Oli juhla-yö, oli juhannus-yö,
oli valkeuden kirkkain valta,
kokot korkeat leimusi taivaalle
joka niemeltä, kukkulalta.
Vene meill' oli vanha ja tervainen,
monen laskenut kosken laineen;
tuo pelastaa, niin päättelimme,
tään kylän kokkomaineen.
Tuon täytimme tyhjin tynnyrein,
liki purjepuutapa teimme
me tornin, jonne me tervaskannot
ja kuivat katajat veimme.
Vähän ruutia, lamppuöljyä
ja hiukan bengaalitulta,
niin valmis ol' laivamme laineille
jo telalta tervatulta.
Hinasimme hirviön salmen suuhun,
saatoimme saaren nokkaan;
kun päivä laski, yötuuli nous,
tulen teimme keulaan ja kokkaan.
Virin vienon kanssa se liukui pois,
se monitoorilta näytti,
mi uhkasi tykkitornineen,
min surma ja salamat täytti.
Mut koska se poistui poikemmaks,
tulisulkina siipensä siukoi,
se kyventä kylvi, ja järvelläi
pian perhoset palavat piukoi.
Oli aurinko vaipunut vaaran taa,
vain hohteli pilven päärme;
valo-uhrimme kohosi korkeuteen
kuin tuska, kuin tulinen käärme.
Kylät kaikki kaaloi katsomaan,
mut vasta ne huudon päästi,
kun liekkiin leimahti torni tuo,
min viimeiseks tuli säästi.
Nyt hirnui se kuin merihirviö,
tulikaupungin virtain kauhu,
lohikäärme syntien louhimon
tai helvetin henkein pauhu.
Nyt roihusi, räiskyi se irrallaan
kuin ihmis-intohimo,
taas korskuen karkasi korkeuteen
kuin kuoleman kimmel-kimo.
Sen loiste kaamea loimotti
veen pimeän pintaa vasten
kuin säkenet säihkyvät uhman ja yön
lyö laaksoista maailmanlasten.
Se valkaisi kahdelta puoleltaan
veen kapean niemet ja kaltaat,
ui ulomma, päivyen laskuun päin,
mihin viittasi pilvien paltaat.
Päin äärettömyyttä pohjan yön,
päin rannatonta aavaa,
se painuvan näytti kuin parantamaan
oman onnettomuutensa haavaa.
Tulijoutsenna tuskan rajattoman
päin rajattomuutta se jolui,
kuin tahtoen taa ajan, paikankin,
suur-ulapan suulle solui.
Säen sähähti ruutihin, öljyhyn,
värit välkkyvät yöhön linkoi,
tuli tuprahti uudella voimallaan,
uus ailut aalloille sinkoi.