Vanhaksi Maijaksi nimittivät häntä kaikki.
Ei kukaan tullut ajatelleeksi, että hänkin kerran oli ollut nuori,
eikä tainnut hän sitä itsekään enää muistaa. Hänen aivoissaan ei ollut
paljon ajatuksia. Ja mitä tunteisiin tuli, olivat ne niin syvälle
hautautuneet, ettei niistä kukaan tietoa saanut. Ne olivat kätkössä,
kuin jyväset ihmisten tallaamalla tiellä. Ne painuivat painumistaan
ja peittyivät piiloonsa yhä täydellisemmin. Lopuksi ei Maija itsekään
enää tiennyt, oliko niitä olemassa vai ei. Ja milloinkapa hänellä
olisi ollutkaan aikaa tunteistaan vaaria ottaa? Jos hän joskus
olisikin tuntenut sen tapaista sydämessä sykähtävän, tukehtui se kohta
arkipäivien puuhiin. Hänen elämänsä oli raatamista aamusta iltaan asti.
Ei hän hiki päässä ponnistellut kolikoita kootakseen, ei kunniata eikä
hyvinvointia etsinyt. Välttämättömyyden ja velvollisuuden vaatimana hän
raatoi. Ja palkkana oli kova leipäkannikka, jota hän suolaveteen kastoi.
Se aika, jolloin hänkin oli ollut nuori, lapsi vielä ja lapsen lailla
huoleton, se oli kaukana kuin kotoinen ranta valtameriä vaeltelevalla.
Ennen aikaansa oli Maija vanhentunut. Kurttuun olivat kädet ja
kasvot käyneet, selkä kumaraan, ja liinatukka harmahtavaksi. Hän oli
kuudenkymmenen vuotiaana vanha ja tutiseva kuin kahdeksattakymmenettä
lähentelevä. Eikä se ihme ollut, sillä Maijan työpäivä oli varhain
alkanut. Kymmenennelle oli hän vasta kääntynyt, kun piti lähteä
maailmalle elatustansa hankkimaan.
Oli hän jo varemminkin työssä ollut, oli viisi-kuusivuotiaasta alkaen
pikku siskojaan paimennellut, oli ollut menossa päivällä ja yöllä,
kesäkuumalla ja purevimmassa pakkasessa. Mutta mitäpä siitä! Eihän se
edes työltä ollut tuntunutkaan. Aivan kuin itsestään sujuivat kotoiset
askareet. Niihin oli Maija vähitellen tottunut siitä asti kuin kynnelle
kykeni. Talvisaikana sai hän tuvassa askareiden lomassa pitää "lapsia"
silmällä, kätkyttä kiikutella, jossa nuorin nukkui, katsoa "lehmiä"
ja "lampaita", joille pikkuveljet pulikoista navettaa rakensivat, ja
kaiken tämän ohessa itse aapista opetella, huuhtoa hulikat, pestä
penkit, pyyhkiä pöydät ja huolta pitää kaikesta, jonne ei äiti joutanut.
Kesällä taas oli velvollisuuden täyttäminen vieläkin helpompaa. Silloin
työnteko mennä hurahti iloisesti ja huomaamatta kuin arkipäivät
joulupyhien lomassa. Ei vaivannut vilu eikä nälkä. Mansikat kypsyivät
ihan kotimäen rinteellä, mustikat kivenheiton päässä metsässä. Alempana
aholla oli mesikoitakin mättäät aivan punaisina, ja niitä vasta kelpasi
kaupaksi poimia. Pärekoppa kiinnitettiin isän laittamille pyörille.
Pienimmät lapset pistettiin koppaan, toiset saivat juosta kipitellä
perässä pysyäkseen. Ja niin sitä mentiin. Puutetta ja huolta oli yhtä
vähän kuin tarpeitakin.
Jo ennen marjain kypsymistä tuli keväällä mahlan juonti, sitten
vispiläin ja vastaksien valmistamisaika. Ja kun viimein marjojen
kypsyminen todella alkoi, silloin kesti niiden noukkimista, siksi kuin
maa rupesi routaantumaan ja viimeisetkin hallan panemat puolukat olivat
poimitut.
Ainoastaan kerran oli Maijasta tuntunut karvaalta kotivelvollisuuksien
täyttäminen. Se tapahtui kauniina kesäpäivänä, jolloin pieni
vastasyntynyt kimeällä huudolla ilmaisi aikovansa anastaa Maijan aikaa
ja kytkeä hänet kätkyen viereen muiden metsissä ilakoidessa. Silloin
meni Maija tuvan taakse, kääntyi päin veräjälle, josta metsään mentiin,
ja parahti itkuun. Mutta kun hetken perästä Kaisamuorin käskevä ääni
kuului, niisti hän nenänsä hameen helmaan, pyyhkäisi kyyneleet pois
poskipäiltä ja istui hetken kuluttua tuvassa täydessä toimessa ja
työssä.
Seuraavana keväänä tuli tuo paljoa kovempi kolaus, joka Maijalle teki
selväksi, että hänen tästä puoleen täytyi maailmalle elatustansa
ansaitsemaan.
Oli myöhäinen ilta huhtikuun viime päivinä. Maija oli vasta saanut
kymmenkuukautisen Kalle veljensä nukkumaan ja oli itse ryöminyt
olkikuvolleen uunin viereen. Silloin kuuli hän isän sanovan verkalleen
mutta painavasti: "Mihin siitä pääsee? Pitää perettä vähentää, kun yhä
lisää tulee, eikä elättää jaksa".
"Onhan se niin, myönsi äiti, mutta tyttö on vielä niin kunnoton. Minne
sinä hänet toimittaisit?"
"Tuonnehan minä meinasin herraskartanoon. Mihinkäpä täällä muuanne
saisi."
"Vai sinne, vai niin", huoahti äiti. "Kylläpä siitä koulu tulee."
"Tulee kai se koulu käytäväksi kerran kuitenkin. Ei köyhän lapsi kauan
jouda kotona olemaan."
"Onhan se niinkin. Ja minnepä sitä muuanne saisi. Herrasväellä siellä
kun on se vuoden vanha tyttö, niin kyllä kai ne Maijan ottavat sitä
katsomaan."
"Sitähän minäkin juuri."
"Kuuluu vaan se rouva olevan kovin tiukka palvelusväelle."
"Niinhän nuo puhuvat. Soisi sitä lapsen pääsevän paremmille paloille,
kun kerran kotoa lähtee, mutta mistä niitä nyt parempia ottaa."
Maija ei puheesta sen enempää kuullut. Hän jäi silmät selällään kattoon
tuijottamaan. Tuhannet sekavat, epämääräiset ajatukset rupesivat hänen
aivoissaan ajelehtimaan synnyttäen kuvia ankarasta rouvasta, joka
riiteli, kotoalähdöstä ja kesästä ilman mahlanjuontia ja marjojen
poimintaa.
Maija muisti, miten viime kesänä oli ollut harmissaan Kallen
syntymästä. Surunsekaisella katumuksella hän nyt ajatteli, että saisi
tulla vaikka kaksi yht'aikaa, kunhan pääsisi kotoa lähtemästä. Mutta
myöhäistä oli nyt katumus.
Seuraavana päivänä odotti Maija, että äiti hänelle asiasta puhuisi,
mutta kun ei mitään kuulunut ei sinä eikä seuraavana päivänä, alkoi
Maijan pelko poistua. Mutta juuri mielen taas levolliseksi tultua
tuli tuo aikaisemmin odotettu isku aivan äkkiarvaamatta. Isä palasi
iltapuolella kylästä, ja illempana alkoi äiti toimittaa Maijalle
palvelukseen menosta. Maija istui peruja kuorimassa, äiti teki tulta
takkaan ja nosti padan tulelle. Siinä asia sitten puhuttiin. Ei sanonut
kumpikaan mitään siitä, miltä mielessä tuntui. Äiti vain kehoitti
Maijaa olemaan nöyrä ja kuuliainen herrasväelle ja tyytymään, vaikka
vaikealtakin tuntuisi. Sitten syötiin illallinen, ja senjälkeen meni
kukin levolle.
Seuraava päivä oli lauantai. Se oli Maijalle pitkää hyvästijättöä
iltaan asti. Suurinta hellyyttä sai kuitenkin Kalle osakseen, sillä
Maijaa painoi syvä syyllisyyden tunne pikku veikon suhteen. Kyllä kai
se oli Maijan viime kesäinen tylyys Kallea kohtaan, joka nyt tuotti
hänelle tämän kovan rangaistuksen. Hänen sydämensä suli hänen tätä
ajatellessaan ja kurkussa tuntui kummasti ahdistavan.
Isä oli kartanossa käydessään luvannut tuoda Maijan sinne
sunnuntai-iltana. Pyhänä, kun päivällinen oli syöty, laittautuivat he
matkalle, sillä kartanoon oli toista penikulmaa ja isän piti sieltä
vielä jatkaa työpaikalleen.
Äiti toi käärön, johon oli pannut Maijalle, mitä pientä kokoon
sai. Siinä oli valkoiset pumpulisukat, joita äiti oli pitänyt, kun
kuulutukseen pantiin, punaraitainen pumpulihuivi ja isän paikkaamat
vanhat kengät.
"Pidä nyt itsesi siistinä", varoitti äiti. "Pese paitasi illalla ja
pane kuivumaan. Minulla ei nyt ole enempää sinulle antaa. Ole nöyrä ja
kuuliainen rouvalle ja koeta pitää virastasi vaaria."
Sitten äiti kätteli, katsoi pitkään ja haleasti ja niisti nenää
esiliinansa nurkkaan.
Maija ei uskaltanut silmiin katsoa. Olo olisi siitä käynyt vaan
tukalammaksi. Mutta vaikka ei paljon katsonutkaan ympärilleen, huomasi
hän kuitenkin pienempien siskojen seisovan ihmeissään tuvan ovella.
Liisa näkyi imevän sormiaan, ja Matti seisoi kädet selän takana suu
avoinna toisiin töllistellen. Mutta Maija ei katsonut enää heihinkään.
Isä seisoi jo maantiellä odottamassa, ja hän juoksi mäenrinnettä alas
saavuttaakseen isän.
Sitten he alkoivat astua.
Monta sanaa eivät vaihtaneet matkalla. Vasta kun oli astuttu toista
tuntia polttavassa päivänpaahteessa, pysähtyi isä, otti puukon
taskustaan, kävi tuohta kiskaisemassa koivusta ja teki lippaan.
"Tuleppa juomaan, täällä on lähde", sanoi isä.
Isä joi ensin, Maija sitten ja sitten taas astumaan.
Vähän myöhemmin poikkesi isä valtatieltä veräjän kautta aholle. Siellä
olivat jo mansikat ja mesikat ruvenneet lehtiä tekemään. Polku oli
kapea ja kierteli mutkikkaana alamäkeä. Lepän oksat löivät aivan vasten
kasvoja ja kastelivat sadepisaroilla Maijan hametta.
Olikohan tätä tietä vielä pitkältä? Vai oliko kartano jo lähellä?
Maijan sydän rupesi kiivaasti sykkimään, kun he tulivat siistiin, hyvin
hoidettuun koivikkometsään. Pian kai olivat perillä. Isäkin näkyi tästä
heränneen huomaamaan, että nyt pitää ajatella, mitä ensi hätään sanoa.
He olivat jo riihen takana, kulkivat siitä karjan tietä takapihalle,
sieltä kaivolle ja sitten suorinta tietä pihan poikki keittiöön.
Siellä oli touhua ja kiirettä. Ei kukaan huomannut tulijoita. Palvelija
tuli sisältä päin ja lennätti suuttuneena suuren tarjottimen pöydälle.
Kyökkipiika työnsi sen pois siitä, ei ollut tilaa pöydällä. Sitten
avasi hän oven ja ajoi pihalle suuren pitkäkarvaisen kartanokoiran,
joka vasikanluu hampaissaan seisoi ovella odottamassa. Ei joutanut
kukaan huomaamaan vastatulleita, vielä vähemmin tervehtimään. Isä
rohkaisi silloin mielensä ja pyysi tavata rouvaa.
"Vai rouvaa?" Piiat käskivät hetken toinen toisiaan, sitten meni
sisältä tullut tyttö ilmoittamaan asian.
Odotusta kesti vielä vähän. Isä seisoi Maijaa kädestä pidellen ja
painautuneena niin lähelle seinän ja oven välistä nurkkaa kuin
mahdollista.
"Vai tässä se tyttö on." Ääni oli rouvan. Sanat saivat sekä isän että
tyttären säpsähtämään, sillä rouva oli aivan odottamatta astunut esiin
keittiön takana olevasta ruokasäiliöstä.
"Tässähän se on." Maija niiasi niin että hameen liepeet lepsahtivat
lattiaan.
"Vanhako se on?"
"Kääntyy Mikon päivästä kymmenennelle."
"Eikä osaa mitään?"
"Eihän se herrastapoja, mistäpä niitä meillä." "No niin, tietäähän sen.
Mutta ainahan sitä pitää köyhää auttaa. Onko tytöllä vaatteita kuinka
paljon?"
"Anna tänne!" Maija ojensi isälle käärönsä. "Panihan se eukko niitä
tähän nyyttiin vähän. Omistaan otti. Ei käynyt teettäminen uusia."
"Entä päällä?" Rouva nosti Maijan hameen lievettä ja tarkasteli
arvostellen kaikki vaatteet. "Kyllähän tässä aluksi on. Mutta paljon
saamme lisää panna, jos mielii pitää tyttöä siistinä."
Tuntui taas niin rintaa ahdistavan, mutta Maija seisoi silmiään
räpäyttämättä kuin se, joka on tottunut tyyneesti kestämään kaikkea.
Sitten jätti isä jäähyväiset, ja Maija jäi tuvan portaille katsomaan
hänen menoansa. Kun isä oli ehtinyt suuren koivukäytävän toiseen
päähän, katosi hän näkyvistä, mutta Maija ei liikahtanut paikaltaan.
Kyökkipiika juoksi ohi ja tuuppasi tyttöä mennessään. Renkipoika
tuli hevoshaasta helisevät valjaat olalla. Hänen katseensa mitteli
Maijaa kiireestä kantapäähän. Mutta mikään ei voinut kiinnittää pienen
tulokkaan huomiota. Vasta kun rouvan ääni kutsui, säpsähti tyttö.
"Tule työhön nyt", sanoi rouva, "ei auta sinun alkaa laiskottelemalla."
He kulkivat parin suuren, valoisan huoneen läpi, joissa oli koreat
seinäpaperit ja lattialla pehmeät matot, jotka kulkivat viistoon
huoneen toisesta nurkasta toiseen muodostaen ristikon keskellä. Rouva
neuvoi aina pyyhkimään jalkoja hyvin ja kulkemaan matoilla. Sitten
avasi hän oven lastenkamariin.
"Täällä pitää sinun olla silloin, kun et voi tyttöä ulkona kuljettaa.
Minä toivon, että sinä olet aina rehellinen ja luotettava, muuten et
saa kauan olla meillä."
Pieni toisella vuodella oleva tyttönen kääntyi Maijaan kalistellen
helyä kädessään. Tyttö oli melkein Kallen ikäinen, ja Maija kääntyi
häntä syliinsä nostamaan.
"Älä hyvä ihminen. Ota kauniimmasti, ei sitä niin saa retuutella kuin
teidän tallukoitanne. Työnnä nämä vaunut pihalle ja pane tyttö niihin.
Voit olla ulkona vähän aikaa niin kauan kuin vielä päivä paistaa."
Maija teki työtä käskettyä, mutta siitä hetkestä kuoleutui hänessä ilo
siitä, että saisi lasta hoitaa. Hän oli hetken luullut saavansa tuntea
samaa kuin Kallea syliinsä nostaessaan, mutta todellisuus selvitti
hänelle kohta, että herraslapsen hoito oli toista.
Maijan virka tuli moninaiseksi. Tosin hänellä ei virallisesti ollut
muuta tehtävää kuin lapsenhoito, mutta todellisuudessa oli hänellä
tointa jos kuinka paljon. Kaikki katsoivat häntä käskyläisekseen. Piiat
laittoivat salaa asioilleen, rouva keksi mitä milloinkin aina pientä
ammattia, "jott'ei aika menisi hukkaan", ja talon nuoret herrat, kaksi
kouluiässä olevaa poikaa, pitivät tiettynä asiana, että Maijan piti
heitä palvella. Hänen piti heidän tavaroistaan huolta pitää, korjata
ongenvavat ja matoset rannalta tai veneestä, jonne pojat ne jättivät,
ja pitää huolta siitä, ettei mitään kadonnut, ei omistajien eikä
muiden huolimattomuuden kautta. Ja voi häntä, joll'ei hän tätä kyennyt
täyttämään.
Mutta näiden pikku tehtäviensä vuoksi ei Maija tietysti koskaan saanut
laiminlyödä päätehtäväänsä: lapsenhoitoa. Kaikki muut askareensa piti
hänen suorittaa sen ohessa niin sukkelaan ja huomaamatta kuin suinkin.
Ei saanut pikku Siiri hetkeksikään jäädä silmällä pitämättä. Jos hän
yritteli pystyyn ja keikahti kumoon Maijan juostessa poikien asialle,
tiesi Maija, ettei häntä ilot odottaneet. Ja yhtä hullusti oli Maijan
saapuvillakin ollessa, jos vaan hänen ja pikku neidin tahdot joutuivat
ristiriitaan toistensa kanssa.
Siirillä oli oma tahtonsa hyvin selvillä, ja se kohdistui usein kaiken
olemassa olevan hyvän järjestyksen hävittämiseen. Talon emäntä taas oli
erinomaisen kyvykäs ja puuhaava ihminen, joka piti järjestystä joka
kohdassa ja tiesi ainakin yhtä hyvin, kuin tyttärensä, mitä hän tahtoi.
Kahden tällaisen lujatahtoisen käskijän komennettavana joutui Maija
usein ahtaalle.
Pikku Siirin päähän saattoi milloin tahansa pälkähtää vetäistä
ruokasalin pöydältä liina saadakseen kupit ja lautaset sieltä lattiaan.
Mutta jos Maija silloin hätään ennätti ja vei hänet puutarhaan, olivat
siellä taas äidin istuttamat kukkaset hyppysiä houkuttelemassa. Surua
ja suuttumusta seurasi, kun ei sekään ilo ollut saavutettavissa.
Mutta Maija sai ne kiukut maksaa. Hänenhän syy oli, kun taas oli lasta
niin huonosti katsonut, että sai sen pahalle päälle.
Rouvalla oli oma oivallinen rankaisutapansa. Sen oli hänen
käytännöllinen älynsä hänelle opettanut, ja se kasvatus ja
katsantokanta, johon hän pienenä oli tottunut, oli täydessä
sopusoinnussa hänen menettelynsä kanssa. Pitäjän nuoremmat rouvat
pitivät kyllä tätä menettelyä ankarana, mutta Maijan emäntä ihmetteli
heidän hemmoittelevaa, uudenaikaista katsantokantaansa. Mikä olikaan
sen sopivampaa kuin että rikos sovitettiin pienellä paastolla.
Olivathan ihmiset aikoinaan ajatelleet lepyttävänsä yksin Jumalankin
mielen käyttämällä niukemmasti hänen ajallisia antimiaan. Eikö siis
ollut oikeus ja kohtuus, että palvelija, joka oli isäntäväkeään
loukannut, osoitti katumustaan vähän säästämällä heidän maallista
hyväänsä. Se oli menettelytapa, joka tyydytti sekä käytännölliseltä
että aatteelliselta kannalta. Siksi noudatti rouva sitä ahkeraan.
Tämän oivan kasvatustavan alaiseksi joutui Maijakin kohta taloon
tultuaan. Ja hän ymmärsi sen olevan hyvyyttä, ettei häntä sen kovemmin
rangaistu.
Kun Maija oli kesän ollut herraskartanossa, pyrki hän syksyllä kotona
käymään. Hän ajatteli että jos Mikon pyhäksi olisi päässyt, olihan
se niin suuri juhla. Mutta rouvalla oli silloin juuri päänsärky.
Hän huokasi ja sanoi että "köyhä lapsi, joka armosta on otettu
palvelukseen, ei niin paljon saa ajatella omia mielitekojaan".
Sen jälkeen Maija ei enää kotiin pyrkinyt. Mutta hän taisi sitä
kuitenkin ajatella, tuota kotiin pääsöpäivää, sillä hän jatkoi
säästöjensä keräämistä.
Paljon hänellä ei tosin ollut säästettävää, mutta joskus putosi
murunen muille katetusta onnenpöydästä hänenkin osaksensa. Kun pojat
sattuivat hyvälle päälle, heittivät he hänelle sokeripalasen tai
piparkakun palkaksi hyvin toimitetusta asiasta. Olipa hän kerran eräänä
juhlapäivänä kahviakin saanut ja vielä toisen kerran, kun vieraille
porttia avasi, kauniin, kiiltävän viisikolmattapennisen. Kaikki nämä
säästöt oli hän koonnut ainoan nenäliinansa nurkkaan, ja sitä säilytti
hän muun omaisuutensa kanssa nyytissä ullakolla suuren koivupölkyn
takana.
Kun Maijasta odotusaika ja koti-ikävä kovin kasvoivat, kävi hän
säästöjään katsomassa ja laskemassa. Siinä oli sokeripalasia seitsemän,
yksi kullekin isommalle, Kallelle kaksi. (Se oli sovitusuhri sekin
siitä kylmäkiskoisuudesta, jota Maija oli tuntenut Kallen syntyessä.)
Sitten oli siellä kaksi korpunpuoliskoa, kolme hienompaa leivosta ja
muutama kuivunut vehnäviipale. Ne hän panisi kahtia kaikille, tasaisi
niin että niistä jokaiselle riittäisi. Rahan hän antaisi äidille, sen
hän oli heti päättänyt.
Hän säästi, laski ja arveli, miten paljon ennättäisi korkoa kasvaa,
ennenkuin hän kotiin pääsisi.
Kun joulunpyhät olivat ohi, laski rouva Maijan loppiaiseksi kotiin. Oli
pureva pakkanen, "yli kolmekymmentä astetta", sanoivat muut. Mutta mitä
se oikein merkitsi, sitä ei Maija ymmärtänyt. Hän sai kyökkipiialta
lainata ison huivin. Sen kääräisi hän ympärilleen rouvan antaman vanhan
nutun päälle ja sitten hän läksi matkaan.
"Herra siunatkoon!" huudahti äiti, kun Maija astui tuvan ovesta sisään.
Pikku Kalle, joka leikki lattialla, ei enää tulijata tuntenut, vaan
parahti itkemään. Maijan tuli vedet silmiin. Hän ei ymmärtänyt oikein
miksi. Ujostellen astui hän muutaman askeleen eteenpäin, kätteli
sitten ensin äitiä, sitten isää ja rupesi viimein tekemään tuttavuutta
siskojen kanssa. Vanhemmat heistä tunsivat hänet heti. Se vaikutti
Kalleenkin, ja pian sokuripalaset sulivat hänen suuhunsa kuin lumi
lämpöiseen veteen.
Koko päivä oli Maijan mielestä kuin unennäköä. Äidin teki mieli kysyä,
miten hänen oli olla siellä palveluspaikassaan, mutta vaikealta tuntui
puhuttaminen, kun jo arvasi, ettei se hyvää ollut. Hän ei tahtonut
vaatia lasta sanomaan pahaa isäntäväestään, siksi hän vaikeni. Kerran
vain hän kysäisi että "no, mitenkä sinä olet toimeentullut?"
"Olenhan minä tuota", sanoi Maija, ja siihen se jäi.
Isä arveli tytön kasvaneen ja sanoi laihtuneen myöskin, "mutta niinhän
se on, että laihtuvat ne lapset aina kasvaessaan".
Kun Maija oli ollut kartanossa kuusi vuotta, kävi hän rippikoulunsa.
Isä oli joka kerta vuoden umpeen kuluttua käynyt tiedustelemassa Maijan
jäämistä. Rouva oli silloin sanonut että "eihän sille voi palkkaa
maksaa, mutta pitävät he vielä ruuasta, kun kerran auttamaan ovat
ruvenneet". Isä kiitti ja sanoi että "onhan se kovin hyvä asia, mutta
voisihan sitä muualtakin kysyä, jos herrasväki ei oikein tahdo pitää".
"Ei se Maija muualla menesty", vakuutti rouva, "se on siksi hiljainen
ja typerä. Mutta täällä kun sitä nyt vähän on opetettu, niin meneehän
se muiden apuna, vaikka ei enää ole paljon lapsen katsomisessa työtä."
Isä pyöritteli lakkia kädessään, kumarsi, kiitteli ja sanoi sitten
Maijalle että "no niin se nyt kävi, että jäät taloon vuodeksi vielä."
Silloin Maija nyökkäsi päätään ja meni takaisin askareilleen.
Kun hänen rippikoulunsa alkoi, kävi isä katsomassa. Sitten ripille
laskettaessa tulivat isä, äiti ja Kalle, joka piti äitiä tiukasti
hameesta ja katsoa tuijotteli kaikkeen kummaan, jota näki ensi kertaa
käydessään kotimökkiä edempänä.
Maija kätteli kaikkia ennen ripille menoaan ja pyysi anteeksi, mitä
oli rikkonut. Tämän oli äiti hänelle neuvonut. Mutta muuten ei hänellä
ollut paljon käsitystä tämän kaiken merkityksestä. Rippikoulussa
hän oli ollut heikoimpia oppilaita, eikä hän kaiketi muuten olisi
läpi päässytkään, mutta herrasväki sanoi puhuneensa hänen puolestaan
pappilassa. Opetusaika ei ollut Maijalle ollut juuri miksikään
hyödyksi. Sen sanoivat kaikki, ja sen hän itsekin tunsi. Mitä sitten
odottamaan rupeaisi, paras päästää, arveli pappi, ja Maija oli
tyytyväinen että vaan pääsi. Katkismuskappaleet, selitykset ja raamatun
lauseet, kaikki olivat hänen päässään yhtenä ainoana sekasotkuna. Vähän
tukalalta tuntui hänestä olla näistä asioista niin ymmärtämätön, mutta
minkä sille nyt teki. Ehkä olisi hänkin päässyt paremmin käsittämään,
jos joku olisi oikein lapsellisesti selittänyt. Mutta eihän oppineet
puhu niin yksinkertaisesti. Kukapa sitä olisi voinut vaatia. --
Maija tyytyi siihen, että ymmärsi, minkä äiti hänelle sanoi, kun tämä
pyyhkien kyyneleitään huivin nurkkaan siveli tyttärensä tukkaa.
"Pidä sinä vaan Jumala silmäisi edessä ja ole niinkuin hän neuvoo.
Sitten minä en sinusta surua saa."
Ja Maija ajatteli, että hän tahtoo olla, niinkuin äiti häntä on
neuvonut. Ei suinkaan Jumalakaan sen enempää vaadi, koska kerran on
niin vähän ymmärrystä antanut.
Isä kävi kysymässä herrasväeltä että "eikö sille tytölle nyt sopisi
palkkaa maksaa, kun se jo on rippikoulunsa käynyt", mutta rouva sanoi,
että "ei saa köyhät ihmiset olla niin vaativia. Tuskin on näinä vuosina
ruokansa ja vaatteensa edestä työtä tehnyt, ja nyt sille jo pitäisi
palkkaa maksaa."
Isä sanoi siihen, että "no olkoon sitten vielä vuoden entisellään, tuli
vaan kysytyksi, kun se köyhälle olisi niin tarpeen."
Seuraavan vuoden kuluessa tapahtui suuria muutoksia. Herrasväelle
tuli muuttotuumat, ja kesän aikana tekivät he lähtöä ihan toisille
seuduille. Maija ei näistä tuumista saanut tietoa, ennenkuin viime
tingassa. Silloin hänelle tuli hätä siitä, mitä päättää ja tehdä:
lähteäkö mukaan, vai erotako palveluspaikastaan. Kotiin hän ei voinut
mennä kuudentoista vanha tyttö vanhempien elätettäväksi, mutta mistäpä
toisen paikankaan saisi näin äkkiä.
Rouva sanoi isälle, että "kyllä he mielellään tästä puoleen Maijalle
palkkaa maksavat, jos vaan mukaan tulee. Kovin olisikin kiittämätön,
jos jättäisi isäntäväkensä nyt juuri, kun heidän piti vieraisiin
oloihin asettua, saisi jo pelkästä kiitollisuudesta mukaan tulla.
Mutta paras oli se muuten hänelle itselleenkin, vakuutti rouva, sillä
mitenkäpä hän niin yksinkertaisella ymmärryksellä tulisi toimeen
vieraissa."
Tätä kaikkea puhui rouva isälle, ja senjälkeen meni Maija kotimökilleen
hyvästille. Hän heitti hyvästiä niinkuin se, joka tietää viime kerran
kättelevänsä omiaan, viime kerran näkevänsä kotipuolen, sen tutut
ja rakkaat paikat. Mutta paljon ei siinä puhuttu. Hiljaiset olivat
hyvästit, ilman hyväilyjä, ilman itkua. Vasta kartanoon takaisin
lähtiessään, kun Maija tien mutkassa kääntyi viimeistä kertaa kotia
päin katsomaan, pyyhkäisi hän pari kyynelkarpaloa pois silmäkulmasta.
Se tunteen ilmaus tukittiin heti lähteessään, eikä siitä kukaan enää
tietoa saanut.
Seuraavana aamuna auringon noustessa hoippui jo Maija korkean
tavarakuorman päällä maantien pölyssä ja rattaiden rämistessä, matkalla
uutta kotiaan kohden.
Täällä se vasta oikein alkoikin Maijan maailman matka, se matka, joka
oli työläs ja kuluttavainen ja jolla hän ennen aikaa vanhaksi kääntyi.
Seutu oli Maijalle outo, sen tavat tuntemattomat ja ihmiset samoin.
Muut tutustuivat pian uusiin oloihin, mutta Maija ei niihin helposti
perehtynyt. Hyvän päivän hän sanoi kaikille kyökkiin tuleville. Mutta
siinä olikin hänen ainoa asiansa vieraille. Hän ei oloja eikä ihmisiä
sielläpäin koskaan oppinut oikein tuntemaan.
Hänet sitävastoin kaikki pian tunsivat. He pitivät häntä taloon
erottamattomasti kuuluvana ja puhuivat ihmetellen hänen suuresta
uskollisuudestaan. Mutta mitä virkaa hänellä oikeastaan oli, siitä
eivät olleet selvillä. Yksi sanoi yhtä, toinen toista, ja loppupäätös
oli, että hänen oli kaikesta huolehtiminen. Kaikkia piti hänen palvella
ja samalla kaikkea valvoa.
Rehellisyys ja uskollisuus oli Maijan suurimpia ansioita. Niiden tähden
tahtoi rouva häntä talossa pidättää, vaikka oli tehtäviä, joita ei
Maija koskaan oppinut rouvalle mieliksi suorittamaan. Suurin vaikeus
oli toisten palvelijain valvomisen suhteen. Siinä ei Maija koskaan
ollut tarpeeksi valpas. Hän saattoi tosin valvoa tavallaan hänkin,
mutta toisten palvelijain pikku petoksista hän ei koskaan oppinut tiliä
tekemään. Rouva arveli sen johtuvan hänen yksinkertaisuudestaan, mutta
Maija kiitti tätä typeryyttään, joka vapautti hänet hänen raskaimmasta
tehtävästään.
Vuodet kuluivat. Pikku Siiri, jota Maija ennen muinoin oli hoitanut,
oli jo talosta poissa ja oman kodin omistajana. Pojat samoin olivat
naimisissa. Miniä ja lapsen lapsia tuli taloon. Vanha herra kuoli ja
rouva vanhentui. Valta siirtyi uudelle omistajalle. Mutta Maija pysyi
yhä paikallaan. Hän passaili, valvoi ja huolehti kaikesta, kuten ennen.
Hän oli uudelle isäntäväelleen yhtä uskollinen kuin oli edellisille,
heidän lapsilleen yhtä nöyrä, kuin oli ennen ollut heille itselleen.
Mutta työ uurti syvät jäljet koko hänen olentoonsa.
Jo ennen kuin hän kääntyi viidennellekymmenelle, ruvettiin häntä
"vanhaksi" sanomaan. Sen nimen sai hän pitää, ja olihan se sopiva
hänelle, hän kun jo aikoja sitten oli unohtanut olleensa nuori. Ruma ja
vanha oli hän mielestään aina ollut, ainakin sitten, kun kodin jätti.
Ja ne vanhat vaatteet, joita hän aina käytti, lisäsivät hänelle vanhan
näköä.
Hänellä oli tavallisesti ohut tummansininen pumpulihame päällään.
Sitä käytti hän vuosien kuluessa kesät, talvet, ja sen kanssa milloin
pumpulista, milloin villaista vanhaa nuttua, joka näytti yhtä
kuluneelta kuin hän itse. Hänen palkkansa oli pieni, ja kun siitä vielä
joskus tuli kotipuoleenkin lähetettyä, ei jäänyt paljon vaatteisiin.
Mutta eihän Maija tarvinnutkaan paljon. Kukapa hänen vaatteitaan
katsoi, ja kylmää oli hän kyllä tottunut kärsimään.
Mutta kerran sai hän sitä kuitenkin liikaa. Hän oli jo seitsemännellä
kymmenellä silloin, ja talossa tehtiin syysteurastusta. Maijan piti
olla mukana alusta loppuun asti, pesemässä, huuhtomassa, leikkelemässä
ja suolaamassa. Hän seisoi ohuessa pumpulihameessaan aitassa, ja tuulen
henki värisytti hänen vanhaa vartaloaan. Kun hän illalla paneutui
tuvannurkkaan levolle, olivat hänen kätensä ja jalkansa kylmät kuin
jääkalikat. Hampaat kalisivat suussa ja päätä poltti.
Siltä sijalta ei Maija enää noussut. Parisen päivää hän sairasti kovaa
kuumetta, ja herrasväki haetti papin hänen selvänä ollessaan. Maija
nousi istumaan ja katsoi ihmeissään, kun pastori odottamatta astui
huoneeseen. Mutta kun hän ymmärsi tarkoituksen, laskeutui hän takaisin
vuoteelle nöyränä kuuntelemaan papin puhetta.
Se oli todella kaunista ja juhlallista. Maija muisti lukeneensa sanat
"helisevä vaski ja kilisevä kulkunen", ja hänestä kuului pastorin
puhe yhtä korealta. -- Mutta ymmärryksen alkuun hän ei siitä päässyt
enemmän kuin ennenkään. Pastori puhui sitten siitä, että olikohan
Maija muistanut Jumalaa kiittää, kun oli niin hyvään paikkaan päässyt,
köyhänä ja turvattomana tullut korjatuksi armeliaiden ihmisten huomaan.
Maija ei muistanut kiittäneensä, ja pastori sanoi, miten pahasti se
oli. Mutta kyllähän Jumala senkin anteeksi antaa, jos vaan näkee
katuvaista mieltä.
Maija myönsi, ettei hän koskaan ole ollut niin kuin olisi pitänyt, paha
ja kelvoton palvelija oli ollut. Kyllä hän sen tiesi. Ja pastori puhui
hänelle, nuhteli, neuvoi ja varoitti. Sitten hän poistui.
Sen jälkeen oli Maija taas kovassa kuumeessa ja houraili yhtä mittaa.
Kun illemmalla tuvan ovi uudelleen aukeni ja vanha harmaapartainen
ukko astui sisään, luuli Maija heikkoudessaan häntä ensin pastoriksi
ja arkaillen vetäytyi seinän puoleen. Mutta vanhus, joka oli puettu
yksinkertaisiin sarkavaatteisiin ja pitkävartisiin lapikkaisiin, meni
vuoteen viereen, istuutui tyynesti sen laidalle ja alkoi hiljaa puhua
sairaalle.
Vähitellen katosi Maijan kasvoilta arka, vaivaantunut ilme. Hän makasi
hiljaa kuunnellen, kunnes äkkiä nousi istumaan, iloinen hämmästys
kuvattuna kasvoillaan.
"Nyt minäkin sen ymmärrän, tie on auki kaikille", sanoi hän väräjävin
huulin. Ja kohottaen vapisevat vanhat kätensä peitteeltä toisti hän
"kotiin, kotiin".
Silloin kirkasti autuas hymy hänen kasvonsa ja vuosikausia kytenyt
kaiho tyyntyi. Hiljaisena laskeutui hän vuoteelle ja nukkui viimeiseen
uneensa.