Kun rakkaus tulee taloon, tyytyy se harvoin yhteen uhriin. Se käy kuin
kulo paikasta toiseen, valikoi uhrinsa yhtä vähän kuin tuli, joka ei
säästä honkia, joiden latvat pilviä pitelevät, ei katajaa, ei kankaan
kanervikkoa.
Samoin näytti käyvän Mäenpään talossa, lähellä kirkonkylää. Siellä
oli rakkaudenkulo valloilleen päässyt. Se oli kahdesti leimahtanut
ilmiliekkiin, ja asukkaat arvelivat että tuskin se siihenkään päättyy.
Mutta missä kulo kerran on syttynyt, missä se valtaan päässeenä lentää
mättäältä toiselle, puusta pensaaseen, siellä sillä aina myöskin
on ollut esihistoriansa, milloin lyhempi, milloin pitempi. Se on
usein huolettoman ohikulkijan aikaansaama. Pienestä kipinästä se
syttyi, kyti hiljaa sammalten alla, yritti nousta kerran, toisenkin,
tuli tukahdutetuksi, mutta syttyi taas. Ja semmoista se usein on
rakkaudenkin esihistoria.
Niin oli ainakin Mäenpäässä, missä sekä hyyryllä oleva kesävieras
maisteri Varova että tuvan puolella asuva kesti Kustaa Kallenpoika
molemmat olivat tulleet sille asteelle, jolloin kulon tuhotyöt eivät
enää olleet salattavissa. Molemmilla oli heillä myöskin rakkautensa
esihistoria, ja se oli yhtä erilainen kuin sen tuottamat tulokset.
Maisteri oli kihlauksensa jälkeen kuin kuumeessa. -- Ei maittanut
luku, vaikka lukuja varten oli maalle tullut -- ei työnteko, eikä
oleskelu kansan keskuudessa, vaikka aina sanoi olleensa suuresti
huvitettu siitä. Nyt ei ollut aikaa semmoiseen, piti kukkasia poimia
morsiamelle ja sitten soudella järven tuolle puolen hänen luokseen.
Sinne jäi hän rakkautensa suitsutusta sytyttämään, puhumaan häistä ja
vihkiäisistä, joiden olisi suonut olevan heti paikalla, -- ja siitä,
miten sietämättömän pitkältä odotusaika tuntui.
Kustaa Kallenpoika oli kihloissa hänkin. Mutta sitä ei kukaan olisi
tiennyt sanomatta. Ihan oli mies entisellään, kävi työssä, istui
itsekseen ja tuumaili, eikä puhunut mitään onnestansa. Kun morsian
kerran tuli häntä tervehtimään, istuivat he rinnan tuvan penkillä,
Kustaa vilkaisi syrjin häneen ja esitti sitten talonväelle sanoilla:
"se tuli minua tervehtimään, kun kuuli sairastavan".
Ja kuin puolustukseksi liitti hän sanoihinsa selityksen: "tämä se on
niin helläluontoinen, niinkuin minäkin". --
Maisteri hymähti itsekseen, kun kuuli Kustaan sanovan morsiamestaan
"tämä, tuo ja se". Mutta pahasti hän siinä teki, sillä mistäpä köyhä
mökin poika olisi saavuttanut yhtä paljon kokemusta rakkausasioissa
kuin pääkaupungista tullut maisteri.
Mutta entä esihistoria, miten oli sen? Eihän mitään loppua ilman alkua,
eikä seurauksia ilman syitä.
Niin, se esihistoria oli tämän tapainen. Maisteri oli kerran ollut
nuori ylioppilas. -- Oikeastaan oli hän sitä vieläkin, vaikka näin
maalla antoi mainita itseään maisteriksi, koska kerran oli puolitiessä
valmis. -- Siihen aikaan, jolloin maisteri vasta oli ylioppilaaksi
valmistunut, vietti hän ensi kerran kesänsä maalla. Hän oli siihen asti
saanut tyytyä oloonsa kotona pienessä maaseutukaupungissa. Mutta nyt
hän valkolakkinsa kunniaksi sai kutsun tuttavien luo maalle. Kesä oli
sateeton ja kuuma. Kaikki paikat kuivuivat. Nurmi oli kuin kärvennetty,
lehdet rapisivat kellastuneina puissa. Päivän polttama oli maa,
kaikkialla altis kulon tuhotöille, kaikkialla valmis syttymään vaikka
itsestänsä, omasta sisäisestä kuumuudestaan. Ei ihmettä, että nuoren
ylioppilaankin mieli oli valkeanvaarassa. Olihan kahdeksan vuoden
työ koulupenkillä kuivattanut nesteet hänen nuoresta mielestänsä.
Ylioppilastutkinto vielä oli viimeistellyt työtä, ja sitten lopuksi
tuli tämä kaunis, kuuma kesä, ensimmäinen oikein maansydämessä. Eikö
olisi ollut luonnonlaille aivan vastaista, jos ylioppilaan mieli olisi
jäänyt kylmäksi kaiken muun ollessa kuumuuden korkeimmilla asteilla?
Siellä samassa talossa oli nuori tytär. Viisi vuotta vanhempi oli hän
kuitenkin kuin nuori herra Varova. Hän oli käynyt seminaarin ja viime
talvena vielä keittokoulunkin. Hänellä oli paljon mielipiteitä ja
periaatteita, ja niihin kuului sekin, että naisen sivistyksen pitää
olla monipuolista, "teoreettista ja praktillista", kuten hän sanoi,
"kotia ja yhteiskuntaa varten". Välistä esiintyi hän suuressa valkeassa
talousesiliinassa kauha tai vispilä kädessä. Silloin hän edusti sitä
"praktillista sivistystä kotia varten", jota jokaisen nuoren naisen
tulisi omistaa. Ja se oli ylioppilaasta aivan mainiota, -- se näky jo
jossain määrin itsessään, -- mutta varsinkin se, että hän päivälliseksi
tiesi saavansa piirakoita tai pannukakkuja, joita mielihyvällä sopi
suuhun panna.
Kun talouspuuhat eivät vaatineet nuorta neitiä työhön, esiintyi hän
tavallisesti aivan toisenmoisena. Hänellä oli silloin käsityö, joka
sukkelasti valmistui hänen sukkelissa sormissaan. Ja työtänsä säesti
hän puhumalla periaatteista, kasvatuksesta ja seminaariajoistaan.
Mutta Hanna neiti oli siksi järkevä ja perinpohjin asioita ajatteleva,
että oli tullut huomaamaan, mikä vastuunalainen, väsyttävä ja välistä
ikäväkin asia on kasvattaa toisten lapsia. Hän oli tullut ajatelleeksi,
että nuori nainen, joka on saanut sekä teoreetillista että praktillista
sivistystä, omassakin kodissa voi käyttää tätä monipuolista oppiansa
sekä "kodin että yhteiskunnan hyväksi". Siksi hän ei halveksinut nuoren
ylioppilaan seuraa, vaikka tämä olikin hyvin kehittymätön, kokonaan
mielipiteitä ja periaatteita vailla.
Hanna neidin ja herra Varovan vanhemmat olivat serkukset, joten nuoret
taisivat vapaasti seurustella keskenään, antamatta aihetta puheisiin.
Tämä sukulaisuus huomattiin erinomaisen sopivaksi, ei ollut liian
läheistä, ei liian etäistä.
Nuoret kävivät soutelemassa yhdessä, poimivat marjoja mäeltä, sieniä
metsästä. Ja kun sienimatkoilla joskus illan hämärtyessä valkea
talousesiliina vilahti puiden välistä, silloin sykähti ylioppilaan
sydän kummasti. (Hän oli juuri aikaisemmin -- noin ohimennen -- saanut
kuulla, miten seminaariaikoina moni oli ruvennut tunkeilevaa ystävyyttä
osoittamaan, mutta miten he kaikki olivat nokalleen saaneet.)
Ylioppilas huomasi, että kipinä oli singahtanut hänen sydämensä
sammalistoon. Se alkoi siellä kyteä, rupesipa vähitellen nousemistaan
nousemaankin.
Mutta kesä loppui. Ylioppilas palasi Helsinkiin ja alkoi tarmolla
työnsä yliopistossa. Siellä oli valkolakkisia paljon, niitä
semmoisiakin, joiden lakit lepäsivät pehmeän kutrikasan laella kuin
kesäkuumalla päästä heitetty huivi heinäruon nenässä.
Silloin muisteli ylioppilas kesäisen kumppalinsa vanhuutta, hänen
tanakkaa vartaloansa ja naisellisen sulouden puutetta.
Nuori ylioppilas asui Hermannissa. Sinne oli pitkä matka,
raitiovaunulla ensin, sitten kävelymatkaakin vähän. Mutta huvikseenhan
sen matkan kulki, varsinkin kun sattui niin hyvin, että oli
osakuntatoveri samanne päin menossa, juuri tuollainen, jonka valkea
samettilakki peitti hulmuavaa, pehmoista hiusrukoa.
Aina heillä oli puheenainetta, milloin opinnoista, milloin
osakuntaelämästä tai päivän polttavista kysymyksistä. Mutta kaiken
sen suhteen, mikä koski tunne-elämää, näkyi nuori neiti olevan kovin
välinpitämätön. Hän oli raitis ja reipas kuin se talvinen ilma, joka
tuloaan teki. -- He kulkivat rinnan pitkin routaantunutta tietä.
Reippautta oli heidän astunnassaan, reippautta puhelussa.
Sitten tuli täysi talvi ja rekikeli. Se vielä lisäsi reippautta. Niin
hauskasti narahteli lumi jalkain alla ja kulkuset kilisivät. Ylioppilas
ajatteli, ettei vuodenaika ollut suotuisa sydänten syttymiselle.
Mutta olihan kevät kerran tuleva. Siihen kiinnitti hän toivonsa. Ja
hän arveli itsekseen, että viime kesä oli ainoastaan elvyttänyt hänen
koulun kuihduttaman tunne-elämänsä, saaden sydämen kaikki kuivuneet
nesteet jälleen virtaamaan. Nyt olivat ne valmiit esiin pulppuamaan, ja
nyt oli kevät tulossa.
Eräänä päivänä, -- se oli vähän ennen vappua, -- kertoi ylioppilasneiti
heidän palatessaan eräältä luennolta, että parin viikon perästä hän
matkustaa ulkomaille. Eikö se ollut herttaisen hauskaa?
Ääni värähteli ilosta, ja hän teki astuessaan pienen hypähdyksen.
Herra Varova vavahti. Vai aikoi neiti lähteä? Eikö kuitenkin ollut
ikävä jättää kotimaata ja ystäviä siellä?
Ei mitenkään. Ketä ihmeessä hän ikävöisi, kun pappa ja mamma tulivat
mukaan ja vielä hänen paras ystävänsä, herttaisin ja suloisin
tyttö koko maailmassa. Päivänpaistetta olisi heillä pitkin matkaa.
Sadesäälläkin sulaa päivän kirkasta valoa. Sillä maa siellä oli
vieras ihmemaa, täynnä satumaista kauneutta, täynnä ilon ja oppimisen
mahdollisuuksia. Ei mitään maailmassa enää voinut toivoa, kun oli
edessäpäin sellainen onni.
Samana päivänä kävi herra Varova tiedustelemassa itselleen paikkaa
maalla. Hän tahtoi opettaa laiskoja koulupoikia, valvoa heidän
parastaan ja itse syventyä työhönsä. Maalle toivoi hän, takaisin
yksinkertaisiin oloihin, sillä hän oli tullut huomanneeksi, miten
nykyaika turmelevasti vaikutti kaikkeen kaupungeissa. Olivat nuo
oppineet naisetkin vallan naisen irvikuvia, saattoivat olla niin
iloisia, niin vapaita, keskustella sen seitsemästä asiasta ja olla
huvitettuja nuoren herran seurasta, ensinkään aikomatta rakastua.
Herra Varova oli väsynyt kaupunkilaisiin. Siitä syystä halusi hän
maalle.
Talossa, jonne hän joutui, ei kaikeksi onneksi ollut tytärtä ensinkään.
Tuntui se ensin vähän tyhjältä, mutta olihan se samalla turvallisempaa.
Ei tarvinnut täällä pelätä oppineita eikä oppimattomia.
Mutta kova onni! Juuri kun pojat opettajansa kanssa olivat päässeet
parhaaseen työn alkuun, tuli taloon isännän nuori veljentytär.
Heti ensi iltana huomasi herra Varova, ettei hän kuitenkaan
ollut mikään oppinut nainen, ei edes monipuolisesti sivistynyt
"teoreetilliseen ja praktilliseen suuntaan". Hän oli pieni, hento
ja notkealiikkeinen kuin orava. Nenä oli pieni pystynenä, jota hän
tuon tuostakin itsetietoisena nosti, ja silmät, nuo suuret, mustat,
säkenöivät vallattomuudesta ja vilkkaudesta.
Hän kerkesi joka paikkaan. Kun pojat opettajansa kanssa olivat kasvia
tutkimassa, hyppäsi hän kiveltä toiselle, antoi neuvoja ja teki
huomautuksia, aina yhtä sukkelana, yhtä vallattomana. Koivun oksilla
oleskeli hän kuin kotonaan, työnsi tuulella veneen airoitta vesille ja
antoi sen siellä itseään tuuditella. Sitten hän nauraa heläytti, kun
herra Varova souti pelastajaksi.
Hänessä ei ollut rahtuistakaan muuta kuin elämän iloa ja
vallattomuutta. Se oli sangen viehättävää herra Varovasta, mutta hän
päätti kuitenkin kohtuullisesti seurustella tämän keijukaisen kanssa.
Mutta kaikesta varovaisuudestaan huolimatta oli hän pian pahasti
rakastunut. Aluksi koetti hän hillitä tunteitaan, mutta kun rupesivat
kovin kuumiksi käymään, alkoi hän kerran noin vaan ylimalkaisesti puhua
avioliitosta ja hiljaisen koti-elämän onnesta. Tyttö nauramaan hänelle
vasten silmiä. "Hyvänen aika, miten olette hassu: Rakastaa ihmistä
myötä- ja vastoinkäymisessä, sehän olisi kauheata!" Hän pisti suunsa
suppuun, rypisti kulmakarvojaan ja koetti näyttäytyä totiselta.
"Tiedättekö", jatkoi hän kuiskaten, "pitää jostain pikkusen, rakastua
noin puolitiehen, se käy päinsä, mutta mikä siitä yli, se on pahasta."
Ja taasen hän nauraa heläytti, pudisti vallattomasti päätään ja juoksi
tiehensä.
Se oli sen kesän tarina.
Herra Varova oli suuttunut sekä itseensä että koko ihmiskuntaan. Hänen
luvuistaan ei ollut tullut entistä enemmän. Paras kai jättää koko homma
sikseen, tuumi hän harmissaan. Ei tule kandidaatista kuitenkaan mitään
ja mitäpä siitä, sanottiinhan häntä jo maisteriksi -- ainakin maalla.
Hän päätti ryhtyä lukemaan suorastaan pappistutkintoa, tahtoi hautautua
maalle ja seurustella vakavampien ihmisten kanssa. Talven vietti hän
kuitenkin vielä kotonaan pikkukaupungissa, luki siellä ahkerasti ja
vuokrasi kesäksi itselleen huoneen Mäenpään talosta Keski-Hämeestä. Hän
oli nyt haudannut onnenunelmansa ja päättänyt käydä kylmäkiskoiseksi
kaikille nuorille neitosille. Mutta minkä hän sille taisi, että juuri
täällä kohtasi kaiken naisellisuuden perikuvan, enkelimäisen olennon,
joka hänen omakseen joutui kuin syksyn kypsä, punaposkinen omena, jonka
tuuli puusta pyöräyttää.
Kaikki tapahtui niin sukkelaan ja somasti, että maisteri itsekin ensi
huumauksessa oli aivan ihmeissään. Vaikka eihän siinä oikeastaan
ihmettelemistä ollut. Jos ihmiset sitä kummana pitivät, johtui se
ainoastaan siitä, että harvalla heistä oli oikein selvät käsitteet
näissä tämmöisissä asioissa. He puhuivat ensimmäisestä, toisesta ja
kolmannesta rakkaudesta eivätkä ymmärtäneet, että rakkaus, joka on
aineeton, on myös jakamaton.
Maisteri Varovaa oikein harmitti, kun hän ajatteli, että saattoi olla
niinkin yksinkertaisia, että laskivat hänen nykyisen morsiamensa hänen
neljänneksi rakkaudekseen. Mutta se oli oikein naisten epäloogillista
laskutapaa. Mies ei koskaan siten laskisi. Sanoohan sen selvä järkikin,
että rakkaus aina on yksi ja sama, jakamaton ja muuttumaton. Sama
rakkaus se oli aina kytenyt maisteri Varovankin sydämessä. Hiljalleen
se oli sieltä piilopaikastaan esiin pyrkinyt. Mutta epäsuotuisat olot
olivat kerta toisensa jälkeen yrittäneet sitä sammuttaa -- kuten
ainakin kaikkea hyvää ja jaloa elämässä. Mutta nyt vihdoin hän oli
löytänyt olennon, joka todella ansaitsi tätä rakkautta. Nyt se pääsi
ensi kertaa vasta oikein syttymään. Nyt löysi se tyydytyksensä.
Tätä kaikkea kertoi herra Varova morsiamelleen. Ja heidän onnensa oli
erinomainen, ääretön.
Kyllä Kustaa Kallenpoikakin oli onnellinen, vaikka hänen rakkautensa
esihistoria oli hyvin yksitoikkoinen. Mutta juuri semmoisena se oli
hänestä kaunis, juuri semmoisena hän rakasti sitä muistella.
Sinä vuonna, jolloin Kustaa kävi rippikoulussa, oli tyttöjä ja
poikia luetettu yhdessä. Heitä oli kuudettakymmentä kumpiakin, ja he
täyttivät kahdeksan pitkää penkkiä istuessaan kirkossa, tytöt toisella,
pojat toisella puolella ristikäytävää. Väliaikoina pysyttelivät
aina loitolla toisistaan. Mutta Kustaa huomasi, että vaikka näin
ulkonaisesti olivatkin erillään, oli ainakin pojilla paljon sanomista
ja huomauttamista tyttöparvesta. Hajamielin kuunteli Kustaa aluksi
toveriensa puhetta. Mutta vähitellen kävi hänkin tarkkaavaksi. Siellä
tyttöparvessa oli eräs sinisilmäinen liinatukka, joka oli hänen
huomiotaan herättänyt. Tuo tyttö oli aina niin hyvän ja hellämielisen
näköinen, että sydän siitä aivan lämpeni. Kerran, kun pastori oikein
topakasti rupesi erästä tyttöä torumaan ja sanoi, ettei tiedä laskeeko
ripillekään, silloin tillahti Kustaan sinisilmätyttö itkemään toverin
puolesta. Pojat rupesivat nauraa virnistelemään, mutta Kustaa katsoi
lempeästi ristikäytävän poikki tyttöjen puolelle.
Juhannuksena laskettiin nuoret ripille, ja kun jumalanpalvelus oli
päättynyt, hyvästelivät he kirkkomäellä sitten hajaantuakseen pitäjätä
pitkin.
Kustaa kätteli kaikkein viimeiseksi Siljaa. -- Se oli Silja se
sinisilmä liinatukka.
Syksyllä Silja läksi kaupunkiin palvelukseen. Kustaa jäi kotipuoleen,
mutta vuoden kuluttua hänkin läksi. Hän asettui Hämeenlinnaan
työhön, ja oltuaan siellä noin vuoden tapasi hän kerran eräässä
nuorisoiltamassa tytön, sinisilmäisen, liinatukkaisen, juuri sellaisen,
jota hän rakasti. Tytöllä oli sinivalkea pusero päällään, päässä valkea
liina, joka oli kapealla pitsillä reunustettu. Kaikki oli valkoista
ja puhdasta, sellaista kuin muisto elämän ensimmäisestä, suuresta
juhlapäivästä.
Kustaa läheni tyttöä, varmistui luulossaan, läheni vieläkin, rohkaisi
mielensä ja meni tervehtimään. Se oli Silja. Hänellä oli nyt
palveluspaikka Hämeenlinnassa, jonne hän isäntäväkensä kanssa äskettäin
oli muuttanut.
Heillä sattui kotimatka olemaan samanne päin, ja he läksivät yhdessä
iltamasta. Kustaan asunto oli lähempänä kuin Siljan, ja portille
tullessaan hän heitti hyvästi. Tämän jälkeen tapasivat he toisensa
usein milloin kirkossa, milloin muissa kokouspaikoissa.
Aina heillä oli jotain sanottavaa toisillensa. Se koski tavallisesti
kotipuolen tai heidän omia olojansa. Siinä ei ollut mitään erityisen
pirteää eikä kiihoittavaa, mutta kankeaksi ja kuivaksi ei puhe silti
tullut. Sitä kannatti voimakas, lämmin pohjavirta kummankin sydämessä,
joka saattoi heidät antamaan arvoa kaikelle, mitä toinen sanoi, ja loi
sisältöä, viehätystä pienimmillekin sivuseikoille.
Niin tasaisesti ja hiljalleen kehittyi Kustaan rakkaustarina, ettei hän
kihlaukseen kerinnyt ennen maisteri Varovaa, vaikka tämä alkoi hommansa
myöhemmin ja kävi päämääräänsä monen mutkan kautta, sillävälin kun
Kustaan rakkaus vei suoraan perille kuin oikoinen metsäpolku.
Juuri sinä keväänä, jolloin nuori herra Varova valmistui ylioppilaaksi,
tapasivat Silja ja Kustaa toisensa Hämeenlinnassa. Se tie, jota siitä
alkaen herra Varovan rakkaus seurasi, oli levoton, hermostuttava, tuttu
ja tavallinen kuin kaikkien tallaama maantie. Mutta Kustaan ja Siljan
rakkaus edistyi hiljaa kuin tyyntä, siimekästä metsäpolkua pitkin,
jossa ei mikään kiihoitellut, ei hätyyttänyt, jossa tunkeilevilta
ihmiskatseilta kätkössä ja meluavasta maailmasta erillään kukin saa
rauhassa kulkea.
Parisen vuotta kului tällä tavoin Siljalta ja Kustaalta -- hukkaan,
sanoisi se, jolle joutuminen on pääasia. --
Kun he vuoden olivat yhdessä olleet, alkoi Kustaa ajatella, että
olisi aika puhua Siljalle tulevaisuudesta. Mutta aina se puhuminen
siirtyi tuonnemmaksi. Ainoastaan paperille uskoi hän ajatuksiaan. Hän
kirjoitteli pyhäiltoina kirjeen toisen jälkeen. Aikoi aina pistää
Siljalle kirjeen käteen, mutta silloin, kun se oli tehtävä, tuli
hänelle mieleen, että kirjoittaa toisen ja paremman. Siten lisääntyi
kirjeiden luku viikko viikolta.
Kerran kuitenkin rohkaisi Kustaa mielensä ja kysyi, oliko Silja ottanut
pestin ensi vuodeksi. Kyllä oli. Silloin päätti Kustaakin jäädä
paikoilleen ja odottaa.
Seuraavana vuonna kevätpuoleen hän rupesi uudelleen ajattelemaan, että
nyt pitäisi ainakin puhua, ettei Silja taas ennätä pestiä ottaa. Mutta
nyt se oli entistäkin vaikeampaa, sillä Kustaan terveys oli käynyt
huononpuoleiseksi. Eihän nyt asiasta voinut puhua, ei mitenkään.
Vähenemistään vähenivät tämän jälkeen Kustaan voimat.
"Täytynee tästä kotipuoleen lähteä", sanoi hän Siljalle kerran, "kovin
on kuluttavaista tämä kaupungin elämä."
"Vai aiot sinä lähteä."
"Niinhän minä tuota meinasin."
Silja käski sanomaan terveisiä ja pian tulemaan takaisin.
"Olisihan tuota ollut enemmänkin sanomista", arveli Kustaa, "mutta ei
minusta nyt ole miestä siihen."
Silja pyysi kuitenkin sanomaan, eihän sitä tiennyt, tapasivatko vaikka
viimeisen kerran.
"Olen minä sinulle kirjoittanutkin", ilmaisi Kustaa arasti. "Panin ne
kaikki pieneen lukolliseen laatikkoon, jonka kerran veistin. Avaimen
minä hukkasin, ettei kukaan niitä sieltä löytäisi."
"Mitenkä minä niitä sitten luen?" kysyi Silja punastuen.
"Kyllä sinä sen lukon voit vaikka puukon kärjellä murtaa. Jos vaan
tahtoisit sen hakea heti minun mentyäni, ennenkuin emäntä ennättää
katsomaan."
Silja lupasi tehdä niin, ja kun Kustaa kahden päivän perästä matkusti,
poikkesi Silja torille mennessään aarrettaan hakemaan.
Kustaa tuli Mäenpään taloon serkkunsa luo kestiksi. Suostuttiin, että
hän saa tuvassa asua, niin kauan kuin täytyy kotipuolessa olla. Hän
tuli Mäenpäähän paraiksi maisterin kihlajaisriemuun. Hän oli hiljainen
ja alamielinen, onnitteli maisteria, mutta hymyili surunvoittoisesti.
Mutta viikon perästä sai Kustaa kirjeen. Hän käänteli sitä ja katseli
joka kulmalta, avasi sitten ja luki itsekseen tavaillen, kun ei oikein
ollut tottunut kirjoitusta lukemaan.
Oli Silja itkenyt lukiessaan niistä kirjeistä, "että sinä minua niin
paljon rakastat ja olet ajatellunna! -- -- -- Ja kyllä se niin on, että
minäkin sinua tahdon rakastaa sekä myötä- että vastoinkäymisessä, ja
olen valmis Jumalan ja ihmisten etessä sen sinulle lupaamaan."
Kustaa pyyhkäisi silmiään nutunhihalla. Sitten hän jatkoi tavaillen:
"Ja jos sinä olet taudissa ja olet huonommaksi käynyt, niin tämä sana
kuitenkin pitää paikkansa. Minä voin tehdä työtä meidän molempien
etestä."
Kustaa kääri kirjeen kokoon ja pisti povitaskuunsa. Illemmalla hän
sitten kertoi talonväelle, että nyt hänelläkin on morsian. Kaikki
rupesivat onnittelemaan ja laskettiin leikkiä siitä, miten lopulta
käynee, jos joka viikko kihlauksia tapahtuu. Matti, tallirenki, jonka
mielestä Maija-karjakko oli aika mukava tyttö, kuori totisena kylmiä
perunoitaan, ja Maija punastui. Mutta isäntä arveli nauraen, että
pitää sammuttamaan ruveta, jos valkea käy vaaralliseksi. Olihan sitä
jo siinäkin, kun oli talossa kaksi kihlattua, kaksi, jotka kumpikin
rakastivat.
Loppukesällä sai Silja viikon vapautta ja tuli muutamaksi päiväksi
Kustaata katsomaan. Kun he erosivat, olivat asiat kaikki selvillä.
Silja vuokraa heille huoneen Hämeenlinnassa. Köyrin jälkeen vietetään
häät, ja sitten Silja rupeaa pesulla ja silityksellä ansaitsemaan. Niin
oli asiat tuumattu.
Maisteri Varova ihmetteli Kustaan kylmäkiskoisuutta. Kovin vähän hän
puhui morsiamestaan eikä kirjoittanut hänelle edes kerran viikossakaan.
Ottipa hän asiat oikein jokapäiväiseltä kannalta. Olisi voinut oppia
vähän maisterilta, joka kahdesti päivään kävi morsiamensa luona eikä
surrut, vaikka luvuillensa uhrasi ainoastaan tunnin tai pari päivässä.
Mutta yhtä erilaiseen suuntaan jatkui vastaisuudessakin näiden kahden
rakastuneen elämäntie. Maisteri Varova tuli puolentoista vuoden perästä
täyden onnensa omistajaksi. Hän sai varoja appivanhemmiltaan, vietti
häitä ja nautti kaikesta siitä onnesta, jonka sävyisä, alistuva ja
kuuliainen vaimo voi miehelleen tuottaa. Ei tarvinnut hänen huonosta
taloudenpidostakaan eikä huonosta ruuan laitosta kärsiä, sillä
varova kun oli, oli hän tässäkin suhteessa tiennyt vaarat välttää
toimittamalla morsiamensa kihlausaikana keittokouluun.
Vuosien kuluessa paisui leipä ja sitä myöten myöskin leivän ottajien
luku. Turvattu toimeentulo, siivo ja suureneva lapsilauma, jota
uupumattoman kärsivällinen äiti kasvatteli isälle kuuliaiseksi, eikö
siinä ollut onnen mitta kukkurallaan? Olisiko maisterin uskollinen,
rakastava sydän sen parempaa palkkaa voinut pyytää?
Toisin oli Kustaa Kallenpojan. Kyllähän hänkin oikeastaan oli
ollut uskollinen, mutta miten lie sittenkin se palkka tullut aivan
toisenlaiseksi. Ei tullut mitään Siljan ja hänen häistään köyrin
aikaan. Sen sijaan joutui Kustaa puoleksi vuodeksi sairashuoneelle.
Silja pesi, silitti, maksoi sairasmaksut Kustaan puolesta ja oman
niukan leipäpalasensa.
Niihin aikoihin, jolloin maisteri vietti häitään, vihittiin viimein
Kustaa ja Siljakin pastorin kansliassa. Sieltä menivät suoraan
kotiinsa. Silja asetti Kustaan pieneen keinutuoliin lepäämään, -- hän,
Kustaa, oli itse sen valmistanut puhdetöinään, -- ja sitten Silja
rupesi keittämään kahvia, ensimmäisiä kahveja heidän omassa kodissaan.
Mutta pitkältä ei heidän yhteistä matkaansa kestänyt. Metsäpolku vie
kulkijansa suorinta tietä määrän päähän. Ja se on niin siimekäs,
niin rikasaarteinen ja viehättävä, ettei sitä astuessa matkan kulku
muistukaan mieleen.
Niin kävi Siljan ja Kustaankin. Heidän yhteistä matkaansa kesti
ainoastaan puolen vuotta. Silja teki työtä yöt päivät. Ja välillä
pujahti hän Kustaata katsomaan tämän omaan, pieneen nurkkaan, joka oli
lautaseinällä häntä varten erotettu muusta huoneesta.
Niin kauan kuin oli toivon kipinää Kustaan parantumisesta, otti Silja
vastaan työtä. Mutta kahtena viime päivänä hän lepäsi. Silloin makasi
hän polvillaan vuoteen vieressä. Kustaa kiersi kätensä hänen kaulaansa,
ja hän kuivaili tuskan hikeä ystävänsä otsalta.
Sitten tuli loppu.
Kävi heidän kuten metsäpolun, joka lammen rannalle saapuneena jakautuu
kahtaalle, toinen haara johtaen veden rajalle asti, josta se painuu
alle aaltojen syvien, toinen kiertäen rantaa, kunnes lammen vastaisella
puolella taas yhtyy laineista kohoavaan kumppaliinsa. Sinne toiselle
rannalle oli Siljan katse tähdättynä näinä tuskan hetkinä.
Tämä on tarina niistä kahdesta, jotka kumpikin rakastivat. Erilainen
oli heillä rakkautensa esihistoria, erilainen sen loppu.