Oli maaliskuu. Päivä oli ollut kirkas ja kevättunnelmaa täynnä.
Sinisenä oli taivas siintänyt, hanki oli häikäisevänä hohtanut, ja
päivä oli paahtanut melkein kuin kesällä. Nyt oli ilta. Aurinko oli
mailleen mennyt, ja iltaruskonkin heloittava puna oli häipynyt. Valju
kuutamo yksin valaisi lumivainioita. Luonnon voimakas, keväinen
riemastus oli vaihtunut vienoon sopusointuisuuteen ja rauhaan.
Oli hiljaista sydänmailla. Kaikki oli kuin uneen vaipumaisillaan.
Ainoastaan tulet, jotka siellä täällä syttyivät mökkien ikkunoihin,
kertoivat siitä, että täälläkin oli ihmisiä, oli elämää ja
työntekijöitä, jotka eivät vielä levolle joutaneet.
Vähän matkan päässä maantieltä kapean niemen nenästä näkyi suurempi
herraskartano. Sen kirkkaasti valaistuista keittiön ikkunoista
loistivat tulet tielle asti. Sielläkin oltiin jo ahkerassa työssä
sytytetyn lampun ääressä.
Muualla talossa vallitsi vielä hämyhetken syvä hiljaisuus. Huoneissa
oli pimeää, ainoastaan salin uunissa räiskyi iloinen takkavalkea.
Siellä istui kasvava tyttö roihurahilla tuleen tuijottaen. Hän oli
jäänyt tänne valkeata vartioimaan muiden kaikkien ollessa lepäämässä.
Mutta pian he tulisivat, sen hän tiesi, ja sitten alkaisi se hetki
päivästä, jota hän eniten sekä rakasti että pelkäsi, hämyhetken vietto,
jolloin äiti soitti ja perhe saliin kokoontuneena istui kuuntelemassa.
Ei sitä semmoista aina tarjottu, ei jokapäiväisissä oloissa, mutta
nyt, kun naimisissa oleva sisar perheineen oli tullut käymään, ja kun
velikin pikku poikansa kanssa oli kotona, tulisi hämyhetken viettokin
varmaan. Ja mukanaan toisi se valtavan, voimakkaan tunteen elämän
ihmeellisestä rikkaudesta, sen suruista suurista, sen ihanimmista
iloista. Se paisuttaisi rintaa, saisi sydämen sykkimään, olisi suuri,
mahtava kuin hyökylaine, lopulta aivan itseensä upottaa tukahduttaisi.
Ja tuo odotettu hetki tuli.
Isä asettui keinutuoliin. Pieni pojanpoika kapusi hänen polvellensa, ja
sisko miehensä kanssa asettui viereen. Sitten alkoi äiti soittaa.
Lapsenlapset saivat ensin osansa. Raikkaina kaikuivat marssin säveleet.
Pienokaisten silmät loistivat, posket punoittivat ja jalka polki
tahtia. Mutta kun marssijoita alkoi väsyttää, saivat he siirtyä toiseen
huoneeseen, ja soitto muuttui syvällisemmäksi.
Kaikki oli hiljaista huoneessa. Takassa räiskyvä valkea oli muuttunut
hiilokseksi. Ei mikään häirinnyt hämyhetken vienoa soittoa. Se oli
niin sisältörikasta, niin vaihtelevaa ja samalla niin todellisuuden
mukaista. Siinä ihmissydän iloistaan iloitsi, siinä se ikäviään itki.
Milloin taas särähtävät epäsoinnut loihtivat ilmi elämän ristiriitaa,
sen suruja, sen tuskia ja taisteluita, milloin vaativat säveleet
voimakkaina työhön ja tosi toimeen, vaativat terästä tahtoon, tarmoa
mieleen.
Mutta tuon kaiken ohessa soi uudelleen ja yhä uudelleen kesken
epäsointujen ja voimakkuuden hiljainen vieno sävelvirta. Se oli tyyni
kuin kesäiltana lammen pinta Suomen saloilla, oli syvä, salaperäinen
kuin valtameri ja sopusointuinen kuin kaiku iäisyyden mailta.
Oudoksi muuttui kuulijain mieli. Kun marssin säveleet olivat soineet,
olivat ne heitäkin innostuttaneet. Noinhan äiti oli heillekin
soitellut, kun he pieniä olivat. Ja samoin kuin soitto nyt marssista
oli muuttunut syvällisemmäksi, samoin oli se ennen lasten kehityskannan
mukaan muuttunut. Äidin soitto oli heille esittänyt lapsuuden iloja,
oli nuoruuden lämmintä hehkua heille tulkinnut ja ollut tutustuttajana
elämän taisteluun. Se oli heille viittonut tietä syvään, katoamattomaan
sielun rauhaan.
Ihmeellinen voima oli tällä soitolla. Lieneekö se siitä johtunut,
että äiti itse oli elänyt kaiken sen, mitä säveleissä esitti. Hän oli
ollut lapsi lastensa kanssa, nuori kun he nuoria olivat. Ja kun he nyt
täysi-ikäisinä kuuntelivat hänen soittoansa, ymmärsivät he sitä kuin
yhdenikäisen rakkaan lapsuusystävän puhetta. Siksi sen säveleet eivät
turhaan kaikuneet, siksi kävivät ne sydämestä sydämeen.
Tyttö uunin edessä kätki kasvot käsiinsä. Miten suurta ja valtavaa
tuo kaikki oli, semmoista kuin se elämä, jota hän ei vielä tuntenut,
mutta jonka ilot ja surut jo hänen rintaansa ahdistivat. Tuntui siltä,
ettei hän voi sitä kestää, ei jaksa elää elämää, ellei saa muotoa
antaa sille, mitä tuntee, luoda kuvia elämästä ja sen äärettömästä,
ihmeellisestä rikkaudesta.
Hän painoi käden rintaansa vasten ja kuunteli. Jospa voisi hän
sieluunsa kätkeä jok'ainoan säveleen, jok'ainoan kuvan sitä kerran
luodakseen uudelleen yhtä eheänä, yhtä kauniina, kuin hän sen nyt
kuuli. Miten kadehdittavan onnellinen olikaan äiti, jonka sielua jo
elämän ilot ja surut olivat rikastuttaneet. Niin tahtoi hänkin kerran
elää, aina oppia, aina koota aarteita elämän poluilta, ei koskaan
kylmetä, käydä välinpitämättömäksi -- -- -- vaan iloita siitä, mikä
on suurta, mikä kaunista elämässä. Hiilos oli mustunut. Hämyhetki oli
vähitellen pimeäksi muuttunut. Soitto vaikeni, valoja sytytettiin ja
kukin kävi työhönsä. Mutta äidin hämyhetken soitto kaikui vieläkin
kuulijoiden sydämissä, kaikui päivä päivältä, vuosi vuodelta, elämän
taistelussa ja sen tyyneydessä, sen iloissa ja sen suruissa. Se oli
kuin hiljainen henkäys, joka toi siunauksen tullessaan. Se oli pyhä
muisto lapsuuden kodista.