Hän heräsi ruskohon huomenen,
mi huljui metsän takaa,
hän hymyi: "Ah, voi sitä neitoa,
joka poian povella makaa!"
Ma naljailin: "Nousee aurinko
aina samalta sijaltansa,
vaan se on harvoin, kuin poiat nousee
omalta vuoteeltansa."
Hän vastasi: "En minä vielä itke,
mut itken ma sitten vasta,
kun toisella jalalla rukkia poljen
ja toisella liekutan lasta."
Minä tuohon: "Paistoipa Annin aittaan
aurinko ynnä kuukin,
Anni se huokaili, istui ja itki
ja itkeä tais joku muukin."
Näin jaloa jatkui laulantaa;
hän oli kuin paimentytti,
kuin tukkimiehen morsian,
mi kaikki sydämet sytti.
Hän oli kuin luonto laulava,
kuin notkon tuores tuoksu;
minä olin kuin nousu auringon
tai vierivän virran juoksu.
Mut häntä kun koetin suudella,
kuin talven tähti jäinen
hän minuun katsoi, ja jällehen
olin yhtä yksinäinen...
Suo suurtui sielunsilmissäin
kuin matka maailmanrannan,
elo touoton, olo toiveeton,
tie kulkurin karskin kannan.
Ei ketään lempiä, leimuta vain,
polun piirrellä pilkkoja kelle?
Pään päällä vain taivahan päivä ja kuu,
työn heelmänä hiki ja helle.
Tarttua taasen matkasauvaan,
kulkea kylmiin kyliin,
yöpyä pirtteihin pimeneviin
tai salon ja pakkasen syliin.
Oudon liesillä lämmitellä
synkkää sydän parkaa,
sielun tuskalla tuuditella
onnen aatosta arkaa...
Ma värisin. Välkähti aurinko,
ei väistynyt harso hallan;
sen puhki päivä vain puunteli,
kuin turha työ valon vallan.
Niin lie myös singonnut silmistäin
nyt lempeni liekki liika,
kun neitonen purskahti nauramaan
kuin naavapuun sinipiika.
"Jos tietäisit, kuinka näkös typerä on,
nenäs nykerö, kaulas koukku",
hän nauroi, "siinä et seisoisi
nyt silmäini eessä kuin loukku!
Vaan kävisit verkolla käestämään;
sill' aikaa kylyn ma laitan,
ja sinulle tuorehet vastakset
ma saunan takaa taitan."
Tuoss' olihan järkeä. Tutkin ma
siis talon verkkovarat,
löysin sen, johon kilvan kiitäis
hauvit ja ahvenet arat.
Katsoimme tarkkaan kaapin: löytyi
leipää, suolaa sieltä,
myös pussi kahvia, sokerinpala,
mi kummankin miellytti mieltä.
Otin verkon ja astuin venheelle;
sain monta kaunista kalaa.
Utu-uutimet haihtui. Aurinko
niin lämmitti sydänalaa.
Mut ain yhä aamu se armastui,
kun saavuin ma saunan eteen:
suki neitonen paadella suortuviaan
näköpäätänsä peilaten veteen.
Soi hopean-hienoina korvissain
kuin immikön hiusten kielet,
minä kuulin itkevän koivupuun
ja mietin purren mielet.
Ja oli kuin kaikkeus ollut ois
vain kannelsoittoa, unta,
kuin kuunnellut koko luonto ois
ja valkeuden valtakunta.
Mut itse hän, valon valtiatar,
oli Luojansa ihanin laulu,
hän, Marjatta, morsian taivaan ja maan,
tai taiturin ylimmän taulu.
Hänen katsantons' oli kaunis niin
kuin rannan raitis kukka,
käsivartensa vaahden-valkeat
ja kultainen oli tukka.
Hän huusi jo kaukaa: "Kiirehdä!
Sua vartoo löyly lämmin.
Ja jos joutua tahdot kahville,
melo vieläkin vikkelämmin!"
Suka silloin sulkahti impyen
ja vaipui rannan vesiin,
toki sukelletuksi sen sieltä sain,
sen aalloista ojensin esiin.
Hän seisoi ja hymyili rannalla:
"Liet Sindbad kalastaja,
mut kaikkia päärlyjä kalasta et,
ma vannon, siin' olet vaja!"
Ruiskukkina silmänsä siintelivät,
helohelminä hampaansa paistoi.
Miten sauna tuoksui tuoreelta
ja kahvi, ah, miten se maistoi!
Lien ollut sen aamun ma autuas,
niin uskon ja uneksin yhä;
se muisto mulle on ikuinen,
sen muiston murhe pyhä.