Laella vuoren Vuokatin,
sen huipulla korkeimmalla
hän sentään seisahti, katseen loi
myös maailmaan sen alla.
Näki sinne Naapurinvaaran hän,
maat vehmahat, vehreyiset.
näki Kainuun suuret korpisuot,
myös Kuhmon kolkat hyiset.
Mut kun hänen sattui silmänsä
emon, taaton kotitaloon,
vuos kyynelet pitkin poskiaan,
hän kauan katsoi saloon.
Kesän keskeltä yötä valkeaa,
kointähtenä mennen täältä,
jäähyväislaulunsa lauloi hän
näin vuoren Vuokatin päältä:
"Mua ällös itke, äitini,
mua ällös murehdi, taatto,
ohi vaikka kulkee varpaillaan
nyt sieluni kuolinsaatto.
Sitä saattavat siskot salaiset,
sitä kumppanit hautaan kantaa:
kesän kukkaset, pilvien purppurat
nuo pitkin taivaanrantaa.
Ja ällös itke, mun ystäväin,
sa naapurin sulho sorja,
sun ottanut oisin, jos ollut en
ma Salliman oudon orja.
Mun vanginnut varhain lapsesta
oli kohina Kainuun korven,
mi kuiski kaihoina kanteleen, —
taas myrskynä taistotorven.
Minut omakseen oli ottanut
revontulisen Turjan loihtu,
pian ympäri päätäni kiersi se kuin
sinivihreä virvasoihtu.
Ah, ällös itke, äitini,
mua ällös murehdi, isä,
vaikk' kauttani vanhuuteenne jäi
vain vaivan ja tuskan lisä!
Mua muistakaa kuin muinaista
kodin kukkaa, maammon marjaa,
kuin taaton piikaa pikkaista,
mi huhuilee Manan karjaa.
Ja ällös itke, mun ystäväin,
sä suuri sulhokulta,
vaikk' koskaan morsiantasi
ei kattane kirkon multa.
Mun täytyi tälle vuorelle,
mun täytyy sen järveen juosta,
mut ensin juurelle uhripuun,
mi kohoo korpisuosta.
Ei saa mua kukaan itkeä,
mä vaikka itken itse,
kun sykkää hallan henkäys
nyt mulla sydämitse.
Oli kaunis ja heleä maan-elo mun
kuin hetken kirjokaari;
jo joudan, jo soudan ma ulapan taa,
on eessäni unhon saari."
Hän itse itki valloiltaan,
hänen hahmonsa vaiva väänsi.
Kuu kammoten katsoi kulkijaa;
joku yölintu kaukaa äänsi.