Toki muistan toisenkin kokko-yön,
mut murheisemman tätä:
sen kantapäillä kaarteli
vain hävitys ja hätä.
Veen väljän vierelle laitettu
oli tervahauta laaja,
min ympäri hyttyset hyrisivät
ja karkeli kansa taaja.
Oli kuoppa kaivettu törmälle
kuin hiisien hirmupata,
ja tervashalkoja haaskattu
sen kanneksi syltä sata.
Mut ettei liekkinä lieskahtais
yli-ilmoihin kallis neste,
oli saatu sammalin, turpehin
tulen voimalle tukeva este.
Halot hautua saivat, roihuta ei;
niin virta tumma vieri
alas kouruhun, kourusta tynnyriin,
telatietä mi rantaan kieri.
Ne rannasta vietihin venheisiin;
pian purjeet pullistuivat,
näin järviä, virtoja, koskia
ne valtamerille uivat.
Otin osaa ma kansan karkeloon,
mut kaipasin tyttölasta;
hänet löysin ma mahteja maan sekä veen
lähikummulta kuuntelemasta.
Tais enimmän valtoja taivahan
hän kuitenkin nähdä ja kuulla,
kun kauan katsoen korkeuteen
noin kuiski hän kummalla suulla:
"Tulet va maan sä tervahaudalta?
Nyt hallan haltia suuttuu.
Hänen kuulen jo vyöttävän kupeitaan,
näen, kuinka muotonsa muuttuu.
Hän tuntee tuskaa, kun lasketaan
hänen lastensa tummaa verta,
kun kärsivät kolotut korven puut —
ole varma, hän kostaa kerta!
Ei kaukana kostonsa lienekään:
tänä yönä jo tullee halla,
on tyyntynyt tuuli pohjoinen,
ei pilveä taivahalla."
Minä vavahdin. Totta hän haasteli.
Oli ilmassa hallan tuntu,
ei vielä se vierinyt vuorilla,
mut alhoissa huiski sen huntu.
"Nyt mennään kotiin!" ma virkahdin.
Hän ääneti nyökkäsi päätään.
Vait astuimme. Suonperä-pelloille
sumu sankka jo järjesti jäätään.
Jäi taaksemme tanhut jatkumaan,
soi soittoa, virrenpäitä;
se korvaa viilsi kuin viettänyt
ois korpi kuoleman häitä.
Tienhaarassa vitkaan ja vakaasti
vain virkoimme: "Hyvää yötä!"
Minun tehnyt ei mieleni saattamaan,
hän pyytänyt ei mua myötä.