Juna oli juuri tullut. Asemapäällikkö virkapuvussaan seisoi portailla
vastaanottaen tiedonantoja ja antaen määräyksiä. Odotus-saliin
kerääntynyt maalaiskansa rupesi sieltä työntäytymään ulos, ensin
ottaakseen kimpsunsa ja kampsunsa portailta, sitten asettuakseen
junaan. Samaan aikaan rupesivat junassa olijat pyrkimään sieltä ulos,
mikä jättääkseen junan, mikä ainoastaan jaloitellakseen. Syntyi vähän
tungosta, annettiin ja saatiin pieniä tyrkkäyksiä, mutta kun ei kellään
kiirettä ollut, eivät nämä pienet yhteentörmäykset tuntuneet miltään.
Odotussali oli nyt tyhjentynyt. Ainoastaan vanha harmaapartainen
herrasmies hienoissa suopeliturkeissa istui vielä huoneen perällä
hajamielisesti selaillen pöydällä olevia ilmoituksia.
Asemapäällikkö meni salin läpi virkahuoneeseensa. Hän kumarsi, nosti
lakkia ja hymyili itsekseen. Kyllä hän arvasi, mitä asiaa vanhalla
paronilla oli.
Vielä kesti odotusta vähän. Tavaroita otettiin pois, toisia pantiin
junaan. Sitten kävi asemamies katsomassa kelloa odotussalissa. Sen
tehtyään asettui hän asemahuoneen edustalla olevan kellon viereen,
vetäisi sen kieltä laitaa vasten ja soitti läpäyttämällä, -- kerran --
toisen -- kolmannen. Asemapäällikkö tuli taas portaille, konduktööri
vihelsi pilliään ja juna läksi puhallellen liikkeelle.
"Eikö herra paroni käy sisään?" pyysi asemapäällikkö kohteliaasti
palatessaan odotussaliin.
"Kiitoksia, ei tällä kertaa, Minä tulin vain kirjeitä kysymään."
"Vai kirjeitä, no katsotaan." Hän meni virkahuoneeseensa ja sulki
oven. Nuori harjoittelija rupesi päivän postia selailemaan. "Täällä on
kirje." Hän työnsi sen luukusta paronille, joka seisoi odottamassa.
"Vielä täällä on muutakin." Ääni oli asemapäällikön, ja sen sävy oli
iloinen, melkein veitikkamainen.
"Vai on?" sanoi siihen paroni ja koetti osoittaa hämmästystä.
"Täällä on ristiside ulkomailta, pojaltanne kai?"
"Vai on, vai on." Hän otti sen vastaan luukusta, käänteli ja katseli.
"Nyt ei taida käydä sisään pyytäminen enää", puheli asemapäällikkö
leikkisästi. "Taitaa olla kiire, kun tuli niin paljon hyvää kotiin
vietäväksi."
"Niin on, niin on. Kiitoksia vaan ja hyvästi." Hän pisti saamansa
postin poveensa, kumarsi ja poistui.
"Kyllä niillä vanhuksilla nyt on hauskaa." Asemapäällikkö oikein
myhähti mielissään.
"Taitaa olla ainoa lapsi", jatkoi harjoittelija siihen kysyvästi.
"Ainoa on, vanhempien ilo ja ylpeys. Hän matkusti viime kesänä
ulkomaille ja on siellä ollessaan julkaissut esikoisteoksensa. Siitä
oli eilispäivän lehdissä erittäin kiittävä arvostelu."
"Ja vasta kahdenkymmenenkolmen vanhako?"
"Niin on. Ellen erehdy, tuli tuo kirja nyt juuri vanhemmille."
"Kylläpä onkin sitten iloa", sanoi harjoittelija. Ja hänkin hymähti.
Vanha paroni istuutui rekeen. Renki peitti hänet nahkasiin, asettui
sitten paikoilleen ja tarttui ohjaksiin. Iloisella hypähdyksellä läksi
hevonen matkaan. Se oli tummanruskea, täplikäs, nuori juoksija. Sen
tuuhea, vaaleahko harja hulmuili tuulessa.
"Tulipa tässä paraiksi rekikelikin", ajatteli paroni nojautuen
mukavasti muhkeaa karhuntaljaa vastaan.
"Saan pojalle kirjoittaa, että koettelin ensi rekikeliä hakiessani
hänen kirjaansa."
Hän pisti käden poveensa ja tunnusteli, oliko siellä kaikki tallella.
Kaikki oli. Kelpasi niitä kotiin viedä. Mitähän hänen vaimonsa niistä
sanoisi? Sinne oli jäänyt kahvipöydän ääreen istumaan, kun paroni
läksi. Tienneekö nyt olla valmiina vastaanottamassa?
Totta toisen kerran, tuossahan kartanon pääty jo häämötti. Hevonen
rupesi rannasta nousemaan mäkeä kotipihaan. Miten olikaan matka
niin pian kulunut! Ihanhan ajatukset olivat varastaneet ajankulun
huomattavista.
Hevonen pysähtyi portaiden eteen. Palvelustyttö tuli keittiön puolelta
juosten auttamaan. Paroni nousi reestä ja läksi sisään.
Heti ovesta astuessaan näki hän vaimonsa eteisen vastaisella ovella
odottamassa. Hän oli harmaatukkainen, hienopiirteinen vanha nainen,
vartaloltaan pieni pyöreä tallukka, kasvoillaan ystävällinen,
äidillinen ilme. Hän seisoi ääneti ja odottavaisena sill'aikaa kuin
palvelustyttö auttoi turkit paronin päältä. Mutta sitten hän ei enää
malttanut mieltään.
"Tuliko mitään?" Ääni värähti, osoitti uteliaisuutta ja kiirettä.
Ei mitään vastausta.
Paronitar tunsi miehensä ja hänen tapansa siksi hyvin, ettei hän
kysymystä uudistanut. Palvelustyttö sai vetää päällyssaappaat vanhan
herran jaloista, sitten paroni nousi ja katsoi ovesta valaistuun
huoneeseensa. Kaikki oli siellä kunnossa. Lamppu oli sytytetty.
Keinutuoli seisoi uunin vieressä ja tuolin toisella puolen pieni pöytä
tupakkavehkeineen. Keskellä lattiaa, juuri lampun alla, oli mukava
nojatuoli, jakkara sen juurella.
"Kas vaan, näinhän sen olla pitää. Tule nyt sisälle!" Vanha herra
sulki oven ja painautui keinutuoliin. Sitten hän alkoi kaivella
taskuaan. Sieltä tuli vähitellen esille kirje, sitä seurasi paketti.
Ne järjestettiin täsmällisesti toinen toisensa päälle, ristiside
suurempana alle, kirje pienempänä päälle. Sitten vasta vanha herra
ojensi ne vaimolleen.
Käsi vapisi, kun paronitar mursi kuoren.
"Luenko minä vai luetko sinä? Se on meille yhteisesti."
"Luehan pois."
Paroni pani pienellä ponnahduksella keinutuolin liikkeelle, ja sitten
kirje luettiin. Se oli alkulause pojan esikoisteokseen. Hän kirjoitti
lähettävänsä sen kaukaa alppien tuolta puolen, Välimeren rannalta,
vanhemmille tervehdyksenä. He olivat vanhat, he olivat yksin, mutta hän
toivoi heidän unohtavan tuon kaiken lukiessaan poikansa esikoisteosta.
Siihen oli koottuna hänen parhaat ajatuksensa, hänen kauneimmat
unelmansa ja aikeensa, mitä puhtainta hän tunsi, mitä jalointa hän
tahtoi. He ymmärtäisivät häntä, he näkisivät siinä kaikessa sadon
siitä, mitä heidän hellä rakkautensa oli lapsen sieluun kylvänyt. Ja se
sato oli kiitos siitä, mitä olivat uhranneet.
Kun kirje oli luettu, käärittiin se huolellisesti kokoon, pistettiin
kuoreen ja pantiin pöydälle. Senjälkeen tuli ristisiteen vuoro. Miten
kauniissa kansissa pojan kirja oli! Etelän kukkiakin oli kannelle
kuvattu.
"Joko alamme?" kysyi paroni, kun ulkoasun tarkastaminen oli päättynyt.
"Aletaan vaan, kyllä minä olen valmis!"
Paronitar otti esille sukkaneuleensa ja asettui nojatuoliin. Paroni
käänsi varoen kansilehden kirjan selkäpuolelle, luki vielä kerran
kirjan ja sen tekijän nimen, yskäisi vähän, selvitteli ääntään ja alkoi.
Täten istuivat vanhukset vastatusten kahden myöhäiseen yöhön
asti. Paroni luki, paronitar neuloi sukkaa. Mutta usein pidettiin
väliaikojakin. Oli niin paljon, josta täytyi puhella.
Äiti ihmetteli, mistä poika oli ajatuksensa saanut. Ja niin nuorena
vielä. Paroni tuumi, etteihän sitä tiedä, mitä kaikkea hän jo on
ehtinyt kokea ja miettiä.
Kun kirjassa tuli luonnonkuvauksia, innostuivat vanhemmat kumpikin.
Aiheen niihin oli poika varmaan saanut etelässä näkemästään
kauneudesta. Mitä siitä, jos täällä kotona olikin ollut hiljaista ja
tyhjää! Pojan oli hyvä olla. Hänellä oli kaikkea mitä hän ilokseen ja
kehityksekseen tarvitsi. Ja sehän oli pää-asia.
Mutta jota pitemmälle kertomus edistyi, sen vähemmän vanhukset siitä
keskustelivat. Pojan kuva himmeni hetkeksi sen rinnalla, mitä hän oli
luonut. Aine oli tosin vanha ja kulunut -- tavallinen rakkaustarina,
-- mutta se oli kerrottu niin, kuin yksin elämän kevätajassa oleva
sitä kuvata ja kertoa voi. Se oli täynnä tosi runoutta, täynnä tulta
ja tunnetta, ei sairaalloisesti liioiteltua, mutta mehevää, raitista
kuin kasteisena kesäaamuna helpeiset heinät, kirkasta kuin hetteistä
helmeilevä lähteen silmä. Siinä oli elämän runoutta, mutta sen
runottomuutta myöskin. Siinä ihmissydämen ilot ja surut kuvastuivat
tosina, mutta kauniina kuitenkin.
Ja vanhukset elivät elämänsä ilot ja surut uudelleen.
Kello lähenteli jo kahtatoista ja keskiyö oli käsissä. Täytyi
vihdoinkin levolle lähteä. Mutta varhain seuraavana aamuna alkoi luku
taas uudelleen. Sitten se keskeytyi; aamupuolella kun tuli vieraita,
täytyi sen siirtyä iltapäivään. Mutta tavallista lyhempään loppui
silloin paronittaren iltapäivä-uni, eikä ruuanperäiset paronillekaan
kelvanneet.
Kiireisesti juotiin kahvit. Sitten sytytettiin lamppu ja luku alkoi
uudelleen.
Se nuori pari, jonka vaiheita he seurasivat, joka oli unelmoinut
pelkästä päivänpaisteesta ja kukitetusta tiestä, sai käydä monen
kiirastulen läpi. Mutta tuliahjosta kohosi heidän onnensa Sampo
entistänsä ehompana. Sen onnen, jota he ennen olivat elämältä
vaatimalla vaatineet, sen löysivät kerran palvelevassa rakkaudessa,
siinä rakkaudessa, "joka ei omaansa etsi".
Vanhusten mieli kävi niin oudoksi. Tuo tarina oli heille uusi ja
samalla kuitenkin tuttu. Olihan se heidän oman elämänsä historia. Se
vaan oli kaunistettu, niinkuin kuvastin saattaa ihmiskasvot kaunistaa.
Se oli siinä semmoisena, kuin se heidän lapsensa sydämeen oli
heijastunut, semmoisena kuin hän näki tai ainakin tahtoi nähdä kaiken
sen, mikä koski isää ja äitiä.
Paronitar otti lasit nenältänsä ja pyyhki niitä. Ne olivat käyneet
vähän sumuisiksi. Paroni piti pienen loma-ajan ja yski. Hänen äänensä
tuntui hiukan käheältä. -- Sitten jatkoi hän lukua.
Hän luki kovalla, jäykällä äänellä. Ja jota useammin hänen huulensa
rupesivat värähtelemään, sen jäykemmällä äänellä hän luki. Paronitar
oli laskenut sukankutimen helmaansa. Hänen täytyi taaskin pyyhkiä
silmälasejaan. Ja paroni luki, luki, yhä kovemmin, yhä äänekkäämmin,
aivan kuin hän ja hänen vaimonsa tänä iltana olisivat kuuroiksi käyneet.
Eikä tainneet he sittenkään kuulla, mitä kirjassa sanottiin. Heidän
mielikuvituksensa oli niin kummasti kiihoittunut, että se yhä loi lisää
siihen mitä lukivat, loi siihen kuvia heidän omasta elämästään.
Semmoistahan se oli ollut. Välistä oli poika ollut erottamassa, väliin
yhdistämässä vanhempia. Joskus, kun toinen sai enemmän hellyyttä kuin
toinen, oli toisen mieli siitä käynyt kateelliseksi. Katkera sana
oli tullut sanotuksi ja se oli suurentanut juopaa. -- Sitten tulivat
yhteiset ilot ja surut pojan puolesta. Ne tekivät kaiken taas hyväksi.
Mutta tuo katkera siemen oli sydämeen jäänyt. Se iti siellä ja puhkesi
nousemaan, kun tuli suotuisa tilaisuus.
Paljon oli ollut toisin, kuin sen olisi pitänyt olla. Poika oli sen
huomannut, oli sitä surrut. Hän rakasti heitä molempia ja tahtoi nähdä
kauniina kaiken sen, mikä koski heitä.
Kirja läheni loppuansa. Paroni luki viime lauseet sen viimeiseltä
sivulta. Mutta silloin unohti hän miehekkyytensä, ääni värähteli
ja kaksi suurta kyynelkarpaloa vierähti verkalleen poskelle. Syvä
äänettömyys seurasi. Kumpi heistä katkaisisi sen, kumpi alkaisi
ensimmäisenä puhua? Ja mitä? Molemmilla oli samat ajatukset mielessä,
mutta kumpi heistä ojentaisi ensimmäisenä kättä toiselle?
"Se oli todellisuutta kauniimpi", sanoi vihdoin paroni.
"Niin oli, mutta se herätti ainakin minussa halun muuttua kuvan
mukaiseksi."
"Minä olen ollut väärässä", sanoi yht'äkkiä paroni miehekkäästi. "Olen
usein omalla kiivaalla, kärttyisällä tavallani karkoittanut poikaa
luotani. Ja sitten olen kuitenkin sinua syyttänyt."
"Ja minä olen usein sinua loukannut. Olen ajattelemattomuudessa mielesi
pahoittanut, kärsimättömyydessä sinusta pahaa ajatellut. Voitko antaa
anteeksi?"
Tuli tunnustus, selitys toisensa jälkeen, vanhoista, aikoja sitten
unhoon peitetyistä asioista, joista kuitenkin haava oli mieleen jäänyt.
Näitä haavoja pääsi nyt rakkauden ja nöyryyden pehmeä käsi parantamaan.
Kun palvelija tuli käskemään illalliselle, istuivat vanhukset vielä
vastatusten ajatuksiin ja muistoihin vaipuneina. Paroni nousi ja
tarjosi käsivartensa vaimolleen. "Muistatko, kun ensi kertaa tässä
samassa kodissa menimme pöytään? Me olimme kahden silloinkin, ensi
kertaa omassa kodissamme."
"Niin, ja minun lautasellani oli kukkia."
"Ja minun oli tyhjä. Mutta sitä en ajatellut. Olin niin iloinen siitä
että sain antaa."
"Siitä on kolmekymmentäneljä vuotta nyt."
"Niin on."
"Ja muistatko, kun ensi kerran lähdimme kyläilemään? Minä olin niin ujo
ja onneton! Mutta minua lohdutti se, että sinun seurassasi olin kuin
turvan takana."
He eivät paljon syöneet illallispöydässä istuessaan. He elivät
muistoistansa, ja se oli ateria ensimmäinen laatuaan, sisältörikas ja
unohtumaton.
Vanha emännöitsijä vähän murahteli, kun korjasi pois ruuat. Suotta oli
hän ainakin tämän illallisen tähden vaivaa nähnyt. Mutta kukapa sen
edeltäpäin tiesi!
Jos joku olisi paronille ja hänen vaimolleen huomauttanut, miten suuri
muutos heissä oli tapahtunut, olisivat he sitä tuskin itse uskoneet.
He eivät sitä huomanneet, he sen ainoastaan tunsivat. Ja että se
eilis-illasta oli alkunsa saanut, sitäkään he eivät enää muistaneet.
Aika, sen kulku, elämä, sen eri jaksot ja vaiheet, kaikki oli heiltä
unohtunut. He uskoivat eläneensä kolmekymmentäkolme vuotta yhden päivän
illasta toiseen, uskoivat kolmeakymmentäkolmea vuotta yhdeksi ainoaksi
suureksi onnenpäiväksi. Ja kaiken tuon oli heidän lapsensa esikoinen
aikaansaanut, heidän poikansa aivojen ja sydämen työ.