessä
söimme. -- Eivät ne ajat unohdu."
"Syöpä sinä nytkin, ukko kulta", uskalsi ruustinna muistuttaa.
"Ole rauhassa, ei marjapuuro jäähdy." Rovasti jatkoi jo lukua.
"Niin, niin, aivan samaa sanoo kuin minäkin: 'Eivät ole ajat niinkuin
oli ennen', sitä se Holmikin on kokenut." Rovasti luki hetken
itsekseen. Sitten napautti hän yht'äkkiä peukalonpäällä pöytään.
Siinäpä tuli selitys. Ei Holm suotta näin pitkää kirjettä olisi
ruvennut kirjoittamaan.
"Tahdotteko kuulla?" Rovasti yskäisi, korjasi silmälasejaan ja katseli
kirjeeseen.
"Tässä nyt on aluksi pieni esipuhe, ylistys nykyajan nuorisolle. Sitten
Holm jatkaa: -- -- 'No niin, summa on se, että toisenlainen on nykyajan
nuoriso ja toisenlaiset on sillä huvitkin. Ennen kukin uskollisesti
istui kotinurkissaan. Työtä tehtiin, ahkeria oltiin ja huvina olivat
kyläilyt ja kutsut pitäjällä. Nyt ovat naapurit unohduksissa, ja
seurustelu ihmisten kesken on lakannut, -- tai on ainakin seurapiiri
hajaantunut maanpiiriä pitkin. Maita mantereita kierrellään ja oppia
ongitaan joka kolkasta. Siksi se onkin tämä nykyajan nuoriso niin
rikkiviisasta, ettei muista muiden oppineen aakkosia enemmän.'" --
"Niin, sitähän minäkin aina sanon", pisti rovasti väliin. -- 'No niin,
maankiertämishalu on nyt tarttunut minunkin nuoriini, eikä siinä auta
muu kuin myöntyä, kun lapset tahtovat. Yhden ehdon panin kuitenkin, sen
että matkallaan kävisivät tuomassa terveiseni sinulle, kunnon vanha
toveri. Itse en taida sinua tässä elämässä enää nähdä. Ei kulje vielä
höyryhepo näissä idän kolkoissa korpimaissa, ei vie se vanhusta täältä
Hämeen kankaille, ei taida liioin sinua eksyttää tänne Karjalaan.
Tulkoon lapseni edes luoksesi tutustumaan sinuun ja perheeseesi. Kunpa
tulisi heistä lapsillesi edes puoleksikaan niin hyviä ystäviä, kuin
mitä me muinoin olimme.
Heitä on tulossa kaikkiaan neljä. Vanhin poikani vihittiin tänä keväänä
maisteriksi. Sillä pojalla on pää kuin partaveitsi, vaikka sen itsekin
sanon. Tyttäreni ovat semmoisia kuin nuoret neitoset, yleensä ensi
keväimessään. Tanssia ja leikkiä tahtovat, ja kevyttä on elämä kuin
keijukaisen kulku.
Heillä on seurassaan vielä neljäskin, velivainajani ainoa poika, joka
7-vuotiaana jäi orvoksi ja siitä asti on ollut kodissamme. Hän on
harvinainen poika, aivan toisenlainen kuin omat lapseni. Hiljainen
ja suljettu hän on, niin ettei juuri tiedä, mitä hänen mielessään
liikkuu, mutta suuret luonnonlahjat on hänelle suotu. Hän suoritti tänä
keväänä 16-vuotiaana loistavan ylioppilas-tutkinnon ja tarvitsee nyt
virkistymistä lukujen jälkeen. Eniten taipumusta on hänellä kuitenkin
lauluun ja soittoon.
Usein ajattelen ilolla ja pelolla, mitä siitä lapsesta tullee. Hänellä
on mitä runsaimmat menestymisen mahdollisuudet, mutta hänellä on
samalla peloittava perintö. Sinä tiedät, miten veliraukkani kävi.
-- -- -- Mutta olkoon se sinänsä.