Lisäsin puita ma kiukahasen,
liekki leimahti, häilyi,
minä näin hänen silmäripsissään
miten kyynel kirkas päilyi.
Tartuin ma kätehen taivas-immen,
lausuin ma laatuisasti:
"Suotta sa kuollen karkaat multa,
lemmin ma kuoloon asti.
Koskaan toista en toivonut heilaa
maailman markkinoilla.
Kuinka sen saattaisin sitten tehdä
tään kylän tanhuoilla.
Lempinet korven haltiaa,
lie uhrikuusi sulla,
jolle sa kaikkesi antaa aiot —
entäpä ois myös mulla?
Entäpä sois minun korvissain
myös outo, mut lämmin soitto,
ei niinkuin henkäys hallan ja hyyn,
vaan kuin kesäpäivän koitto.
Sinä olet unteni uhrikuusi,
sulle mä kaikkeni annan,
aatteeni, tunteeni, tarmoni, työni,
matkani maailmanrannan.
Mullakin on veri vetävä näät,
on muuttuvat mielet ja mietteet:
kuin kalliot harmaa-harteiset,
taas toiste kuin liejut ja lietteet.
Mut jos sinä antaut armaaksein,
niin onnen myyrä mä olen;
muuten mä poikana, miehenä murheen
mieron polkuja polen.
Tunne et rintani rauhattomuutta,
mi paikasta paikkaan mun siirtää;
samalla sallimus synkät kirjat
kiertäjän poveen piirtää.
Kuitenkin tahtoisin tänne mä jäädä,
kussa on kotini orsi,
lempiä, leimuta, kylvää, niittää —
kaatua niinkuin korsi.
Taikka mä tahtoisin metsään mennä,
kauas sinisaloon,
katsoa kanssasi illat pitkät
painuvan päivän paloon.
Karhuna kantoja kaateleisin,
myyränä tonkisin maata,
tahtoisin, mahtaisin korvet kylmät
raivioiksi raata.
Kohtapa kultaiset, täydet tähkät
maamiehen kuntoa kiittäis,
maamies Luojansa kiitokseksi
kätensä yhtehen liittäis.
Istuisi iltana lauantain
hän pirttinsä portahilla,
käärisi kätensä kullan kaulaan,
leikkis sen suortuvilla.
Järven rannalta sininen sauhu
nousisi niinkuin köysi,
pellon miestä miellyttäin,
mi onnelansa löysi.
Ja vaikk' yli kulkisi kynnyksenkin
vanhuus ja hasten harmaus,
ois kynttilät joulupuissamme,
sois laulu ja lasten armaus.
Liverteleisi ympärillä
niinkuin linnunpesät,
muistuisi mennehet riemut ja murheet,
toiset touot ja kesät.
Kaikki kuin kaunis tähtihuntu
tai kirjokaari kiiltäis,
siksi kuin rauhaan tuonen rannan
venhomme tumma viiltäis."
Noin minä haastelin hartahasti;
ripsensä pitkät rippui
päällä silmien sinisen päilyn,
mi kyynelhelmiä tippui.
Hänen vihdoin murtui huulensa
kuin tuskan huutoon, kuin parkuun,
kuin kauhuun, ettei kauneimpansa
häipyisi häneltä karkuun.
Hän itki: "En lie ihminen!
Minä tahdon muuttua muuksi,
meren linnuksi, tähdeksi taivaalle
tai korven korkean puuksi.
Suris silloin en, en iloitseis,
mun katoais mielen kaipuu
kuin helinä kantelon kaukaisen
tai hopeapilvi mi haipuu."
Hänen päänsä painui rinnallein,
hän unelmiinsa untui.
Ma häntä hiljaa kosketin:
kuin kuollehelta hän tuntui.