Sinä yönä ei kukaan nukkunut
ei meillä eikä heillä,
sitä koston aamua kohtasi
kylä kalpea kyyneleillä.
Maa kuulteli kuurassa valkeanaan,
joka tähkä ja heinä ja olki
oli kirkas, kuin kruunu on kuningaskyyn
tai peikkojen sorein solki.
Kohos korkeammalle päivänkoi,
vei jällehen yhteen tiemme,
mut hiukan entistä kalpeemmat
me kasvoilta ollehet liemme.
Hän kulki kuin unessa kuiskien:
"Yön istuin ma laiturilla,
taas haltia huusi, hän haastoi taas
suon äänillä sumuisilla.
Taas henkensä lähtenyt liikkumaan
oli ulomma uhripuusta,
mun käärinliinoihin kietoi hän —
sanat kuulin ma haltian suusta:
'Mitä varrot, sa impeni valkoinen?
Tule, että ma suutelen sulta
polon povesi hehkun ja kaipuun pois
kuin lapselta tuiretulta!
Ja jos sinä riipisit rinnastain
tään harmauden halla-öisen,
minä oisin lieto ja lämmin, kuin
kilo aallon on auer-vöisen.
Jos saavut sa iltana kukkakuun,
kun kaste kattaa kummut,
ma vannon, että rauhan saa
mun puoleltain muut ummut!'
Minä valalla vannoin saapuvain.
Ei auta nyt viipyminen.
Siks oloni nyt on outo niin,
mut enää ei tuskallinen.
Kuin rannan raita mä valmistun
nyt hyyn ja hallan juhlaan,
kuin tuulessa lentää lehdet puun,
niin kauneeni kaikki tuhlaan.
On halla mun suuri sulhoni,
ei vartoa saa hän turhaan,
ens-yöhöni hällä on oikeus,
mut sitten — hänet ma murhaan.
Ei koskaan, hyisiä parmaitaan
kun painaa hän mun liki,
ole enää hän löytävä itseään,
vaan etsivä, etsivä iki.
Mua päältä Vuokatin vuoren tuon
jo kauan kadotus vaani;
kuin moision pakkomorsian
käyn uhrikuolemaani."
Hän päätti. Ma hiljaa huokasin.
Mua ei hän enää kuullut;
poven hält' oli korpi loihtinut,
läpi pään oli läyli tuullut.
Hän polki jo omia polkujaan,
hän outoja aloja näki,
hänen, vienon, vaelsi vierellään
jo meren ja metsän väki.
Hän uponnut luonnon uumeniin
oli umpisukkulahan,
hänen sielunsilmänsä siirtyneet
vain kuoleman kukkulahan.
Mut kaunis kuin elämän enkeli
hän siin' oli kulkeissansa,
kun kaula kaartui ja nilkka nous,
vyö notkui valloillansa.
Me piennarpolkua astuimme,
hän eellä ja takana minä;
sen kerran viimeisen kohdattiin
me toisemme elävinä.
Sen kerran viimeisen kuulla sain
hänen äänensä hopeakellon,
näin nousevan auvoni auringon
ma päältä naapurin pellon.
Ei ollut se laupias noustessaan,
oli armoton laskeissansa;
ma sitten voin vaan kertoa,
mitä mulle on kertonut kansa.