Tuli juurelle uhrikuusen hän
tuon hallaisen ja harmaan,
sen syleili kuorta karkeaa;
näki haltia haaveensa armaan.
Hän ilmeni, kuusesta kurkistain,
käsivarsin ja sormin pitkin
Hän virkahti: "Ah, sinut vihdoin saan,
jota ikäni kaiken ma itkin!"
He syöksyivät syliin toistensa,
kuin syöksyy syys ja kevät,
kuin yhtyy ne yössä pohjolan,
kun illat, pimenevät.
He toistansa suulle suutelivat
kuin halla ja hallan kukka,
jotk' aamulla kuolee kumpikin,
kun kuurassa nurmen on nukka.
He kauan toistansa kauloivat
kuin kaksi kaihon lasta,
kuin kaksi itsemurhaajaa,
kun lähtee he maailmasta.
Ja katso! Haltia harmaapää
pian kukki kuin kuusenkerkkä,
mut neitosen kasvoille kangastui
vain henkensä kuoleva, herkkä.
Ja katso! Huuli haltian
pian puunteli kuin punarihma,
mut neitosen kelmeni, kuin sen ois
yli kulkenut kuolon vihma.
Oli toinen nuori ja norja taas
kuin nousevan päivän koitto,
mut toinen kuin välkkeessä kuudan-yön
on aironloiske loitto.
Käsivarret impyen irroittui,
puun juurelle vitkaan hän vaipui.
Hänen silmänsä sammui. Polvistuin
hän pohjattomuuteen haipui.
Yhä kurkotti haltia kuusesta,
imi hurmehen viimeisenki;
jäi rantahan lammen lumpeheks
vain impyen ihanan henki.
Mut haltia, ennen hallainen,
oli toivossa, uskossa uusi,
kohos lemmen lentimin korkeuteen
kuin pilvihin kukkakuusi.
Kylän kansa haasteli kummeksuin:
"On talven taittanut kesä,
on kukassa uudessa uhrikuus,
joka oksalla peiponpesä!
Nyt viljavuosia saadaan kait,
se silkkaa lämpöä läikkyy,
sen lehviltä lempeiltä päivä ja kuu,
kointähti ja Otava väikkyy."
Ja viljavuosia kansa sai,
ei vieraana käynyt halla;
kodit korkeni, kuivui kyyneleet
kuin siunauksien alla.
Mut tarina kertoo: kuudan-öin,
kun lukkoutuu kukat lumpeen,
sydänhaava aukee haltian,
ei lempensä unhotu umpeen.
Hän rannan ulpua rakastaa,
hän uneksii kodin kukkaa,
yhä muistaa muinaista armastaan,
yön kimmeltävän kihartukkaa.
Veen kaivossa oudon hän näkee näyn
kuin kuulakkaan kuvajaisen,
kuin kasvot kalpeat, valjun suun
ja valkeat rinnat naisen.
Hän tuntee tuskaa, vaikertaa
kuin vaivan ja surujen sulho.
Mut turhaan! Nukkuu neitonen,
vain hohtaa kuin hopeakulho.
Ja kun hän aamulla avautuu,
kun henkensä hiljaa häilyy,
se on tunteeton, se on tuskaton,
kuin luonto, mi päivässä päilyy.
Hänen verensä haltian suonissa
nyt liekkinä, tulena tuiskii,
hän itse on tyyni kuin rannan paas,
joka kuvaansa peilaten kuiskii:
"Yks yöstä pohjattomuuden nous
ja toinen tuonne palas,
yli rajojen rakasti kumpikin,
he sai, mitä mieli halas.
Kas, haltia harmaa ihmistyi,
mut immyt haltioitui,
yön valkean vaarallisuudesta näin
kaks muodonmuutosta koitui."
Mut kolmas? Hän jäi elon kolkkouteen,
sen armottomuuteen aavaan,
sen yksintulille yöpymään
tai kangistumaan tavan kaavaan.
Hän sai vaan seuraksi matkalleen
surun lahjat ja laulun ja soiton;
ne kumpuni yöstäkin kuulukoot
viel' yllä mun aamuni koiton.