Läksi hän kerran kesä-yössä käymään,
kulki hän kukkakuussa,
kun maa oli maire ja nurmi oli nuori
ja kun oli kukka puussa.
Eikä ne rastahat raksuttaneet,
kun hän kulki hiljaa;
se yö oli valpas ja vaitelias,
kuu kulki vain pitkin viljaa.
Se yö oli ylhä ja hirmuinen,
kuin kuolema tai ens-lempi,
mi ei kysy: kuka? ja ei kysy: mikä?
ei, heistä ken herttaisempi.
Ja siksi ne kajavat huutelivat
niin huikean järven takaa,
kun hän oli se, joka silkin alla
mun sieluni murheessa makaa.
Mut sen tytön rinnassa riksutti
vain kuolema taikka rakkaus,
mi kulkee kuin kulo, kuin tulipalon tulo,
tai korven korkean hakkaus.
Olen kuunnellut kuusia haastelevia,
mut eipä ne haasta siitä,
mitä huusi ne kajavat huikean järven —
eikä mun järkeni riitä.
Siks iloan hiljaa, itseksein,
ja hyrisen vain hymysuulla,
kun kulki mun sieluni morsian
niin kauniilla kukkakuulla.
Ja kun hän kulki, niin kukkaset
tien tienoilla painoi päänsä,
kun hän oli kaino ja hän oli kaunis,
ja häntä vartoi häänsä.
Ja kun hän kulki, niin lemmen kuu
oli kaikkein kukkeimmillaan,
oli kukka puussa ja ruoho maassa
ja maa oli maireimmillaan.
Ja kun hän kulki, niin kuudan-yö
se seisoi, seisoi hiljaa,
lepäs lehti ja puu, käki kukkunut ei,
kuu kulki vain pitkin viljaa.
Ja kuuhut haasteli kummastuin:
"Mihin mennee tyttö rukka,
min hymy on hyvä, min sydän on syvä,
suu armas kuin aurankukka?
Ja vaikka sen varsi hoikka on,
se pysty on ja pyhä,
hän ajatellut on armastaan
vain yöt ja päivät yhä.
Kiven kalliin tarjota tahtoo hän,
jota parmailleen hän painaa,
tai antaa rintansa rakkauden;
hän vaeltaa kuin vainaa."
Se yö oli ylpeä, hirmuinen,
se yö oli valpas ja valkee!
Siks sydämeni nyt on suruinen
ja siksi mun sydämeni halkee.